Lue keskustelun säännöt.
Voiko adoptiolasta rakastaa yhtä paljon kuin biologista, jos sinulla on molemmat?
24.01.2019 |
Tulipa tässä vain mieleeni. Minulla ei ole vielä lapsia ollenkaan, joten ei ole omaa kokemusta kummastakaan biologisesta eikä adoptoidusta.
Seuraan erästä vloggaaja-perhettä Youtubessa. Heillä on iso perhe, lapsia 7 joista noin puolet biologisia ja puolet adoptoituja. He eivät ole koskaan videoissaan puhuneet tästä aiheesta, mutta mietinpä vain, että mahtavatko he tuntea eri tavalla biologisia lapsiaan kohtaan kuin adoptoituja. Varmasti molempia rakastavat aivan hurjasti, mutta onko biooginen silti jotenkin "vielä vähän erityisempi"?
Mitä te ajattelette, tai onko jollain jopa omaa kokemusta? Itse uskon täysin, adoptiolapsia voi rakastaa "kuin omiaan", enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Etenkin jos itsellä ei ole muita kuin niitä adoptoituja lapsia. Mutta entä jos siinä rinnalla onkin myös oma biologinen lapsi? Tunteeko jonkin eron omissa tunteissa?
Toivottavasti kukaan ei koe tätä aloitusta loukkaavana,koska se ei ole tarkoitukseni.
Kommentit (166)
Ei ole kokemusta biologisesta lapsesta, mutta kaksi adoptiolasta on. Rakastan lapsiani kaikesta sydämestä. Vaikea kuvitella, että jotain voisin vielä enemmän rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on kokemusta molemmista, ja kumpikin on taatusti yhtä rakkaita. Samoin nyt isoäitinä en usko, että voisin ketään enemmän rakastaa kuin rakastan sen oman biolapseni adoptiolapsia ja adoptiolapseni biolapsia. Jokaiseen olen rakastunut ensinäkemältä.
Eikö se nimityskin kerro, biologia.
Vierailija kirjoitti:
Eikö se nimityskin kerro, biologia.
Kerro mitä?
Mun täytyy tunnustaa, että en usko että kykenisin rakastamaan adoptiolasta samalla tavalla. Mitenkään varma en tosin voi olla, koska minulla ei ole minkäänlaisia lapsia eikä välttämättä tulekaan olemaan. Mutta sen olen itsessäni huomannut, että vaikka kykenen olemaan empaattinen ja reilu kaikenlaisille ihmisille, todellinen kiintyminen ja jopa rakastaminen syttyy minussa sitä todennäköisemmin ja vahvemmin, mitä ennemmän ihminen on samanlainen kuin minä. Kyse ei ole siitä, että haluaisin nähdä omat geenit ja piirteeni lapsissani siitä syystä, että pitäisin niitä jotenkin erityisen hyvinä. Ne vain tuntuvat läheiseltä. Erilaiset ihmiset jäävät minulle aina jotenkin etäisemmiksi. Minun on vaikea tuntea läheisyyttä, kiintymystä tai yhteenkuuluvuutta (tai ainakin saada sitä syntymään, ylläpidossa ei niinkään ole ongelmia) siitä huolimatta että välitän kyllä ihmisten tunteista. Ehkä äitiys toisi mukanaan hormoneita tai jotain joka helpottaisi jotenkin, mutta en uskottele itselleni, että tämä ilmiö ei näkyisi myös äitiydessä jos äidiksi tulisin. Voisi olla haastavaa tuntea samoin edes biologisia lapsia kohtaan jos ne olisivat kovin erilaisia, saati sitten jos joku lapsi olisi biologinen ja joku ei.
Luonteeltani olen samanlainen kuin aikaisemmin tässä ketjussa kirjoittaneen adoptoidun lapsen koko adoptioperhe - rauhallinen, harkitsevainen, hidas jne. Tuntuu tavallaan surulliselta, että olisin tuskastunut tuon perheen adoptioäitinä temperamenttiseen adoptiolapseen aivan yhtä pahasti kuin tämä adoptoitu lapsi kertoi vanhempansa tuskastuneen häneen. En tosin itse (toivottavasti) koskaan sortuisi ääneen vertailemaan lapsia. Tämän luonteen hyvä puoli onkin se, että tunteet ja ajatukset on tarvittaessa melko helppoa pitää omana tietonaan ja yritän aina olla reilu. Mutta en voi mitään sille, että minun on hirveän vaikea jaksaa temperamenttisia tai levottomia ihmisiä, aikuisia tai lapsia, hyvän- tai huonontuulisia. Räiskyminen tekee minutkin levottomaksi ja saa minut jotenkin pois tasapainosta ja se tuntuu pahalta. Enkä luottaisi siihen että lapsi ei huomaa. Ja tietäisin, että minulla olisi huono omatunto. Sanomattakin lienee selvää, että mieheksi olen valinnut samanlaisen ihmisen kuin itse olen. Voihan se olla, että jostain kohtalon oikusta saisimmekin temperamenttisen biologisen lapsen, mutta paljon, paljon epätodennäköisempää se olisi kuin adoptiolapsen kanssa. Joten en missään nimessä lähtisi kokeilemaan. Ja voisi olla parasta jättää tekemättä se biologinenkin lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun täytyy tunnustaa, että en usko että kykenisin rakastamaan adoptiolasta samalla tavalla. Mitenkään varma en tosin voi olla, koska minulla ei ole minkäänlaisia lapsia eikä välttämättä tulekaan olemaan. Mutta sen olen itsessäni huomannut, että vaikka kykenen olemaan empaattinen ja reilu kaikenlaisille ihmisille, todellinen kiintyminen ja jopa rakastaminen syttyy minussa sitä todennäköisemmin ja vahvemmin, mitä ennemmän ihminen on samanlainen kuin minä. Kyse ei ole siitä, että haluaisin nähdä omat geenit ja piirteeni lapsissani siitä syystä, että pitäisin niitä jotenkin erityisen hyvinä. Ne vain tuntuvat läheiseltä. Erilaiset ihmiset jäävät minulle aina jotenkin etäisemmiksi. Minun on vaikea tuntea läheisyyttä, kiintymystä tai yhteenkuuluvuutta (tai ainakin saada sitä syntymään, ylläpidossa ei niinkään ole ongelmia) siitä huolimatta että välitän kyllä ihmisten tunteista. Ehkä äitiys toisi mukanaan hormoneita tai jotain joka helpottaisi jotenkin, mutta en uskottele itselleni, että tämä ilmiö ei näkyisi myös äitiydessä jos äidiksi tulisin. Voisi olla haastavaa tuntea samoin edes biologisia lapsia kohtaan jos ne olisivat kovin erilaisia, saati sitten jos joku lapsi olisi biologinen ja joku ei.
Luonteeltani olen samanlainen kuin aikaisemmin tässä ketjussa kirjoittaneen adoptoidun lapsen koko adoptioperhe - rauhallinen, harkitsevainen, hidas jne. Tuntuu tavallaan surulliselta, että olisin tuskastunut tuon perheen adoptioäitinä temperamenttiseen adoptiolapseen aivan yhtä pahasti kuin tämä adoptoitu lapsi kertoi vanhempansa tuskastuneen häneen. En tosin itse (toivottavasti) koskaan sortuisi ääneen vertailemaan lapsia. Tämän luonteen hyvä puoli onkin se, että tunteet ja ajatukset on tarvittaessa melko helppoa pitää omana tietonaan ja yritän aina olla reilu. Mutta en voi mitään sille, että minun on hirveän vaikea jaksaa temperamenttisia tai levottomia ihmisiä, aikuisia tai lapsia, hyvän- tai huonontuulisia. Räiskyminen tekee minutkin levottomaksi ja saa minut jotenkin pois tasapainosta ja se tuntuu pahalta. Enkä luottaisi siihen että lapsi ei huomaa. Ja tietäisin, että minulla olisi huono omatunto. Sanomattakin lienee selvää, että mieheksi olen valinnut samanlaisen ihmisen kuin itse olen. Voihan se olla, että jostain kohtalon oikusta saisimmekin temperamenttisen biologisen lapsen, mutta paljon, paljon epätodennäköisempää se olisi kuin adoptiolapsen kanssa. Joten en missään nimessä lähtisi kokeilemaan. Ja voisi olla parasta jättää tekemättä se biologinenkin lapsi.
Sinä et ole tervepäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä voisinko minä. Side omaan (biologiseen) lapseen tuntuu vain niin tuhat kertaa vahvemmalta kuin kehenkään muuhun. Meillä on uusperhe nyt seitsemättä vuotta ja vaikka mieheni lapsia rakastankin, niin valovuosien päässä se on siitä rakkaudesta mitä tunnen omaa lastani kohtaan. Vaikka siis olemme jakaneet yhteisen arjen nyt jo seitsemän vuotta. En tiedä olisiko adoptiolapsi eri asia, voisihan se olla...
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voisinko minä. Side omaan (biologiseen) lapseen tuntuu vain niin tuhat kertaa vahvemmalta kuin kehenkään muuhun. Meillä on uusperhe nyt seitsemättä vuotta ja vaikka mieheni lapsia rakastankin, niin valovuosien päässä se on siitä rakkaudesta mitä tunnen omaa lastani kohtaan. Vaikka siis olemme jakaneet yhteisen arjen nyt jo seitsemän vuotta. En tiedä olisiko adoptiolapsi eri asia, voisihan se olla...
Adoptiolapsi on oma lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voisinko minä. Side omaan (biologiseen) lapseen tuntuu vain niin tuhat kertaa vahvemmalta kuin kehenkään muuhun. Meillä on uusperhe nyt seitsemättä vuotta ja vaikka mieheni lapsia rakastankin, niin valovuosien päässä se on siitä rakkaudesta mitä tunnen omaa lastani kohtaan. Vaikka siis olemme jakaneet yhteisen arjen nyt jo seitsemän vuotta. En tiedä olisiko adoptiolapsi eri asia, voisihan se olla...
Adoptiolapsi on oma lapsi.
"Omia lapsia" nuo meidän uusperhelapsetkin ovat - heillä ei ole äitiä. Asuvat siis kanssamme koko ajan ja minä olen heille "äiti". Kun asiaa ajattelee, niin ei se niin kauheasti eroa lapsen adoptoimisesta.
Ja siis, en ole mikään ilkeä uusioäiti joka kohtelisi lapsia eriarvoisesti. Pyrin aina olemaan tasapuolinen ja tietysti rakastan kaikkia lapsiamme, mutta en voi muuttaa sitä mitä tunnen sisälläni - että oma biolapsi on silti aina se erityinen minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voisinko minä. Side omaan (biologiseen) lapseen tuntuu vain niin tuhat kertaa vahvemmalta kuin kehenkään muuhun. Meillä on uusperhe nyt seitsemättä vuotta ja vaikka mieheni lapsia rakastankin, niin valovuosien päässä se on siitä rakkaudesta mitä tunnen omaa lastani kohtaan. Vaikka siis olemme jakaneet yhteisen arjen nyt jo seitsemän vuotta. En tiedä olisiko adoptiolapsi eri asia, voisihan se olla...
Adoptiolapsi on oma lapsi.
"Omia lapsia" nuo meidän uusperhelapsetkin ovat - heillä ei ole äitiä. Asuvat siis kanssamme koko ajan ja minä olen heille "äiti". Kun asiaa ajattelee, niin ei se niin kauheasti eroa lapsen adoptoimisesta.
Ja siis, en ole mikään ilkeä uusioäiti joka kohtelisi lapsia eriarvoisesti. Pyrin aina olemaan tasapuolinen ja tietysti rakastan kaikkia lapsiamme, mutta en voi muuttaa sitä mitä tunnen sisälläni - että oma biolapsi on silti aina se erityinen minulle.
Se on aivan eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Niille vanhemmille se on sivuseikka. Ja sitähän tässä kysyttiin.
Ja mistä kumpuaa kösitys että adoptiovanhemmilla on automaattisesti jokin lapsettomuustausta. Ei todellakaan ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Niille vanhemmille se on sivuseikka. Ja sitähän tässä kysyttiin.
No sitten varmaan tuo uusperheen äiti on adoptoinut ne uudet bonuslapsensa eikä koskaan enää jätä heitä, vaikka isän kanssa tulisi ero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
No ei se mielestäni ole sivuseikka, vauva kuitenkin bondaa äidin kanssa jo kohdussa ja ekat kuukaudet ovat aika iso juttu ihmisen elämässä, ja adoptiolapsi on harvoin vastasyntynyt kun hän tulee perheeseen.
Mutta tuo kansanluonne-juttu nyt oli vain tapa, jolla aiempi adoptoitu keskustelija kuvasi kokemustaan. Olen lukenut monista tällaisista kokemuksista, myös saman kulttuurin sisällä adoptoidut kuvaavat miten olivat aivan erilaisia kuin muu perhe ja kokivat outoutta ja vääränlaisuutta. Myös sellaiset, jotka saivat tietää vasta aikuisina, että olivat adoptoituja.
Mutta pointti oli, että älä vähättele ja kiistä adoptoitujen kokemuksia. Usein adoptiovanhemmat tulevat keskusteluihin pätemään, että mitään eroja ei ole, älä valita. Mutta adoptoitujen kokemusten pitäisi olla vähintään yhtä tärkeitä, eikä niitä saisi kiistää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.
Tämä tuntuu aika vähättelevältä tuon adoptoidun ihmisen kokemuksia kohtaan. Adoptiokeskusteluissa tulee aina vastaan ne tyypit, joille on hirveän tärkeää osoittaa, että adoptio on täsmälleen sama asia kuin biovanhemmuus. Ei se vaan ole ihan sama asia, vaikka useimmat adoptiovanhemmat ovat riittävän hyviä lapsilleen. Ja mikä siinä on että ihmisen kokemusta lapsuuden eriarvoisuudesta ei voida uskoa?
On se. Se miten lapsi perheeseensä tulee on täysin sivuseikka.
Ja noi jutut kansanluonteesta on hölmöjä. Kaikissa kansoissa on kaikenluontoisia ihmisiä.
Ei se sille lapselle ole sivuseikka, että on viettänyt x kuukautta lastenkodissa. Yöllä häntä ei olla tultu ruokkimaan tai lohduttamaan. Päivällä olet "jatkuvassa päiväkodissa". Hänen omat vanhempansa eivät ole joko voineet pitää hänestä huolta tai halunneet pitää hänestä huolta. Sitten hän siirtyy yleensä täysin erinäköisenä valtavirrasta täysin uudenlaiseen ympäristöön vieraiden ihmisten kanssa. Opettelee uuden kielen, opettelee kiintymään uusiin ihmisiin. Ihan yksin, ihan irrallaan kaikesta vanhasta. Jopa ilma tuoksuu eriltä ja talot näyttävät toiselta.
Vanhemmat ovat kärsineet lapsettomuudesta. Yrittäneet, tarkkailleet ovulaatiota, käyneet hoidoissa, aloittaneet adoptioprosessin, eläneet epävarmuudessa ja toivossa. Matkanneet tuhansia kilometrejä noutamaan lastaan.
Ei tuota voi verrata uusperheeseen, jossa lapsilla on vanhemmat eri kattojen alla ja x kpl uusia ihmisiä elämässään.
Niille vanhemmille se on sivuseikka. Ja sitähän tässä kysyttiin.
Ap kysyi, mutta keskustelu on rönsyillyt ja adoptoidut ovat myös kertoneet kokemuksiaan. Vaikka vanhemmat rakastaisivat kuinka, lapsi saattaa silti kokea juurettomuutta ja vääränlaisuutta. Rakkaus ei aina korjaa kaikkea.
Yleensä sitä tykkää erilaisista ihmisistä kuin itse on ja ottaa yhteen sellaisten kanssa, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse on.
Ja kansanluonne? En usko siihen. Joka kansassa on kaikenlaisia luonteita.