Lapset 4v ja 6v ja arki yhtä tappelua

Paljon tappelevien lasten vanhemmat tappelevat itsekin paljon! On huutoa, riitaa, turhaa vinoilua, ilkeilyä jne. Lapset oppivat jo kotona, että tämä on tavallista ja sama malli menee omaankin kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Paljon tappelevien lasten vanhemmat tappelevat itsekin paljon! On huutoa, riitaa, turhaa vinoilua, ilkeilyä jne. Lapset oppivat jo kotona, että tämä on tavallista ja sama malli menee omaankin kotiin.

Onko niin, että epäkohteliaita vanhempia ei sitten haittaa lastenkaan epäkohteliaisuus? Onko se heidän mielestään vain luonnollinen tapa käsitellä asioita? Keskittyvätkö he lasten riidoissa vain sisältöön, ei käsittelytapaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on se ikäero se ikäero. Mutta kukaan ei kuuntele kun pienestä ikäerosta varoitellaan kun se numero kakkonen on saatava heti!

Tutkimukset suosittelevat vähintään 3v ikäeroa. Turhilta taisteluilta ja vanhempien uupumiselta vältyttäisiin jos useammat malttaisivat odottaa hetken.

No jaa... sisko 5v nuorempi... tappelua oli. Aluksi se oli tylsä kun ei sen kanssa voinut vielä leikkiä. Lopulta sitten kun itse olin 12v niin kyllästyin kun sisko aina ärsytti tahallaan ja kärtti leikkimään. Ja minä olin pahis kun en suostunut, leikkiminen kun ei tippaakaan huvittanut, sisko sai leikkiä sitten yksinään... mutta riitoja oli juuri tästä syystä paljon. Ei se iso ikäero mitään takaa...

Ei kukaan ole puhunut isosta ikäerosta vaan isommasta ikäerosta. 3-4v on aika ideaali. Mutta ei missään nimessä alle 3v. Se on hullun hommaa.

Tuttavapiirissä 3v ikäerolla leikitään vielä yhdessä, eikä tapella niin paljoa kun taas 2v ikäerolla tapellaan ja tapellaan vuositolkulla.

Meillä on nuorimman ja esikoisen välillä kolme vuotta ja tappelevat huomattavasti enemmän kuin keskimmäinen ja esikoinen. Niin kauan kuin on yhteiset leikit riitelyä tulee, koska myös ollaan huomattavasti enemmän vuorovaikutuksessa toisen kanssa.

Edelleen kyllä painottaisin, että riitely ei ole sama asia kuin huonot välit. Tottakai riitelyä tulee, koska sisarukset ovat lähes koko ajan yhdessä. Tärkeintä on opettaa empatias ja vuorovaikutustaitoja lapsille. Itse olen huomannut, että riitoja vähentää selvästi, jos lapsi osaa pukea sanoiksi tunteesa eli "mua harmittaa, kun voitat aina" tai "musta tuntuu pahalle, kun kiusaat".

Itse teenkin niin, että jos lapsi tulee itkemään, että sisarus ei kuuntele tai härnää, niin harmittelen ja palautan lapsen kertomaan sisarukselle, miltä hänestä tuntuu eli vaikka sanomaan, että hänestä tuntuu pahalle. Tämä yleensä riittää ja veli tai sisko ymmärtää pyytää anteeksi. Jos tilanne jatkuu, pyydän molemmat osapuolet rappusten alimmalle askelmalle ja molemmat kertovat oman näkemyksensä asiasta. Yleensä vielä kysyn kummaltakin, miten olisit voinut toimia toisin.

Lapset ovat erilaisia. Joku tarvitsee paljon huomiota vanhemmilta, että jaksaa käyttäytyä hyvin. Toiset taas kiihtyvät heti pienemmästäkin. Tietyssä ikävaiheessa voi olla vaikea ymmärtää sisaruksen huumorintajua.

Itse olen hyvin iloinen, että lapsilla on pienet ikäerot, vaikka sitä parjataankin. Alkuun oli rankkaa, mutta heistä on ollut iloa paljon toisilleen. Katseltiin kotivideoita ja lapset totesivat, että onpa meillä ollut paljon hauskaa yhdessä. Heitä on aidosti kiinnostaneet samat asiat ja pystyneet samalla tasolla toteuttamaan niitä eli ei tarvitse vaikka pienemmän takia pelata sählyä "huonosti" rai valita helpompaa kiipeilyreittiä kalliolle. Nyt pieninä koululaisina ei tarvitse olla yksin kotona, kun yleensä on joku muukin siellä. Lapsilla on tottakai paljon omia ja yhteisiä kavereita ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kans kauheeta pari vuotta kun kaksi poikaa pienellä ikäerolla tappeli koko ajan. Ei kylläkään meidän vanhempien kanssa. Kunnioittivat kyllä meitä auktoriteetteja.

En mä muuta osaa lohduttaa kuin että ohi menee. Ylimmät ystävykset ovat nyt aikuisiässä.

Käytiin kylässä paljon, ulkoiltiin ja laitettiin toinen hoitoon. Hengissä selvittiin ja paljon oli tosi kivojakin hetkiä.

Näin meilläkin, juuri ikinä ei olla huudettu tai haistateltu vanhemmille, mutta noin 9-14 -vuotiaina ainakin tapeltiin pikkuveljen kanssa ihan koko ajan, pari vuotta ikäeroa. Sitten rauhoituttiin. Ja vaikka painittiin ihan kunnolla ei silti ikinä yritetty aivan tosissaan satuttaa toista. Muistan koska molemmat säikähdettiin pari kertaa kun näytti että toista oikeasti sattui.

Syy on vanhempien. He eivät halua käyttää aikaa lasten kanssa olemiseen vaan kaikki tähtää heillä siihen että saisivat omaa aikaa ja että he pääsisivät nauttimaan itsestään. Siksi se pitkällä aikavälillä näkyy lapsien käytöksenä. Ei jakseta olla pitkäjänteisiä ja rauhallisia kun ollaan itsekin keskenkasvuisia. Tämä on totuus ja vihathan siitä saa päällensä kun sen sanoo. Täällä pitäisi vain valehdella eikä kertoa totuutta.

Vierailija kirjoitti:

Paljon tappelevien lasten vanhemmat tappelevat itsekin paljon! On huutoa, riitaa, turhaa vinoilua, ilkeilyä jne. Lapset oppivat jo kotona, että tämä on tavallista ja sama malli menee omaankin kotiin.

Höpönlöpön. Kertaakaan en ole puolisolle ääntäni korottanut riidellessä, pari kertaa vuodessa lipsahtaa joku sarkastinen tölväisy turhautuneena mutta nekin sovitaan. Kerran kuussa saan mäkätyskohtauksen ("miten voi olla taas tämä olkkari näin täynnä vaatteita" tai "musta tuntuu että oon ainoa jota kiinnostaa välillä kantaa näitä leluja pois päin") ja se on huonoa käytöstä minulta, mutta me riidellään ihan äärettömän vähän ja laimeasti, ja silti meidän lapset osaa sen lajin oikein hyvin. Tunnistan kyllä jälkikäteen vikoja siinä miten olen lasten riitelyyn alussa puuttunut (keskityin liikaa siihen riitelyn kieltämiseen tai korvaavien tapojen opettamiseen enkä tajunnut puuttua juurisyyhyn eli toisen lapsen mustasukkaisuuteen), mutta meidän aikuisten riitelystä ei lasten riitely johdu.

Vierailija kirjoitti:

Syy on vanhempien. He eivät halua käyttää aikaa lasten kanssa olemiseen vaan kaikki tähtää heillä siihen että saisivat omaa aikaa ja että he pääsisivät nauttimaan itsestään. Siksi se pitkällä aikavälillä näkyy lapsien käytöksenä. Ei jakseta olla pitkäjänteisiä ja rauhallisia kun ollaan itsekin keskenkasvuisia. Tämä on totuus ja vihathan siitä saa päällensä kun sen sanoo. Täällä pitäisi vain valehdella eikä kertoa totuutta.

Mikähän olisi riittävä määrä läsnäoloa? Meidän riitapukarit on kotihoidettu 4- ja 6-vuotiaiksi (kävivät kyllä isompina eri kerhoissa pari tuntia viikossa) ja tämän jälkeen aina vähintään toinen vanhemmista on tehnyt lyhennettyä työaikaa ja kummallakaan vanhemmalla ei ole ollut säännöllisiä harrastuksia juuri siksi että tykkäämme olla lasten kanssa. Toki tehdään omiakin juttuja mutta kun niille on sopivasti aikaa. Mummolassa käyvät joskus hoidossa muutaman tunnin ja yökylässä ovat omasta toiveesta ja mummon kutsusta muutaman kerran vuodessa 3-4-vuotiaasta ylöspäin. Vieressä on saanut nukkua niin pitkään kun haluaa.

Meillä ehkä suurin ongelma on ollut että temperamentiltaan hyvin erilaiset lapset olivat niin paljon yhdessä. Vähän harmittaa sanoa näin, mutta eskarin ja hoidon aloitus, kotihoidon päättyminen, oli iso muutos parempaan noiden lasten sisarussuhteessa. Kun päivät oli erillään niin illalla jaksoi toisen naamaa katsella. Toki aikaa erillään oli järjestetty aiemminkin mutta ei 40 tuntia viikossa.

Olen seurannut noita kasvavia omiani, eli lapsen lapsiani. Kaksi poikaa aivan eriluoneiset. Eli yhteenottoja oli rajuja alta kymmenen vuotiaina, vuosi vuodelta ovat oppineet tuntemaan itseään ja toisiaan ja nyt katselen kuinka toveruus ja veljeys kasvaa nyt murrosikäisinä ovat viisaat veljekset.

Vierailija kirjoitti:

Mistähän ne lapset olisivat saaneet opin ainaiseen tappeluun? Kurkkaappa peiliin. Olet tollo ja näyttänyt puolisosi kanssa esimerkkiä ja mallia asioiden hoitamiseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen.

Joo, leijonanpennutkin nujuaa siksi että äiti ja isi näytti, muuten ne istuisi luonnostaan lukemassa kirjaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole sisaruksia ja ihmettelin lasteni jatkuvaa nujuuttamista.

Sain sitten hyvän neuvon: mene väliin vasta kun veri vuotaa.

Tuota noudatin eikä tarvinnut juuri kertaakaan mennä selvittelemään. Kantelija käännytettiin takaisin selvittämään itse omat riitansa. Toki olin kuulolla ja tiesin ettei kyseessä ollut mitään vakavaa.

Onneksi meillä ei ollut nukkumasnmeno- tai ruokailuriitoja koskaan.

4:n äiti

Erittäin huono neuvo ja vielä tyhmä neuvo. Nimittäin jos tapahtuu jotain eli käsi murtuu niin lastensuojeluun joutuu koska vanhemmat läsnä ja eivät ole puuttuneet asiaan.

Voi tapahtua muutakin kuin että veri lentää.

Tyhmä sitä ei näköjään tajua ja mitä sitä selittää jos tulee reissu sairaalaan,

Olen kysynyt aikanaan asiaa neuvolasta ja väliin on kuulemma mentävä.

Mulla lapset jo isoja ja kyllä menin väliin.

No kerran sai lasten kaveri osuman jostain tavarasta vaikka väliin menin heti.

Mitä tahansa voi käydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistähän ne lapset olisivat saaneet opin ainaiseen tappeluun? Kurkkaappa peiliin. Olet tollo ja näyttänyt puolisosi kanssa esimerkkiä ja mallia asioiden hoitamiseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen.

Joo, leijonanpennutkin nujuaa siksi että äiti ja isi näytti, muuten ne istuisi luonnostaan lukemassa kirjaa.

Nujuaminen ja tappelu eri asia.

Tääkin saadaan vanhempien syyksi. Yleensä en avautunut asiasta kun arvasin että paha mieli siitä vaan tulee.

Asia kun asia niin äiti on aina syyllinen.

Nyt kohta aikuisia mun pojat ja ei enää tappele.

Varaudu nyt siihen, että vähintään sen 10 vuotta saat tahkota vielä ;). Voipi olla lähemmäs 15 vuotta jopa. Sitten ovat jo muuttaneet tai ainakin muuttamassa pois kotoa. Pienten lasten kanssa toimii vielä jotenkin uhkailu, kiristys yms. mutta annas olla kun ovat isoja teinejä.

2 teiniä, eivät enää tappele, leikkisää kisailua ja sanailua vain. Pieninä 2-12 vuotiaina ihan koko ajan toisiaan itkettämässä. Huh ei ole ikävä niitä aikoja noiden tappeluiden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisia suhteita ja vuorovaikutustaitoja saa ja kannattaa opettaa muissa ympäristöissä.

Itse sain huomattavasti epätasapainoisemman lapsuuden kahden sisarukseni kanssa. Että siinäpä av-mammoille mutusteltavaa, kun sisarukset eivät tuoneetkaan sitä auvoista tasapainoa ja vaikutustaitoja. :D

Samoilla linjoilla. Itse olen ainut lapsi mutta lapsesta saakka ollut toiset huomioon ottava ja välillä liiankin empaattinen. Liika kiltteyskin voi kummuta siitä ettei ole tarvinnut sisarusten kanssa taistella elintilasta, tämän olen aikuisiällä ymmärtänyt verratessani itseäni niihin joilla on monta sisarusta, he monesti ovat "röyhkeämpiä" pitämään puolensa ja pktämään kiinni saavutetuista eduista kun itse aina joustan, tai joustin..

Nämä vain omia huomioitani..

Vierailija kirjoitti:

Olen niin loppu tähän. Vuorotellen lapset uhmaa tai kiukuttelee JOKA asiasta. Tai sitten tappelevat keskenään. Tai tappelevat isänsä kanssa. Jos toinen onkin kiltisti niin toinen varmasti pistää hösseliksi.

Esim. nukkumaanmeno ja kiukuttelua siitä mitä on iltapalaksi, taistelua siitä kuka saa minkäkin lusikan, taistelua pesulle menosta, taistelua hampaiden pesusta, taistelua siitä mikä satu luetaan jne. Ihan jatkuvaa.

Onko muilla ja koska tämä loppuu?

Hetkinen. Kirjotinko mä tän? Jos en niin oisin voinu. Samojen asioiden kanssa painitaan. Nyt luen sun saamat vastaukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ainut lapsi ja kannatan sitä suoraan sanoen hyvin lämpimästi. Nyt, kun itselläni on kolme, tilanne on juuri tuo sama kuin ap:lla. Rakkaita ovat ja todella hyvää huolta pidämme heistä. Raskasta se välillä vain on, ei mahda mitään. Minulla oli hyvin seesteinen lapsuus ja olen kasvanut sisarusten puuttumisesta huolimatta tasapainoiseksi tyypiksi. ; )

Ensin sanon, etten missään nimessä tuomitse tai yleistä kaikkia ainoita lapsia. On täysin vanhemmista kiinni, kuinka lapsensa kasvattavat ja ainoaan lapseen on mahdollista satsata enemmän kuin usempaan halutessaan.

Mutta nyt tulee iso mutta: todella moni tuntemani ainut lapsi on kyllä todella itsekäs eikä tunne kompromissitaitoja tai suostu joustamaan missään. Ja myös lasten luokkien pahimmat häiriköt ovat ainoita lapsia. Joidenkin kohdalla ihmettelen todella miksi näin, sillä vanhemmat vaikuttavat ihan ok vanhemmilta. Sitten tajusin, mikä heitä yhdistää: he harvoin näkevät, millä tavalla lapsensa käyttäytyvät vertaistensa seurassa ja nimenomaan konfliktitilanteissa. Me useamman lapsen vanhemmat näemme miten rasittavalla tavalla se oma lapsi riitelee. Nämä yhden lapsen vanhemmat ovat myös hirveän usein sinisilmäisiä ja uskovat kaiken mitä siltä herrantertultaan kuulevat. Tämäkin on huomattu usean kokemuksen kautta. Perheissä, joissa on useampi lapsi, vanhemmat ovat huomattavasti avoimempia useille tulkinnoille.

Toki asiaan vaikuttaa myös se, kuinka paljon se ainoa lapsi on perheensä kanssa vuorovaikutuksessa muiden lapsiperheiden kanssa. Pahimpia ovat ne, joilla ei ole edes samanikäisiä serkkuja tai muita kontakteja ja ovat koko suvun lellikkejä.

Tässä on kyllä sit yhden lapsen vanhemmille todellinen haaste jos nyt ei tarvi sisarusten välejä olla setvimässä.

Varoittavana esimerkkinä: Ite olen just tuollainen pahimman luokan ainokais-kermaperse. Suht hyväpalkkainen perhe, aina oli uusimmat ja hienoimmat muotikamat. Perheessä anteeksipyynnöt ja muut pahat mielet hoidettiin uusilla tavaroilla koska vanhemmat pelkäsivät tunteita. Samanikäisiä serkkuja ei ollut eikä vanhemmilla edes ystäviä saatika sellaisia joilla olisi lapsia ollut. Ystävien puuttuessa vanhemmilla oli kaikki maailman aika paapoa minua ja täys paskiainenhan minusta tuli. Koulussa kiusattiin sosiaalisesti kyvytöntä kermapeppua ja mikäpä parempi kuin uhriutua ja ajatella että muut on mulkkuja, kotona sitten heitettiin lisää vettä myllyyn. Nuorena aikuisena kun muutin omilleni pääsin pehmustetusta tynnyristäni katsomaan ihan oikeaa maailmaa ja syvältähän se oli huomata että mulkku minusta on tullut ja mulkuksi jään ellen opettele sellaisia ihan perusjuttuja ihmisten kanssa olemisesta. Olen kuitenkin aina halunnut olla mukava mutten ole osannut eikä ole opetettu.

Kova koulu on ollut ja jätti vahvan tahran itsetuntoon että paskaa olen aina ja ikuisesti. Nyt minua ainakin luonnehditaan jo ihan mukavaksi ihmiseksi joten ehkä jotain edistystä on tapahtunut. Sanomattakin selvää että perhettä perustaessa mielelläni olen vastaanottanut useamman kuin yhden lapsen ja koitan diilata ennemmin sen tappelemisen kanssa. Toi ainoan lapsen kasvattaminen mukavaksi voi olla mulle liian paha rasti.

Tappelemisesta että molempia kun kerkeää ja hoksaa huomioida sen mitä kaipaavat niin todennäköisemmin eivät niin paljoa tappele kun ei tarvi varmistaa omaa asemaa vanhempien silmissä. Sit joku yhteinen tarratauluprojekti opettaa yhteispeliä. Meillä on ainakin vielä mennyt hyvin mutta selvästi jos jäävät vähemmälle huomiolle arjessa niin on enemmän konfliktia.

Tämä on tottakai persoonakysymys myös, mutta...

Lapset oppivat käyttäytymistavat vanhemmiltaan. En syytä vanhempia. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin keskenään tappalevat ja huutavat lapset. Kiire aamut, väsyneet iltapäivät töiden jälkeen ja ne illat. Miten helkatissa kukaan voi siinä hullunmyllyssä päivästä toiseen säilyttää malttinsa ja toimia fiksuina aikuisina tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta, sieltä ne löytyy ne samat asiat mitä sitten nähdään omissa lapsissa. Ei voi vaan mitään. Ne peilaa ja kasvaa sitä myötä suurimmiksi, mitä enemmän vanhempien väsymys näkyy heidän toiminnassa. Minulla on muutamia ystäväperheitä joissa vanhemmilla on niin yhtenäinen linja ettei heidän koskaan tarvi moittia toisia kasvatuksellisissa asioissa eivätkä muutenkaan lasten nähden riitele. Lisäksi he ovat jäätävän kylmiä ohjaamaan lapsia kun heillä nousee tunteet pintaan. En tajua miten he voivat olla niin totaalisen rauhallisia silloinkin kun väsymys painaa. Mutta kellään en ole nähnyt niin upeasti käyttäytyviä lapsia. En kellään. He yksinkertaisesti eivät ole oppineet reagoimaan agressiivisesti mihinkään. He ovat oppineet keskustelemaan ja ratkaisemaan erimielisyyksiä muilla keinoilla kuin tappelemalla. Itse en kykene moiseen. Ja ymmärrän että jokainen on yksilö ja tämä ei päde kaikkiin mutta pääsääntöisesti uskon että lapset toimii niinkuin sinäkin.

Lastensuojelusta voi saada apua.

Vierailija kirjoitti:

Miksei tätä jatkuvaa tappelua tuoda esiin silloin kun joku pohtii seuraavan lapsen hankkimista pienellä ikäerolla? Näissä pohdinnoissa maalaillaan aina epärealistia visioita siitä miten lapsilla on seuraa toisistaan ja leikkivät somasti yhdessä. Ja mikään ei ole kauniimpaa kuin sisarusten välinen rakkaus!

Itse ajattelisin, että riittävä turvaväli (esim. viisi vuotta) vähentäisi tappelualttiutta. Kun jokainen lapsi saisi vuorollaan olla riittävän kauan pikkuinen, ettei liian pienenä joutuisi tekemään tilaa pienemmälle sisarukselle, kun itsekin vielä kaipaisi kovasti hoivaa ja huomiota. Todella tylyltä tuntuu että lapsi joutuu jo 2-3-vuotiaana olemaan reipas isoveli/isosisko, jonka tarpeita ei enää oteta huomioon kun vauva menee etusijalle.

Tosi kaunis ajatus sulla(kin), mutta se ainutkertaiseen huomioon tottunut 5-vuotias ei nikottelematta niele huomion vähenemistä. Alkaa mielellään kiusata pienempää.