Lue keskustelun säännöt.
Elämä totaalisessa umpikujassa -- mikä avuksi? Help!
16.01.2019 |
Voisiko joku auttaa minua ratkomaan ongelmiani?
Haluaisin saada jotain toivoa siitä, että voisin olla vielä joskus onnellinen ja että mulla voisi olla joitain miellyttäviä tavoitteita elämässä. Siis sellaisia, jotka eivät tunnu liian lohduttomilta ja musertavilta.
-Olen kahden pienen lapsen yh-äiti ja toinen lapsista on erityislapsi. En siis voi saada enää parisuhdetta tai rakkautta ainakaan 15 vuoteen. Erityislapsen tulevaisuus stressaa, vaikka teen parhaani. Arki on hyvin raskasta ja yksinäistä.
-Minulla ei ole käytännössä lainkaan ystäviä ja uusiin ihmisiin tutustuminen on erittäin vaikeaa aikuisena. Monet vaikuttavat hyvin elitistisiltä ja kiireisiltä; olen jotenkin liian nolo ja vajavainen kenenkään kaveripiiriin.
-Ulkonäköni on vajavainen; inhoan tiettyjä kasvonpiirteitäni ja vartalossani paria kohtaa. Vaikka voisinkin löytää suhteen, kompleksini esim. vatsani ihon timmiyden osalta estäisivät intiimimmän läheisyyden.
- Olen jumissa keskipalkkaisessa työssä, jota olen tehnyt niin kauan, ettei se anna oikeastaan mitään haasteita. Haluaisin älyllisiä haasteita ja onnistumisen kokemuksia. Olen niin ujo ja sosiaalisesti kehno, että pelkään hakea uusia työpaikkoja.
-Yksi tutkinnoistani on kesken, enkä oikein pysty opiskelemaan sitä samanaikaisesti, kun teen kokopäivätöitä ja olen pienten lasten yh-äiti.
-Kaikki edellämainitut osin ruokkivat toisiaan: lasten takia en voi satsata opiskeluun ja töihin riittävästi. Ujous estää töiden haun ja ihmisiin tutustumisen. Ulkonäkökompleksit vähentävät haluani tutustua ihmisiin ja lisäksi häpeä keskeneräisestä tutkinnosta heikentää haluani tutustua ihmisiin ja hakea uusia töitä. Lasten vuoksi mun on kuitenkin pakko pitää tietty tulotaso. Olen ihan jumissa tilanteessani.
Olisiko ideoita, miten tästä eteenpäin?
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Hei jos löydät miehen joka sinua todella rakastaa, ei siinä muutama vatsamakkara haittaa! Muutenhan kaikki vatsakkaat olisivat aina yksin! Eli vatsaongelma on ihan sinun omien korviesi välissä nyt.
Mulla on ollut aivan muutama suhde elämäni aikana ja ne kaikki kolme miestä olivat äärimmäisen pinnallisia ja valittivat todella pienistä jutuista, mm. ilmerypyistä silmien alla. Sille viimeisimmälle raskausarvet raskauden jälkeen olivat sellainen juttu, ettei hän enää kyennyt seksiin kanssani ja teki suunnilleen yökkäyseleitä, kun näki vatsani. Itseluottamukseni siltä osin on nykyisin miinusmerkkinen. :/
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauhea klisee, mutta huonomminkin voisi olla. Voisihan olla myös esim. kymmenien vuosien ulosottovelkoja, työttömyyttä, lapsettomuutta, huono koulutus, huono terveys jne...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei jos löydät miehen joka sinua todella rakastaa, ei siinä muutama vatsamakkara haittaa! Muutenhan kaikki vatsakkaat olisivat aina yksin! Eli vatsaongelma on ihan sinun omien korviesi välissä nyt.
Mulla on ollut aivan muutama suhde elämäni aikana ja ne kaikki kolme miestä olivat äärimmäisen pinnallisia ja valittivat todella pienistä jutuista, mm. ilmerypyistä silmien alla. Sille viimeisimmälle raskausarvet raskauden jälkeen olivat sellainen juttu, ettei hän enää kyennyt seksiin kanssani ja teki suunnilleen yökkäyseleitä, kun näki vatsani. Itseluottamukseni siltä osin on nykyisin miinusmerkkinen. :/
T. Ap
Joka inhoaa raskausarpia, inhoaa elämää. Ne ovat elämän jälkiä. Hyvä, että pääsit miehestä eroon. Kukaan ei ole täydellinen. Laittaudu siistiksi, eikä mitään kummallisuuksia. Elämää ei tarvitse suorittaa, sitä pitää elää päivä kerrallaan. Se on sinun elämäsi. Jos olet hiljainen ja vetäytyvä, voit olla sitä. Mukavaa, että olet olemassa ja avauduit tällä palstalla. Varmaan moni sai taas paljon ajateltavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei jos löydät miehen joka sinua todella rakastaa, ei siinä muutama vatsamakkara haittaa! Muutenhan kaikki vatsakkaat olisivat aina yksin! Eli vatsaongelma on ihan sinun omien korviesi välissä nyt.
Mulla on ollut aivan muutama suhde elämäni aikana ja ne kaikki kolme miestä olivat äärimmäisen pinnallisia ja valittivat todella pienistä jutuista, mm. ilmerypyistä silmien alla. Sille viimeisimmälle raskausarvet raskauden jälkeen olivat sellainen juttu, ettei hän enää kyennyt seksiin kanssani ja teki suunnilleen yökkäyseleitä, kun näki vatsani. Itseluottamukseni siltä osin on nykyisin miinusmerkkinen. :/
T. Ap
😳 ja ne vielä kehtaa kutsua itseään miehiksi?
Vastaasi tulee vielä joskus joku oikea mies, eikä mikään vikisevä keskenkasvuinen. Vika ei ole ollut sinussa vaan niissä katsovissa silmissä!
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on lapset, oma koti, työpaikka, rahaa, opiskelupaikka ja fyysinen terveys ilmeisesti kunnossa. Ja kehtaat vielä valittaa!
Ihanaa - valittamisongelma Suomessa ratkaistu!
Täällä ei kukaan kuole nälkään, kenenkään lapsi ei rampaudu maamiinasta, kenenkään munuaisia ei ryöstetä myytäväksi eikä äidit myy lapsiaan bordelleihin! Meillä kaikilla menee ohan h*vetin lujaa!
(Niinkuin oikeasti olisi syytä tajuta että menee!)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ydinongelmaksi tosiaan koen sen, että tunnen olevani ajopuuna, joka yrittää vain selvitä päivästä toiseen, mutten koe voivani vaikuttaa elåmääni juurikaan. Lisäksi koen, etten oikein voi tehdä mitään kunnolla ja perusteellisesti. Kaikki on vain sellaista "riittävän hyvää" ja selviytymistä juuri ja juuri, viime tipassa. Koko ajan on jotenkin hengästynyt olo ja illalla aina kiitän itseäni siitä, että tuli tämäkin päivä suoritettua ja melkein pelkään seuraavaa päivää. Ei sellainen vain tunnu kovinkaan onnelliselta elämältä. Toki vähitellen voin koettaa parantaa elämää, mutta voisiko joku auttaa nopeasti ja selvästi arkeani?
T. Ap
Kaikki menee juuri ja juuri, ja melkein hyvin/kohtalaisesti. Pelkään saavani potkut töistä ja pelkään lastensuojeluilmoituksia, jos lapset liikaa riehuvat meluisasti kotona. Pelkään vähän naapureitakin, jospa hekin juonivat lastensuojeluilmoituksia tai jotain nimilistaa/häätöä. Pelkään töissä, että teen jotain väärin ja koen huonoa omaatuntoa, kun en voi jäädä töiden jälkeen viimeistelemään töitäni vielä paremmiksi. Ystäviäkään ei tosiaan ole ja pelkään, että olen liian huono töissäkin, jotta kukaan työkaveri haluaisi kaveerata kanssani.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen itseinhoa siitäkin, jos hiukseni ovat vähän epäsiistit tai unohdin laittaa meikkiä kasvoihin riittävästi aamulla. Kaikki on sellaista ahdistavaa sähläämistä. Olen periaatteessa huolellinen ja melkein perfektionisti, mutta olen joutunut tekemään asioita "sinne päin" jo pidemmän aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen itseinhoa siitäkin, jos hiukseni ovat vähän epäsiistit tai unohdin laittaa meikkiä kasvoihin riittävästi aamulla. Kaikki on sellaista ahdistavaa sähläämistä. Olen periaatteessa huolellinen ja melkein perfektionisti, mutta olen joutunut tekemään asioita "sinne päin" jo pidemmän aikaa.
Welcome to the club!
Ura, äitiys ja parisuhde - siihen on vaikea saada 24/7 riittämään, kenties mahdotonta?
Kaikki ne vimpan päälle viimeistellyt uraäidit, jotka tunnen saavat valtavasti arjen apua (=aikaa) vanhemmiltaan ja appivanhemmiltaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen itseinhoa siitäkin, jos hiukseni ovat vähän epäsiistit tai unohdin laittaa meikkiä kasvoihin riittävästi aamulla. Kaikki on sellaista ahdistavaa sähläämistä. Olen periaatteessa huolellinen ja melkein perfektionisti, mutta olen joutunut tekemään asioita "sinne päin" jo pidemmän aikaa.
Welcome to the club!
Ura, äitiys ja parisuhde - siihen on vaikea saada 24/7 riittämään, kenties mahdotonta?
Kaikki ne vimpan päälle viimeistellyt uraäidit, jotka tunnen saavat valtavasti arjen apua (=aikaa) vanhemmiltaan ja appivanhemmiltaan...
Juuri niin, minun elämä näyttää varmaankin ulospäin ihan menestyksekkäältä, mutta tosiasiassa se on aika paljon sähläämistä ja selviytyäkseni joudun tukeutumaan vanhempiini niin arjen apuna kuin taloudellisesti. Onneksi vanhemmat auttavat mielellään, mutta hei mä olen yli 40-vuotias, pitäisi jo selviytyä yksin.
Ei minkään tarvitse olla paremmin kuin riittävästi. Jos tuon riittävästi määrittelee korkeammalle mitä omilla resursseilla pystyy toteuttamaan, ollaan ongelmissa. Toisinsanoen opettele tyytymään vähempään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntui siltä, että varsinkin Pääkaupunkiseudulla "kaikki" suunnilleen ikäiseni naiset ovat todella täydellisiä ja heillä on kiva ulkonäkö, paljon vaatteita, seurustelukumppani sekä kaunis asunto ja nousujohteinen ura sekä suoritetut tutkinnot. Kaltaisiani "luusereita" ei kohtaa oikein missään. En edes YH-äiteihin törmää missään tai sitten he ovat nuoria ja sentyylisiä (=sosiaalisia ja naisellisen perusnättejä), että voisivat löytää kumppanin helposti. Toisaalta en sovi myöskään mihinkään alkoholisti- tai narkkariporukoiden seuraan, kun en ole ikinä käyttänyt mitään päihteitä ja olen elämäntavoiltani säntillinen. Olo on tosi yksinäinen.
Siis mitä ihmettä? Asun itse ok-seudulla ja olen ihan tavallinen, enkä mikään elitisti. Nyt oma itsetunto kuntoon!
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku auttaa minua ratkomaan ongelmiani?
Haluaisin saada jotain toivoa siitä, että voisin olla vielä joskus onnellinen ja että mulla voisi olla joitain miellyttäviä tavoitteita elämässä. Siis sellaisia, jotka eivät tunnu liian lohduttomilta ja musertavilta.-Olen kahden pienen lapsen yh-äiti ja toinen lapsista on erityislapsi. En siis voi saada enää parisuhdetta tai rakkautta ainakaan 15 vuoteen. Erityislapsen tulevaisuus stressaa, vaikka teen parhaani. Arki on hyvin raskasta ja yksinäistä.
-Minulla ei ole käytännössä lainkaan ystäviä ja uusiin ihmisiin tutustuminen on erittäin vaikeaa aikuisena. Monet vaikuttavat hyvin elitistisiltä ja kiireisiltä; olen jotenkin liian nolo ja vajavainen kenenkään kaveripiiriin.
-Ulkonäköni on vajavainen; inhoan tiettyjä kasvonpiirteitäni ja vartalossani paria kohtaa. Vaikka voisinkin löytää suhteen, kompleksini esim. vatsani ihon timmiyden osalta estäisivät intiimimmän läheisyyden.
- Olen jumissa keskipalkkaisessa työssä, jota olen tehnyt niin kauan, ettei se anna oikeastaan mitään haasteita. Haluaisin älyllisiä haasteita ja onnistumisen kokemuksia. Olen niin ujo ja sosiaalisesti kehno, että pelkään hakea uusia työpaikkoja.
-Yksi tutkinnoistani on kesken, enkä oikein pysty opiskelemaan sitä samanaikaisesti, kun teen kokopäivätöitä ja olen pienten lasten yh-äiti.
-Kaikki edellämainitut osin ruokkivat toisiaan: lasten takia en voi satsata opiskeluun ja töihin riittävästi. Ujous estää töiden haun ja ihmisiin tutustumisen. Ulkonäkökompleksit vähentävät haluani tutustua ihmisiin ja lisäksi häpeä keskeneräisestä tutkinnosta heikentää haluani tutustua ihmisiin ja hakea uusia töitä. Lasten vuoksi mun on kuitenkin pakko pitää tietty tulotaso. Olen ihan jumissa tilanteessani.
Olisiko ideoita, miten tästä eteenpäin?
En tiedä piristääkö tämä, mutta olen mies, jolla on vahva auttamisen halu ja joka haluaisi ihan oikeasti tutustua sinuun ja koettaa auttaa tilannettasi. Tosin todennäköisesti asun väärällä paikkakunnalla. Ymmärrän, että erityislapsen kanssa on hankalaa. Ja ymmärrän nuo ulkonäköpaineet, niitä on minullakin! Ja ujous on vain söpöä, vaikka ymmärrän, että se vaikeuttaa elämää. Et kuitenkaan ole niin ujo, ettetkö voinut tänne kirjoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ydinongelmaksi tosiaan koen sen, että tunnen olevani ajopuuna, joka yrittää vain selvitä päivästä toiseen, mutten koe voivani vaikuttaa elåmääni juurikaan. Lisäksi koen, etten oikein voi tehdä mitään kunnolla ja perusteellisesti. Kaikki on vain sellaista "riittävän hyvää" ja selviytymistä juuri ja juuri, viime tipassa. Koko ajan on jotenkin hengästynyt olo ja illalla aina kiitän itseäni siitä, että tuli tämäkin päivä suoritettua ja melkein pelkään seuraavaa päivää. Ei sellainen vain tunnu kovinkaan onnelliselta elämältä. Toki vähitellen voin koettaa parantaa elämää, mutta voisiko joku auttaa nopeasti ja selvästi arkeani?
T. Ap
Ydinongelmasi on, että et tajua miten hyvin asiat sinulla oikeasti ovat. Mikä voisi olla parempaa kuin riittävän hyvä? Minusta sana riittävä on synonyymi sille, että kaikki on hyvin ja mitään ei tarvitse enempää eikä vähempää. Totuushan on, että suurimmalla osalla ihmisitä elämä on juurikin sitä "riittävän hyvää" perusarkea. Käydään töissä, käydään kaupassa, siivotaan, hoidetaan lapsia jne. Niitä ihan tavallisia tavallisten ihmisten asioita. Jos tavallista arkea ei osaa sietää, on todella pahassa pulassa. Miksi korjata sellaista mikä ei ole rikki?
Jotenkin niin samastun tuohon ap:n kirjoitukseen. Alituinen tunne siitä, että on huonompi kuin muut vaivaa koko ajan. Joku terapia tai muu vertaistukeen perustuva ryhmä voisi olla sinulle hyödyksi..
Vierailija kirjoitti:
Ydinongelmaksi tosiaan koen sen, että tunnen olevani ajopuuna, joka yrittää vain selvitä päivästä toiseen, mutten koe voivani vaikuttaa elåmääni juurikaan. Lisäksi koen, etten oikein voi tehdä mitään kunnolla ja perusteellisesti. Kaikki on vain sellaista "riittävän hyvää" ja selviytymistä juuri ja juuri, viime tipassa. Koko ajan on jotenkin hengästynyt olo ja illalla aina kiitän itseäni siitä, että tuli tämäkin päivä suoritettua ja melkein pelkään seuraavaa päivää. Ei sellainen vain tunnu kovinkaan onnelliselta elämältä. Toki vähitellen voin koettaa parantaa elämää, mutta voisiko joku auttaa nopeasti ja selvästi arkeani?
T. Ap
Nopea ja selvä apua: kirjoita paperille ne asiat, jotka ovat elämässäsi hyvin. Kun lista on valmis, keskity vain ja ainoastaan niihin asioihin ja unohda kaikki muu.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki menee juuri ja juuri, ja melkein hyvin/kohtalaisesti. Pelkään saavani potkut töistä ja pelkään lastensuojeluilmoituksia, jos lapset liikaa riehuvat meluisasti kotona. Pelkään vähän naapureitakin, jospa hekin juonivat lastensuojeluilmoituksia tai jotain nimilistaa/häätöä. Pelkään töissä, että teen jotain väärin ja koen huonoa omaatuntoa, kun en voi jäädä töiden jälkeen viimeistelemään töitäni vielä paremmiksi. Ystäviäkään ei tosiaan ole ja pelkään, että olen liian huono töissäkin, jotta kukaan työkaveri haluaisi kaveerata kanssani.
T. Ap
Tätä kutsutaan vainoharhaisuudeksi. Siihen saa apua mielenterveyden alan ammattilaisilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki menee juuri ja juuri, ja melkein hyvin/kohtalaisesti. Pelkään saavani potkut töistä ja pelkään lastensuojeluilmoituksia, jos lapset liikaa riehuvat meluisasti kotona. Pelkään vähän naapureitakin, jospa hekin juonivat lastensuojeluilmoituksia tai jotain nimilistaa/häätöä. Pelkään töissä, että teen jotain väärin ja koen huonoa omaatuntoa, kun en voi jäädä töiden jälkeen viimeistelemään töitäni vielä paremmiksi. Ystäviäkään ei tosiaan ole ja pelkään, että olen liian huono töissäkin, jotta kukaan työkaveri haluaisi kaveerata kanssani.
T. Ap
Tätä kutsutaan vainoharhaisuudeksi. Siihen saa apua mielenterveyden alan ammattilaisilta.
Höpsistä.
Onko kaikki pakko nykyään mielenterveysongelmaistaa???
AP olet selvästi yksinäinen, mistäköhän saisit tähän apua? Ilmeisesti lasten isä ei ole kuvioissa? Onko sinulla ketään tuliverkostoa mitä käyttää lasten hoidon apuna? Jossei ole, kannattaa tutustua vaikka mll -lastenhoitopalveluihin, niin että päääsisit joskus tekemään ihan omalla ajalla jotain mieluista.
Ja vähennä somea: lakkaa seuraamasta kaikkia utopia-blogeja ja ig-staroja - niiden kuvissa ja tarinoissa ei ole totuuden häivääkään. Kaikki on lavastettua ! Samoin kuin me taviksetkin zoomaamme sen kaoottisen kodinhoitohuoneen ja petaamattomat sängyt pois somekuvistamme.
Ja priorisoi asiat mitä täytyy tehdä (ja usein jos jonkun tekeminen on huomenna myöhäistä sitä ei ehkä tarvitse tänäänkään tehdä...) ja opettele olemaan itsellesi armollinen!
Hei jos löydät miehen joka sinua todella rakastaa, ei siinä muutama vatsamakkara haittaa! Muutenhan kaikki vatsakkaat olisivat aina yksin! Eli vatsaongelma on ihan sinun omien korviesi välissä nyt.