Lue keskustelun säännöt.
Vuoroviikkoasuminen ei palvele lasta
18.01.2019 |
Tälläkin viikolla tapasin kaksi nuorta jotka suunnittelevat peruskoulun jälkeiset opintonsa sillä perusteella että voivat muuttaa omilleen ja päästä vihdoin jokaviikkoisesta reissaamisesta loukkaamatta ja valitsematta kumpaakaan vanhempaa. Eivätkä olleet ensimmäiset tai viimeiset.
Kommentit (363)
Vierailija kirjoitti:
Itse tapaan työssäni joka viikko yli 20 juuri peruskoulun päättänyttä. Kukaan ei ole vastaava syytä kertonut omilleen muuttamiselle. Aina syynä on ollut pitkä koulumatka. Vuoroviikkoasujia on tuon ikäisissä paljon ja tuon ikäsillä en oo enää kuullu, ku et hyvin toimii. Joku joskus sanonu et alkuun oli raskasta, kun tavaroita piti kuskaa paikasta toisee. Paljon on myös niitä, jotka saa tossa iässä päättää kui paljo on kummankin vanhemman luona.
Jos sinulla on joka viikko kontakti 20 uuden nuoren kanssa niin voipi olla että ette ehdi tutustua niin että he niitä todellisia syitä ja kipeitä kohtia sinulle avaa. Se kaukana oleva koulu valitaan joskus ainakin osittain siksi että samalla saa pitkään koulumatkaan vedoten oikeuden pysyvään kotiin.
Eipä silti, on tavattu niitäkin jotka muuttaa ydinperheestä pakoon vanhempien riitelyä tai jatkivaa tissuttelua, mutta nämä tunnistetaan ja tunnistetaan haitallisiksi, vuoroviikkoasumiseen suhtaudutaan melko varauksetta varsinkin isompien kohdalla.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä tuli ero kun lapset olivat 2v 8 kk ja 0,5 vuotiaat ja jäivät silloin isälleen. Asuivat isällään muutaman vuoden ja tapasivat minua. Nyt asuvat minulla muutaman vuoden ja tapaavat isäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"
Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.
Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.
Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.
Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Minulle itsellänikin on kaksi kotia (oma ja kumppanini), ei siinä ole mitään ihmeellistä.
Vastaan vielä tämän kerran asiallisesti, sitten lähden päivän puuhiin enkä joka tapauksessa ala asioista vänkäämään / vastaamaan provoihin.
Olen huomannut, että ihmiset jotka ehdottavat yhtä yhteistä kotia, jossa vanhemmat vuorottelevat, eivät yleensä osaa ottaa huomioon kaikkea asiaan liittyvää. Itse tunnen muutaman perheen, jossa on tällainen järjestely ollut heti eron jälkeen ja se on toiminut hyvin jonkin aikaa, ikään kuin välivaiheena.
Pitemmän päälle kuviossa tulee erilaisia ongelmia. Suurimpana on se, että kodista muodostuu "lasten koti", jossa vanhemmat käyvät ikään kuin kylässä. On erittäin vaikeaa välttää henkisesti vieraantumasta kodista, joka täytyy jakaa exän kanssa ja josta ei voi tehdä itsensä näköistä, tuoksuista, tuntuista. Se jarruttaa pahastu siirtymistä elämässä eteenpäin eron jälkeen, mikä taas on elintärkeää sekä omalle että lasten hyvinvoinnille. Pahimmillaan kumpikaan aikuinen ei ole täysin kotonaan kodissa eikä vastuu ole oikein kenelläkään. Paitsi ehkä lapsilla.
Lisäksi ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun toisella tai molemmilla on uusi kumppani. Silloin kodissa häärii taas lisää aikuisia, joilla on kotia kohtaan omat intressinsä. Jos olisit vielä valmis jakamaan kodin exäsi kanssa, niin kuinka valmis olisit avartamaan kotisi exän uudelle naiselle tai miehelle? Säädölle? Hoidolle? Hänen tavaroilleen, tuoksuilleen, sisustusmieltymyksilleen, hänen henkiselle läsnäololle kodissasi, sen keittiössä, vessassa, makkarissa? Nukkuisitko ilomielin sängyssä, jossa exäsi ja hänen uusi kumppaninsa harrastavat seksiä (ellei erillisiä makkareita ole)?
En sano, etteikö joku eronnut tähän kaikkeen voisikin taipua ja olla henkisesti niin kehittynyt, että onnistuisi yhtä aikaa
- jälleenrakentamaan oman elämänsä
- jakamaan kotinsa exän ja uusien kumppanien/hoitojen kanssa
- sitoutumaan yhteiseen kotiin niin, että aikuiset ovat aidosti vastuussa kodista ja sen hengestä niin, ettei vastuu vahingossakaan siirry lasten harteille tai "ei kenellekään"
Useimmille tavallisille ihmisille kuvio kuitenkin on liian haasteellinen, enkä siksi tuputtaisi sitä kenellekään jonakin parhaana ratkaisuna.
T. Vuoroasujien äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Tätäkin vielä joku jaksaa ihmetellä. Tähän on kyllä olemassa ihan oikeita syitä ja ne eivä todelllakaan ole "mä en haluu". Ensiksikin, kaikilla ei ole varaa kolmeen asuntoon. Toiseksi, eron syy on aika usein se, ettei pystytä elämään saman katon alla ja jakamaan kotia (esim toisen holtiton rahankäyttö ja vastuuttomuus kotitöissä). Miksi tämä yhtäkkiä eron jälkeen onnistuisi?
Kolmanneksi, tuollainen ratkaisu aiheuttaisi tilanteen, jossa lapset asuvat keskenään siellä kodissa ja isä ja äiti vain käyvät siellä kylässä. Heidät suljetaan täysin ulkopuolelle siitä elämästä, jotka isällä ja äidillä on niissä omissa kodeissaan. En minä ainakaan exän kanssa yhteiseen asuntoon esim ostaisi uutta sohvaa, telkkaria, sisustaisi, kutsuisi vieraita jne. Se olisi vain joku lasten säilytyspaikka, jossa käyn heitä katsomassa. Ja tämä ei johdu siis siitä, etten haluaisi lasten parasta, vaan sen takia, etten halua jakaa esim sitä telkkaria exän kanssa. Kodittomuus ei siis olisi minulle ongelma, mutta luulisin, että tuossa tapauksessa se olisi lapsille kyllä ongelma, että he ikään kuin kutsuvat vanhempiaan vuorotellen kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olisin ainakin ennemmin halunnut vuoroviikkoasumisen kun jtn muuta, jos vanhempani olisivat eronneet, kun vielä asuin heillä. Molemmat on mulle yhtälailla rakkaita ja tärkeitä ollu, joten olisin ehdottomasti halunnut olla molempien kanssa saman verran.
Vierailija kirjoitti:
Itse olisin ainakin ennemmin halunnut vuoroviikkoasumisen kun jtn muuta, jos vanhempani olisivat eronneet, kun vielä asuin heillä. Molemmat on mulle yhtälailla rakkaita ja tärkeitä ollu, joten olisin ehdottomasti halunnut olla molempien kanssa saman verran.
Pointti olikin, että jospa se ois ne vanhemmat, jotka vaihtaa sitä kotia.
En tajua mihin siinä kolmea asuntoa tarvitaan? Pikemminkin se vanhempien toinen asuntohan voi olla vaikka yksiö, joka on hankittu tätä varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai ap kerroit, että tuossa systeemissä näille nuorille tulee kolme kotia? Eivät he siellä omassa asunnossaan jatkuvasti ole, vaan tuonikäiset yleensä tulevat viikonlopuiksi vanhempien ruokapöytään ja pesettämään pyykkinsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Sivusta kommentoin tähän, että melko kärjistynyt näkemys tällä kommentoijalla. Näistä vuoroviikkotapaamisista kun ulkopuolisin silmin väännetään, halutaan nähdä aina vain ne huonosti hoidetut erot.
Olen itse eroperheestä, joissa tapaamiset hoidettiin vuoroviikkosysteemillä. Minulla oli kaksi kotia, mutta ennenkaikkea kaksi, yhtälaisesti läsnä olevaa vanhempaa. Isä jäi monille kavereille hyvin etäiseksi muututtuaan viikonloppuiskäksi joka vierraantui äidin ja lasten muodostamasta uudesta ydinperheestä. Minulla isä oli läsnä ja vastuussa, meillä on nykyäänkin hyvät ja läheiset välit. Isä on ihminen jolle kerron elämäni isot asiat aina ensimmäisenä. Kaikkea tätä edesauttoi se, että vanhempani pysyivät eron jälkeen hyvissä väleissä, asuivat lähekkäin (kodeilla välimatkaa 2 km) ja miettivät aina meidän lapsien edun ensin.
Ihmettelen aina tämän "pysyvän kodin" jankkaamista. Omasta kokemuksesta kodin tekevät ensisijaisesti ihmiset, eivät samoina pysyvät seinät. Vuoroviikkosysteemissä toisen asunto ei jää pelkäksi kyläilypaikaksi. Itse arvostin lapsena molempien vanhempien läsnäoloa enemmän kuin seiniä.
Tokihan se hienoa olisi, että jokaisella olisi varaa hankkia oma asunto suunnilleen jokaiselle perheenjäsenelle sitä mukaan kun niitä syntyy :D
Kaverillani tapahtui päinvastoin. Äitinsä on melkein stereotyyppinen narsisti, mutta sai silti lähihuoltajuuden. Viikonloput olivat sitten parasta aikaa kun sai olla isän kanssa. Vielä aikuisenakin kertoo ensin isälleen kaikki tärkeimmät juttunsa, äiti taas saa lukea päivitykset somesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olisin ainakin ennemmin halunnut vuoroviikkoasumisen kun jtn muuta, jos vanhempani olisivat eronneet, kun vielä asuin heillä. Molemmat on mulle yhtälailla rakkaita ja tärkeitä ollu, joten olisin ehdottomasti halunnut olla molempien kanssa saman verran.
Pointti olikin, että jospa se ois ne vanhemmat, jotka vaihtaa sitä kotia.
En tajua mihin siinä kolmea asuntoa tarvitaan? Pikemminkin se vanhempien toinen asuntohan voi olla vaikka yksiö, joka on hankittu tätä varten.
Miks se ois millään tapaa parempi vaihtoehto? Musta paras vaihtoehto on se et vanhemmilla on omat kodit lähellä toisiaan ja molemmissa on lapselle omat tavarat, niin että vaan koulutavarat joutuu mukanaan kuljettaa.
Itse kokisin lapsen asemassa tilanteen kiusallisena ja sellasena, et se ei ois oikee kenenkään koti sit enää. En myöskään pystyis hyväksymään mtn uusia kumppaneita esim. äidille, mikäli samassa kodissa kohta oiski isä. Sen sijaan siellä äidin uudessa kodissa se ois ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En epäile aloittajan kokemusta, mutta en lähtisi yleistämäänkään, saati syyllistämään. Totta, on varmasti eroperheitä, joissa lapsen etu jää vanhempien katkeruuden ja riitojen jalkoihin, ja se on surullista. On kuitenkin myös paljon sellaisia eroperheitä, joissa aidosti mennään lasten etu edellä. Ero on traumaattinen kokemus koko perheelle, ja varmasti suurin osa vanhemmista tekee parhaansa. He tarvitset tukea, ei syyllistämistä. Syyllisyyttä he tuntevat jo ihan riittävästi ilmankin. Ja ne vanhemmat ovat niitä, jotka tästäkin aloituksesta syyllistyvät. Eivät ne, jotka jo lähtökohtaisesti ajattelevat vain itseään.
Parempaa viikonloppua kaikille!
Minä uskon, että näiden vanhempien vilpitön tarkoitus on ollut tarjota mahdollisimman läheinen suhde molempiin vanhempiin ja osoittaa lapselle että me molemmat rakastetaan sinua ja katso nyt miten reilusti ja tasapuolisesti me pystytään nämä asiat sopimaan koska sinä olet tärkein.
Siksi minusta onkin hyvä, että sanotaan ääneen, että vuoroviikkoasuminen ei välttämättä ole lapselle usein hyvä. Jos sitä ei saa kritisoida, ne hyvää tarkoittavat vanhemmat tekevät jatkossakin huonoja ratkaisuja luullen niitä parhaiksi.
Toki vuoroviikkoasuminen ei aina ole huono tai joku muu aina parempi, mutta minusta vuoroviikkoasuminen kuormituksesta lapsille puhutaan liian vähän kun suojellaan vanhempia pahalta mieleltä.
Erittäin asiallinen kommentti. Nykyään monet olettavat, että vuoroviikko on itsestäänselvästi paras ratkaisu eron jälkeen. Kannattaa pohtia erittäin kriittisesti.
Itse ajattelen, että pieniin lapsiin jää ikuinen trauma ja haava siitä, että aina on kauhea ikävä jompaa kumpaa vanhempaa. Yhden kodin lapsilla ei tätä ongelmaa ole. Lasten ei tarvitse ikävöidä lähivanhempaa. Tästä syystä meidän lapset jäivät asumaan minun kanssani eron jälkeen. Isäänsä tapaavat mahdollisimman usein. Me aikuiset olemme tehneet isoja kompromisseja, jotta lapsillamme säilyisi hyvät ja läheiset suhteet isäänsä. Eli ei se vuoroviikkosysteemi ole ainoa vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen eroperheen lapsi, ja meillä sanottiin "kotona ja isän luona". Isä muutti kahden kilsan päähän kotoa, ja meillä ei ollut mitään vuorottelua. Saatiin olla aina kumman luona tahdottiin. Kouluun pääsi molempien luota samalla tavalla - ala-asteella kävellen, yläasteella linja-autolla (sama linkku meni molempien kotien ohi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olisin ainakin ennemmin halunnut vuoroviikkoasumisen kun jtn muuta, jos vanhempani olisivat eronneet, kun vielä asuin heillä. Molemmat on mulle yhtälailla rakkaita ja tärkeitä ollu, joten olisin ehdottomasti halunnut olla molempien kanssa saman verran.
Pointti olikin, että jospa se ois ne vanhemmat, jotka vaihtaa sitä kotia.
En tajua mihin siinä kolmea asuntoa tarvitaan? Pikemminkin se vanhempien toinen asuntohan voi olla vaikka yksiö, joka on hankittu tätä varten.
Ehkä eroamattoman on vaikeaa tajuta sitä elämää, jota eronneet lähtevät pakoon. Mietipäs jos joku vaikka eroaa peliongelmaisesta tai alkoholistista. Sitten tällaisen kanssa jaat kaksi asuntoa. Kun menet sinne yksiöön lapsiviikon jälkeen, saat ensimmäisenä siivota tyhjät pullot ja oksennukset sieltä asunnosta, että pystyt siellä jonnekin istumaan tai huomaat, että juuri ostamasi televisio on myyty, että on päästy pelaamaan tai juopottelemaan. Erosit tästä tyypistä, mutta hän silti sotkee asuntosi ja kuppaa rahasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomaa hyvin, että tähän ketjuun kirjoittaa lähinnä vuoroviikkotodellisuutta ymmärtämättömät henkilöt. On tietty vaikea kirjoittaa tilanteen ulkopuolelta ja aina nähdä tilanteesta vain se kaikki paha. Vuoroviikkoelämässä on toki huonot puolensa, mutta ne voi kääntää halutessaan positiiviseen suuntaan. Vuoroviikko vanhemmuus vaatii järjettömän paljon organisointia ja hermoja, koska yhteistyö entiseen puolisoon on pakostakin tiivistä. Lapsettomat viikot ovat arkea eikä mitään shampanjajuhlaa. Ei vanhemmuus mene tauolle joka toinen viikko, vaan ihan samalla tavalla on lapset ajatuksissa ja voi olla harrastuksiin/kouluun liittyviä velvollisuuksia. Lasten huoltamisessa joutuu tehdä ratkaisuja, joiden lopputulosta ei päätöshetkellä tiedä. Jokainen lapsi kokee tilanteet eri tavoin. Pitää kuitenkin muistaa, että ihminen sopeutuu ja jos on olemassa turva, koti, ruoka, ystäviä, harrastuksia, perhettä, niin sillä pääsee jo pitkälle. Moni ulkopuolinen päättää vuoroviikkolapsen puolesta, että hän kärsii. Kuinka moni on jutellut vuoroviikkolapsen kanssa? Kysynyt miten hän asian kokee? Jos vuoroviikkolapsi on tyytyväinen, niin haluaako joku toisin ajatteleva kuitenkin vahvistaa omaa näkökantaansa sanomalla, että lapsi kärsii kun joutuu vaihtaa asuinkohdetta raahustaen reppu selässä ja kärsii suunnattomasti itsekkäiden aikuisten halusta pitää vapaata lapsestaan ja irstailla menemään? Voisiko nähdä niitä hyviä puolia siinä tilanteessa missä on valittu elää? Sen, että saa kahdessa kodissa myös kahden verran hyvää, uusia kokemuksia, taitoja molempien vanhempien rakkautta ja arkea, joskus jopa onnekkaasti bonusaikuisen, joka ottaa osaa kasvatukseen? Itse en voisi tarjota lapselle sitä, mitä isä heille tarjoaa. Eikä kyse ole materiasta, vaan erilaisesta tavasta elää, mennä paikkoihin, erilaisia tapoja, näyttää miehen mallia, ratkaisuja arjen pulmissa, asenteissa. Minä en voisi ikinä korvata isäarkea ja olen hyvin kiitollinen, että jälkikasvuni voi saada arjen meidän molempien kanssa. Kaikki me vanhemmat saamme kantaa valinnoistamme vastuun. Järkkymätöntä ja kivutonta elämää ei voi valitettavasti taata lapsilleen, vaikka haluaisi, ei yhden tai kahden kodin lapsille.
Vuoroviikko vanhemmuus voi kyllä palvella lasta, jos lapsi asuu pysyvästi samassa kodissa ja vanhemmat vuorottelevat ja rappaavat kahden kodin väliä. Näin olen aistivinani veljeni lapsista.
Ja malli on esim. Ruotsissa hyvin yleinen.
Siitä olen ap. kanssa samaa mieltä, jos kahden kodin rappaajana on lapset, se ei ole lapselle hyväksi ja kuormittaa lasta liikaa. Ero tilanteessa vain harvoin vanhemmat ajattelevat lapsen parasta, vaan omaa napaansa, mikä heille on kätevää ja helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Sivusta kommentoin tähän, että melko kärjistynyt näkemys tällä kommentoijalla. Näistä vuoroviikkotapaamisista kun ulkopuolisin silmin väännetään, halutaan nähdä aina vain ne huonosti hoidetut erot.
Olen itse eroperheestä, joissa tapaamiset hoidettiin vuoroviikkosysteemillä. Minulla oli kaksi kotia, mutta ennenkaikkea kaksi, yhtälaisesti läsnä olevaa vanhempaa. Isä jäi monille kavereille hyvin etäiseksi muututtuaan viikonloppuiskäksi joka vierraantui äidin ja lasten muodostamasta uudesta ydinperheestä. Minulla isä oli läsnä ja vastuussa, meillä on nykyäänkin hyvät ja läheiset välit. Isä on ihminen jolle kerron elämäni isot asiat aina ensimmäisenä. Kaikkea tätä edesauttoi se, että vanhempani pysyivät eron jälkeen hyvissä väleissä, asuivat lähekkäin (kodeilla välimatkaa 2 km) ja miettivät aina meidän lapsien edun ensin.
Ihmettelen aina tämän "pysyvän kodin" jankkaamista. Omasta kokemuksesta kodin tekevät ensisijaisesti ihmiset, eivät samoina pysyvät seinät. Vuoroviikkosysteemissä toisen asunto ei jää pelkäksi kyläilypaikaksi. Itse arvostin lapsena molempien vanhempien läsnäoloa enemmän kuin seiniä.
Tokihan se hienoa olisi, että jokaisella olisi varaa hankkia oma asunto suunnilleen jokaiselle perheenjäsenelle sitä mukaan kun niitä syntyy :D
Tein 90-luvulla kaksi vuotta töitä toisella paikkakunnalla. Eli minulla oli kaksi kotia. Kyllä se toinen koti oli vain kämppä, missä asuin ja se oikea koti oli se koti, mikä oli alkuperäinen.
Ja ei, en nauttinut siitä, että pakkasin tavaroita sunnuntaisin ja matkustin toiselle paikkakunnalle kahdeksi viikoksi ja sitten taas tavarat kasaan ja viikoksi kotiin.
Silloin myös paljon tuttuja kulki töissä Norjassa rakennuksilla laman aikaan. Eivät hekään ihastuneina kertoneet, että heillä on kaksi ihanaa kotia, toinen Norjassa, toinen Suomessa.
Missä on lapsen oikeus yhteen kotiin. Nyt puhutaan, että lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaan. Eli olkaa aikuisia ja pysykää väleissä ja antakaa lapsen asua yhdessä kodissa, missä voitte viettää aikaa lapsen kanssa niin paljon, että välit säilyvät kumpaankin vanhempaan. Ei ne lapset nauti siitä reissaamisesta yhtään enempää kuin aikuisetkaan.
Meillä on vuoroviikkosysteemi ja sanoisin, että nyt on paljon helpompaa ja selkeämpää kuin aiemmin, jolloin lapset olivat käytännössä kokonaan minulla ja tapasivat isäänsä viikottain epäsäännöllisesti silloin kun minulla oli iltavuoro. Eli jos oli esim iltavuoro tiistaina ja torstaina, lapset menivät silloin isälleen. Siinä vasta oli sekavaa menoa, mutta nyt onneksi päivätyön vuoksi oli mahdollista siirtyä vuoroviikkosysteemiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"
Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.
Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.
Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.
Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....
No kertoo se sen, että opin tuntemaan nämä nuoret hyvin, koska vuoroasujien vanhemmat ei välttämättä olleet aina ihan edes selvillä, missä heidän nuoret oli. Kun sen piti olla isällään, ei ku äidillään. Se oliki ollut jossain joron jäljillä. Lisäksi kuulinhan niitä tarinoita omaltakin nuorelta, joka kertoi kavereidensa juttuja vuoroasumisesta. Tuo, mitä ap kertoi, on osaltaan totta. Moni muutti mahdollisimman nopeaa omaan asuntoon, jotta sai sen oman kodin.
No hällä väliä, miten tätä asiaa ajattelette. Teidänhän se teidän elämä on ja teidänhän ne lapsenne on. Itse en vain kuullut koskaan (eikä oma lapsenikaan) näiltä nuorilta ikinä kehuja siitä, että on kaksi kotia. Ai niin, silloin kuulu, kun suunnittelivat jotain kätybileitä. Oli helppo valehdella, että on isällään ja isälle, että onkin äidillään. Paljon muitakin juttuja oli helppo valehdella, koska tiedonkulkua oli helppo pimittä, kun kumpikaan vanhempi ei oikein enää ollut tietoinen, mitä oikeasti tapahtuu, kun tapasi lastaan vain joka toinen viikko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Sivusta kommentoin tähän, että melko kärjistynyt näkemys tällä kommentoijalla. Näistä vuoroviikkotapaamisista kun ulkopuolisin silmin väännetään, halutaan nähdä aina vain ne huonosti hoidetut erot.
Olen itse eroperheestä, joissa tapaamiset hoidettiin vuoroviikkosysteemillä. Minulla oli kaksi kotia, mutta ennenkaikkea kaksi, yhtälaisesti läsnä olevaa vanhempaa. Isä jäi monille kavereille hyvin etäiseksi muututtuaan viikonloppuiskäksi joka vierraantui äidin ja lasten muodostamasta uudesta ydinperheestä. Minulla isä oli läsnä ja vastuussa, meillä on nykyäänkin hyvät ja läheiset välit. Isä on ihminen jolle kerron elämäni isot asiat aina ensimmäisenä. Kaikkea tätä edesauttoi se, että vanhempani pysyivät eron jälkeen hyvissä väleissä, asuivat lähekkäin (kodeilla välimatkaa 2 km) ja miettivät aina meidän lapsien edun ensin.
Ihmettelen aina tämän "pysyvän kodin" jankkaamista. Omasta kokemuksesta kodin tekevät ensisijaisesti ihmiset, eivät samoina pysyvät seinät. Vuoroviikkosysteemissä toisen asunto ei jää pelkäksi kyläilypaikaksi. Itse arvostin lapsena molempien vanhempien läsnäoloa enemmän kuin seiniä.
Tokihan se hienoa olisi, että jokaisella olisi varaa hankkia oma asunto suunnilleen jokaiselle perheenjäsenelle sitä mukaan kun niitä syntyy :D
Tein 90-luvulla kaksi vuotta töitä toisella paikkakunnalla. Eli minulla oli kaksi kotia. Kyllä se toinen koti oli vain kämppä, missä asuin ja se oikea koti oli se koti, mikä oli alkuperäinen.
Ja ei, en nauttinut siitä, että pakkasin tavaroita sunnuntaisin ja matkustin toiselle paikkakunnalle kahdeksi viikoksi ja sitten taas tavarat kasaan ja viikoksi kotiin.
Silloin myös paljon tuttuja kulki töissä Norjassa rakennuksilla laman aikaan. Eivät hekään ihastuneina kertoneet, että heillä on kaksi ihanaa kotia, toinen Norjassa, toinen Suomessa.
Missä on lapsen oikeus yhteen kotiin. Nyt puhutaan, että lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaan. Eli olkaa aikuisia ja pysykää väleissä ja antakaa lapsen asua yhdessä kodissa, missä voitte viettää aikaa lapsen kanssa niin paljon, että välit säilyvät kumpaankin vanhempaan. Ei ne lapset nauti siitä reissaamisesta yhtään enempää kuin aikuisetkaan.
Mitäpä luulet, olisiko tuossa tilanteessa jokin merkitys välimatkallakin ja sillä, että toisessa oli oikeasti se perhe ja omaisuus ja toinen oli vain joku koppero, joka oli lähinnä yöpymistä varten?
Meillä on asuttu vuoroviikkoelämää viitisen vuotta. Ennen sitä elimme muuten vuoden niin, että vanhemmat vaihtoivat muutaman päivän välein. Se vaan kävi liian kalliiksi, jokainen tavallinen tallaaja voi yrittää ylläpitää kolmea asuntoa. Kovin monelle se ei ole mahdollista kovin pitkään.
Joka tapauksessa, kuulen usein lasteni puhelinkeskusteluita, koska he käyttävät kaiutinta. Usein kaveri kysyy, missä olet. Lapseni vastaa kotona. Kaveri kysyy, isällä vai äidillä. Eiköhän munkin lapset ennemmin tai myöhemmin ala käyttää tuota suoraa vastausta äidillä tai isällä koska sitä kuitenkin kysytään. Molemmissa paikoissa he kuitenkin ovat kotona.