Voiko adoptiolasta rakastaa yhtä paljon kuin biologista, jos sinulla on molemmat?

Sivustakatsoja kirjoitti:

Riippuu varmasti luonteesta. Tuttavalla on yksi biologinen ja kaksi pienestä asti ollutta sijaislasta. Vanhemmat asettavat biologisen aina sijaislasten edelle että tuntuu kamalalta kattoa sivusta kuinka eri lailla lapsia keskenään kohdellaan. Biologisen saivat vuosien hedelmöityshoitojen avulla. Mies ei halunnut adoptiolapsia koska ei halunnut kasvattaa muiden miesten lapsia. Sijaislapset kyllä kelpasivat, sijaisvanhempana kun saa hyvät korvaukset valtiolta lasten hoidosta.

Ei sellaisia ole olemassakaan kuin sijaislapset.

Ja sijoitetut lapset ja adoptoidut lapset eivät ole millään tavoin tai asteikolla sama asia. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adoptiolapsen saadakseen elää läpi ihan samanlainen odotusajan (pidemmän ja raskaamman vain). Ei se ventovieras uppo-outo lapsi tartu vain matkaan kadulta.

Odotusaika on toki pitkä. Mutta sen olen kuullut, että sitä lasta ei ikäänkuin "pääse valitsemaan", vaan siellä ollaan jonossa ja kun sopivan oloinen lapsi tulee vastaan, niin adoptiovanhemmille ilmoitetaan että täällä olisi lapsi teille, otatteko vai jätättekö. Saattaa olla eri-ikäinen ja jopa eri sukupuolta kuin millaisen toiveen on esittänyt. Eli siinä mielessä saattaa tulla aika yllätten että millainen lapsi sieltä saadaan.

No ihan se synnytetty lapsikin voi olla joskus jopa eri sukupuolta kuin ultrassa, näyttää erilaiselta kuin vanhemmat, olla toisenlainen kuin kuvittelit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adoptiolapsen saadakseen elää läpi ihan samanlainen odotusajan (pidemmän ja raskaamman vain). Ei se ventovieras uppo-outo lapsi tartu vain matkaan kadulta.

Odotusaika on toki pitkä. Mutta sen olen kuullut, että sitä lasta ei ikäänkuin "pääse valitsemaan", vaan siellä ollaan jonossa ja kun sopivan oloinen lapsi tulee vastaan, niin adoptiovanhemmille ilmoitetaan että täällä olisi lapsi teille, otatteko vai jätättekö. Saattaa olla eri-ikäinen ja jopa eri sukupuolta kuin millaisen toiveen on esittänyt. Eli siinä mielessä saattaa tulla aika yllätten että millainen lapsi sieltä saadaan.

Ja biolapsenko sinä tilaat? Että tyttö, jolla on äitinsä nenä, isänsä koordinaatiokyky ja Ansa-tädin kielipää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi. Minulla ei ole adoptoituja lapsia, mutta on adoptoitu sisaruksenlapsi, ja hän on minulle aivan yhtä rakas kuin biologisetkin sisarustenlapset.

Oletko koskaan puhunut sisaruksesi kanssa siitä mitä hän vanhempana ajattelee/tuntee? Toki aika arka aihe kysyä ja ehkä vanhemmankin olla rehellinen. Minusta ulkopuolisena ei välttämättä voi oikein tähän kysymykseen vastata. Esim. sisaruksen lapsia rakastaa joka tapauksessa vähemmän ja eri tavalla kuin omia, ja he ovat joka tapauksessa "eri verta" kuin sinä. Tuossa ap:n kysymyksessä kiinnostavaa on nimenomaan se, että tekeekö se, että lapsi on sinun dna:tasi ja sinusta tullut, rakkaudesta jotenkin suuremman kuin silloin jos lapsi on biologisesti jonkun muun.

No tähän löytyy vastaus uusperheellisistä. Siellähän niitä ei biologisia lapsia on.

Vierailija kirjoitti:

Adoptiolapsen saadakseen elää läpi ihan samanlainen odotusajan (pidemmän ja raskaamman vain). Ei se ventovieras uppo-outo lapsi tartu vain matkaan kadulta.

Ei niitä voi verrata. Biologisen kohdalla se on paljon konkreettisempaa. Tuntee sen lapsen vatsassaan ja odotus on se 9kk. Adoptoidun kohdalla sitä elää aika normaalia elämää määrittämättömän ajan ja sitten tulee ilmoitus, että adoptio meni läpi ja saatte lapsen. Se on ihan eri tunne, eikä se oikein muutukaan todelliseksi ennen kuin on lentokentällä lapsi kainalossa tulossa Suomeen.

-23

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adoptiolapsen saadakseen elää läpi ihan samanlainen odotusajan (pidemmän ja raskaamman vain). Ei se ventovieras uppo-outo lapsi tartu vain matkaan kadulta.

Ei niitä voi verrata. Biologisen kohdalla se on paljon konkreettisempaa. Tuntee sen lapsen vatsassaan ja odotus on se 9kk. Adoptoidun kohdalla sitä elää aika normaalia elämää määrittämättömän ajan ja sitten tulee ilmoitus, että adoptio meni läpi ja saatte lapsen. Se on ihan eri tunne, eikä se oikein muutukaan todelliseksi ennen kuin on lentokentällä lapsi kainalossa tulossa Suomeen.

-23

Aijaa. Kyllä minä koin adoptio-odotusajan hyvin konkreettisena ja tunnetasolla myllertävänä. Kahdesti.

"No ei kai tuo ole sama asia kuin oma lapsi."

Millä logiikalla? Siittäminen ei tee miehestä isää kuin juridisesti, eikä raskaus ja synnytys äitiä.

Siihen lapseen kun tutustuu vasta sen synnyttyä, siihen saakka se on abstraktio, joka ilmenee naisen isona vatsana.

Ennakkoluulot ja omat tunne-elämän ongelmat häiritsevät tunnesidettä lapseen, oli tämä omatekoinen tai adoptoitu. Tunne-elämältään terve vanhempi kiintyy lapseensa, oli sen alkuperä mikä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

"No ei kai tuo ole sama asia kuin oma lapsi."

Millä logiikalla? Siittäminen ei tee miehestä isää kuin juridisesti, eikä raskaus ja synnytys äitiä.

Siihen lapseen kun tutustuu vasta sen synnyttyä, siihen saakka se on abstraktio, joka ilmenee naisen isona vatsana.

Ennakkoluulot ja omat tunne-elämän ongelmat häiritsevät tunnesidettä lapseen, oli tämä omatekoinen tai adoptoitu. Tunne-elämältään terve vanhempi kiintyy lapseensa, oli sen alkuperä mikä tahansa.

Tässä mä oon samaa mieltä, että äidiksi/isäksi ei tulla vaan kasvetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adoptiolapsen saadakseen elää läpi ihan samanlainen odotusajan (pidemmän ja raskaamman vain). Ei se ventovieras uppo-outo lapsi tartu vain matkaan kadulta.

Ei niitä voi verrata. Biologisen kohdalla se on paljon konkreettisempaa. Tuntee sen lapsen vatsassaan ja odotus on se 9kk. Adoptoidun kohdalla sitä elää aika normaalia elämää määrittämättömän ajan ja sitten tulee ilmoitus, että adoptio meni läpi ja saatte lapsen. Se on ihan eri tunne, eikä se oikein muutukaan todelliseksi ennen kuin on lentokentällä lapsi kainalossa tulossa Suomeen.

-23

Kyllä, se on kaksi eri asiaa, mutta aika ihmeellisesti nollaat toisten tunteet ja kokemukset. Meinaan niillä erilaisilla asioilla voi olla vallankin hyvin samanlainen lopputulos - rakkaus ja kiintymys kovasti odotettuun lapseen. 

Sen sijaan äärettömän harva adoptiovanhempi on vailla rakautta liikenteessä. Voisi jopa sanoa, että adoptiolapsi on yleensä aina kipästi kaivattu ja toivottu kun taas biologisen lapsen tilanne riippuu monesta tekijästä. 

Up

Olen miettinyt samaa. Rakastaisiko sitä samalla tavalla. Siksi myös adoptointi jotenkin pelottaa. Yleisesti olen erittäin lapsirakas ihminen ja meillä on 2 biologista lasta. Haluaisimme ehdottomasti lapsia lisää mutta raskausaika on aina ollut minulle niin raskas ja vaikea. Sekä henkisesti että fyysisesti.

Minut adoptoitiin alle vuoden vanhana ja aina on ollut selvää että vanhempieni biologinen lapsi on heille paljon rakkaampi.

Seuraatkohan kenties samaa Youtube-perhettä kuin minä, nimeltään "This Gathered Nest". Heillä on neljä biologista ja kolme adoptoitua lasta. Ovat uskovaisia ja rakkaus lapsiin on suurta. Mieleeni on jäänyt, kuinka ihanasti perheen äiti kuvaili joskus lastensa alkuperää: "Four grew in my belly and three grew in our hearts." ❤

Up

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa. Rakastaisiko sitä samalla tavalla. Siksi myös adoptointi jotenkin pelottaa. Yleisesti olen erittäin lapsirakas ihminen ja meillä on 2 biologista lasta. Haluaisimme ehdottomasti lapsia lisää mutta raskausaika on aina ollut minulle niin raskas ja vaikea. Sekä henkisesti että fyysisesti.

Meillä sama tilanne, en tiedä uskaltaisinko enää edes yrittää raskautta. Mutta lapsia haluaisimme lisää.

Uskoisin rakastavani adoptoitua lasta aivan yhtä paljon, mutta onhan se valtavan iso asia. Entä jos siinä olisikin eroa? Kokisin todennäköisesti asiasta voimakkaasti huonoa omaatuntoa. Ja ennenkaikkea mitä jos adoptoitu lapsi huomaisikin sen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan tasapuolinen? Se olisi henkisesti aivan kamala tilanne, että kokisit olevasi vanhemmillesi jotenkin "kakkonen".

Olen itse adoptiolapsi. Käsitykseni on että voi rakastaa yhtä paljon, mutta luulen että näissä voi tulla haasteita erilaisista luonteista helpommin kuin jos lapsi on biologisesti oma. Meillä kävi lapsuudenkodissa näin.

Minut on adoptoitu ulkomailta, ja 9 kk minun saamiseni jälkeen äiti tuli raskaaksi, vaikkei pitänyt olla mahdollista. Eli oli sitten biologinen poika ja adoptiotytär aika pian siinä. No, poika oli tullut vanhempiinsa eli oli rauhallinen, hidas, harkitsevainen luonne. Minä taas olin aivan erilainen, äänekäs, koheltava ja kroonisesti kaikkeen tyytymätön rämäpää. Koin lapsuudessani todella usein, että olen todella huono, vääränlainen ihminen, ja minulle usein sanottiinkin suoraan siitä että minun pitäisi olla kuten veljeni. En tiennyt tuolloin vielä olevani adoptoitu, mutta 4-vuotiaana muistan ajatelleeni katkerasti, että toivoisin etten olisi syntynyt kun en kerran kellekään enkä mihinkään kelpaa enkä osaa olla oikein vaikka kuinka yritän.

Luulen että oma äitini on useinkin katunut adoptiota sen jälkeen kun sai oman biologisen lapsen, vaikkei ikinä mulle sitä tunnustaisi. Ei se adoptio itsessään ole syy vaan se, että minä ja adoptiovanhempani vaan oltiin temperamenteiltamme ihan eri maailmoista ja siitä tuli siksi hyvin haastava kuvio. Jota korosti vielä se täydellisen lapsen perikuvan, veljeni, oleminen siinä. Minä sain 16-vuotiaana kuulla olevani adoptoitu, ja heti loksahti moni pala paikalleen. En minä olekaan erilainen siksi että olisi täysin kelvoton ja läpihuono, epärakastettava ihminen, vaan siksi että olen ihan eri maalaista perimää! Aloin sitten tutustua lähtömaani kulttuuriin ja huomasin että niinhän siellä on vilkkaita, höpöttäviä ja äänekkäitä ja tulisia ihmisiä enemmänkin, että taitaa olla enemmänkin kansanpiirre kuin oma omituisuuteni.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse adoptiolapsi. Käsitykseni on että voi rakastaa yhtä paljon, mutta luulen että näissä voi tulla haasteita erilaisista luonteista helpommin kuin jos lapsi on biologisesti oma. Meillä kävi lapsuudenkodissa näin.

Minut on adoptoitu ulkomailta, ja 9 kk minun saamiseni jälkeen äiti tuli raskaaksi, vaikkei pitänyt olla mahdollista. Eli oli sitten biologinen poika ja adoptiotytär aika pian siinä. No, poika oli tullut vanhempiinsa eli oli rauhallinen, hidas, harkitsevainen luonne. Minä taas olin aivan erilainen, äänekäs, koheltava ja kroonisesti kaikkeen tyytymätön rämäpää. Koin lapsuudessani todella usein, että olen todella huono, vääränlainen ihminen, ja minulle usein sanottiinkin suoraan siitä että minun pitäisi olla kuten veljeni. En tiennyt tuolloin vielä olevani adoptoitu, mutta 4-vuotiaana muistan ajatelleeni katkerasti, että toivoisin etten olisi syntynyt kun en kerran kellekään enkä mihinkään kelpaa enkä osaa olla oikein vaikka kuinka yritän.

Luulen että oma äitini on useinkin katunut adoptiota sen jälkeen kun sai oman biologisen lapsen, vaikkei ikinä mulle sitä tunnustaisi. Ei se adoptio itsessään ole syy vaan se, että minä ja adoptiovanhempani vaan oltiin temperamenteiltamme ihan eri maailmoista ja siitä tuli siksi hyvin haastava kuvio. Jota korosti vielä se täydellisen lapsen perikuvan, veljeni, oleminen siinä. Minä sain 16-vuotiaana kuulla olevani adoptoitu, ja heti loksahti moni pala paikalleen. En minä olekaan erilainen siksi että olisi täysin kelvoton ja läpihuono, epärakastettava ihminen, vaan siksi että olen ihan eri maalaista perimää! Aloin sitten tutustua lähtömaani kulttuuriin ja huomasin että niinhän siellä on vilkkaita, höpöttäviä ja äänekkäitä ja tulisia ihmisiä enemmänkin, että taitaa olla enemmänkin kansanpiirre kuin oma omituisuuteni.

Minä olen erilainen kuin lapsuudenperheeni ja ihan bio.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse adoptiolapsi. Käsitykseni on että voi rakastaa yhtä paljon, mutta luulen että näissä voi tulla haasteita erilaisista luonteista helpommin kuin jos lapsi on biologisesti oma. Meillä kävi lapsuudenkodissa näin.

Minut on adoptoitu ulkomailta, ja 9 kk minun saamiseni jälkeen äiti tuli raskaaksi, vaikkei pitänyt olla mahdollista. Eli oli sitten biologinen poika ja adoptiotytär aika pian siinä. No, poika oli tullut vanhempiinsa eli oli rauhallinen, hidas, harkitsevainen luonne. Minä taas olin aivan erilainen, äänekäs, koheltava ja kroonisesti kaikkeen tyytymätön rämäpää. Koin lapsuudessani todella usein, että olen todella huono, vääränlainen ihminen, ja minulle usein sanottiinkin suoraan siitä että minun pitäisi olla kuten veljeni. En tiennyt tuolloin vielä olevani adoptoitu, mutta 4-vuotiaana muistan ajatelleeni katkerasti, että toivoisin etten olisi syntynyt kun en kerran kellekään enkä mihinkään kelpaa enkä osaa olla oikein vaikka kuinka yritän.

Luulen että oma äitini on useinkin katunut adoptiota sen jälkeen kun sai oman biologisen lapsen, vaikkei ikinä mulle sitä tunnustaisi. Ei se adoptio itsessään ole syy vaan se, että minä ja adoptiovanhempani vaan oltiin temperamenteiltamme ihan eri maailmoista ja siitä tuli siksi hyvin haastava kuvio. Jota korosti vielä se täydellisen lapsen perikuvan, veljeni, oleminen siinä. Minä sain 16-vuotiaana kuulla olevani adoptoitu, ja heti loksahti moni pala paikalleen. En minä olekaan erilainen siksi että olisi täysin kelvoton ja läpihuono, epärakastettava ihminen, vaan siksi että olen ihan eri maalaista perimää! Aloin sitten tutustua lähtömaani kulttuuriin ja huomasin että niinhän siellä on vilkkaita, höpöttäviä ja äänekkäitä ja tulisia ihmisiä enemmänkin, että taitaa olla enemmänkin kansanpiirre kuin oma omituisuuteni.

Jotenkin surullinen tarina. Sympatiani ovat puolellasi, vaikka onhan tuo kaikille ollut haastava kuvio. Vanhemmat silti loppukädessä ovat vastuussa siitä, että öapsi saa tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Ihan mielenkiinnosta vaan, olet ilmeisesti jostain Välimeren maasta/Latinalaisesta Amerikasta syntyjäsi, etkö ennen tuota 16v. ikää tullut koskaan ihmetelleeksi sitä että olet luultavasti vähän tummempi ja erinäköinen kuin vanhempasi? (täytyy myös sanoa, että minusta on väärin "pudottaa pommi" adoptiosta noin myöhäisellä iällä. Minusta lapselle tulisi kertoa ikätason mukaisesti jo pienenä).

Aivan varmasti rakkaus on samanlaista. Minulla on biologisia lapsia ja sijoitettu ( ei siis adoptoitu) lapsi. Aivan yhtä paljon rakastan jokaista.

Sivustakatsoja kirjoitti:

Riippuu varmasti luonteesta. Tuttavalla on yksi biologinen ja kaksi pienestä asti ollutta sijaislasta. Vanhemmat asettavat biologisen aina sijaislasten edelle että tuntuu kamalalta kattoa sivusta kuinka eri lailla lapsia keskenään kohdellaan. Biologisen saivat vuosien hedelmöityshoitojen avulla. Mies ei halunnut adoptiolapsia koska ei halunnut kasvattaa muiden miesten lapsia. Sijaislapset kyllä kelpasivat, sijaisvanhempana kun saa hyvät korvaukset valtiolta lasten hoidosta.

Sijaisvanhemman palkkio ei tule valtiolta vaan kunnalta eikä ole suuri.