Vuoroviikkoasuminen ei palvele lasta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.

Sivusta kommentoin tähän, että melko kärjistynyt näkemys tällä kommentoijalla. Näistä vuoroviikkotapaamisista kun ulkopuolisin silmin väännetään, halutaan nähdä aina vain ne huonosti hoidetut erot. 

Olen itse eroperheestä, joissa tapaamiset hoidettiin vuoroviikkosysteemillä. Minulla oli kaksi kotia, mutta ennenkaikkea kaksi, yhtälaisesti läsnä olevaa vanhempaa. Isä jäi monille kavereille hyvin etäiseksi muututtuaan viikonloppuiskäksi joka vierraantui äidin ja lasten muodostamasta uudesta ydinperheestä. Minulla isä oli läsnä ja vastuussa, meillä on nykyäänkin hyvät ja läheiset välit. Isä on ihminen jolle kerron elämäni isot asiat aina ensimmäisenä. Kaikkea tätä edesauttoi se, että vanhempani pysyivät eron jälkeen hyvissä väleissä, asuivat lähekkäin  (kodeilla välimatkaa 2 km) ja miettivät aina meidän lapsien edun ensin.

Ihmettelen aina tämän "pysyvän kodin" jankkaamista. Omasta kokemuksesta kodin tekevät ensisijaisesti ihmiset, eivät samoina pysyvät seinät. Vuoroviikkosysteemissä toisen asunto ei jää pelkäksi kyläilypaikaksi. Itse arvostin lapsena molempien vanhempien läsnäoloa enemmän kuin seiniä.

Tokihan se hienoa olisi, että jokaisella olisi varaa hankkia oma asunto suunnilleen jokaiselle perheenjäsenelle sitä mukaan kun niitä syntyy :D

Tein 90-luvulla kaksi vuotta töitä toisella paikkakunnalla. Eli minulla oli kaksi kotia. Kyllä se toinen koti oli vain kämppä, missä asuin ja se oikea koti oli se koti, mikä oli alkuperäinen.

Ja ei, en nauttinut siitä, että pakkasin tavaroita sunnuntaisin ja matkustin toiselle paikkakunnalle kahdeksi viikoksi ja sitten taas tavarat kasaan ja viikoksi kotiin.

Silloin myös paljon tuttuja kulki töissä Norjassa rakennuksilla laman aikaan. Eivät hekään ihastuneina kertoneet, että heillä on kaksi ihanaa kotia, toinen Norjassa, toinen Suomessa.

Missä on lapsen oikeus yhteen kotiin. Nyt puhutaan, että lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaan. Eli olkaa aikuisia ja pysykää väleissä ja antakaa lapsen asua yhdessä kodissa, missä voitte viettää aikaa lapsen kanssa niin paljon, että välit säilyvät kumpaankin vanhempaan. Ei ne lapset nauti siitä reissaamisesta yhtään enempää kuin aikuisetkaan.

Mitäpä luulet, olisiko tuossa tilanteessa jokin merkitys välimatkallakin ja sillä, että toisessa oli oikeasti se perhe ja omaisuus ja toinen oli vain joku koppero, joka oli lähinnä yöpymistä varten? 

Minulle ei perheellä ollut merkitystä, koska olin perheetön ja ravasin kahden kodin väliä ja välimatkaa oli 70km ja kun työni muodostuu vuoroviikko systeemillä kahdella eri paikkakunnalla.

Se oli todella raskasta aikaa ja kokemuksen jälkeen miettisen todella tarkkaan, ennen kuin suostuisin, sillä kohtuuttomasti ylimääräistä aikaa meni jatkuvaa pakkaamiseen ja matkoihin. Ja molemmissa kärsi kaveri- ja ystävyyssuhteet. Ja jotenkin elämä oli koko ajan juuretonta ja tunne jatkuvasta paikasta toiseen siirtymisenä.

No kaverisuhteistahan sinäkin tuossa puhut. Jos sinulla olisi ollut esimerkiksi seurustelusuhde toisella paikkakunnalla, 70 kilometriä on kyllä naurettavan lyhyt matka tavata pari kertaa sen poissaoloviikon aikana. Kuulostaa pikemminkin siltä, että kummassakaan paikassa sinulla ei ollut oikeita ystäviä missään vaiheessa. Ehkä sinulla oli sitten joku kolmas paikka, jossa oikeasti olisit halunnut olla ja jossa oli (lapsuuden)perhe ja ystävät. 

Enkä ihan oikeasti ymmärrä, miten kahden paikan välillä seilaaminen tekee juurettomaksi. Onhan se nyt kuitenkin pitkälti ihan samaa verrattuna tilanteeseen, jossa vaihdat puolen vuoden välein paikkaa ihan kokonaan etkä vain heilu kahden saman paikan välillä. Minäkin edellisessä työpaikassani seilasin kahden eri työtehtävän välillä epämääräisin väliajoin, eikä se minua mitenkään erityisesti hämmentänyt enkä joutunut opettelemaan tehtävää x uudelleen, jos olin edellisenä päivänä tehnyt tehtävää y. Sama rutiini niihin molempiin tuli, mutta niitä tehtäviä oli vain kaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat tietenkin onnellisia siitä, että näkevät paljon molempia vanhempiaan, mutta elämän täytyy olla moninkerroin rasittavampaa kuin muille lapsille monessakin suhteessa jatkuvan ympäristönvaihdoksen takia. Niinhän se on aikuiselkakin, joka on esim. töissä toisella paikkakunnalla. On jatkuvasti ulkona kavereiden yhteisistä jutuista ja etääntyy vähitellen. Tavarat on aina väärässä paikassa ja tekemisiään joutuu suu nittelemaan sen mukaan, mitä on missäkin, esim. oliko nyt salikamppeet tai sukset tai pyörä siellä vai täällä, tai joku kirja tai kasvonaamio jäikin nyt toiseen paikkaan, niin täytyykin keksiä jotakin muuta. Ympäristö ja ne fasiliteetit vaikuttavat yllättävän paljon elämään, sen huomaa vasta, kun asuu kahdessa kodissa. Muutenkin jaiken tekemisen suunnittelu, säännöllisyys ha rutiinit vapaa-ajalla ovat ihan mahdottomia. Täytyy olla oikeastaan kaksi elämää. Omat kuviot toisessa kodissa ja toiset toisessa. Ja sitten on ne siirtymäpäivät, jotka vievät oikeastaan aina sen yhden päivän viikosta, klska täytyy sopia ja suunnitella, pakata ja matkustaa, asettua ja orientoitua. Ei ole sunnuntai samanlainen lepopäivä kuin tavallisesti, koska siirtymä vaikuttaa henkisesti jo aamusta lähtien. Raskasta voi siis olla näiden lasten elämä. Lapsilla kun se jatkuvuus ja pysyvyys on vielä tärkeämpää kuin meillä aikuisilla.

Tällaisia ketjuja kun lukee, niin on aina onnellinen, ettei vauvakuumeen iskiessä tyytynyt siihen ensimäiseen jätkään, joka tuli toisenakin yönä, että sai perustaa perheen. Että malttoi vähän katsella vaihtoehtoja ja valita sen miehen, kenen kanssa on ollut hyvä elää ja kasvattaa lapset. Lapset sai elää rauhassa omassa kodissaan kantamatta huolta, tuliko sinne kassiin nyt pakattua varmasti ensi viikon kurssikirjat ja oikeat liikunavehkeet.

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Eli mikä sun ratkaisu siis olisi?

Vierailija kirjoitti:

Itse tapaan työssäni joka viikko yli 20 juuri peruskoulun päättänyttä. Kukaan ei ole vastaava syytä kertonut omilleen muuttamiselle. Aina syynä on ollut pitkä koulumatka. Vuoroviikkoasujia on tuon ikäisissä paljon ja tuon ikäsillä en oo enää kuullu, ku et hyvin toimii. Joku joskus sanonu et alkuun oli raskasta, kun tavaroita piti kuskaa paikasta toisee. Paljon on myös niitä, jotka saa tossa iässä päättää kui paljo on kummankin vanhemman luona.

No meinaatko, että sulle avautuisivat lapsuudensa huonoista asumisjärjestelyistä? Olet ilmeisesti joku amiksen opo tms? Tuo "pitkä koulumatkahan" tulee olemaan noiden ap:nkin tarkoittamien lasten virallinen syy omilleen muutolle, vaikka todellinen on jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.

Minulle itsellänikin on kaksi kotia (oma ja kumppanini), ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Vastaan vielä tämän kerran asiallisesti, sitten lähden päivän puuhiin enkä joka tapauksessa ala asioista vänkäämään / vastaamaan provoihin.

Olen huomannut, että ihmiset jotka ehdottavat yhtä yhteistä kotia, jossa vanhemmat vuorottelevat, eivät yleensä osaa ottaa huomioon kaikkea asiaan liittyvää. Itse tunnen muutaman perheen, jossa on tällainen järjestely ollut heti eron jälkeen ja se on toiminut hyvin jonkin aikaa, ikään kuin välivaiheena.

Pitemmän päälle kuviossa tulee erilaisia ongelmia. Suurimpana on se, että kodista muodostuu "lasten koti", jossa vanhemmat käyvät ikään kuin kylässä. On erittäin vaikeaa välttää henkisesti vieraantumasta kodista, joka täytyy jakaa exän kanssa ja josta ei voi tehdä itsensä näköistä, tuoksuista, tuntuista. Se jarruttaa pahastu siirtymistä elämässä eteenpäin eron jälkeen, mikä taas on elintärkeää sekä omalle että lasten hyvinvoinnille. Pahimmillaan kumpikaan aikuinen ei ole täysin kotonaan kodissa eikä vastuu ole oikein kenelläkään. Paitsi ehkä lapsilla.

Lisäksi ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun toisella tai molemmilla on uusi kumppani. Silloin kodissa häärii taas lisää aikuisia, joilla on kotia kohtaan omat intressinsä. Jos olisit vielä valmis jakamaan kodin exäsi kanssa, niin kuinka valmis olisit avartamaan kotisi exän uudelle naiselle tai miehelle? Säädölle? Hoidolle? Hänen tavaroilleen, tuoksuilleen, sisustusmieltymyksilleen, hänen henkiselle läsnäololle kodissasi, sen keittiössä, vessassa, makkarissa? Nukkuisitko ilomielin sängyssä, jossa exäsi ja hänen uusi kumppaninsa harrastavat seksiä (ellei erillisiä makkareita ole)?

En sano, etteikö joku eronnut tähän kaikkeen voisikin taipua ja olla henkisesti niin kehittynyt, että onnistuisi yhtä aikaa

- jälleenrakentamaan oman elämänsä

- jakamaan kotinsa exän ja uusien kumppanien/hoitojen kanssa

- sitoutumaan yhteiseen kotiin niin, että aikuiset ovat aidosti vastuussa kodista ja sen hengestä niin, ettei vastuu vahingossakaan siirry lasten harteille tai "ei kenellekään"

Useimmille tavallisille ihmisille kuvio kuitenkin on liian haasteellinen, enkä siksi tuputtaisi sitä kenellekään jonakin parhaana ratkaisuna.

T. Vuoroasujien äiti

Eikö lapset sitten etäänny henkisesti kodistaan, kun koteja on kaksi. Ja kun kumpikin vanhempi on etääntynyt myös lapsistaan, kun ne asuvat joka toinen viikko toisessa kodissa, niin vastuu jää liikaa lasten harteille. Ja sitten lapset vielä katsovat kummassakin kodissa niitä uusia hoitoja, kumppaneita ja vielä saavat yhtäkkiä kumpaankin kotiin uusia lapsia asumaan, kun se uusi hoito muuttaa sinne lapsineen. Lapsineen, jotka asuvat myös siellä joka toinen viikko.

Kyllä lapsi sopeutuu. Se oppii pitämään repussa tärkeimmät tavarat ja oppii, että kallistaa päänsä sinne, missä se kalenterissa lukee minäkin päivänä ja asuu niiden ihmisten kanssa, joiden kalenteriin se sinä päivänä sopii. Eli tällä viikolla asun isin kanssa ja hänen tyttöystävän Mirkun ja Mirkun murkkupoikien Santerin ja Eemelin kanssa, joista toinen yrittää tirkistellä mun tissinalkuja. Ens viikolla asun äidin ja äidin poikaystävän Pekan kanssa ja Pekan lasten Elinan ja Minnan kanssa, joista Minna vie mun tavaroita sillä viikolla, kun oon poissa ja käyttää mun meikkejä ja nukkuu mun huoneessa

Totta kai vuoroviikkokodissa aina lapsen ollessa toisessa kodissa lapsen huoneen ovi laitetaan lukkoon, ettei sinne mene puolison lapset hänen poissaollessaan. Jokainen järkevä vanhempi ymmärtää, että ei päästä puolison lapsia penkomaan poissaolevan lapsen huonetta ja lukemaan vaikka hänen päiväkirjojaan tai muuten tunkeutumaan hänen yksityisalueelleen

Sano, kenellä on varaa pitää asuntoa, missä on kolme makuuhuonetta tyhjillään joka toinen viikko. Järki käteen tässäkin hössötyksessä. Ihan hyvin voi käyttää tyhjillään olevaa lapsen makkaria vieraille tai puolison lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"

Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.

Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.

Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.

Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....

No kertoo se sen, että opin tuntemaan nämä nuoret hyvin, koska vuoroasujien vanhemmat ei välttämättä olleet aina ihan edes selvillä, missä heidän nuoret oli. Kun sen piti olla isällään, ei ku äidillään. Se oliki ollut jossain joron jäljillä. Lisäksi kuulinhan niitä tarinoita omaltakin nuorelta, joka kertoi kavereidensa juttuja vuoroasumisesta. Tuo, mitä ap kertoi, on osaltaan totta. Moni muutti mahdollisimman nopeaa omaan asuntoon, jotta sai sen oman kodin.

No hällä väliä, miten tätä asiaa ajattelette. Teidänhän se teidän elämä on ja teidänhän ne lapsenne on. Itse en vain kuullut koskaan (eikä oma lapsenikaan) näiltä nuorilta ikinä kehuja siitä, että on kaksi kotia. Ai niin, silloin kuulu, kun suunnittelivat jotain kätybileitä. Oli helppo valehdella, että on isällään ja isälle, että onkin äidillään. Paljon muitakin juttuja oli helppo valehdella, koska tiedonkulkua oli helppo pimittä,  kun kumpikaan vanhempi ei oikein enää ollut tietoinen, mitä oikeasti tapahtuu, kun tapasi lastaan vain joka toinen viikko.

Nyt kyllä vähän ontuu kommentointisi. Huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta yhtään mitään, etkä edes vaivaudu maalaisjärjellä miettimään. Miksi kukaan ylipäätään koskaan ääneen kehuisi että on kaksi kotia? Sanooko joku sitten muka, miten ihanaa kun on ylipäätään koti? Ja eihän kaksi hyvää kotia tarkoitakaan sitä, että se olisi ihailtava ja tavoiteltava tilanne, vaan että se on erotilanteessa mahdollinen ja parempi kuin joku epämääräinen säilytyslaitos. 

Ja tuosta käty-jutusta. Me vanhemmat ainakin sovimme keskenään, missä lapset kulloinkin ovat. Koskaan ei kyllä pääsisi syntymään tuollaista tilannetta, että kumpikin luulee lapsen olevan toisella. Se on sitten eri asia, jos lapsi sanoo menevänsä Mirkun luo, mutta oikeasti meneekin Markun luo. Tähänhän ei vuoroviikkoasuminen liity oikein millään tavalla. 

Voi, kun tietäisit......

Tietäisin mitä? Ei minun tarvitse toisten lapsien asioista tietää. Omalta kohdaltani kyllä tiedän 100 % varmasti, että ihan joka ikisestä kerrasta, kun lapset menevät isälleen, sovitaan isän kanssa suoraan eikä välillisesti lasten kanssa. Koskaan ei ole eikä tule sellaista tilannetta, että lapsi kertoisi menevänsä isälleen enkä olisi isään yhteydessä. Mitä "voi kun tietäisit" tässä on? 

Näin sanoi yksi tuttavaäiti myös minulle.  Silti hänen tyttönsä oli käynyt tehetyttämässä abortin isäviikolla ja kumpikaan ei tiennyt asiasta mitään, kun luulivat lapsen olevan ihan jossakin muualla.

Luuliko tuo isä siis, että lapsi oli sen ajan äidillään? Oliko myös sopinut tästä äidin kanssa? Näin meillä nimittäin toimitaan. Ja jos taas lapsi on kertonut olevansa jossain muualla kuin toisen vanhempansa luona, ihan samalla tavallahan tuo olisi voinut tapahtua ydinperheessäkin. Vuoroviikkoasuminen ei siinä tapauksessa liity oikein mitenkään asiaan. 

En nyt oikein ymmärrä, miten noin pääsee tapahtumaan, jos vanhemmat sopivat aina keskenään (ei lasten välityksellä) kummanko luona lapsi on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.

Minulle itsellänikin on kaksi kotia (oma ja kumppanini), ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Vastaan vielä tämän kerran asiallisesti, sitten lähden päivän puuhiin enkä joka tapauksessa ala asioista vänkäämään / vastaamaan provoihin.

Olen huomannut, että ihmiset jotka ehdottavat yhtä yhteistä kotia, jossa vanhemmat vuorottelevat, eivät yleensä osaa ottaa huomioon kaikkea asiaan liittyvää. Itse tunnen muutaman perheen, jossa on tällainen järjestely ollut heti eron jälkeen ja se on toiminut hyvin jonkin aikaa, ikään kuin välivaiheena.

Pitemmän päälle kuviossa tulee erilaisia ongelmia. Suurimpana on se, että kodista muodostuu "lasten koti", jossa vanhemmat käyvät ikään kuin kylässä. On erittäin vaikeaa välttää henkisesti vieraantumasta kodista, joka täytyy jakaa exän kanssa ja josta ei voi tehdä itsensä näköistä, tuoksuista, tuntuista. Se jarruttaa pahastu siirtymistä elämässä eteenpäin eron jälkeen, mikä taas on elintärkeää sekä omalle että lasten hyvinvoinnille. Pahimmillaan kumpikaan aikuinen ei ole täysin kotonaan kodissa eikä vastuu ole oikein kenelläkään. Paitsi ehkä lapsilla.

Lisäksi ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun toisella tai molemmilla on uusi kumppani. Silloin kodissa häärii taas lisää aikuisia, joilla on kotia kohtaan omat intressinsä. Jos olisit vielä valmis jakamaan kodin exäsi kanssa, niin kuinka valmis olisit avartamaan kotisi exän uudelle naiselle tai miehelle? Säädölle? Hoidolle? Hänen tavaroilleen, tuoksuilleen, sisustusmieltymyksilleen, hänen henkiselle läsnäololle kodissasi, sen keittiössä, vessassa, makkarissa? Nukkuisitko ilomielin sängyssä, jossa exäsi ja hänen uusi kumppaninsa harrastavat seksiä (ellei erillisiä makkareita ole)?

En sano, etteikö joku eronnut tähän kaikkeen voisikin taipua ja olla henkisesti niin kehittynyt, että onnistuisi yhtä aikaa

- jälleenrakentamaan oman elämänsä

- jakamaan kotinsa exän ja uusien kumppanien/hoitojen kanssa

- sitoutumaan yhteiseen kotiin niin, että aikuiset ovat aidosti vastuussa kodista ja sen hengestä niin, ettei vastuu vahingossakaan siirry lasten harteille tai "ei kenellekään"

Useimmille tavallisille ihmisille kuvio kuitenkin on liian haasteellinen, enkä siksi tuputtaisi sitä kenellekään jonakin parhaana ratkaisuna.

T. Vuoroasujien äiti

Eikö lapset sitten etäänny henkisesti kodistaan, kun koteja on kaksi. Ja kun kumpikin vanhempi on etääntynyt myös lapsistaan, kun ne asuvat joka toinen viikko toisessa kodissa, niin vastuu jää liikaa lasten harteille. Ja sitten lapset vielä katsovat kummassakin kodissa niitä uusia hoitoja, kumppaneita ja vielä saavat yhtäkkiä kumpaankin kotiin uusia lapsia asumaan, kun se uusi hoito muuttaa sinne lapsineen. Lapsineen, jotka asuvat myös siellä joka toinen viikko.

Kyllä lapsi sopeutuu. Se oppii pitämään repussa tärkeimmät tavarat ja oppii, että kallistaa päänsä sinne, missä se kalenterissa lukee minäkin päivänä ja asuu niiden ihmisten kanssa, joiden kalenteriin se sinä päivänä sopii. Eli tällä viikolla asun isin kanssa ja hänen tyttöystävän Mirkun ja Mirkun murkkupoikien Santerin ja Eemelin kanssa, joista toinen yrittää tirkistellä mun tissinalkuja. Ens viikolla asun äidin ja äidin poikaystävän Pekan kanssa ja Pekan lasten Elinan ja Minnan kanssa, joista Minna vie mun tavaroita sillä viikolla, kun oon poissa ja käyttää mun meikkejä ja nukkuu mun huoneessa

Totta kai vuoroviikkokodissa aina lapsen ollessa toisessa kodissa lapsen huoneen ovi laitetaan lukkoon, ettei sinne mene puolison lapset hänen poissaollessaan. Jokainen järkevä vanhempi ymmärtää, että ei päästä puolison lapsia penkomaan poissaolevan lapsen huonetta ja lukemaan vaikka hänen päiväkirjojaan tai muuten tunkeutumaan hänen yksityisalueelleen

Sano, kenellä on varaa pitää asuntoa, missä on kolme makuuhuonetta tyhjillään joka toinen viikko. Järki käteen tässäkin hössötyksessä. Ihan hyvin voi käyttää tyhjillään olevaa lapsen makkaria vieraille tai puolison lapsille.

Siinä vaiheessa on hyvä jo myöntää itselleen, että se ei ole enää lapsen koti. Kukaan ei halua jakaa huonettaan vieraiden kanssa. Vai miksette päästäisi heitä omaan sänkyynne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.

Minulle itsellänikin on kaksi kotia (oma ja kumppanini), ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Vastaan vielä tämän kerran asiallisesti, sitten lähden päivän puuhiin enkä joka tapauksessa ala asioista vänkäämään / vastaamaan provoihin.

Olen huomannut, että ihmiset jotka ehdottavat yhtä yhteistä kotia, jossa vanhemmat vuorottelevat, eivät yleensä osaa ottaa huomioon kaikkea asiaan liittyvää. Itse tunnen muutaman perheen, jossa on tällainen järjestely ollut heti eron jälkeen ja se on toiminut hyvin jonkin aikaa, ikään kuin välivaiheena.

Pitemmän päälle kuviossa tulee erilaisia ongelmia. Suurimpana on se, että kodista muodostuu "lasten koti", jossa vanhemmat käyvät ikään kuin kylässä. On erittäin vaikeaa välttää henkisesti vieraantumasta kodista, joka täytyy jakaa exän kanssa ja josta ei voi tehdä itsensä näköistä, tuoksuista, tuntuista. Se jarruttaa pahastu siirtymistä elämässä eteenpäin eron jälkeen, mikä taas on elintärkeää sekä omalle että lasten hyvinvoinnille. Pahimmillaan kumpikaan aikuinen ei ole täysin kotonaan kodissa eikä vastuu ole oikein kenelläkään. Paitsi ehkä lapsilla.

Lisäksi ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun toisella tai molemmilla on uusi kumppani. Silloin kodissa häärii taas lisää aikuisia, joilla on kotia kohtaan omat intressinsä. Jos olisit vielä valmis jakamaan kodin exäsi kanssa, niin kuinka valmis olisit avartamaan kotisi exän uudelle naiselle tai miehelle? Säädölle? Hoidolle? Hänen tavaroilleen, tuoksuilleen, sisustusmieltymyksilleen, hänen henkiselle läsnäololle kodissasi, sen keittiössä, vessassa, makkarissa? Nukkuisitko ilomielin sängyssä, jossa exäsi ja hänen uusi kumppaninsa harrastavat seksiä (ellei erillisiä makkareita ole)?

En sano, etteikö joku eronnut tähän kaikkeen voisikin taipua ja olla henkisesti niin kehittynyt, että onnistuisi yhtä aikaa

- jälleenrakentamaan oman elämänsä

- jakamaan kotinsa exän ja uusien kumppanien/hoitojen kanssa

- sitoutumaan yhteiseen kotiin niin, että aikuiset ovat aidosti vastuussa kodista ja sen hengestä niin, ettei vastuu vahingossakaan siirry lasten harteille tai "ei kenellekään"

Useimmille tavallisille ihmisille kuvio kuitenkin on liian haasteellinen, enkä siksi tuputtaisi sitä kenellekään jonakin parhaana ratkaisuna.

T. Vuoroasujien äiti

Eikö lapset sitten etäänny henkisesti kodistaan, kun koteja on kaksi. Ja kun kumpikin vanhempi on etääntynyt myös lapsistaan, kun ne asuvat joka toinen viikko toisessa kodissa, niin vastuu jää liikaa lasten harteille. Ja sitten lapset vielä katsovat kummassakin kodissa niitä uusia hoitoja, kumppaneita ja vielä saavat yhtäkkiä kumpaankin kotiin uusia lapsia asumaan, kun se uusi hoito muuttaa sinne lapsineen. Lapsineen, jotka asuvat myös siellä joka toinen viikko.

Kyllä lapsi sopeutuu. Se oppii pitämään repussa tärkeimmät tavarat ja oppii, että kallistaa päänsä sinne, missä se kalenterissa lukee minäkin päivänä ja asuu niiden ihmisten kanssa, joiden kalenteriin se sinä päivänä sopii. Eli tällä viikolla asun isin kanssa ja hänen tyttöystävän Mirkun ja Mirkun murkkupoikien Santerin ja Eemelin kanssa, joista toinen yrittää tirkistellä mun tissinalkuja. Ens viikolla asun äidin ja äidin poikaystävän Pekan kanssa ja Pekan lasten Elinan ja Minnan kanssa, joista Minna vie mun tavaroita sillä viikolla, kun oon poissa ja käyttää mun meikkejä ja nukkuu mun huoneessa

Totta kai vuoroviikkokodissa aina lapsen ollessa toisessa kodissa lapsen huoneen ovi laitetaan lukkoon, ettei sinne mene puolison lapset hänen poissaollessaan. Jokainen järkevä vanhempi ymmärtää, että ei päästä puolison lapsia penkomaan poissaolevan lapsen huonetta ja lukemaan vaikka hänen päiväkirjojaan tai muuten tunkeutumaan hänen yksityisalueelleen

Sano, kenellä on varaa pitää asuntoa, missä on kolme makuuhuonetta tyhjillään joka toinen viikko. Järki käteen tässäkin hössötyksessä. Ihan hyvin voi käyttää tyhjillään olevaa lapsen makkaria vieraille tai puolison lapsille.

Eli lapsella ei ole omaa henkilökohtaista tilaa kummassakaan kodissaan.

Kaksi esimerkkiä tulee mieleen lähipiiristä. Toisessa lapsi nukkuu olkkarin sohvalla isäviikolla, koska hänen uudessa perheessä on kaksi yhteistä lasta ja vaimon entisestä liitosta lapsi. Eli heillä on kolme makuuhuonetta. Pariskunnan oma. Toisessa vaimon tyttö ja toisessa heidän yhteiset lapset. Isän lapsi asuu sitten vuoroviikolla olkkarin sohvalla ja kerää aamulla kamansa aina pois tieltä komeroon.

Toisessa tapauksessa isä asuu yksiössä ja 14 vuotias tyttö nukkuu isän vieressä, kun ei ole tilaa kunnon levitettävälle sohvalle edes.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En epäile aloittajan kokemusta, mutta en lähtisi yleistämäänkään, saati syyllistämään. Totta, on varmasti eroperheitä, joissa lapsen etu jää vanhempien katkeruuden ja riitojen jalkoihin, ja se on surullista. On kuitenkin myös paljon sellaisia eroperheitä, joissa aidosti mennään lasten etu edellä. Ero on traumaattinen kokemus koko perheelle, ja varmasti suurin osa vanhemmista tekee parhaansa. He tarvitset tukea, ei syyllistämistä. Syyllisyyttä he tuntevat jo ihan riittävästi ilmankin. Ja ne vanhemmat ovat niitä, jotka tästäkin aloituksesta syyllistyvät. Eivät ne, jotka jo lähtökohtaisesti ajattelevat vain itseään.

Parempaa viikonloppua kaikille!

Minä uskon, että näiden vanhempien vilpitön tarkoitus on ollut tarjota mahdollisimman läheinen suhde molempiin vanhempiin ja osoittaa lapselle että me molemmat rakastetaan sinua ja katso nyt miten reilusti ja tasapuolisesti me pystytään nämä asiat sopimaan koska sinä olet tärkein.

Siksi minusta onkin hyvä, että sanotaan ääneen, että vuoroviikkoasuminen ei välttämättä ole lapselle usein hyvä. Jos sitä ei saa kritisoida, ne hyvää tarkoittavat vanhemmat tekevät jatkossakin huonoja ratkaisuja luullen niitä parhaiksi.

Toki vuoroviikkoasuminen ei aina ole huono tai joku muu aina parempi, mutta minusta vuoroviikkoasuminen kuormituksesta lapsille puhutaan liian vähän kun suojellaan vanhempia pahalta mieleltä.

Nykyajan trendi yleensäkin tahtoo olla se, että vanhempien mieltä (varsinkin äidin!) suojellaan viimeiseen asti ja lapset jäävät täysin takaa-alalle. Säälittää nykyajan lapset ja nuoret.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.

Minulle itsellänikin on kaksi kotia (oma ja kumppanini), ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Vastaan vielä tämän kerran asiallisesti, sitten lähden päivän puuhiin enkä joka tapauksessa ala asioista vänkäämään / vastaamaan provoihin.

Olen huomannut, että ihmiset jotka ehdottavat yhtä yhteistä kotia, jossa vanhemmat vuorottelevat, eivät yleensä osaa ottaa huomioon kaikkea asiaan liittyvää. Itse tunnen muutaman perheen, jossa on tällainen järjestely ollut heti eron jälkeen ja se on toiminut hyvin jonkin aikaa, ikään kuin välivaiheena.

Pitemmän päälle kuviossa tulee erilaisia ongelmia. Suurimpana on se, että kodista muodostuu "lasten koti", jossa vanhemmat käyvät ikään kuin kylässä. On erittäin vaikeaa välttää henkisesti vieraantumasta kodista, joka täytyy jakaa exän kanssa ja josta ei voi tehdä itsensä näköistä, tuoksuista, tuntuista. Se jarruttaa pahastu siirtymistä elämässä eteenpäin eron jälkeen, mikä taas on elintärkeää sekä omalle että lasten hyvinvoinnille. Pahimmillaan kumpikaan aikuinen ei ole täysin kotonaan kodissa eikä vastuu ole oikein kenelläkään. Paitsi ehkä lapsilla.

Lisäksi ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun toisella tai molemmilla on uusi kumppani. Silloin kodissa häärii taas lisää aikuisia, joilla on kotia kohtaan omat intressinsä. Jos olisit vielä valmis jakamaan kodin exäsi kanssa, niin kuinka valmis olisit avartamaan kotisi exän uudelle naiselle tai miehelle? Säädölle? Hoidolle? Hänen tavaroilleen, tuoksuilleen, sisustusmieltymyksilleen, hänen henkiselle läsnäololle kodissasi, sen keittiössä, vessassa, makkarissa? Nukkuisitko ilomielin sängyssä, jossa exäsi ja hänen uusi kumppaninsa harrastavat seksiä (ellei erillisiä makkareita ole)?

En sano, etteikö joku eronnut tähän kaikkeen voisikin taipua ja olla henkisesti niin kehittynyt, että onnistuisi yhtä aikaa

- jälleenrakentamaan oman elämänsä

- jakamaan kotinsa exän ja uusien kumppanien/hoitojen kanssa

- sitoutumaan yhteiseen kotiin niin, että aikuiset ovat aidosti vastuussa kodista ja sen hengestä niin, ettei vastuu vahingossakaan siirry lasten harteille tai "ei kenellekään"

Useimmille tavallisille ihmisille kuvio kuitenkin on liian haasteellinen, enkä siksi tuputtaisi sitä kenellekään jonakin parhaana ratkaisuna.

T. Vuoroasujien äiti

Eikö lapset sitten etäänny henkisesti kodistaan, kun koteja on kaksi. Ja kun kumpikin vanhempi on etääntynyt myös lapsistaan, kun ne asuvat joka toinen viikko toisessa kodissa, niin vastuu jää liikaa lasten harteille. Ja sitten lapset vielä katsovat kummassakin kodissa niitä uusia hoitoja, kumppaneita ja vielä saavat yhtäkkiä kumpaankin kotiin uusia lapsia asumaan, kun se uusi hoito muuttaa sinne lapsineen. Lapsineen, jotka asuvat myös siellä joka toinen viikko.

Kyllä lapsi sopeutuu. Se oppii pitämään repussa tärkeimmät tavarat ja oppii, että kallistaa päänsä sinne, missä se kalenterissa lukee minäkin päivänä ja asuu niiden ihmisten kanssa, joiden kalenteriin se sinä päivänä sopii. Eli tällä viikolla asun isin kanssa ja hänen tyttöystävän Mirkun ja Mirkun murkkupoikien Santerin ja Eemelin kanssa, joista toinen yrittää tirkistellä mun tissinalkuja. Ens viikolla asun äidin ja äidin poikaystävän Pekan kanssa ja Pekan lasten Elinan ja Minnan kanssa, joista Minna vie mun tavaroita sillä viikolla, kun oon poissa ja käyttää mun meikkejä ja nukkuu mun huoneessa

Totta kai vuoroviikkokodissa aina lapsen ollessa toisessa kodissa lapsen huoneen ovi laitetaan lukkoon, ettei sinne mene puolison lapset hänen poissaollessaan. Jokainen järkevä vanhempi ymmärtää, että ei päästä puolison lapsia penkomaan poissaolevan lapsen huonetta ja lukemaan vaikka hänen päiväkirjojaan tai muuten tunkeutumaan hänen yksityisalueelleen

Sano, kenellä on varaa pitää asuntoa, missä on kolme makuuhuonetta tyhjillään joka toinen viikko. Järki käteen tässäkin hössötyksessä. Ihan hyvin voi käyttää tyhjillään olevaa lapsen makkaria vieraille tai puolison lapsille.

Eli lapsella ei ole omaa henkilökohtaista tilaa kummassakaan kodissaan.

Kaksi esimerkkiä tulee mieleen lähipiiristä. Toisessa lapsi nukkuu olkkarin sohvalla isäviikolla, koska hänen uudessa perheessä on kaksi yhteistä lasta ja vaimon entisestä liitosta lapsi. Eli heillä on kolme makuuhuonetta. Pariskunnan oma. Toisessa vaimon tyttö ja toisessa heidän yhteiset lapset. Isän lapsi asuu sitten vuoroviikolla olkkarin sohvalla ja kerää aamulla kamansa aina pois tieltä komeroon.

Toisessa tapauksessa isä asuu yksiössä ja 14 vuotias tyttö nukkuu isän vieressä, kun ei ole tilaa kunnon levitettävälle sohvalle edes.

Miten tämä liittyy vuoroviikkoasumiseen? Voihan ydinperheessäkin olla tilanne, että ei ole varaa isoon asuntoon eikä tilaa kunnon sängylle ja huonejako koetaan epäreiluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"

Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.

Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.

Olisit kertonut näille nuorille, että heidän ihmisoikeuksiins kuuluu osaltaan päättäminen siitä missä haluavat asua. Teinikään ei välttämättä ole oikeuksistaan selvillä, kun hänelle ei niitä kukaan ole selvittänyt! 

Harvoin niitä lapsia oikeasti kuullaan. Itsekin tiedån kahden nuoren kulkenern kahden kodin väliä, lähes 10vuotta, kun vanhemmat pitivät tärkeänä omista oikeuksistaan.

Ja tässä tapauksessa erityisesti isä, jolla oli kuviossa uusperhe.

Kun vanhin lapsi täytti 18v ja nuorin 16v he totaallisesti kieltäytivät vuoroviikoista ja vanhemmilla oli kaksi vaihtoehtoa, joko lapset asuvat äidin luona tai molemmat lapset muuttavat pois kotoa.

Lapset ja nuoret ovat lojaaleja usein vanhemmilleen, kunnes he saavat itselleen päätösvaltaa iän perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En epäile aloittajan kokemusta, mutta en lähtisi yleistämäänkään, saati syyllistämään. Totta, on varmasti eroperheitä, joissa lapsen etu jää vanhempien katkeruuden ja riitojen jalkoihin, ja se on surullista. On kuitenkin myös paljon sellaisia eroperheitä, joissa aidosti mennään lasten etu edellä. Ero on traumaattinen kokemus koko perheelle, ja varmasti suurin osa vanhemmista tekee parhaansa. He tarvitset tukea, ei syyllistämistä. Syyllisyyttä he tuntevat jo ihan riittävästi ilmankin. Ja ne vanhemmat ovat niitä, jotka tästäkin aloituksesta syyllistyvät. Eivät ne, jotka jo lähtökohtaisesti ajattelevat vain itseään.

Parempaa viikonloppua kaikille!

Minä uskon, että näiden vanhempien vilpitön tarkoitus on ollut tarjota mahdollisimman läheinen suhde molempiin vanhempiin ja osoittaa lapselle että me molemmat rakastetaan sinua ja katso nyt miten reilusti ja tasapuolisesti me pystytään nämä asiat sopimaan koska sinä olet tärkein.

Siksi minusta onkin hyvä, että sanotaan ääneen, että vuoroviikkoasuminen ei välttämättä ole lapselle usein hyvä. Jos sitä ei saa kritisoida, ne hyvää tarkoittavat vanhemmat tekevät jatkossakin huonoja ratkaisuja luullen niitä parhaiksi.

Toki vuoroviikkoasuminen ei aina ole huono tai joku muu aina parempi, mutta minusta vuoroviikkoasuminen kuormituksesta lapsille puhutaan liian vähän kun suojellaan vanhempia pahalta mieleltä.

Kiva, että tässä kommentissa tunnustat sen, että vuoroviikkoasuminen ei automaattisesti ole huono vaihtoehto eroperheissä, kuten aloituksessa annoit ymmärtää. Aloituksesi oli syyllistävä, ehkä tahallasi provosoit. Minun viikonloppuni se pilasi. Toivottavasti sinulla on mukavampi viikonloppu, ja toivottavasti sinä et koskaan joudu valitsemaan mahdollisille omille lapsillesi vain huonoista vaihtoehdoista parasta mahdollista. Sillä vaikka kuinka sen tekisit parhaan kykysi mukaan, aina tulee olemaan ihmisiä, jotka sinut siitä tuomitsevat.

Ps. Jos minun lapseni puhuvat sinulle tuollaista, toivon että kerrot siitä minulle, etkä kaikille eronneille vanhemmille. Eihän se välttämättä heitä kosketa ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Nimenomaan. Tämä on typerin peruste, jonka olen kuullut vuoroviikkoasumisen periaatevastustajilta: lapsella ei ole omaa kotia, on vain isän/äidin koti 😂

Minun lapsillani on sentään kaksi vanhempaa erosta huolimatta. Jos lapsi vierailee toisella vanhemmallaan joka toinen viikonloppu, tämä vanhempi on täysin vieras ihminen. Ja aivan ulkona lapsen asioista. Ja lähivanhemmalla on oikeus kiillottaa kruunuaan sillä, kuinka on niin rankkaa olla yh. Ja onhan se rankkaa, mutta moni ei suostu jakamaan vastuuta koska menettää marttyyri-yh:n statuksen. Meillä molemmat vanhemmat jaksavat hyvin, mikä on lastenkin etu. Lapsettomilla viikoilla panostetaan työntekoon, jotta on enemmän aikaa lapsille lapsiviikoilla. Ja olemme kyllä tarvittaessa saatavilla myös toisen vanhemman viikolla.

Lapset eivät ainakaan meillä halua vuoroviikkoja lopettaa.

T. Kolmen koululaisen vuoroviikkoäiti jo yhdeksättä vuotta

Mitä jos ei erottaisiin niin helposti? Alle kouluikäisten vanhemmatkin luovuttavat, vaikka on päiväkoti eli todellisuudessa ovat arkisin vain vähän aikaa lasten kanssa.

Kaikille pakolliseksi vanhemmuuskoulutus, jossa arki selväksi. Ei tarvita yhtään avioerolapsia lisää.

Lapset voivat selvitä erosta, mutta aina haavoitettuina. Vanhemmat selittävät itselleen asioita parhain päin.

Vuoroasumiskuvioitakin on erilaisia. Esim. asutaan lähekkäin, kummallakaan vanhemmalla ei uusioperhekuvioita, lapsilla omat huoneet kummassakin kodissa ja lupa käydä hakemassa kamoja jos jotain unohtuu ja muutenkin poikkeavat välillä vaikka olisikin viikko toisen vanhemman luona. Näin jo 5 vuotta ja vuosittain käydään porukalla keskustelu, miten homma toimii lasten näkökulmasta. En tiedä, mikä olisi parempi systeemi, saa toki ehdottaa.

Onko lapselle parempi että hänellä on kaksi elämäänsä tyytyväistä vanhempaa ja kaksi kotia, vai yksi koti ja kaksi tyytymätöntä vanhempaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.

Minulle itsellänikin on kaksi kotia (oma ja kumppanini), ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Vastaan vielä tämän kerran asiallisesti, sitten lähden päivän puuhiin enkä joka tapauksessa ala asioista vänkäämään / vastaamaan provoihin.

Olen huomannut, että ihmiset jotka ehdottavat yhtä yhteistä kotia, jossa vanhemmat vuorottelevat, eivät yleensä osaa ottaa huomioon kaikkea asiaan liittyvää. Itse tunnen muutaman perheen, jossa on tällainen järjestely ollut heti eron jälkeen ja se on toiminut hyvin jonkin aikaa, ikään kuin välivaiheena.

Pitemmän päälle kuviossa tulee erilaisia ongelmia. Suurimpana on se, että kodista muodostuu "lasten koti", jossa vanhemmat käyvät ikään kuin kylässä. On erittäin vaikeaa välttää henkisesti vieraantumasta kodista, joka täytyy jakaa exän kanssa ja josta ei voi tehdä itsensä näköistä, tuoksuista, tuntuista. Se jarruttaa pahastu siirtymistä elämässä eteenpäin eron jälkeen, mikä taas on elintärkeää sekä omalle että lasten hyvinvoinnille. Pahimmillaan kumpikaan aikuinen ei ole täysin kotonaan kodissa eikä vastuu ole oikein kenelläkään. Paitsi ehkä lapsilla.

Lisäksi ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun toisella tai molemmilla on uusi kumppani. Silloin kodissa häärii taas lisää aikuisia, joilla on kotia kohtaan omat intressinsä. Jos olisit vielä valmis jakamaan kodin exäsi kanssa, niin kuinka valmis olisit avartamaan kotisi exän uudelle naiselle tai miehelle? Säädölle? Hoidolle? Hänen tavaroilleen, tuoksuilleen, sisustusmieltymyksilleen, hänen henkiselle läsnäololle kodissasi, sen keittiössä, vessassa, makkarissa? Nukkuisitko ilomielin sängyssä, jossa exäsi ja hänen uusi kumppaninsa harrastavat seksiä (ellei erillisiä makkareita ole)?

En sano, etteikö joku eronnut tähän kaikkeen voisikin taipua ja olla henkisesti niin kehittynyt, että onnistuisi yhtä aikaa

- jälleenrakentamaan oman elämänsä

- jakamaan kotinsa exän ja uusien kumppanien/hoitojen kanssa

- sitoutumaan yhteiseen kotiin niin, että aikuiset ovat aidosti vastuussa kodista ja sen hengestä niin, ettei vastuu vahingossakaan siirry lasten harteille tai "ei kenellekään"

Useimmille tavallisille ihmisille kuvio kuitenkin on liian haasteellinen, enkä siksi tuputtaisi sitä kenellekään jonakin parhaana ratkaisuna.

T. Vuoroasujien äiti

Eikö lapset sitten etäänny henkisesti kodistaan, kun koteja on kaksi. Ja kun kumpikin vanhempi on etääntynyt myös lapsistaan, kun ne asuvat joka toinen viikko toisessa kodissa, niin vastuu jää liikaa lasten harteille. Ja sitten lapset vielä katsovat kummassakin kodissa niitä uusia hoitoja, kumppaneita ja vielä saavat yhtäkkiä kumpaankin kotiin uusia lapsia asumaan, kun se uusi hoito muuttaa sinne lapsineen. Lapsineen, jotka asuvat myös siellä joka toinen viikko.

Kyllä lapsi sopeutuu. Se oppii pitämään repussa tärkeimmät tavarat ja oppii, että kallistaa päänsä sinne, missä se kalenterissa lukee minäkin päivänä ja asuu niiden ihmisten kanssa, joiden kalenteriin se sinä päivänä sopii. Eli tällä viikolla asun isin kanssa ja hänen tyttöystävän Mirkun ja Mirkun murkkupoikien Santerin ja Eemelin kanssa, joista toinen yrittää tirkistellä mun tissinalkuja. Ens viikolla asun äidin ja äidin poikaystävän Pekan kanssa ja Pekan lasten Elinan ja Minnan kanssa, joista Minna vie mun tavaroita sillä viikolla, kun oon poissa ja käyttää mun meikkejä ja nukkuu mun huoneessa

Totta kai vuoroviikkokodissa aina lapsen ollessa toisessa kodissa lapsen huoneen ovi laitetaan lukkoon, ettei sinne mene puolison lapset hänen poissaollessaan. Jokainen järkevä vanhempi ymmärtää, että ei päästä puolison lapsia penkomaan poissaolevan lapsen huonetta ja lukemaan vaikka hänen päiväkirjojaan tai muuten tunkeutumaan hänen yksityisalueelleen

Sano, kenellä on varaa pitää asuntoa, missä on kolme makuuhuonetta tyhjillään joka toinen viikko. Järki käteen tässäkin hössötyksessä. Ihan hyvin voi käyttää tyhjillään olevaa lapsen makkaria vieraille tai puolison lapsille.

Kannattaa vilkaiata esimerkkiä Ruotsista. Siellä tuollainen on lasten pysyvä koti, jossa vanhenmat vaihtuu, on tosi yleinen asumisratkaisu.

Ehkä niiltä nuorilta voisi sitten kysyä, mikä heidän toiveensa olisi. Jos erosta on useampi vuosi, tuskin enää toivovat vanhempiensa palaavan yhteen. Enkä kyllä jaksa uskoa sitäkään, että haluaisivat sen järjestelyn, että asuisivat itse sisarustensa kanssa jossain asunnossa, jossa äiti ja isä sitten vain vuorotellen vierailevat. Koetapas nuorten parissa työskentelevä kysyä tätä seuraavan kerran, kun joku sinulle asiasta avautuu ja tule sitten kertomaan. Luulen, että vastaus on "en tiedä" tai jotain sellaista, minkä aikuinen tietää mahdottomaksi (esim, että teini asuisi jonkun kaverinsa luona tai ihan yksin). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.

Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.

Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)

T. vuoroasujien äiti

Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"

Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.

Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.

Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.

Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....

No kertoo se sen, että opin tuntemaan nämä nuoret hyvin, koska vuoroasujien vanhemmat ei välttämättä olleet aina ihan edes selvillä, missä heidän nuoret oli. Kun sen piti olla isällään, ei ku äidillään. Se oliki ollut jossain joron jäljillä. Lisäksi kuulinhan niitä tarinoita omaltakin nuorelta, joka kertoi kavereidensa juttuja vuoroasumisesta. Tuo, mitä ap kertoi, on osaltaan totta. Moni muutti mahdollisimman nopeaa omaan asuntoon, jotta sai sen oman kodin.

No hällä väliä, miten tätä asiaa ajattelette. Teidänhän se teidän elämä on ja teidänhän ne lapsenne on. Itse en vain kuullut koskaan (eikä oma lapsenikaan) näiltä nuorilta ikinä kehuja siitä, että on kaksi kotia. Ai niin, silloin kuulu, kun suunnittelivat jotain kätybileitä. Oli helppo valehdella, että on isällään ja isälle, että onkin äidillään. Paljon muitakin juttuja oli helppo valehdella, koska tiedonkulkua oli helppo pimittä,  kun kumpikaan vanhempi ei oikein enää ollut tietoinen, mitä oikeasti tapahtuu, kun tapasi lastaan vain joka toinen viikko.

Nyt kyllä vähän ontuu kommentointisi. Huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta yhtään mitään, etkä edes vaivaudu maalaisjärjellä miettimään. Miksi kukaan ylipäätään koskaan ääneen kehuisi että on kaksi kotia? Sanooko joku sitten muka, miten ihanaa kun on ylipäätään koti? Ja eihän kaksi hyvää kotia tarkoitakaan sitä, että se olisi ihailtava ja tavoiteltava tilanne, vaan että se on erotilanteessa mahdollinen ja parempi kuin joku epämääräinen säilytyslaitos. 

Ja tuosta käty-jutusta. Me vanhemmat ainakin sovimme keskenään, missä lapset kulloinkin ovat. Koskaan ei kyllä pääsisi syntymään tuollaista tilannetta, että kumpikin luulee lapsen olevan toisella. Se on sitten eri asia, jos lapsi sanoo menevänsä Mirkun luo, mutta oikeasti meneekin Markun luo. Tähänhän ei vuoroviikkoasuminen liity oikein millään tavalla. 

Voi, kun tietäisit......

Tietäisin mitä? Ei minun tarvitse toisten lapsien asioista tietää. Omalta kohdaltani kyllä tiedän 100 % varmasti, että ihan joka ikisestä kerrasta, kun lapset menevät isälleen, sovitaan isän kanssa suoraan eikä välillisesti lasten kanssa. Koskaan ei ole eikä tule sellaista tilannetta, että lapsi kertoisi menevänsä isälleen enkä olisi isään yhteydessä. Mitä "voi kun tietäisit" tässä on? 

Näin sanoi yksi tuttavaäiti myös minulle.  Silti hänen tyttönsä oli käynyt tehetyttämässä abortin isäviikolla ja kumpikaan ei tiennyt asiasta mitään, kun luulivat lapsen olevan ihan jossakin muualla.

Luuliko tuo isä siis, että lapsi oli sen ajan äidillään? Oliko myös sopinut tästä äidin kanssa? Näin meillä nimittäin toimitaan. Ja jos taas lapsi on kertonut olevansa jossain muualla kuin toisen vanhempansa luona, ihan samalla tavallahan tuo olisi voinut tapahtua ydinperheessäkin. Vuoroviikkoasuminen ei siinä tapauksessa liity oikein mitenkään asiaan. 

En nyt oikein ymmärrä, miten noin pääsee tapahtumaan, jos vanhemmat sopivat aina keskenään (ei lasten välityksellä) kummanko luona lapsi on. 

Ei jestas sua! Siis sekö sua nyt mietityttää et miten käytännössä abortti toimenpiteenä salaa onnistui, miten lapsi pääsi ikään kuin livahtamaan hetkeksi? Se tuskin on vaikeaa ydinperheissäkään, kuten sanoit. Etkö ymmärrä mikä tuossa on huolestuttavaa?

Minulle tuli heti välitön sääli nuorta kohtaan, miten ei ole kumpaankaan vanhempaan niin läheiset ja luottamukselliset välit, että olisi tuollaisesta kertonut. Toisena tuli mieleen, että mitähän kaikkea muuta tuo tyttöparka on joutunut pitämään yksin sisällään.

Huomaa kyllä aatemaailmasta paljon siinä, mihin ihminen kiinnittää ensisijassa huomiota....

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Onko lapselle parempi että hänellä on kaksi elämäänsä tyytyväistä vanhempaa ja kaksi kotia, vai yksi koti ja kaksi tyytymätöntä vanhempaa?

Eli lapsilta vaaditaan sopeutumista ja asennetta siinä reissuelämässä, mutta vanhemmilta ei vaan saavat olla tyytymättömiä siihen itseaiheuttamaansa tilanteeseen ja antaa sen vielä näkyä ja heijastua lapsiin?