Lapset 4v ja 6v ja arki yhtä tappelua
Olen niin loppu tähän. Vuorotellen lapset uhmaa tai kiukuttelee JOKA asiasta. Tai sitten tappelevat keskenään. Tai tappelevat isänsä kanssa. Jos toinen onkin kiltisti niin toinen varmasti pistää hösseliksi.
Esim. nukkumaanmeno ja kiukuttelua siitä mitä on iltapalaksi, taistelua siitä kuka saa minkäkin lusikan, taistelua pesulle menosta, taistelua hampaiden pesusta, taistelua siitä mikä satu luetaan jne. Ihan jatkuvaa.
Onko muilla ja koska tämä loppuu?
Kommentit (122)
Kyllä! Tämän näen nykyään jatkuvasti työssäni, ollaan aivan pulassa tavallisten asioiden kanssa, vaikkapa juurikin siinä, millaista käytöstä lapseni saa kohdistaa omaan vanhempaan, omiin isovanhempiin, toisiin aikuisiin, toisiin lapsiin. Ei laiteta rajoja, mutta samalla hetkellä voidaan nostaa hirvittävä raivo, jos ulkopuolelta kiinnitetään huomiota lapsen väärään toimintaan. Tai sitten levitellään käsiä ja ulkoistetaan lapsen toiminta irti omasta itsestä ja siirrytään sulavasti tarkkailijan rooliin kommentilla: ”tuommoinen se on, emmätiedä miksi, aina ne vaan tappelee” yms.
Jännityksellä odotan! Meillä on vasta 8kk ja 2v8kk pojat ja saa nähdä mitä tuleman pitää. Ainakin vielä toistaiseksi isoveli on (uhmahetkiensä välissä) rauhallinen ja hirveen huolehtiva pikkuveljestään. Mutta eiköhän tähän elämään kaikkea vielä mahdu. Voi voi.
Tässä toinen näkökulma:
Siskon kanssa nahisteltiin, riideltiin, haastettiun riitaa.
Aina äiti tuli ja huusi että nyt loppuu tappelu ja minä vanhempana jouduin aina antamaan periksi.
No, se näkyy vieläkin omassa käytöksessäni. En osaa pitää puoliani, annan kaikessa lammasmaisesti periksi, en osaa perustella väitteitäni tai mielipiteitäni. Ylitseni kävellään, koska sallin sen. Minua voi kohdella ihan miten vaan. Ja siitä otetaan ilo irti.
Ja koska tähän on kasvanut ja kasvatettu, ei siitä voi oppia pois.
Meillä on kaksi poikaa parin vuoden ikäerolla, ja olen ollut tosi ihmeissäni siitä, miten vähän ovat tapelleet. Sen sijaan ovat aina leikkineet yhdessä ja tehneet ihan huikeita juonitarinoita, näytelmiä, mielikuvituskaupunkeja ym. Omassa suvussani on juurikin näitä jatkuvasti toistensa tukassa olevia veljeksiä, joten odotin vastaavaa meilläkin.
Jos omasta toiminnasta pitäisi jotain ydinasioita löytää, niin ollaan pidetty tosi tarkasti huoli siitä, ettei esikoisen tarvinnut luopua juuri mistään vauvan vuoksi. Eli vauvaa riepotettiin manducassa mukana esikoisen kaikissa riennoissa ja kehuttiin esikoinen aina kuuhun saakka kun oli silittänyt vauvaa. On puututtu aina tiukasti fyysiseen väkivaltaan ja yleensä myös puheiden tasolla lällättelyyn. Anteeksi on pyydetty ja annettu. Ja hirveästi on annettu aikaa molemmille, toinen vanhempi oli kotona aina kunnes nuorempi täytti kolme. Ehkä olemme kasvattaneet heitä pumpulissa jonkun mielestä, kun eivät ole keskenään harjoitelleet sosiaalisia taitoja.
Toisaalta uskon, että näillä vanhempien toimilla pystyy ainoastaan vähentämään ei-toivottua käytöstä, se että tuleeko lapsista hyvät ystävät, riippuu taas heidän kemioistaan.
Nyt oikeastaan ensimmäisen kerran on isompaa kahnausta, kun vanhempi on 8 ja nuoremmalla pukkaa eskariuhmaa ja haluaisi tasavertaisemman roolin. Tai sitten aika on kullannut muistot :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisyyttä ja sisaruksen kohdistettavia positiivisia tunteita täytyy myös opettaa ja nostaa arjessa vahvasti vanhempana esiin. Antamalla tapella ”sisarusrakkauden”nimissä ja parhaimmillaan vielä höystämällä sitä lasten kuullen wt/av-mammapuheella siitä, kuinka ”ne on aina toisissaan kiinni” tai ”oppiipahan pitämään puolensa, kun kunnolla tappelee”, saa justiinsa aikaan vain huonoja lopputuloksia. Miten joku voi *piip*kuvitella, että lapsi oppii kunnioittamaan mitään tai ketään, jos sitä ei vaadita, ikätasolle sopivin perusteluin. Vaadi lapsiltasi fiksua käytöstä aina, kun se ei väsymyksen, sairauden tai muun erityissyyn vuoksi ole mahdotonta.
Tämän päivän vanhemmuuteen ei useinkaan sisälly pitkäjänteistä sitoutumista lapsen psyyken ja persoonan vahvistamiseen, sisarusten välisisten suhteiden kehittämiseen tai vaikkapa ihan oman elämänsuunnan vahvistamiseen. Näiden sijaan halutaan vain kikkoja ja keinoja mennä erilaisista kausista ja vaiheista läpi. Yhdessä muiden äitien kanssa jopa vahvistetaan tätä sirpaleselviytymistä kaaosarjessa.
Minä ajanjaksona vanhemmuuteen muka on sisältynyt tuollaista? Nykyään ihmiset panostavat lapsiinsa enemmän kuin koskaan ennen.
Vierailija kirjoitti:
Tässä toinen näkökulma:
Siskon kanssa nahisteltiin, riideltiin, haastettiun riitaa.
Aina äiti tuli ja huusi että nyt loppuu tappelu ja minä vanhempana jouduin aina antamaan periksi.
No, se näkyy vieläkin omassa käytöksessäni. En osaa pitää puoliani, annan kaikessa lammasmaisesti periksi, en osaa perustella väitteitäni tai mielipiteitäni. Ylitseni kävellään, koska sallin sen. Minua voi kohdella ihan miten vaan. Ja siitä otetaan ilo irti.
Ja koska tähän on kasvanut ja kasvatettu, ei siitä voi oppia pois.
Persoonallisuus kyllä kehittyy elämän loppuun asti.
Joo, sanavalinta oli väärä, tarkoitin vanhemmuutta yleensä, joka ajassa on ollut ja tulee olemaan erilaisilla tasoilla operoivia vanhempia. Osalle vanhemmista tietynlainen kasvatuksen hienosäätö ei vaan tule koskaan onnistumaan, sekin on realismia, ei siis vain ole ymmärrystä tai kapasiteettiä. Ja juu, nykyvanhemmat varmasti panostavat paljon, mutta ei se välttämättä merkitse parannusta. Aikanaan kun mm.Sinkkonen ja kumppanit alkoivat popularisoida kasvatusta, olivat kaikki tiedostavat vanhemmat tietenkin sinkkosensa lukeneet ja osasivat asiat teoriassa ja mammakeskusteluissa, asioiden käytäntöön siirtäminen olikin sitten aivan toinen juttu... Jokainen vanhempi osaa kysyttäessä määritellä, mitä meidän perheessä arvostetaan ja mihin me lapsiamme haluamme kasvattaa (vanhempainilloissa ja vasukeskusteluissa oman perheen tärkeimmiksi asioiksi nostetaan Aina sosiaaliset taidot ja toisen kunnioittaminen), mutta näitä ei todellisuudessa sitten arjessa toreutetakaan ja hetken päästä syylliseksi löydetään päiväkoti tai koulu, joka ”ohjaa” lapsen käyttäytymistä huonoon suuntaan. Huoh.
Vierailija kirjoitti:
Sitä pelkäänkin että se on nyt tätä sitten seuraavat 10-15 vuotta. Millä hemmetillä sitä jaksaa?
Ekat 2-3 vuotta oli meillä hyvinkin seesteistä. Tunnen riittämättömyyttä ja huonoa omaatuntoa ja mietin mitä olen tehnyt väärin, kun tämä elämä mennyt tämmöiseksi.
ap
Voisiko olla, että temperamentista tai kasvatuksesta johtuen esikoinen on sitten painanut mustasukkaisuuden, kateuden ym. negatiiviset tunteet ja ollut niitä näyttämättä. Sitten kuopuksen uhmaiän alkaessa ne käsittelemättömät tunteet ovat alkaneet ryöpsähtää ja kierre on jäänyt päälle?
Mietin vain tuota, kun sanoit että ensimmäiset 2-3-vuotta olivat seesteistä aikaa. Kun kahden vuoden ikäerolla ne harvoin todellakin ovat.
Mutta kyllähän sisarukset riitelevät, ei siitäkään pääse oikein mihinkään. Kannattaa kuitenkin yrittää lasten kanssa käsitellä mustasukkaisuutta ja kateuttakin, sekä huolehtia että molemmat lapset saavat kavdenkeskistä aikaa vanhemmilta.
Vierailija kirjoitti:
Joo, sanavalinta oli väärä, tarkoitin vanhemmuutta yleensä, joka ajassa on ollut ja tulee olemaan erilaisilla tasoilla operoivia vanhempia. Osalle vanhemmista tietynlainen kasvatuksen hienosäätö ei vaan tule koskaan onnistumaan, sekin on realismia, ei siis vain ole ymmärrystä tai kapasiteettiä. Ja juu, nykyvanhemmat varmasti panostavat paljon, mutta ei se välttämättä merkitse parannusta. Aikanaan kun mm.Sinkkonen ja kumppanit alkoivat popularisoida kasvatusta, olivat kaikki tiedostavat vanhemmat tietenkin sinkkosensa lukeneet ja osasivat asiat teoriassa ja mammakeskusteluissa, asioiden käytäntöön siirtäminen olikin sitten aivan toinen juttu... Jokainen vanhempi osaa kysyttäessä määritellä, mitä meidän perheessä arvostetaan ja mihin me lapsiamme haluamme kasvattaa (vanhempainilloissa ja vasukeskusteluissa oman perheen tärkeimmiksi asioiksi nostetaan Aina sosiaaliset taidot ja toisen kunnioittaminen), mutta näitä ei todellisuudessa sitten arjessa toreutetakaan ja hetken päästä syylliseksi löydetään päiväkoti tai koulu, joka ”ohjaa” lapsen käyttäytymistä huonoon suuntaan. Huoh.
Koulu teki lastensuojelu ilmoituksen itsestään kun ei ole resusseja. Kyllä tietyn osaajia tarvitaan kuin esim autismi lapsi tarvitsee koko ympäri vuorokauden tukea ja koulun on myös kuntoutettava autismi lapselle sosiaalisissa taidoissa.
Jos osaamiseen panostetaan koulussa niin tulee turvallinen ympäristö lapselle ja lopulta lapsi luottaa henkilökuntaa ja rohkea kertomuksessaan tulee huonot koti olot ilmi.
Autimi lapsi ei pääse ryhmäänsä eivät ymmärrä toisia jos lasta kiusataan hän ei muista kuka se oli nimeltä, ei tunnista lapsia vaan sen vuoksi vaihtunut vaate. Joten lapselle on turvatonta olla käytöshäiriöisten luokalla ja ei en saanut osallistua välitunneilla tukemaan lasta.
Tappelevat kakarat tulleet äitiinsä.
Sen lisäksi vielä huonosti kasvatettu.
Mitä oot tehnyt väärin että elämäsi on mennyt tuollaiseksi? Oot hankkinut lapsia. Sisarukset tappelee aina keskenään. Se on sitä sisarkateutta ja sisarrakkautta. Se tappelun muoto ja se kuinka usein tapellaan vaihtelee iän myötä, mutta kyllä se aina kulkee tavalla tai toisella mukana koko elämän ajan. Onko sulla itselläsi sisaruksia? Jos on niin muistelepa hetki millaista se lapsuus oli. Kyllä tekin varmasti riitelitte ihan yhtä paljon. Mekin aina pienenä tapeltiin veljen kanssa ja kiusattiin toisiamme. Kun ikäeroa oli 7 vuotta niin riitely oli varmaan yksi niitä ainoita aktiviteetteja missä molemmat oli yhtä hyviä. Nyt aikuisinakin aina kun tavataan jotenkin härnätään toisiamme, koska se on se meidän tapa osoittaa välittämistä. Ei kenenkään muun kanssa voi samalla tavalla tapella. Vaikka sanoisi tai tekisi mitä niin koskaan ei tarvitse pelätä että välit menisi. Vaikka suutuspäissämme loukattais toisiamme pahastikin niin parin minuutin päästä kaikki on jo anteeksannettu, koska ollaan sisaruksia.
Saako ne tappelevat lapset riittävästi a) omaa aikaa b) kahdenkeskistä aikaa vanhemman kanssa? Monesti sisarukset, etenkin alle kouluikäiset, on tauotta yhdessä. Aika raskasta etenkin päiväkotipäivän jälkeen.
Mulla on vain yksi lapsi mutta itselläni on kaksi sisarusta. Emme kuulemma tapelleet juuri koskaan, ihan tosi harvoin. Lähinnä leikittiin rinnakkain tai yhdessä. Olemme kaikki luonteeltamme rauhallisia, mutta äitini kerää glooriaa sillä miten hyvä kasvattaja hän oli, kun lapset eivät tapelleet pieninä :D no joo.
Omalla lapsellani käy melko usein kavereita kylässä. Hän on nyt eskarilainen. Hyvin huomaa, että osan kanssa menee tappeluksi ja osan kanssa on hyvin sopuisaa. Riehakkaampien kavereiden kanssa menee usein kinasteluksi. Arkisin kyläilyt on usein vähän tuskaisia, kun kaikki ovat jo vähän väsyneitä eikä kukaan halua antaa periksi missään asiassa. Jos tässä olisi joka päivä sisarus menossa mukana, olisi varmaan aika kinastelua. Lapseni tarvitsee paljon omaa rauhaa ja nauttii yksinolosta. Jos sitä ei olisi, hän varmaan hyppisi seinille.
Tsemppiä vaan kaikkien tappelijoiden vanhemmille. Kumppanin 10v ja 11v lapset tappelee edelleen about joka asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Lapsillani on ikäeroa 2 v 2 kk, eipä tarvinnut tapella isommin. Pienestä saakka opetin, että nukkumaan mennään klo 8:30, klo 8:00 viimeistään alkoi iltatoimet. Sitten sänkyyn, luin heille hetken ja siitä unten maille. Toimi. Nyt ovat nelissäkymmenissä, ei tarvitse tapella vieläkään.
Kun he olivat päiväkodissa, teimme illalla asioita yhdessä, he siis saivat täyden huomioni, ulkoilimme ja niin edelleen.
Lastenlastenkanssa näyttää olevan samat systeemit, eikä raiidellä tarvitse.
Kiinnostaa tietää miksi alapeukutatte? Kirjoitukseni on totta joka sana. Ei kaikilla ole elämä yhtä tappelua. Toki tuolloin ei ollut riesana nettiä, mutta lasteni perheissä on pelit ja vehkeet, mutta isoin osa ajasta vietetään ilman nettiä. Lapset tarvitset aikaa vanhemmiltaan, minä jäin yksinhuoltajaksi, mutta ei minusta ollut hankalaa elää lasteni kanssa. Olen jo iäkäs, parasta elämäni oli silloin kun lapset asuivat kotona. Ihanaa n nytkin, poikani perheessä on vauva, ja hän on mumminsa elämän valo. ❤️
Vierailija kirjoitti:
Tässä toinen näkökulma:
Siskon kanssa nahisteltiin, riideltiin, haastettiun riitaa.
Aina äiti tuli ja huusi että nyt loppuu tappelu ja minä vanhempana jouduin aina antamaan periksi.
No, se näkyy vieläkin omassa käytöksessäni. En osaa pitää puoliani, annan kaikessa lammasmaisesti periksi, en osaa perustella väitteitäni tai mielipiteitäni. Ylitseni kävellään, koska sallin sen. Minua voi kohdella ihan miten vaan. Ja siitä otetaan ilo irti.
Ja koska tähän on kasvanut ja kasvatettu, ei siitä voi oppia pois.
Tääkin on hyvä pointti. Haastavaa on vanhempien ratkaista riidat tasapuolisesti ja ettei kenenkään ylitse kävellä. Jotkut vanhemmat suosivat ratkaisuissaan järjestelmällisesti pienempää sisarusta ja jotkut isompaa sisarusta. Molemmat vaihtoehdot ovat väärin!
Mutta rohkaisen sinua kokeilemaan, voisitko tuosta oppia pois. Pienin askelin ja mahdollisesti ammattiauttajan tuella. Se on mahdollista!
Mun lapset vihaa toisiaan. 15- ja 17-vuotiaat tytöt. Koko ikänsä ovat tapelleet ja nykyään tekevät toistensa elämästä kurjaa. Saan olla koko ajan erotuomarina, kun ne on sotajalalla. Ihan hirveä kuunnella miten he puhuvat toisilleen.
Onneksi tein vain yhden kiukkupyllyn, tsemppiä ap:lle
Vierailija kirjoitti:
Mun lapset vihaa toisiaan. 15- ja 17-vuotiaat tytöt. Koko ikänsä ovat tapelleet ja nykyään tekevät toistensa elämästä kurjaa. Saan olla koko ajan erotuomarina, kun ne on sotajalalla. Ihan hirveä kuunnella miten he puhuvat toisilleen.
Jos jotain positiivista haluaa asiassa nähdä, niin se että nuorempi osaa pitää puolens? Kun äiti-suhteessa on ongelmia, se näkyy esikoisessa voimakkaana sisarkateutena - heidän kohdalla nuorimmainen ei vain ole sietänyt sitä, että saa teidän ongelmanne omille niskoilleen, ja siitä on vain muodostunut tapa?
^Jotain kuitenkin puuttuu, jos sisarukset riitelevät edelleen paljon. Kannustatko yhteistyöhön, vai jumiudutko pikkuongelmiin?
en tarkoita, että riitojen aiheita pitäisi väheksyä, vaan sitä että pelkkä riidan lopettaminen ei ilmeisesti riitä. Pitäisi olla myös jotain parempaa toimintamallia tilalle.
Tämän päivän vanhemmuuteen ei useinkaan sisälly pitkäjänteistä sitoutumista lapsen psyyken ja persoonan vahvistamiseen, sisarusten välisisten suhteiden kehittämiseen tai vaikkapa ihan oman elämänsuunnan vahvistamiseen. Näiden sijaan halutaan vain kikkoja ja keinoja mennä erilaisista kausista ja vaiheista läpi. Yhdessä muiden äitien kanssa jopa vahvistetaan tätä sirpaleselviytymistä kaaosarjessa.