Lue keskustelun säännöt.
Jos puolisosi sairastuisi dementiaan, olisitko hänelle uskollinen kunnes kuolema teidät erottaa?
Kommentit (108)
Voisin ollakin uskollinen, koska en ole niin hirveän seksuaalinen. Avioliitto jatkuisi ja huolehtisin miehen asioista, kävisin hoitokodissa katsomassa, jos dementia menisi liian pahaksi kotihoitoon.
Mutta olisihan hän vähän kuin "kuollut", joten en pitäisi fyysistä pettämistä pahana. Mitä muuta ihminen on kuin muistonsa - kun ne katoavat, ei hän muista meidänkään suhdetta. Hoitaisin häntä, mutta ei hän ehkä tietäisi kuka nainen minä olen, eikä välittäisi mitä teen, tai muistaisi minua kun olen muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain uskollinen on uskollinen. Petturi on aina petturi. Simple as that.
Lupaus on lupaus. Mutta jos ei edes anneta lupausta, kuten nykyään harva tekee PELKKÄ LÖYHÄ SOPPARI MAX.. SE ON MITÄ ON SITTEN. EI IHME HUONOVOINTISUUS JA VALTION ROMAHTAMINEN.
Tottakai. Kokemuksesta omaisen kohdalla tiedän, että on myös niin intensiivinen ja voimia vievä sairaus, ettei ole edes voimia ajatella paljoa seksijuttuja, kun tuo sairaus on lähipiirissä.
Tiedän harvaa yhtä oksettavaa ilmiötä, kuin muistisairaan puolison pettäminen. Ja tottakai ystäviä toista sukupuolta saa ja pitää olla, niinkuin puolison ollessa tervekin. Seksi tai suhde ei vaan kuulu ystävyyteen.
Kuitenkaan elämä ei pysähdy ja kuitenkin ihan muistojen varassa eläminen kohdatessa alkaa olla vaikeaa kun toinen vain päivä päivältä jo matkaa varjojen maailmaan ja poikakin muuttunut edesmenneeksi veljeksi.
Miksi enää silloin pitäisi erota, jos on oltu kymmeniä vuosia yhdessä ja dementoitunut ihminen ei tunne puolisoaan tai muutenkaan enää tiedä onko naimisissa vai eronnut? Kun se ei enää loukkaa millään tavalla eikä edes tiedä uudesta kumppanista.
Tai esimerkiksi ei edes pysty kirjoittamaan erohakemusta saati ymmärrä mistä siinä on kyse.
Onko siis enää oikeustoimikelpoinenkaan.
Mitä se ero enää mitään pyhittää.
ElleItse sitten terveempi halua erota ja mennä naimisiin, mutta siinäkääni tapauksessa ei se ole väärin tai vanhan hylkäämistä. Kun siis puhutaan todella vaikeasta dementiaa tai vastaavasta.
Ei se auta sairastunutta mitenkään, vaikka terveempi jättäisi loppuelämänsä elämättä.
Mielestäni ei ole mitään pahaa jos terveempi puoliso jatkaa elämäänsä. Se on hänen uuden kumppanin välinen asia menevätkö koskaan naimisiin ja millä tasolla suhde toimii. Kyse ei ole pelkästä seksistä, vaikka läheisyydenkaipuukin ymmärrettävästi varmaan monella on, vaan ihan puhe-, kävely-, ja ihan kaikenlaisesta sellaisesta, joka on jäånyt pois kun toinen sairastui vakavasti.
Kun sairastunutta kuitenkin käydään katsomassa ja puoliso käy säännöllisesti laitoksessa. Pyolison velvollisuus ei silti ole joka päivä käydä, jos toinen siinä tilassa, että ei enää ajantasalla tai tunne puolisoaan.
Puolisolla on oikeus myös sillä tasolla omaan elämäänsä. Voi matkustaa tai vain ihan hyvällä omallatunnolla pitää välipäiviä.
Ne jotka tuomitsevat, niin vaaditteko myös sen toisen osapuolen elämään ilman kumppanuutta, jos itse sairastettu vakavaan dementiaan?
Vaikka kumppanin ne olis ,esko terve ja pystyisi elämään vielä pitkäänkin mielekästä ja toimivaa elämää?
Eli tuomitsetteko kumppaninne luopumaan kaikesta parisuhteeseen kuuluvasta ja muustaki senkaltaisesta elämästä sen takia kun itse olette henkisesti poissa elämästä, vaikka fyysisesti läsnä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helppo tässä sanoa kyllä, mutta tosiasiassa en tiedä. Olen kyllä luvannut niin myötä-kuin vastamäet. Mutta jaksaisinko? En todellakaan tiedä :/ Riippuu niin paljon millaista se sitten olisi.
Öö kauheita pettäjiä palsta täynnä. Itse ainakin jättäisin mieheni (ja etsisin uuden tilalle halutessani) jos menisi tosi pahaksi tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä miksi toisesta ei voisi huolehtia eron jälkeen. Mikä parisuhdee sellainen on jossa makaat toisten kanssa mutta asut dementikon kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Miten niin dementia estää seksin? Kyllä minulla dementoituneen vaimoni kanssa onnistuu. Kenties dementoituneella miehellä ei seiso?
Kyllähän dementia monesti estää, siis vaikuttaa seksiin, ainakin henkisesti olisi vaikeaa jos toinen ei yhtään tajuaisi mitään koko hommasta tai jopa olisi kivuliasta. Jos ei enää pysty osoittamaan nauttiiko vai sattuuko seksi. Tulisi hyväksikäyttö mieleen miehenä.
Fyysisesti terveelle miehelle seksi ehkä dementoituneen vaimon kanssa onnistuu fyysiseltä kannalta, mutta se henkinen puoli onkin eri asia.
Ajattelisin, että henkisesti en pystyisi seksiin jos olisin mies.
Naisena taas ihan hyvin ymmärrän miestä, jos olisin dementoitunut tai muuten persoonani olisi muuttunut paljon, mutta seksihalut olisvat pysyneet ja vaatisin seksiä mieheni kanssa ja hän ei siihen suostu siihen tai pystysi.
Ei seksiä ole vai fyysinen suorituskyky vaan paljon muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
67, hyvä kirjoitus, noin minäkin ajattelen, kiitos selkeästä viestistä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut varmaan lopettaisivat kävelynkin, jos kumppani olisi pyörätuolissa, mutta itse en näe sitä mielekkäänä. Kun terve ihminen vielä kaipaa seuraa ja välittämistä, ehkä jopa kosketusta (en tarkoita vain seksiä), en näe siinä pahaa, että hän sitä hakee, jaksaa sitten paremmin huolehtia sairastuneesta.
Sinä et muutenkaan taida koskaan nähdä omassa toiminnassasi vikaa koska "mulla on syyni". Muiden ihmisten toimintaa ja motiiveja vastaavaasti et taida haluta edes yrittää ymmärtää, jos heidän toimintansa ei palvele sinun mielihalujasi?
Sama pätee sinuun. On pahimmanlaatuista narsismia olettaa, että puoliso jää palvomaan tyhjää kuortasi, kun et enää tiedosta ympäröivää todellisuutta.
Minkälaista rakkautta sellainen on, jossa oletetaan toisen uhraavan elämänsä ihmettelemällä kroppaasi, josta tietoisuus on jo poistunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos seksi loppuu, parisuhdekin loppuu.
En missään tapauksessa. En ole kenenkään hoitaja. En ole uhrautuja. Enkä odota sitä mieheltäni tai lapsiltani, jos itse sairastun.
Meillä on varaa palkata filippiiniläinen hoitaja kotiin. He ovat parhaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En. Varmaan eroaisin ja jatkaisin elämääni. Olisi liian raskasta olla ihmisen kans jota pitää hoitaa kuin lasta.
Meillä on tehty periaatepäätös, ettei hoideta toinen toistamme. Näin suhde pysyy edes jotenkin ja pitempään sellaisena, mihin se on tarkoitettu. Hoitoa saa rahalla, jota voi ajoissa säästää vaikka pienituloisia ollaankin.
Muutama kymppi kuussa.
Ollaan nähty varoittava esimerkki ihan perhepiirissä. Kumpikin on toisesta riippuvainen, kyräilee toistaan ja vihaa tilannetta, samalla kun jarruttaa muutosta. Hoitaja on ammattimarttyyri. Nuorempana hän tosin sekoili sivusuhteissa, kuten välillä toinenkin, joka on luonnostaan mustasukkaisempi. Sitä asiaa maksetaan tuossa suhteessa edelleen.
Minut saa tuossa kunnossa laittaa ensimmäiseen laitokseen joka huolii. Jos olen pitempään terveenä, samat sanat miehelle. Mieluummin eletään erillään ja saadaan toisistamme edes vähän iloa. Tästäkin aiheesta on jo erinäiset fantasiat valmiina...
Mitä tulee alkuperäiseen kysymykseen, en ehkä enää vanhana aloittaisi fyysistä suhdetta. En haluaisi myöskään pettää henkisesti, mutta paljon on kiinni toisen kunnosta. Mieluummin seisoisin rinnalla niin pitkään kuin mahdollista, ja se taas vaatii henkistä sitoutumista.
Jos toinen on enää ilkeä piikkikasvi, en näe uutta suhdetta kovin pahana.
Vierailija kirjoitti:
Jos seksi loppuu, parisuhdekin loppuu.
Parisuhde on muutakin kuin seksi. Paljon muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En edes avioituisi ihmisen kanssa, jolla on dementikolle tyypillinen persoonallisuus. Niin masokisti en ole!
Tämähän onkin mielenkiintoista. Kerro toki meille muillekin, minkälaiset ihmiset mielestäsi dementoituvat?
"Type A people were said to be hasty, impatient, impulsive, hyperalert, potentially hostile, and angry. Research has also shown that Type A personalities deal with reality and have certain defenses when it comes to dealing with problems."
Kuulostaa mummoltani, joka dementoitui hitaasti ja omasta elämästään huolehtien -mutta dementoitui joka tapauksessa.
Totta kai olisin hänelle uskollinen kuolemaan saakka.
Tämä kysymys saattaa tulla eteen varsinkin silloin, jos toinen sairastuu muistisairauteen jo nuorena. Niitäkin on, vaikka ovatkin vähemmistönä.
Mitä sanoo mies, jonka vaimo joutuu laitokseen nelikymppisenä? Tuskin jättäytyy yksin ja hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kovin kaunis rakkaustarina jos naiselle on seksi tärkeämpi kuin puolisonsa. Minua tympii niin hemmetisti tämä jatkuva seksistä vaahtoaminen. On todella paljon tärkeämpää elämässä säilyttää jotain kaunista ja arvokasta suhteessa kuin ajatella vain alapäällään. Ilman seksiä pärjää oikein hyvin jos elämässä on muuta arvokkaampaa.
Oon sun kanssa samaa mieltä, ihan joka tuutista tulee sitä yhtä ja samaa. Mainoksissa, medioissa, joka puolella. Lapsiin sillä ei voi olla hyvää vaikutusta.
Tulisikin. Harhaiset ihmiset näkevät sitä kaikkialla, etenkin kun sitä ei ole omassa elämässä.
Nämä "hyi helvetti"-ihmiset, oletteko jutelleet asiasta oman puolisonne kanssa? Oletteko pohtineet, miten itse toivoisitte oman puolisonne tekevän? Ihan oikeastiko toivoisitte, että teille rakkain ja tärkein ihminen viettäisi esim. 20 vuotta teidän vuoteenne vierellä? Kokisitte, että se olisi aitoa rakkautta, että vaatisitte puolison luopumaan normaalista elämästä sairautenne vuoksi?
Kyllä minusta tuntuu tosi pahalta ajatus siitä, että mun upea ja ihana mieheni luopuisi eläkevuosien suunnitelmista minun takiani. Että jos sairastuisin alzheimerin tautiin, varhaisemmalla iällä vielä, niin puolisoni elämänsisältö olisi minun hoitamista!? Kun voisi vielä matkustella, mökkeillä, viettää mukavia hetkiä mieluisen naisen kanssa jutellen ja nauraen, ehkäpä sitä läheisyyttä ja seksiäkin olisi.
En tietenkään haluaisi, että hylkäisi minut. Toivon, että järjestäisi hyvän hoidon ja kävisi katsomassa säännöllisesti. Mutta ei jatkuvasti pitäisi vieressä olla.
Enkä toivoisi, että virallisesti eroaisi. Toivoisin, että olisimme avioliitossa loppuun saakka.