Lue keskustelun säännöt.
Voiko adoptiolasta rakastaa yhtä paljon kuin biologista, jos sinulla on molemmat?
24.01.2019 |
Tulipa tässä vain mieleeni. Minulla ei ole vielä lapsia ollenkaan, joten ei ole omaa kokemusta kummastakaan biologisesta eikä adoptoidusta.
Seuraan erästä vloggaaja-perhettä Youtubessa. Heillä on iso perhe, lapsia 7 joista noin puolet biologisia ja puolet adoptoituja. He eivät ole koskaan videoissaan puhuneet tästä aiheesta, mutta mietinpä vain, että mahtavatko he tuntea eri tavalla biologisia lapsiaan kohtaan kuin adoptoituja. Varmasti molempia rakastavat aivan hurjasti, mutta onko biooginen silti jotenkin "vielä vähän erityisempi"?
Mitä te ajattelette, tai onko jollain jopa omaa kokemusta? Itse uskon täysin, adoptiolapsia voi rakastaa "kuin omiaan", enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Etenkin jos itsellä ei ole muita kuin niitä adoptoituja lapsia. Mutta entä jos siinä rinnalla onkin myös oma biologinen lapsi? Tunteeko jonkin eron omissa tunteissa?
Toivottavasti kukaan ei koe tätä aloitusta loukkaavana,koska se ei ole tarkoitukseni.
Kommentit (166)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Niille vanhemmille se on sivuseikka. Ja sitähän tässä kysyttiin.
No sitten varmaan tuo uusperheen äiti on adoptoinut ne uudet bonuslapsensa eikä koskaan enää jätä heitä, vaikka isän kanssa tulisi ero.
Mitä sinä sössötät? Se on täysin eri asia.
Adoptiolapsi on adoptiovanhempien yhteinen oma lapsi. Yhdessä odotettu ja yhdessä saatu. Ei lapsi joka tulee uuden puolison mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Niille vanhemmille se on sivuseikka. Ja sitähän tässä kysyttiin.
Ap kysyi, mutta keskustelu on rönsyillyt ja adoptoidut ovat myös kertoneet kokemuksiaan. Vaikka vanhemmat rakastaisivat kuinka, lapsi saattaa silti kokea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Rakkaus ei aina korjaa kaikkea.
Aivan yhtä hyvin biologinen lapsi voi tuntea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Esim minä koen näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen biologinen lapsi ja minua ei suku hyväksynyt ja vanhemmat oli perseestä.
Ja sinä kuvittelet, että tämä on sama asia kuin adoptoidun kohdalla?!
Millä tavalla se eroaa?
No sillä adoptiolapsella on takanaan jo yksi hylkäyskokemus. Sitten jos adoptiovanhemmat ei ole hyviä ja suku hylkii, niin mitä luulet, miltä se tuntuu? Onko ihan sama asia?
Totta, mutta toisaalta adoptoitu lapsi voi selittää sen äidin ja suvun rakkaudettomuuden johtuvan juuri adoptoinnista. Siitä että lapsi ei ole biologisesti oma. Syy ei siis välttämättä ole lapsessa itsessään. Vika onkin äidissä ja tilanteessa.
Biologinen lapsi varmasti herkemmin etsii vikaa itsestään, hänessä on jotain vikaa kun äiti ei häntä rakasta. Ei rakasta vaikka on hänet synnyttänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
No ei se mielestäni ole sivuseikka, vauva kuitenkin bondaa äidin kanssa jo kohdussa ja ekat kuukaudet ovat aika iso juttu ihmisen elämässä, ja adoptiolapsi on harvoin vastasyntynyt kun hän tulee perheeseen.
Mutta tuo kansanluonne-juttu nyt oli vain tapa, jolla aiempi adoptoitu keskustelija kuvasi kokemustaan. Olen lukenut monista tällaisista kokemuksista, myös saman kulttuurin sisällä adoptoidut kuvaavat miten olivat aivan erilaisia kuin muu perhe ja kokivat outoutta ja vääränlaisuutta. Myös sellaiset, jotka saivat tietää vasta aikuisina, että olivat adoptoituja.
Mutta pointti oli, että älä vähättele ja kiistä adoptoitujen kokemuksia. Usein adoptiovanhemmat tulevat keskusteluihin pätemään, että mitään eroja ei ole, älä valita. Mutta adoptoitujen kokemusten pitäisi olla vähintään yhtä tärkeitä, eikä niitä saisi kiistää.
Yhden adoptoidun. Josta emme edes tiedä, onko hän adoptoitu vai väittääkö vain niin.
Tuo on juuri se ongelma. Adoptoidut niputetaan aina yhdeksi ja samaksi sakiksi ja aina reppanoiksi. Että raivostuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen biologinen lapsi ja minua ei suku hyväksynyt ja vanhemmat oli perseestä.
Ja sinä kuvittelet, että tämä on sama asia kuin adoptoidun kohdalla?!
Millä tavalla se eroaa?
No sillä adoptiolapsella on takanaan jo yksi hylkäyskokemus. Sitten jos adoptiovanhemmat ei ole hyviä ja suku hylkii, niin mitä luulet, miltä se tuntuu? Onko ihan sama asia?
Totta, mutta toisaalta adoptoitu lapsi voi selittää sen äidin ja suvun rakkaudettomuuden johtuvan juuri adoptoinnista. Siitä että lapsi ei ole biologisesti oma. Syy ei siis välttämättä ole lapsessa itsessään. Vika onkin äidissä ja tilanteessa.
Biologinen lapsi varmasti herkemmin etsii vikaa itsestään, hänessä on jotain vikaa kun äiti ei häntä rakasta. Ei rakasta vaikka on hänet synnyttänyt.
No eiköhän suurimmasta osasta tunnu, että biologinen äiti ei ole rakastanut, koska antoi pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen biologinen lapsi ja minua ei suku hyväksynyt ja vanhemmat oli perseestä.
Ja sinä kuvittelet, että tämä on sama asia kuin adoptoidun kohdalla?!
Millä tavalla se eroaa?
No sillä adoptiolapsella on takanaan jo yksi hylkäyskokemus. Sitten jos adoptiovanhemmat ei ole hyviä ja suku hylkii, niin mitä luulet, miltä se tuntuu? Onko ihan sama asia?
Totta, mutta toisaalta adoptoitu lapsi voi selittää sen äidin ja suvun rakkaudettomuuden johtuvan juuri adoptoinnista. Siitä että lapsi ei ole biologisesti oma. Syy ei siis välttämättä ole lapsessa itsessään. Vika onkin äidissä ja tilanteessa.
Biologinen lapsi varmasti herkemmin etsii vikaa itsestään, hänessä on jotain vikaa kun äiti ei häntä rakasta. Ei rakasta vaikka on hänet synnyttänyt.
No eiköhän suurimmasta osasta tunnu, että biologinen äiti ei ole rakastanut, koska antoi pois.
Miksi tuntuisi? Esimerkiksi Kiinasta adoptoidut tietävät vallan hyvin että heidän biologinen äitinsä toimi kuten toimi koska maan laki.
Voi olla toisinkin päi siis ettei oma lapsi ole ol k enkaan rakas.
Minäkää en ole koskaan pitänyt omastda tyttärestäni mutta kummityttölle esimerkiksi
ostan mieluusti kalliita lahkoja ja muutenkin tulen juttuun. En ole koskaan viihtynyt
oman lapseni seurassa tai halunnut pitää häntä sylissä. Kun oli pieni ja yritti lähelle niin
irvistelin ja työnsin pois niin oppi jättämään rauhaan. Sukulaislapsia kyllä olen sitten hoivannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen biologinen lapsi ja minua ei suku hyväksynyt ja vanhemmat oli perseestä.
Ja sinä kuvittelet, että tämä on sama asia kuin adoptoidun kohdalla?!
Millä tavalla se eroaa?
No sillä adoptiolapsella on takanaan jo yksi hylkäyskokemus. Sitten jos adoptiovanhemmat ei ole hyviä ja suku hylkii, niin mitä luulet, miltä se tuntuu? Onko ihan sama asia?
Totta, mutta toisaalta adoptoitu lapsi voi selittää sen äidin ja suvun rakkaudettomuuden johtuvan juuri adoptoinnista. Siitä että lapsi ei ole biologisesti oma. Syy ei siis välttämättä ole lapsessa itsessään. Vika onkin äidissä ja tilanteessa.
Biologinen lapsi varmasti herkemmin etsii vikaa itsestään, hänessä on jotain vikaa kun äiti ei häntä rakasta. Ei rakasta vaikka on hänet synnyttänyt.
Av-mamma löytää satavarmasti syyn ongelmiinsa muualta kuin itsestään. Ei tarvita adoptiota.
Toimin vuosia adoptoidun lapsen avustajana päiväkodissa. Tällä perheellä oli kaksi biologista lasta plus tämä adoptoitu, ja kyllä sen näki ulkopuolinenkin että ihan eri viivalla oli nämä lapset. Särähti joka kerta korvaan kun perheen äiti huokaisi helpotuksesta, kun tämä adoptiolapsi meni viikonloppuhoitoon tukiperheeseen. "Saadaan viettää aikaa ihan oman perheen kesken" oli aika järkyttävä kommentti pienen lapsen kuullen. Aina haki omat biologiset lapsensa päivähoidosta ensin, minkä jälkeen tämän adoptoidun. Joskus välissä saattoi olla tuntejakin, kun viimeinen lapsi haettiin aina hetki ennen päiväkodin sulkemista. Eriarvoisuus paistoi kaikessa tämän perheen toiminnassa, eikä tämä äiti edes yrittänyt sitä piilotella. Sääliksi kävi lasta, lapsi kyllä oireilikin pitkiä päiviä ja jatkuvaa pompottamista tukiperheen ja "oman kodin" välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Niille vanhemmille se on sivuseikka. Ja sitähän tässä kysyttiin.
Ap kysyi, mutta keskustelu on rönsyillyt ja adoptoidut ovat myös kertoneet kokemuksiaan. Vaikka vanhemmat rakastaisivat kuinka, lapsi saattaa silti kokea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Rakkaus ei aina korjaa kaikkea.
Aivan yhtä hyvin biologinen lapsi voi tuntea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Esim minä koen näin.
Niin voi, mutta biolapsella ei kuitenkaan ole sen lisäksi taustalla sitä kokemusta, että bioäiti on antanut pois, eikä sitä kokemusta, että ei jaa biologista taustaa kasvattavien vanhempien kanssa.
Ja oikeasti, jos joku kertoo vaikka että on kokenut traumaattisen tapahtuman X ja on nyt masentunut niin sanotko hänelle, että "olen minäkin masentunut vaikka en ole kokenut asiaa X?" Ei kovin asiallista, eikä toisen kokemusta kunnioittavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Niille vanhemmille se on sivuseikka. Ja sitähän tässä kysyttiin.
Ap kysyi, mutta keskustelu on rönsyillyt ja adoptoidut ovat myös kertoneet kokemuksiaan. Vaikka vanhemmat rakastaisivat kuinka, lapsi saattaa silti kokea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Rakkaus ei aina korjaa kaikkea.
Aivan yhtä hyvin biologinen lapsi voi tuntea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Esim minä koen näin.
Niin voi, mutta biolapsella ei kuitenkaan ole sen lisäksi taustalla sitä kokemusta, että bioäiti on antanut pois, eikä sitä kokemusta, että ei jaa biologista taustaa kasvattavien vanhempien kanssa.
Ja oikeasti, jos joku kertoo vaikka että on kokenut traumaattisen tapahtuman X ja on nyt masentunut niin sanotko hänelle, että "olen minäkin masentunut vaikka en ole kokenut asiaa X?" Ei kovin asiallista, eikä toisen kokemusta kunnioittavaa.
Ei sillä adoptoidullakaan välttis tuota tunnetta ole.
Ja adoptoitu lapsi on aina äärimmäisen toivottu ja odotettu. Iso osa biolapsista ei ole. Osa on vaan vahinkoja ja osa vai n hetken mielijohteesta tekaistuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
No ei se mielestäni ole sivuseikka, vauva kuitenkin bondaa äidin kanssa jo kohdussa ja ekat kuukaudet ovat aika iso juttu ihmisen elämässä, ja adoptiolapsi on harvoin vastasyntynyt kun hän tulee perheeseen.
Mutta tuo kansanluonne-juttu nyt oli vain tapa, jolla aiempi adoptoitu keskustelija kuvasi kokemustaan. Olen lukenut monista tällaisista kokemuksista, myös saman kulttuurin sisällä adoptoidut kuvaavat miten olivat aivan erilaisia kuin muu perhe ja kokivat outoutta ja vääränlaisuutta. Myös sellaiset, jotka saivat tietää vasta aikuisina, että olivat adoptoituja.
Mutta pointti oli, että älä vähättele ja kiistä adoptoitujen kokemuksia. Usein adoptiovanhemmat tulevat keskusteluihin pätemään, että mitään eroja ei ole, älä valita. Mutta adoptoitujen kokemusten pitäisi olla vähintään yhtä tärkeitä, eikä niitä saisi kiistää.
Yhden adoptoidun. Josta emme edes tiedä, onko hän adoptoitu vai väittääkö vain niin.
Tuo on juuri se ongelma. Adoptoidut niputetaan aina yhdeksi ja samaksi sakiksi ja aina reppanoiksi. Että raivostuttaa.
Sinähän se tunnut vaativan, että adotoidut eivät saisi kokea, että adoptio on ollut millään lailla negatiivinen asia. Totta kai monet adoptiolapset ovat täysin ok, mutta vaatii aika aktiivista silmien sulkemista jos haluaa väittää että kukaan heistä ei ole kokenut hylätyksi tulemista ja vääränlaisuutta. Ei tarvitse luottaa anonyymeihin nettikeskustelijoihin, moni puhuu näistä ihan omalla nimellään.
Itse tiedän lähipiiristä 2 adoptiolasta. Toisessa perheessä lapsi oli ainokainen, joka rakastettiin puhki ja toinen oli adoptoitu vain siksi, että adoptioisän pikkuveliveli oli 17 saadessaan tyttären ja isoveli adoptoi hänet oman isomman lapsen seuraksi. Tytön biologinen äiti oli silloin 16. Oli aika karua katsottavaa, miten tämä veljen tyttö jäi kaikesta paitsi ja äitipuoli lelli biologista poikaansa enemmän. Heillä oli jonkin asteinen lapsettomuustausta ja tämä tyttö tuli perheeseen "täytteeksi". Ulkopuoliset eivät huomanneet tätä, koska tyttö muistutti paljon adoptioisäänsä eli biologista setäänsä. Kummatkin adoptoidut ovat jo aikuisia omilla perheillä. Luulen, että adoptiopäätöksen taustalla on merkitystä ja varmasti adoptiovanhempien asenteilla ja luonteilla.
Sitten näin kerran lentokoneessa selkeän adoptioperheen. Heillä 2 vanhempaa tyttöä (n. 10 ja 12v.) oli adoptoitu ja nuorin tyttö (n. 4v.) biologinen. 2 vanhempaa olivat tummia ja nuorin vanhempiensa näköinen. Isä hoiti 2 vanhempaa ja äiti istui heidän edessä nuorimman kanssa ja siitä perhedynamiikasta jäi vain mieleen, että nuorin oli umpilellitty ja hallitsi koko perhettä ja nämä 2 vanhempaa oli alistuvia ja kiinni vain isässään. Eivät koko 7h lennon aikana äidilleen sanoneet sanaakaan. Jos heillä oli asiaa äidille, niin isä hoiti puhumisen. Ja kun iltatähti halusi keskimmäisen tytön puhelimen, niin se myös hänelle annettiin josta tämä keskimmäinen selkeästi pahoitti mielensä. Pidätteli itkua. Minä, joka istuin käytävän toisella puolella annoin padini hänelle lainaan. Isä katsoi kiitellen ja äiti mulkasi pahasti, mutta muka kiitteli elettäni. Meni tovi, niin tämä iltatähti tietysti halusi padini, johon minä tuumasin, etten anna sitä noin pienille ja että hänellä oli jo sen keskimmäisen puhelin. En muista miten siinä lopulta meni, kun jäin vain suu auki ihmettelemään, miten avointa se omaen suosiminen äidille oli. Hiljaa rukoilin, että erotilanteessa adoptoidut jäisivät isälleen.
Tätä suosimista voi olla tosin biologistenkin lasten kohdalla. Minulla on 2 fb kaveria, joilla molemmilla isommat perheet. Kummassakin perheessä on ns. "iltatähti" ja näiden perheiden iltatähdet ja esikoiset saavat ainoastaan äitinsä huomion, mutta muista lapsista ei juuri koskaan kirjoiteta tai heidän saavutuksistaan puhuta. Keskimmäiset lapset ovat heille ilmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
No ei se mielestäni ole sivuseikka, vauva kuitenkin bondaa äidin kanssa jo kohdussa ja ekat kuukaudet ovat aika iso juttu ihmisen elämässä, ja adoptiolapsi on harvoin vastasyntynyt kun hän tulee perheeseen.
Mutta tuo kansanluonne-juttu nyt oli vain tapa, jolla aiempi adoptoitu keskustelija kuvasi kokemustaan. Olen lukenut monista tällaisista kokemuksista, myös saman kulttuurin sisällä adoptoidut kuvaavat miten olivat aivan erilaisia kuin muu perhe ja kokivat outoutta ja vääränlaisuutta. Myös sellaiset, jotka saivat tietää vasta aikuisina, että olivat adoptoituja.
Mutta pointti oli, että älä vähättele ja kiistä adoptoitujen kokemuksia. Usein adoptiovanhemmat tulevat keskusteluihin pätemään, että mitään eroja ei ole, älä valita. Mutta adoptoitujen kokemusten pitäisi olla vähintään yhtä tärkeitä, eikä niitä saisi kiistää.
Yhden adoptoidun. Josta emme edes tiedä, onko hän adoptoitu vai väittääkö vain niin.
Tuo on juuri se ongelma. Adoptoidut niputetaan aina yhdeksi ja samaksi sakiksi ja aina reppanoiksi. Että raivostuttaa.
Sinähän se tunnut vaativan, että adotoidut eivät saisi kokea, että adoptio on ollut millään lailla negatiivinen asia. Totta kai monet adoptiolapset ovat täysin ok, mutta vaatii aika aktiivista silmien sulkemista jos haluaa väittää että kukaan heistä ei ole kokenut hylätyksi tulemista ja vääränlaisuutta. Ei tarvitse luottaa anonyymeihin nettikeskustelijoihin, moni puhuu näistä ihan omalla nimellään.
Ja sinä päätät asiaatuntemattomana luoda yhden nimettömän kirjoittajan perusteella ja oman mutusi pohjalta, miten kaikkien adoptoitujen kaikki asiat on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Niille vanhemmille se on sivuseikka. Ja sitähän tässä kysyttiin.
Ap kysyi, mutta keskustelu on rönsyillyt ja adoptoidut ovat myös kertoneet kokemuksiaan. Vaikka vanhemmat rakastaisivat kuinka, lapsi saattaa silti kokea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Rakkaus ei aina korjaa kaikkea.
Aivan yhtä hyvin biologinen lapsi voi tuntea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Esim minä koen näin.
Niin voi, mutta biolapsella ei kuitenkaan ole sen lisäksi taustalla sitä kokemusta, että bioäiti on antanut pois, eikä sitä kokemusta, että ei jaa biologista taustaa kasvattavien vanhempien kanssa.
Ja oikeasti, jos joku kertoo vaikka että on kokenut traumaattisen tapahtuman X ja on nyt masentunut niin sanotko hänelle, että "olen minäkin masentunut vaikka en ole kokenut asiaa X?" Ei kovin asiallista, eikä toisen kokemusta kunnioittavaa.
Ei sillä adoptoidullakaan välttis tuota tunnetta ole.
Ja adoptoitu lapsi on aina äärimmäisen toivottu ja odotettu. Iso osa biolapsista ei ole. Osa on vaan vahinkoja ja osa vai n hetken mielijohteesta tekaistuja.
Oletko edes lukenut aloitusta vai kilahtiko heti kun luit av:ssa "adoptio"? Tuonne minä pääsen purkamaan raivoni ja pahanoloni!!
Aiheena on, että voiko rakastaa biologista lastaan ja adoptoimaansa lastaan yhtä paljon (jos sinulla on molemmat). Eli voisimme aikalailla olettaa, että biolasta ei olla vain tekaistu eikä hän ole vahingon seuraus, jota joku alle 1/1000 vahinkolapsen saaneista katuu.
Uskomme kaikki, että rakastat adoptoituja lapsiasi ja olet heille kuin oma äiti, jopa parempi äiti. Mutta voisiko sinulla olla ristiriitaisia tunteita jos saisitkin vielä oman biologisen lapsen? Voisiko tehdä ihan pikkaisen tiukkaa olla rakastumatta biolapseen vielä pikkaisen syvemmin? Ei välttämättä, mutta voisi olla.
Itse uskon, että varsinkin jos perheellä on alun perin biologinen lapsi, mutta adoptoivat tälle sisaruksen, voivat he rakastaa molempia saman arvoisesti. Uskon, että suurempi ongelma on jos esikoinen on adoptoitu esim. hedelmällisyysongelmien vuoksi. Jos sitten saakin alun perin yrittämänsä biologisen lapsen, voi adoptoitu esikoinen jäädä vähemmälle. Tai sitten ei. Mutta noin aiheeseen liittyvänä pohdintana.
- eri
Vierailija kirjoitti:
Itse tiedän lähipiiristä 2 adoptiolasta. Toisessa perheessä lapsi oli ainokainen, joka rakastettiin puhki ja toinen oli adoptoitu vain siksi, että adoptioisän pikkuveliveli oli 17 saadessaan tyttären ja isoveli adoptoi hänet oman isomman lapsen seuraksi. Tytön biologinen äiti oli silloin 16. Oli aika karua katsottavaa, miten tämä veljen tyttö jäi kaikesta paitsi ja äitipuoli lelli biologista poikaansa enemmän. Heillä oli jonkin asteinen lapsettomuustausta ja tämä tyttö tuli perheeseen "täytteeksi". Ulkopuoliset eivät huomanneet tätä, koska tyttö muistutti paljon adoptioisäänsä eli biologista setäänsä. Kummatkin adoptoidut ovat jo aikuisia omilla perheillä. Luulen, että adoptiopäätöksen taustalla on merkitystä ja varmasti adoptiovanhempien asenteilla ja luonteilla.
Sitten näin kerran lentokoneessa selkeän adoptioperheen. Heillä 2 vanhempaa tyttöä (n. 10 ja 12v.) oli adoptoitu ja nuorin tyttö (n. 4v.) biologinen. 2 vanhempaa olivat tummia ja nuorin vanhempiensa näköinen. Isä hoiti 2 vanhempaa ja äiti istui heidän edessä nuorimman kanssa ja siitä perhedynamiikasta jäi vain mieleen, että nuorin oli umpilellitty ja hallitsi koko perhettä ja nämä 2 vanhempaa oli alistuvia ja kiinni vain isässään. Eivät koko 7h lennon aikana äidilleen sanoneet sanaakaan. Jos heillä oli asiaa äidille, niin isä hoiti puhumisen. Ja kun iltatähti halusi keskimmäisen tytön puhelimen, niin se myös hänelle annettiin josta tämä keskimmäinen selkeästi pahoitti mielensä. Pidätteli itkua. Minä, joka istuin käytävän toisella puolella annoin padini hänelle lainaan. Isä katsoi kiitellen ja äiti mulkasi pahasti, mutta muka kiitteli elettäni. Meni tovi, niin tämä iltatähti tietysti halusi padini, johon minä tuumasin, etten anna sitä noin pienille ja että hänellä oli jo sen keskimmäisen puhelin. En muista miten siinä lopulta meni, kun jäin vain suu auki ihmettelemään, miten avointa se omaen suosiminen äidille oli. Hiljaa rukoilin, että erotilanteessa adoptoidut jäisivät isälleen.
Tätä suosimista voi olla tosin biologistenkin lasten kohdalla. Minulla on 2 fb kaveria, joilla molemmilla isommat perheet. Kummassakin perheessä on ns. "iltatähti" ja näiden perheiden iltatähdet ja esikoiset saavat ainoastaan äitinsä huomion, mutta muista lapsista ei juuri koskaan kirjoiteta tai heidän saavutuksistaan puhuta. Keskimmäiset lapset ovat heille ilmaa.
Juttelitteko te adoptiosta lennon aikana? Meinaan vaan, että ovathan he voineet olla isän tai äidin aiemman liiton lapsia.
Onhan tuo jo biologiassakin itsestäänselvyys.
Kaikille eläinlajeille ( siis myös ihmisille)
on oma jälkeläinen tärkein.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu onko vertailukohdetta. Jos sinulla on molemmat, biologinen ja adoptoitu, vie ainakin tosipaikan tullen biologinen voiton.
Jos ei ole kuin adoptoitu, et voi tietää mitä on rakkaus omaa kohtaan. Ps. Se on ääretöntä.
Onko sinulla myös adoptiolapsi? Minulla ei ole, mutta mitä olen sivusta katsonut kolmen perheen toimintaa oman adoptiolapsensa kanssa, tuntuu että he menevät ihan eri tasolle vanhemmuudessa kuin moni biovanhempi ja kuvittelisi sen kumpuavan suuresta rakkaudesta.
Luulen, että kyse ei ole siitä, rakastaako enemmän tai vähemmän, vaan siitä, että rakkautta on monenlaista.
Minulla on kaksi lapsipuolta, joiden kanssa elän 24/7. Rakastan heitä niin paljon, etten ymmärrä, miten voisin rakastaa enemmän. Tunnistan kuitenkin rakkauden erityisyyden siinä, että meidän välistä rakkautta ei ole kasvateltu ja viljelty silloin, kun lapset ovat olleet vauvoja ja esim. olleet sylissä paljon iho ihoa vasten. Rakkaus ja kiintymyssuhde on täytynyt rakentaa ihan eri tavalla, ja se on ollut todella arvokas osa meidän kaikkien elämää.
Tarkoitan siis, että voihan biologista ja adoptoitua lasta rakastaa ihan yhtä paljon, mutta kumpikin rakkaus on omalla tavallaan spesiaalia.