Lue keskustelun säännöt.
Vuoroviikkoasuminen ei palvele lasta
18.01.2019 |
Tälläkin viikolla tapasin kaksi nuorta jotka suunnittelevat peruskoulun jälkeiset opintonsa sillä perusteella että voivat muuttaa omilleen ja päästä vihdoin jokaviikkoisesta reissaamisesta loukkaamatta ja valitsematta kumpaakaan vanhempaa. Eivätkä olleet ensimmäiset tai viimeiset.
Kommentit (363)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olisin ainakin ennemmin halunnut vuoroviikkoasumisen kun jtn muuta, jos vanhempani olisivat eronneet, kun vielä asuin heillä. Molemmat on mulle yhtälailla rakkaita ja tärkeitä ollu, joten olisin ehdottomasti halunnut olla molempien kanssa saman verran.
Pointti olikin, että jospa se ois ne vanhemmat, jotka vaihtaa sitä kotia.
En tajua mihin siinä kolmea asuntoa tarvitaan? Pikemminkin se vanhempien toinen asuntohan voi olla vaikka yksiö, joka on hankittu tätä varten.Ehkä eroamattoman on vaikeaa tajuta sitä elämää, jota eronneet lähtevät pakoon. Mietipäs jos joku vaikka eroaa peliongelmaisesta tai alkoholistista. Sitten tällaisen kanssa jaat kaksi asuntoa. Kun menet sinne yksiöön lapsiviikon jälkeen, saat ensimmäisenä siivota tyhjät pullot ja oksennukset sieltä asunnosta, että pystyt siellä jonnekin istumaan tai huomaat, että juuri ostamasi televisio on myyty, että on päästy pelaamaan tai juopottelemaan. Erosit tästä tyypistä, mutta hän silti sotkee asuntosi ja kuppaa rahasi.
Tuollaiseen kotiin ei kyllä omaa lastakaan päästäisi joka tonen viikko!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huomaa hyvin, että tähän ketjuun kirjoittaa lähinnä vuoroviikkotodellisuutta ymmärtämättömät henkilöt. On tietty vaikea kirjoittaa tilanteen ulkopuolelta ja aina nähdä tilanteesta vain se kaikki paha. Vuoroviikkoelämässä on toki huonot puolensa, mutta ne voi kääntää halutessaan positiiviseen suuntaan. Vuoroviikko vanhemmuus vaatii järjettömän paljon organisointia ja hermoja, koska yhteistyö entiseen puolisoon on pakostakin tiivistä. Lapsettomat viikot ovat arkea eikä mitään shampanjajuhlaa. Ei vanhemmuus mene tauolle joka toinen viikko, vaan ihan samalla tavalla on lapset ajatuksissa ja voi olla harrastuksiin/kouluun liittyviä velvollisuuksia. Lasten huoltamisessa joutuu tehdä ratkaisuja, joiden lopputulosta ei päätöshetkellä tiedä. Jokainen lapsi kokee tilanteet eri tavoin. Pitää kuitenkin muistaa, että ihminen sopeutuu ja jos on olemassa turva, koti, ruoka, ystäviä, harrastuksia, perhettä, niin sillä pääsee jo pitkälle. Moni ulkopuolinen päättää vuoroviikkolapsen puolesta, että hän kärsii. Kuinka moni on jutellut vuoroviikkolapsen kanssa? Kysynyt miten hän asian kokee? Jos vuoroviikkolapsi on tyytyväinen, niin haluaako joku toisin ajatteleva kuitenkin vahvistaa omaa näkökantaansa sanomalla, että lapsi kärsii kun joutuu vaihtaa asuinkohdetta raahustaen reppu selässä ja kärsii suunnattomasti itsekkäiden aikuisten halusta pitää vapaata lapsestaan ja irstailla menemään? Voisiko nähdä niitä hyviä puolia siinä tilanteessa missä on valittu elää? Sen, että saa kahdessa kodissa myös kahden verran hyvää, uusia kokemuksia, taitoja molempien vanhempien rakkautta ja arkea, joskus jopa onnekkaasti bonusaikuisen, joka ottaa osaa kasvatukseen? Itse en voisi tarjota lapselle sitä, mitä isä heille tarjoaa. Eikä kyse ole materiasta, vaan erilaisesta tavasta elää, mennä paikkoihin, erilaisia tapoja, näyttää miehen mallia, ratkaisuja arjen pulmissa, asenteissa. Minä en voisi ikinä korvata isäarkea ja olen hyvin kiitollinen, että jälkikasvuni voi saada arjen meidän molempien kanssa. Kaikki me vanhemmat saamme kantaa valinnoistamme vastuun. Järkkymätöntä ja kivutonta elämää ei voi valitettavasti taata lapsilleen, vaikka haluaisi, ei yhden tai kahden kodin lapsille.
Oletko koskaan esim. työn takia joutunut ramppaamaan kahden kodin väliä esim. niin, että olet toisessa kodissa 4pv ja loput toisessa?
Itse koin sen hyvin stressaavaksi ja vaikka molemmissa kodissa oli kaikki tarvittava, mutta just se tärkeä asia ja tavara oli yllättäen siellä toisessa kodissa. Samoin vaikutti kaveri- ja ystävyys suhteisiin.
Jostakin syystä lapsen kahden kodin ramppaamista saatetaan pitää ihan ok. mutta jos aikuinen joutuu samaan, saa paljon myötätuntoa ja monet aikuiset pitävät sitä raskaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"
Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.
Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.
Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.
Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....
No kertoo se sen, että opin tuntemaan nämä nuoret hyvin, koska vuoroasujien vanhemmat ei välttämättä olleet aina ihan edes selvillä, missä heidän nuoret oli. Kun sen piti olla isällään, ei ku äidillään. Se oliki ollut jossain joron jäljillä. Lisäksi kuulinhan niitä tarinoita omaltakin nuorelta, joka kertoi kavereidensa juttuja vuoroasumisesta. Tuo, mitä ap kertoi, on osaltaan totta. Moni muutti mahdollisimman nopeaa omaan asuntoon, jotta sai sen oman kodin.
No hällä väliä, miten tätä asiaa ajattelette. Teidänhän se teidän elämä on ja teidänhän ne lapsenne on. Itse en vain kuullut koskaan (eikä oma lapsenikaan) näiltä nuorilta ikinä kehuja siitä, että on kaksi kotia. Ai niin, silloin kuulu, kun suunnittelivat jotain kätybileitä. Oli helppo valehdella, että on isällään ja isälle, että onkin äidillään. Paljon muitakin juttuja oli helppo valehdella, koska tiedonkulkua oli helppo pimittä, kun kumpikaan vanhempi ei oikein enää ollut tietoinen, mitä oikeasti tapahtuu, kun tapasi lastaan vain joka toinen viikko.
Nyt kyllä vähän ontuu kommentointisi. Huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta yhtään mitään, etkä edes vaivaudu maalaisjärjellä miettimään. Miksi kukaan ylipäätään koskaan ääneen kehuisi että on kaksi kotia? Sanooko joku sitten muka, miten ihanaa kun on ylipäätään koti? Ja eihän kaksi hyvää kotia tarkoitakaan sitä, että se olisi ihailtava ja tavoiteltava tilanne, vaan että se on erotilanteessa mahdollinen ja parempi kuin joku epämääräinen säilytyslaitos.
Ja tuosta käty-jutusta. Me vanhemmat ainakin sovimme keskenään, missä lapset kulloinkin ovat. Koskaan ei kyllä pääsisi syntymään tuollaista tilannetta, että kumpikin luulee lapsen olevan toisella. Se on sitten eri asia, jos lapsi sanoo menevänsä Mirkun luo, mutta oikeasti meneekin Markun luo. Tähänhän ei vuoroviikkoasuminen liity oikein millään tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Minulle itsellänikin on kaksi kotia (oma ja kumppanini), ei siinä ole mitään ihmeellistä.
Vastaan vielä tämän kerran asiallisesti, sitten lähden päivän puuhiin enkä joka tapauksessa ala asioista vänkäämään / vastaamaan provoihin.Olen huomannut, että ihmiset jotka ehdottavat yhtä yhteistä kotia, jossa vanhemmat vuorottelevat, eivät yleensä osaa ottaa huomioon kaikkea asiaan liittyvää. Itse tunnen muutaman perheen, jossa on tällainen järjestely ollut heti eron jälkeen ja se on toiminut hyvin jonkin aikaa, ikään kuin välivaiheena.
Pitemmän päälle kuviossa tulee erilaisia ongelmia. Suurimpana on se, että kodista muodostuu "lasten koti", jossa vanhemmat käyvät ikään kuin kylässä. On erittäin vaikeaa välttää henkisesti vieraantumasta kodista, joka täytyy jakaa exän kanssa ja josta ei voi tehdä itsensä näköistä, tuoksuista, tuntuista. Se jarruttaa pahastu siirtymistä elämässä eteenpäin eron jälkeen, mikä taas on elintärkeää sekä omalle että lasten hyvinvoinnille. Pahimmillaan kumpikaan aikuinen ei ole täysin kotonaan kodissa eikä vastuu ole oikein kenelläkään. Paitsi ehkä lapsilla.
Lisäksi ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun toisella tai molemmilla on uusi kumppani. Silloin kodissa häärii taas lisää aikuisia, joilla on kotia kohtaan omat intressinsä. Jos olisit vielä valmis jakamaan kodin exäsi kanssa, niin kuinka valmis olisit avartamaan kotisi exän uudelle naiselle tai miehelle? Säädölle? Hoidolle? Hänen tavaroilleen, tuoksuilleen, sisustusmieltymyksilleen, hänen henkiselle läsnäololle kodissasi, sen keittiössä, vessassa, makkarissa? Nukkuisitko ilomielin sängyssä, jossa exäsi ja hänen uusi kumppaninsa harrastavat seksiä (ellei erillisiä makkareita ole)?
En sano, etteikö joku eronnut tähän kaikkeen voisikin taipua ja olla henkisesti niin kehittynyt, että onnistuisi yhtä aikaa
- jälleenrakentamaan oman elämänsä
- jakamaan kotinsa exän ja uusien kumppanien/hoitojen kanssa
- sitoutumaan yhteiseen kotiin niin, että aikuiset ovat aidosti vastuussa kodista ja sen hengestä niin, ettei vastuu vahingossakaan siirry lasten harteille tai "ei kenellekään"Useimmille tavallisille ihmisille kuvio kuitenkin on liian haasteellinen, enkä siksi tuputtaisi sitä kenellekään jonakin parhaana ratkaisuna.
T. Vuoroasujien äiti
Eikö lapset sitten etäänny henkisesti kodistaan, kun koteja on kaksi. Ja kun kumpikin vanhempi on etääntynyt myös lapsistaan, kun ne asuvat joka toinen viikko toisessa kodissa, niin vastuu jää liikaa lasten harteille. Ja sitten lapset vielä katsovat kummassakin kodissa niitä uusia hoitoja, kumppaneita ja vielä saavat yhtäkkiä kumpaankin kotiin uusia lapsia asumaan, kun se uusi hoito muuttaa sinne lapsineen. Lapsineen, jotka asuvat myös siellä joka toinen viikko.
Kyllä lapsi sopeutuu. Se oppii pitämään repussa tärkeimmät tavarat ja oppii, että kallistaa päänsä sinne, missä se kalenterissa lukee minäkin päivänä ja asuu niiden ihmisten kanssa, joiden kalenteriin se sinä päivänä sopii. Eli tällä viikolla asun isin kanssa ja hänen tyttöystävän Mirkun ja Mirkun murkkupoikien Santerin ja Eemelin kanssa, joista toinen yrittää tirkistellä mun tissinalkuja. Ens viikolla asun äidin ja äidin poikaystävän Pekan kanssa ja Pekan lasten Elinan ja Minnan kanssa, joista Minna vie mun tavaroita sillä viikolla, kun oon poissa ja käyttää mun meikkejä ja nukkuu mun huoneessa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"
Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.
Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.
Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.
Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....
No kertoo se sen, että opin tuntemaan nämä nuoret hyvin, koska vuoroasujien vanhemmat ei välttämättä olleet aina ihan edes selvillä, missä heidän nuoret oli. Kun sen piti olla isällään, ei ku äidillään. Se oliki ollut jossain joron jäljillä. Lisäksi kuulinhan niitä tarinoita omaltakin nuorelta, joka kertoi kavereidensa juttuja vuoroasumisesta. Tuo, mitä ap kertoi, on osaltaan totta. Moni muutti mahdollisimman nopeaa omaan asuntoon, jotta sai sen oman kodin.
No hällä väliä, miten tätä asiaa ajattelette. Teidänhän se teidän elämä on ja teidänhän ne lapsenne on. Itse en vain kuullut koskaan (eikä oma lapsenikaan) näiltä nuorilta ikinä kehuja siitä, että on kaksi kotia. Ai niin, silloin kuulu, kun suunnittelivat jotain kätybileitä. Oli helppo valehdella, että on isällään ja isälle, että onkin äidillään. Paljon muitakin juttuja oli helppo valehdella, koska tiedonkulkua oli helppo pimittä, kun kumpikaan vanhempi ei oikein enää ollut tietoinen, mitä oikeasti tapahtuu, kun tapasi lastaan vain joka toinen viikko.
Nyt kyllä vähän ontuu kommentointisi. Huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta yhtään mitään, etkä edes vaivaudu maalaisjärjellä miettimään. Miksi kukaan ylipäätään koskaan ääneen kehuisi että on kaksi kotia? Sanooko joku sitten muka, miten ihanaa kun on ylipäätään koti? Ja eihän kaksi hyvää kotia tarkoitakaan sitä, että se olisi ihailtava ja tavoiteltava tilanne, vaan että se on erotilanteessa mahdollinen ja parempi kuin joku epämääräinen säilytyslaitos.
Ja tuosta käty-jutusta. Me vanhemmat ainakin sovimme keskenään, missä lapset kulloinkin ovat. Koskaan ei kyllä pääsisi syntymään tuollaista tilannetta, että kumpikin luulee lapsen olevan toisella. Se on sitten eri asia, jos lapsi sanoo menevänsä Mirkun luo, mutta oikeasti meneekin Markun luo. Tähänhän ei vuoroviikkoasuminen liity oikein millään tavalla.
Voi, kun tietäisit......
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa hyvin, että tähän ketjuun kirjoittaa lähinnä vuoroviikkotodellisuutta ymmärtämättömät henkilöt. On tietty vaikea kirjoittaa tilanteen ulkopuolelta ja aina nähdä tilanteesta vain se kaikki paha. Vuoroviikkoelämässä on toki huonot puolensa, mutta ne voi kääntää halutessaan positiiviseen suuntaan. Vuoroviikko vanhemmuus vaatii järjettömän paljon organisointia ja hermoja, koska yhteistyö entiseen puolisoon on pakostakin tiivistä. Lapsettomat viikot ovat arkea eikä mitään shampanjajuhlaa. Ei vanhemmuus mene tauolle joka toinen viikko, vaan ihan samalla tavalla on lapset ajatuksissa ja voi olla harrastuksiin/kouluun liittyviä velvollisuuksia. Lasten huoltamisessa joutuu tehdä ratkaisuja, joiden lopputulosta ei päätöshetkellä tiedä. Jokainen lapsi kokee tilanteet eri tavoin. Pitää kuitenkin muistaa, että ihminen sopeutuu ja jos on olemassa turva, koti, ruoka, ystäviä, harrastuksia, perhettä, niin sillä pääsee jo pitkälle. Moni ulkopuolinen päättää vuoroviikkolapsen puolesta, että hän kärsii. Kuinka moni on jutellut vuoroviikkolapsen kanssa? Kysynyt miten hän asian kokee? Jos vuoroviikkolapsi on tyytyväinen, niin haluaako joku toisin ajatteleva kuitenkin vahvistaa omaa näkökantaansa sanomalla, että lapsi kärsii kun joutuu vaihtaa asuinkohdetta raahustaen reppu selässä ja kärsii suunnattomasti itsekkäiden aikuisten halusta pitää vapaata lapsestaan ja irstailla menemään? Voisiko nähdä niitä hyviä puolia siinä tilanteessa missä on valittu elää? Sen, että saa kahdessa kodissa myös kahden verran hyvää, uusia kokemuksia, taitoja molempien vanhempien rakkautta ja arkea, joskus jopa onnekkaasti bonusaikuisen, joka ottaa osaa kasvatukseen? Itse en voisi tarjota lapselle sitä, mitä isä heille tarjoaa. Eikä kyse ole materiasta, vaan erilaisesta tavasta elää, mennä paikkoihin, erilaisia tapoja, näyttää miehen mallia, ratkaisuja arjen pulmissa, asenteissa. Minä en voisi ikinä korvata isäarkea ja olen hyvin kiitollinen, että jälkikasvuni voi saada arjen meidän molempien kanssa. Kaikki me vanhemmat saamme kantaa valinnoistamme vastuun. Järkkymätöntä ja kivutonta elämää ei voi valitettavasti taata lapsilleen, vaikka haluaisi, ei yhden tai kahden kodin lapsille.
Oletko koskaan esim. työn takia joutunut ramppaamaan kahden kodin väliä esim. niin, että olet toisessa kodissa 4pv ja loput toisessa?
Itse koin sen hyvin stressaavaksi ja vaikka molemmissa kodissa oli kaikki tarvittava, mutta just se tärkeä asia ja tavara oli yllättäen siellä toisessa kodissa. Samoin vaikutti kaveri- ja ystävyys suhteisiin.
Jostakin syystä lapsen kahden kodin ramppaamista saatetaan pitää ihan ok. mutta jos aikuinen joutuu samaan, saa paljon myötätuntoa ja monet aikuiset pitävät sitä raskaana.
Miten joku tärkeä tavara voi olla toisessa kodissa, jos molemmissa on kaikki tarvittava?
Kaveri ja ystävyyssuhteet eivät liity asiaan oikein mitenkään, kun monet kuitenkin asuvat lähellä toisiaan. Ihan järjetöntä verrata nyt muutenkaan jotain työasumista, kun se jo itsessään kertoo, että toinen asunto on toisella paikkakunnalla ja todennäköisesti aika kaukana. Vuoroasuminenhan ei toimi näin vaan se tapahtuu aina samalla paikkakunnalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"
Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.
Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.
Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.
Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....
No kertoo se sen, että opin tuntemaan nämä nuoret hyvin, koska vuoroasujien vanhemmat ei välttämättä olleet aina ihan edes selvillä, missä heidän nuoret oli. Kun sen piti olla isällään, ei ku äidillään. Se oliki ollut jossain joron jäljillä. Lisäksi kuulinhan niitä tarinoita omaltakin nuorelta, joka kertoi kavereidensa juttuja vuoroasumisesta. Tuo, mitä ap kertoi, on osaltaan totta. Moni muutti mahdollisimman nopeaa omaan asuntoon, jotta sai sen oman kodin.
No hällä väliä, miten tätä asiaa ajattelette. Teidänhän se teidän elämä on ja teidänhän ne lapsenne on. Itse en vain kuullut koskaan (eikä oma lapsenikaan) näiltä nuorilta ikinä kehuja siitä, että on kaksi kotia. Ai niin, silloin kuulu, kun suunnittelivat jotain kätybileitä. Oli helppo valehdella, että on isällään ja isälle, että onkin äidillään. Paljon muitakin juttuja oli helppo valehdella, koska tiedonkulkua oli helppo pimittä, kun kumpikaan vanhempi ei oikein enää ollut tietoinen, mitä oikeasti tapahtuu, kun tapasi lastaan vain joka toinen viikko.
Nyt kyllä vähän ontuu kommentointisi. Huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta yhtään mitään, etkä edes vaivaudu maalaisjärjellä miettimään. Miksi kukaan ylipäätään koskaan ääneen kehuisi että on kaksi kotia? Sanooko joku sitten muka, miten ihanaa kun on ylipäätään koti? Ja eihän kaksi hyvää kotia tarkoitakaan sitä, että se olisi ihailtava ja tavoiteltava tilanne, vaan että se on erotilanteessa mahdollinen ja parempi kuin joku epämääräinen säilytyslaitos.
Ja tuosta käty-jutusta. Me vanhemmat ainakin sovimme keskenään, missä lapset kulloinkin ovat. Koskaan ei kyllä pääsisi syntymään tuollaista tilannetta, että kumpikin luulee lapsen olevan toisella. Se on sitten eri asia, jos lapsi sanoo menevänsä Mirkun luo, mutta oikeasti meneekin Markun luo. Tähänhän ei vuoroviikkoasuminen liity oikein millään tavalla.
Voi, kun tietäisit......
Tietäisin mitä? Ei minun tarvitse toisten lapsien asioista tietää. Omalta kohdaltani kyllä tiedän 100 % varmasti, että ihan joka ikisestä kerrasta, kun lapset menevät isälleen, sovitaan isän kanssa suoraan eikä välillisesti lasten kanssa. Koskaan ei ole eikä tule sellaista tilannetta, että lapsi kertoisi menevänsä isälleen enkä olisi isään yhteydessä. Mitä "voi kun tietäisit" tässä on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Sivusta kommentoin tähän, että melko kärjistynyt näkemys tällä kommentoijalla. Näistä vuoroviikkotapaamisista kun ulkopuolisin silmin väännetään, halutaan nähdä aina vain ne huonosti hoidetut erot.
Olen itse eroperheestä, joissa tapaamiset hoidettiin vuoroviikkosysteemillä. Minulla oli kaksi kotia, mutta ennenkaikkea kaksi, yhtälaisesti läsnä olevaa vanhempaa. Isä jäi monille kavereille hyvin etäiseksi muututtuaan viikonloppuiskäksi joka vierraantui äidin ja lasten muodostamasta uudesta ydinperheestä. Minulla isä oli läsnä ja vastuussa, meillä on nykyäänkin hyvät ja läheiset välit. Isä on ihminen jolle kerron elämäni isot asiat aina ensimmäisenä. Kaikkea tätä edesauttoi se, että vanhempani pysyivät eron jälkeen hyvissä väleissä, asuivat lähekkäin (kodeilla välimatkaa 2 km) ja miettivät aina meidän lapsien edun ensin.
Ihmettelen aina tämän "pysyvän kodin" jankkaamista. Omasta kokemuksesta kodin tekevät ensisijaisesti ihmiset, eivät samoina pysyvät seinät. Vuoroviikkosysteemissä toisen asunto ei jää pelkäksi kyläilypaikaksi. Itse arvostin lapsena molempien vanhempien läsnäoloa enemmän kuin seiniä.
Tokihan se hienoa olisi, että jokaisella olisi varaa hankkia oma asunto suunnilleen jokaiselle perheenjäsenelle sitä mukaan kun niitä syntyy :D
Tein 90-luvulla kaksi vuotta töitä toisella paikkakunnalla. Eli minulla oli kaksi kotia. Kyllä se toinen koti oli vain kämppä, missä asuin ja se oikea koti oli se koti, mikä oli alkuperäinen.
Ja ei, en nauttinut siitä, että pakkasin tavaroita sunnuntaisin ja matkustin toiselle paikkakunnalle kahdeksi viikoksi ja sitten taas tavarat kasaan ja viikoksi kotiin.
Silloin myös paljon tuttuja kulki töissä Norjassa rakennuksilla laman aikaan. Eivät hekään ihastuneina kertoneet, että heillä on kaksi ihanaa kotia, toinen Norjassa, toinen Suomessa.
Missä on lapsen oikeus yhteen kotiin. Nyt puhutaan, että lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaan. Eli olkaa aikuisia ja pysykää väleissä ja antakaa lapsen asua yhdessä kodissa, missä voitte viettää aikaa lapsen kanssa niin paljon, että välit säilyvät kumpaankin vanhempaan. Ei ne lapset nauti siitä reissaamisesta yhtään enempää kuin aikuisetkaan.
Pidän aika erilaisina tilanteita, joissa reissataan kahden paikkakunnan saati maan välillä tai joissa molemmat kodit ovat samassa kaupunginosassa, kuten omilla eronneilla tutuillani. Koti tulee seinien lisäksi tutuista ympyröistä ja lähellä olevista kavereista. Meillähän asutaan siis kaikki yhdessä taloudessa (vielä, kuka sen tulevaisuutensa tietää).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"
Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.
Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.
Olisit kertonut näille nuorille, että heidän ihmisoikeuksiins kuuluu osaltaan päättäminen siitä missä haluavat asua. Teinikään ei välttämättä ole oikeuksistaan selvillä, kun hänelle ei niitä kukaan ole selvittänyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Sivusta kommentoin tähän, että melko kärjistynyt näkemys tällä kommentoijalla. Näistä vuoroviikkotapaamisista kun ulkopuolisin silmin väännetään, halutaan nähdä aina vain ne huonosti hoidetut erot.
Olen itse eroperheestä, joissa tapaamiset hoidettiin vuoroviikkosysteemillä. Minulla oli kaksi kotia, mutta ennenkaikkea kaksi, yhtälaisesti läsnä olevaa vanhempaa. Isä jäi monille kavereille hyvin etäiseksi muututtuaan viikonloppuiskäksi joka vierraantui äidin ja lasten muodostamasta uudesta ydinperheestä. Minulla isä oli läsnä ja vastuussa, meillä on nykyäänkin hyvät ja läheiset välit. Isä on ihminen jolle kerron elämäni isot asiat aina ensimmäisenä. Kaikkea tätä edesauttoi se, että vanhempani pysyivät eron jälkeen hyvissä väleissä, asuivat lähekkäin (kodeilla välimatkaa 2 km) ja miettivät aina meidän lapsien edun ensin.
Ihmettelen aina tämän "pysyvän kodin" jankkaamista. Omasta kokemuksesta kodin tekevät ensisijaisesti ihmiset, eivät samoina pysyvät seinät. Vuoroviikkosysteemissä toisen asunto ei jää pelkäksi kyläilypaikaksi. Itse arvostin lapsena molempien vanhempien läsnäoloa enemmän kuin seiniä.
Tokihan se hienoa olisi, että jokaisella olisi varaa hankkia oma asunto suunnilleen jokaiselle perheenjäsenelle sitä mukaan kun niitä syntyy :D
Tein 90-luvulla kaksi vuotta töitä toisella paikkakunnalla. Eli minulla oli kaksi kotia. Kyllä se toinen koti oli vain kämppä, missä asuin ja se oikea koti oli se koti, mikä oli alkuperäinen.
Ja ei, en nauttinut siitä, että pakkasin tavaroita sunnuntaisin ja matkustin toiselle paikkakunnalle kahdeksi viikoksi ja sitten taas tavarat kasaan ja viikoksi kotiin.
Silloin myös paljon tuttuja kulki töissä Norjassa rakennuksilla laman aikaan. Eivät hekään ihastuneina kertoneet, että heillä on kaksi ihanaa kotia, toinen Norjassa, toinen Suomessa.
Missä on lapsen oikeus yhteen kotiin. Nyt puhutaan, että lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaan. Eli olkaa aikuisia ja pysykää väleissä ja antakaa lapsen asua yhdessä kodissa, missä voitte viettää aikaa lapsen kanssa niin paljon, että välit säilyvät kumpaankin vanhempaan. Ei ne lapset nauti siitä reissaamisesta yhtään enempää kuin aikuisetkaan.
Mitäpä luulet, olisiko tuossa tilanteessa jokin merkitys välimatkallakin ja sillä, että toisessa oli oikeasti se perhe ja omaisuus ja toinen oli vain joku koppero, joka oli lähinnä yöpymistä varten?
Minulle ei perheellä ollut merkitystä, koska olin perheetön ja ravasin kahden kodin väliä ja välimatkaa oli 70km ja kun työni muodostuu vuoroviikko systeemillä kahdella eri paikkakunnalla.
Se oli todella raskasta aikaa ja kokemuksen jälkeen miettisen todella tarkkaan, ennen kuin suostuisin, sillä kohtuuttomasti ylimääräistä aikaa meni jatkuvaa pakkaamiseen ja matkoihin. Ja molemmissa kärsi kaveri- ja ystävyyssuhteet. Ja jotenkin elämä oli koko ajan juuretonta ja tunne jatkuvasta paikasta toiseen siirtymisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olisin ainakin ennemmin halunnut vuoroviikkoasumisen kun jtn muuta, jos vanhempani olisivat eronneet, kun vielä asuin heillä. Molemmat on mulle yhtälailla rakkaita ja tärkeitä ollu, joten olisin ehdottomasti halunnut olla molempien kanssa saman verran.
Pointti olikin, että jospa se ois ne vanhemmat, jotka vaihtaa sitä kotia.
En tajua mihin siinä kolmea asuntoa tarvitaan? Pikemminkin se vanhempien toinen asuntohan voi olla vaikka yksiö, joka on hankittu tätä varten.Ehkä eroamattoman on vaikeaa tajuta sitä elämää, jota eronneet lähtevät pakoon. Mietipäs jos joku vaikka eroaa peliongelmaisesta tai alkoholistista. Sitten tällaisen kanssa jaat kaksi asuntoa. Kun menet sinne yksiöön lapsiviikon jälkeen, saat ensimmäisenä siivota tyhjät pullot ja oksennukset sieltä asunnosta, että pystyt siellä jonnekin istumaan tai huomaat, että juuri ostamasi televisio on myyty, että on päästy pelaamaan tai juopottelemaan. Erosit tästä tyypistä, mutta hän silti sotkee asuntosi ja kuppaa rahasi.
Tuollaiseen kotiin ei kyllä omaa lastakaan päästäisi joka tonen viikko!
No katsos kun siinä nimenomaan onkin se ero, että alkoholisti siivoaa bileiden jäljet lapsia varten, mutta miksi ihmeessä siivoaisi ex-vaimoaan varten. Tiesitkö, että monet alkoholistitkin ovat ihan työssäkäyvää sakkia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyttekö niiltä lapsiltanne mitä tykkäävät ravata kahden kodin väliä? Itse aikuisena stressaantuisin hyvin pian jos koko ajan pitäisi vaihtaa "kotia" ees taas.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni perheessä on virallisesti vuoroviikkoasuminen ja se toimii hyvin. Käytännössä oikea koti on äidillä ja puhuvat siis tästä kodista kotina ja isän kodista isällä olemisena. Systeemin paras puoli on se, että vanhemmat asuvat alle kilometrin päässä toisistaan, joten vaihto on nopeaa eikä siitä ole luotu pakkoa. Isällä on paljon työmatkoja, joten käytännössä viikko-viikko-asuminen on sitä, että isän luona vietetään 3-4 päivää ja äidin luona sitten taas kokonainen viikko. Vanhemmat ovat puheväleissä, viettävät lasten juhlat ja kaikki juhlapyhätkin yhdessä. Nyt kun lapset ovat teinejä, on yksi vähän enemmän isän luona eli käytännössä aina kuin vain mahdollista ja kaksi muuta sitten enemmänkin vierailevat siellä.
Toisaalta työn kautta tapaan koko ajan lapsia, joilla koulukirjoja, harrastusvälineitä ja vaatteita on aina väärässä paikassa ja jossa vanhemmat ovat ihan pihalla lapsen menemisistä ja tekemisistä, kun "se tapahtui silloin kun oli isällään, puhu siitä isälle". Lastan ei pidetä kokonaisuutena vaan enemmänkin "minun luonani kaikki on hyvin" -kategoriassa aivan kuin lapsi voisi kääntää päässään olevasta katkaisimesta, miten käyttäytyy ja mitä pään sisällä tapahtuu.
Onko näissä juhlapyhien vietoissa mukana molempien vanhempien nykyiset kumppanit myös? Ja ehkä heidän entiset kumppaninsa, ja heidän kanssa tekemät lapset myös? Vai ollaanko muka erillään asuvia ja eronneita vain...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"
Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.
Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.
Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.
Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....
No kertoo se sen, että opin tuntemaan nämä nuoret hyvin, koska vuoroasujien vanhemmat ei välttämättä olleet aina ihan edes selvillä, missä heidän nuoret oli. Kun sen piti olla isällään, ei ku äidillään. Se oliki ollut jossain joron jäljillä. Lisäksi kuulinhan niitä tarinoita omaltakin nuorelta, joka kertoi kavereidensa juttuja vuoroasumisesta. Tuo, mitä ap kertoi, on osaltaan totta. Moni muutti mahdollisimman nopeaa omaan asuntoon, jotta sai sen oman kodin.
No hällä väliä, miten tätä asiaa ajattelette. Teidänhän se teidän elämä on ja teidänhän ne lapsenne on. Itse en vain kuullut koskaan (eikä oma lapsenikaan) näiltä nuorilta ikinä kehuja siitä, että on kaksi kotia. Ai niin, silloin kuulu, kun suunnittelivat jotain kätybileitä. Oli helppo valehdella, että on isällään ja isälle, että onkin äidillään. Paljon muitakin juttuja oli helppo valehdella, koska tiedonkulkua oli helppo pimittä, kun kumpikaan vanhempi ei oikein enää ollut tietoinen, mitä oikeasti tapahtuu, kun tapasi lastaan vain joka toinen viikko.
Nyt kyllä vähän ontuu kommentointisi. Huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta yhtään mitään, etkä edes vaivaudu maalaisjärjellä miettimään. Miksi kukaan ylipäätään koskaan ääneen kehuisi että on kaksi kotia? Sanooko joku sitten muka, miten ihanaa kun on ylipäätään koti? Ja eihän kaksi hyvää kotia tarkoitakaan sitä, että se olisi ihailtava ja tavoiteltava tilanne, vaan että se on erotilanteessa mahdollinen ja parempi kuin joku epämääräinen säilytyslaitos.
Ja tuosta käty-jutusta. Me vanhemmat ainakin sovimme keskenään, missä lapset kulloinkin ovat. Koskaan ei kyllä pääsisi syntymään tuollaista tilannetta, että kumpikin luulee lapsen olevan toisella. Se on sitten eri asia, jos lapsi sanoo menevänsä Mirkun luo, mutta oikeasti meneekin Markun luo. Tähänhän ei vuoroviikkoasuminen liity oikein millään tavalla.
Voi, kun tietäisit......
Tietäisin mitä? Ei minun tarvitse toisten lapsien asioista tietää. Omalta kohdaltani kyllä tiedän 100 % varmasti, että ihan joka ikisestä kerrasta, kun lapset menevät isälleen, sovitaan isän kanssa suoraan eikä välillisesti lasten kanssa. Koskaan ei ole eikä tule sellaista tilannetta, että lapsi kertoisi menevänsä isälleen enkä olisi isään yhteydessä. Mitä "voi kun tietäisit" tässä on?
Näin sanoi yksi tuttavaäiti myös minulle. Silti hänen tyttönsä oli käynyt tehetyttämässä abortin isäviikolla ja kumpikaan ei tiennyt asiasta mitään, kun luulivat lapsen olevan ihan jossakin muualla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Meillä on asuttu vuoroviikkoelämää viitisen vuotta. Ennen sitä elimme muuten vuoden niin, että vanhemmat vaihtoivat muutaman päivän välein. Se vaan kävi liian kalliiksi, jokainen tavallinen tallaaja voi yrittää ylläpitää kolmea asuntoa. Kovin monelle se ei ole mahdollista kovin pitkään.
Joka tapauksessa, kuulen usein lasteni puhelinkeskusteluita, koska he käyttävät kaiutinta. Usein kaveri kysyy, missä olet. Lapseni vastaa kotona. Kaveri kysyy, isällä vai äidillä. Eiköhän munkin lapset ennemmin tai myöhemmin ala käyttää tuota suoraa vastausta äidillä tai isällä koska sitä kuitenkin kysytään. Molemmissa paikoissa he kuitenkin ovat kotona.
Minun lapseni asuu virallisesti isällään, mutta kun joku kysyy missä hän on, hän vastaa isällä(tai yleensä vielä isänsä etunimellä), jos on siellä, ja jos on minun luonani, eli kotona, niin vastaa olevansa kotona, ja tarkentaa kotona kettukujalla (asumme siis tuon nimisellä kadulla).
Lapset ovat tietenkin onnellisia siitä, että näkevät paljon molempia vanhempiaan, mutta elämän täytyy olla moninkerroin rasittavampaa kuin muille lapsille monessakin suhteessa jatkuvan ympäristönvaihdoksen takia. Niinhän se on aikuiselkakin, joka on esim. töissä toisella paikkakunnalla. On jatkuvasti ulkona kavereiden yhteisistä jutuista ja etääntyy vähitellen. Tavarat on aina väärässä paikassa ja tekemisiään joutuu suu nittelemaan sen mukaan, mitä on missäkin, esim. oliko nyt salikamppeet tai sukset tai pyörä siellä vai täällä, tai joku kirja tai kasvonaamio jäikin nyt toiseen paikkaan, niin täytyykin keksiä jotakin muuta. Ympäristö ja ne fasiliteetit vaikuttavat yllättävän paljon elämään, sen huomaa vasta, kun asuu kahdessa kodissa. Muutenkin jaiken tekemisen suunnittelu, säännöllisyys ha rutiinit vapaa-ajalla ovat ihan mahdottomia. Täytyy olla oikeastaan kaksi elämää. Omat kuviot toisessa kodissa ja toiset toisessa. Ja sitten on ne siirtymäpäivät, jotka vievät oikeastaan aina sen yhden päivän viikosta, klska täytyy sopia ja suunnitella, pakata ja matkustaa, asettua ja orientoitua. Ei ole sunnuntai samanlainen lepopäivä kuin tavallisesti, koska siirtymä vaikuttaa henkisesti jo aamusta lähtien. Raskasta voi siis olla näiden lasten elämä. Lapsilla kun se jatkuvuus ja pysyvyys on vielä tärkeämpää kuin meillä aikuisilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Koska minulla on iso auto, olin äideistä se, joka kuskasi nuoria vähän sinne ja tänne. Kuuntelin takapenkkikeskusteluja tyrmistyneenä joskus ."voi v***, mun pitää mennä ens viikoksi iskän luo." " Voit tulla käymään vasta parin viikon päästä,kun oon kotona, mun pitää olla (isä tai äiti) luona tää viikko", "En voi tulla taaskaan sählymatseihin, kun mulla on isä/äiti viikko"
Kertaakaan en kuullut nuorten itse kertovan, että kivaa, kun saan olla joka toisen viikon jommassa kummassa kodissa. Yleensä se oli, että v**u, kun taas ens viikko on p*'ska,kun pitää olla siellä jomman kumman kodissa.
Silloin itse mietin, että jos eroaisimme miehen kanssa, en itse pystyisi yksin omakotitaloamme pitämään, joten lapset saisivat jäädä siihen isänsä kanssa ja minä muuttaisin etä-äidiksi ja koti säilyisi heille edelleen ainoana kotina.
Tuo nyt ei kerro mtn vuoroviikkoasumisesta, vaan siitä, että isä/äiti on välinpitämätön, jos ei kuskaa tai hommaa kyytiä matseihin.
Plus miten kuvkttelet et sun teinit puhuu sillo ku sä et oo kuulemassa. Jatkuvaa valitusta v ku sitä ja v ku tätä....
No kertoo se sen, että opin tuntemaan nämä nuoret hyvin, koska vuoroasujien vanhemmat ei välttämättä olleet aina ihan edes selvillä, missä heidän nuoret oli. Kun sen piti olla isällään, ei ku äidillään. Se oliki ollut jossain joron jäljillä. Lisäksi kuulinhan niitä tarinoita omaltakin nuorelta, joka kertoi kavereidensa juttuja vuoroasumisesta. Tuo, mitä ap kertoi, on osaltaan totta. Moni muutti mahdollisimman nopeaa omaan asuntoon, jotta sai sen oman kodin.
No hällä väliä, miten tätä asiaa ajattelette. Teidänhän se teidän elämä on ja teidänhän ne lapsenne on. Itse en vain kuullut koskaan (eikä oma lapsenikaan) näiltä nuorilta ikinä kehuja siitä, että on kaksi kotia. Ai niin, silloin kuulu, kun suunnittelivat jotain kätybileitä. Oli helppo valehdella, että on isällään ja isälle, että onkin äidillään. Paljon muitakin juttuja oli helppo valehdella, koska tiedonkulkua oli helppo pimittä, kun kumpikaan vanhempi ei oikein enää ollut tietoinen, mitä oikeasti tapahtuu, kun tapasi lastaan vain joka toinen viikko.
Nyt kyllä vähän ontuu kommentointisi. Huomaa, ettet oikeasti tiedä asiasta yhtään mitään, etkä edes vaivaudu maalaisjärjellä miettimään. Miksi kukaan ylipäätään koskaan ääneen kehuisi että on kaksi kotia? Sanooko joku sitten muka, miten ihanaa kun on ylipäätään koti? Ja eihän kaksi hyvää kotia tarkoitakaan sitä, että se olisi ihailtava ja tavoiteltava tilanne, vaan että se on erotilanteessa mahdollinen ja parempi kuin joku epämääräinen säilytyslaitos.
Ja tuosta käty-jutusta. Me vanhemmat ainakin sovimme keskenään, missä lapset kulloinkin ovat. Koskaan ei kyllä pääsisi syntymään tuollaista tilannetta, että kumpikin luulee lapsen olevan toisella. Se on sitten eri asia, jos lapsi sanoo menevänsä Mirkun luo, mutta oikeasti meneekin Markun luo. Tähänhän ei vuoroviikkoasuminen liity oikein millään tavalla.
Voi, kun tietäisit......
Tietäisin mitä? Ei minun tarvitse toisten lapsien asioista tietää. Omalta kohdaltani kyllä tiedän 100 % varmasti, että ihan joka ikisestä kerrasta, kun lapset menevät isälleen, sovitaan isän kanssa suoraan eikä välillisesti lasten kanssa. Koskaan ei ole eikä tule sellaista tilannetta, että lapsi kertoisi menevänsä isälleen enkä olisi isään yhteydessä. Mitä "voi kun tietäisit" tässä on?
Näin sanoi yksi tuttavaäiti myös minulle. Silti hänen tyttönsä oli käynyt tehetyttämässä abortin isäviikolla ja kumpikaan ei tiennyt asiasta mitään, kun luulivat lapsen olevan ihan jossakin muualla.
Juu. On se hyvä että yhdenkään ydinperheen lapsi ei ole koskaan muualla kuin kertoo olevansa, käytä huumeita, tee rikoksia, abortteja tms. Mietiskelee ydinperheen äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiirissäni on muutamia perheitä joilla käytössä viikko-viikkosysteemi. Aina pistää korvaan kun lapset ovat äidillä tai isällä mutta eivät koskaan kotona. Lapset eivät siis koskaan sano että lähtevät kotiin vaan nimenomaan aina kun ovat olleet vaikka meidän nuoren luona kylässä ja on aika lähteä, sanovat: Menen nyt äidille/isälle. Itse en tähän suostuisi jos meille tulisi ero. Vaatisin, että lapsilla on pysyvä koti. En itsekään haluaisi vaihtaa kotia joka viikko joten en pystyisi sitä vaatimaan omilta rakkailta lapsiltani.
Tähän on hyvin käytännöllinen selitys: on nopeampaa sanoa menevänsä äidille kuin "siihen kotiin, joka on äidin luona". Tässä tapauksessa lapsi/nuori tarkoittaa, että menee sillä kertaa nimenomaan äidin eikä isän luona olevaan kotiin.
Muissa tapauksissa lapsi tietenkin sanoo menevänsä ihan vain "kotiin", oli koti sitten kumpi hyvänsä. :)
T. vuoroasujien äiti
Vai olisiko sittenkin niin, että sinä et vain pysty myöntämään itsellesi, että erotessasi veit lapsiltasi oikeuden kotiin. Päätöstä ei tehty lasten parhaaksi. Jos olisitte ajatelleet lapsia, he asuisivat yhdessä pysyvässä kodissa ja sinä ja ex-miehesi vaihtaisitte kotia viikoittain. Miksi ette tehneet niin? Anna kun arvaan: Koska aikuiset eivät halua vaihtaa asuntoa viikon välein mutta vaativat tätä silti omilta lapsiltaan.
Minulle itsellänikin on kaksi kotia (oma ja kumppanini), ei siinä ole mitään ihmeellistä.
Vastaan vielä tämän kerran asiallisesti, sitten lähden päivän puuhiin enkä joka tapauksessa ala asioista vänkäämään / vastaamaan provoihin.Olen huomannut, että ihmiset jotka ehdottavat yhtä yhteistä kotia, jossa vanhemmat vuorottelevat, eivät yleensä osaa ottaa huomioon kaikkea asiaan liittyvää. Itse tunnen muutaman perheen, jossa on tällainen järjestely ollut heti eron jälkeen ja se on toiminut hyvin jonkin aikaa, ikään kuin välivaiheena.
Pitemmän päälle kuviossa tulee erilaisia ongelmia. Suurimpana on se, että kodista muodostuu "lasten koti", jossa vanhemmat käyvät ikään kuin kylässä. On erittäin vaikeaa välttää henkisesti vieraantumasta kodista, joka täytyy jakaa exän kanssa ja josta ei voi tehdä itsensä näköistä, tuoksuista, tuntuista. Se jarruttaa pahastu siirtymistä elämässä eteenpäin eron jälkeen, mikä taas on elintärkeää sekä omalle että lasten hyvinvoinnille. Pahimmillaan kumpikaan aikuinen ei ole täysin kotonaan kodissa eikä vastuu ole oikein kenelläkään. Paitsi ehkä lapsilla.
Lisäksi ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun toisella tai molemmilla on uusi kumppani. Silloin kodissa häärii taas lisää aikuisia, joilla on kotia kohtaan omat intressinsä. Jos olisit vielä valmis jakamaan kodin exäsi kanssa, niin kuinka valmis olisit avartamaan kotisi exän uudelle naiselle tai miehelle? Säädölle? Hoidolle? Hänen tavaroilleen, tuoksuilleen, sisustusmieltymyksilleen, hänen henkiselle läsnäololle kodissasi, sen keittiössä, vessassa, makkarissa? Nukkuisitko ilomielin sängyssä, jossa exäsi ja hänen uusi kumppaninsa harrastavat seksiä (ellei erillisiä makkareita ole)?
En sano, etteikö joku eronnut tähän kaikkeen voisikin taipua ja olla henkisesti niin kehittynyt, että onnistuisi yhtä aikaa
- jälleenrakentamaan oman elämänsä
- jakamaan kotinsa exän ja uusien kumppanien/hoitojen kanssa
- sitoutumaan yhteiseen kotiin niin, että aikuiset ovat aidosti vastuussa kodista ja sen hengestä niin, ettei vastuu vahingossakaan siirry lasten harteille tai "ei kenellekään"Useimmille tavallisille ihmisille kuvio kuitenkin on liian haasteellinen, enkä siksi tuputtaisi sitä kenellekään jonakin parhaana ratkaisuna.
T. Vuoroasujien äiti
Eikö lapset sitten etäänny henkisesti kodistaan, kun koteja on kaksi. Ja kun kumpikin vanhempi on etääntynyt myös lapsistaan, kun ne asuvat joka toinen viikko toisessa kodissa, niin vastuu jää liikaa lasten harteille. Ja sitten lapset vielä katsovat kummassakin kodissa niitä uusia hoitoja, kumppaneita ja vielä saavat yhtäkkiä kumpaankin kotiin uusia lapsia asumaan, kun se uusi hoito muuttaa sinne lapsineen. Lapsineen, jotka asuvat myös siellä joka toinen viikko.
Kyllä lapsi sopeutuu. Se oppii pitämään repussa tärkeimmät tavarat ja oppii, että kallistaa päänsä sinne, missä se kalenterissa lukee minäkin päivänä ja asuu niiden ihmisten kanssa, joiden kalenteriin se sinä päivänä sopii. Eli tällä viikolla asun isin kanssa ja hänen tyttöystävän Mirkun ja Mirkun murkkupoikien Santerin ja Eemelin kanssa, joista toinen yrittää tirkistellä mun tissinalkuja. Ens viikolla asun äidin ja äidin poikaystävän Pekan kanssa ja Pekan lasten Elinan ja Minnan kanssa, joista Minna vie mun tavaroita sillä viikolla, kun oon poissa ja käyttää mun meikkejä ja nukkuu mun huoneessa
Totta kai vuoroviikkokodissa aina lapsen ollessa toisessa kodissa lapsen huoneen ovi laitetaan lukkoon, ettei sinne mene puolison lapset hänen poissaollessaan. Jokainen järkevä vanhempi ymmärtää, että ei päästä puolison lapsia penkomaan poissaolevan lapsen huonetta ja lukemaan vaikka hänen päiväkirjojaan tai muuten tunkeutumaan hänen yksityisalueelleen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa hyvin, että tähän ketjuun kirjoittaa lähinnä vuoroviikkotodellisuutta ymmärtämättömät henkilöt. On tietty vaikea kirjoittaa tilanteen ulkopuolelta ja aina nähdä tilanteesta vain se kaikki paha. Vuoroviikkoelämässä on toki huonot puolensa, mutta ne voi kääntää halutessaan positiiviseen suuntaan. Vuoroviikko vanhemmuus vaatii järjettömän paljon organisointia ja hermoja, koska yhteistyö entiseen puolisoon on pakostakin tiivistä. Lapsettomat viikot ovat arkea eikä mitään shampanjajuhlaa. Ei vanhemmuus mene tauolle joka toinen viikko, vaan ihan samalla tavalla on lapset ajatuksissa ja voi olla harrastuksiin/kouluun liittyviä velvollisuuksia. Lasten huoltamisessa joutuu tehdä ratkaisuja, joiden lopputulosta ei päätöshetkellä tiedä. Jokainen lapsi kokee tilanteet eri tavoin. Pitää kuitenkin muistaa, että ihminen sopeutuu ja jos on olemassa turva, koti, ruoka, ystäviä, harrastuksia, perhettä, niin sillä pääsee jo pitkälle. Moni ulkopuolinen päättää vuoroviikkolapsen puolesta, että hän kärsii. Kuinka moni on jutellut vuoroviikkolapsen kanssa? Kysynyt miten hän asian kokee? Jos vuoroviikkolapsi on tyytyväinen, niin haluaako joku toisin ajatteleva kuitenkin vahvistaa omaa näkökantaansa sanomalla, että lapsi kärsii kun joutuu vaihtaa asuinkohdetta raahustaen reppu selässä ja kärsii suunnattomasti itsekkäiden aikuisten halusta pitää vapaata lapsestaan ja irstailla menemään? Voisiko nähdä niitä hyviä puolia siinä tilanteessa missä on valittu elää? Sen, että saa kahdessa kodissa myös kahden verran hyvää, uusia kokemuksia, taitoja molempien vanhempien rakkautta ja arkea, joskus jopa onnekkaasti bonusaikuisen, joka ottaa osaa kasvatukseen? Itse en voisi tarjota lapselle sitä, mitä isä heille tarjoaa. Eikä kyse ole materiasta, vaan erilaisesta tavasta elää, mennä paikkoihin, erilaisia tapoja, näyttää miehen mallia, ratkaisuja arjen pulmissa, asenteissa. Minä en voisi ikinä korvata isäarkea ja olen hyvin kiitollinen, että jälkikasvuni voi saada arjen meidän molempien kanssa. Kaikki me vanhemmat saamme kantaa valinnoistamme vastuun. Järkkymätöntä ja kivutonta elämää ei voi valitettavasti taata lapsilleen, vaikka haluaisi, ei yhden tai kahden kodin lapsille.
Oletko koskaan esim. työn takia joutunut ramppaamaan kahden kodin väliä esim. niin, että olet toisessa kodissa 4pv ja loput toisessa?
Itse koin sen hyvin stressaavaksi ja vaikka molemmissa kodissa oli kaikki tarvittava, mutta just se tärkeä asia ja tavara oli yllättäen siellä toisessa kodissa. Samoin vaikutti kaveri- ja ystävyys suhteisiin.
Jostakin syystä lapsen kahden kodin ramppaamista saatetaan pitää ihan ok. mutta jos aikuinen joutuu samaan, saa paljon myötätuntoa ja monet aikuiset pitävät sitä raskaana.
Miten joku tärkeä tavara voi olla toisessa kodissa, jos molemmissa on kaikki tarvittava?
Kaveri ja ystävyyssuhteet eivät liity asiaan oikein mitenkään, kun monet kuitenkin asuvat lähellä toisiaan. Ihan järjetöntä verrata nyt muutenkaan jotain työasumista, kun se jo itsessään kertoo, että toinen asunto on toisella paikkakunnalla ja todennäköisesti aika kaukana. Vuoroasuminenhan ei toimi näin vaan se tapahtuu aina samalla paikkakunnalla.
Kirjat nyt ensimmäisenä tuli mielleen tai kun teen käsitöitä, niin aina jokin mallilehti- tai kirja oli väärössä paikassa tai jotkut langat tai kankaat. Ja uimapuku, jos yllättäen halusin mennä uimaan. Lista on loputtoman pitkä, sillä kirjoja, koruja ja juhlavaatt. tuskin kukaan ostaa kaksin kappalein.
Oman kokemuksen mukaan, koskaan en haluaisi yhdenkään lapsen kokevan samaa asua kahdessa kodissa, ellei ne ole samassa pihapiirissä.
Kaikista typerintä on yleistys. Väittäsin, että joissain perheissä paras ratkasu on vuoroviikkovanhemmuus. Ja joissain perheissä se, et toista vanhempaa nähään joustavasti. Joissain se, et sitä toista vanhempaa ei nähä ollenkaan. Jne.
Valitettavan harvoin valinnat tehdään lapsen lähtökohdasta, vaan sen mukaan, mitä se päättävämpi vanhempi on mieltä. Tässäkin keskustelussa on nähty näitä kommentteja "jos minä eroisisin, niin näin tehtäs! Piste!" Mitä ihmettä? Entä jos sun lapselle paras ratkasu oiski joku muu?
Me ollaan eroperhe ja tapaamisia on vaihdeltu sen mukaan kun lapset on kasvanu, heidän elämäntilanteen, tarpeiden ja toiveiden mukaan.