Lapset 4v ja 6v ja arki yhtä tappelua

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta. Lasten ollessa pienempiä oltiin varsinainen Kiljusten herrasväki. Ei ole ikävä niitä aikoja. Nyt lapset ovat teini-ikäisiä ja nujakointi on olennaisesti vähentynyt, jopa viihtyvät toistensa seurassa välillä, mikä on hämmentävää. Kyllä teidänkin lapset rauhoittuvat vielä, tsemppiä!

Samat tunteet, pitää vaan yrittää selvitä hengissä. Teinejen kanssa muut ongelmat sitten.

Mulla ei ole sisaruksia ja ihmettelin lasteni jatkuvaa nujuuttamista.

Sain sitten hyvän neuvon: mene väliin vasta kun veri vuotaa.

Tuota noudatin eikä tarvinnut juuri kertaakaan mennä selvittelemään. Kantelija käännytettiin takaisin selvittämään itse omat riitansa. Toki olin kuulolla ja tiesin ettei kyseessä ollut mitään vakavaa.

Onneksi meillä ei ollut nukkumasnmeno- tai ruokailuriitoja koskaan.

4:n äiti

Meillä 6v härnää isompaa ja pienempiä sisaruksiaan. Hakee vaan huomiota. Kun saa paljo silitystä, sylitystä ja halausta jo ennen kuin ehtii kiusaamaan toisia, niin eipä sitten kiusaakaan. Kokeile antaa sellaista positiivista huomiota ja läheisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Ei me aikuiset loppujen lopuksi olla niin paljon fiksumpia kuitenkaan.. Kyllä mekin osataan nahistella, kiukutella ja vierittää vastuuta muille kun olosuhteet ovat oikein suotuisat. Riitoja tulee aina siellä missä on ihmisiä.

Meillä ei aikuiset huuda, kiusaa, rähjää, tappele. Riidat selvitetään puhumalla ja sama malli näyttää olevan lapsillakin. Ei toisen kiusaaminen anna mitään hyviä eväitä aikuisuuteen, vaikka täällä miten yritetään väittää, että lasten jatkuva nahistelu olisi jotenkin normaalia. Se on vanhempien antaman mallin ja kasvatuksen tulos!  Jos alusta alkaen on hyväksytty se, että lapset ovat toistensa kimpussa, niin miksi lapset ei jatkaisi samalla kaavalla koko ikänsä?

Elämä on huomattavasti mukavampaa, kun lapset pyrkivät elämään sovussa ja riitoja tulee vain todellisista aiheista.

Meillä pojan 8v kaveri yritti kiusata meidän 5v tyttöä. Kielsin välittömästi ja kaveri vastasi, että me vain leikitään, omaakin pikkusisarusta saa tukistaa. Vastasin siihen, että meillä ei tuollaisia leikkejä leikitä, joten voit lähteä kotiin. Illalla kaverin äiti soitti ja ihmetteli, että mitä minä oikein tarkoitan, kun en anna lasten itse selvittää välejään. Sama äiti valittaa, kun heillä lapset on koko ajan toistensa kimpussa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole sisaruksia ja ihmettelin lasteni jatkuvaa nujuuttamista.

Sain sitten hyvän neuvon: mene väliin vasta kun veri vuotaa.

Tuota noudatin eikä tarvinnut juuri kertaakaan mennä selvittelemään. Kantelija käännytettiin takaisin selvittämään itse omat riitansa. Toki olin kuulolla ja tiesin ettei kyseessä ollut mitään vakavaa.

Onneksi meillä ei ollut nukkumasnmeno- tai ruokailuriitoja koskaan.

4:n äiti

Mielestäni tuo ei ole hyvä neuvo. Omat vanhempani taisivat tuon tyylistä ohjeistusta käyttää, ja isoveljeni käytti sitä hyödykseen. Isoveli keksi pian, että jos hän tukehduttaa minua tyynyllä, siitä ei jää jälkiä. Äänetkin vaimenee. Ja vanhemmat olivat tosi tyytyväisiä, kun lasten riitely taas hiljeni... Kauhulla muistelen vieläkin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei me aikuiset loppujen lopuksi olla niin paljon fiksumpia kuitenkaan.. Kyllä mekin osataan nahistella, kiukutella ja vierittää vastuuta muille kun olosuhteet ovat oikein suotuisat. Riitoja tulee aina siellä missä on ihmisiä.

Meillä ei aikuiset huuda, kiusaa, rähjää, tappele. Riidat selvitetään puhumalla ja sama malli näyttää olevan lapsillakin. Ei toisen kiusaaminen anna mitään hyviä eväitä aikuisuuteen, vaikka täällä miten yritetään väittää, että lasten jatkuva nahistelu olisi jotenkin normaalia. Se on vanhempien antaman mallin ja kasvatuksen tulos!  Jos alusta alkaen on hyväksytty se, että lapset ovat toistensa kimpussa, niin miksi lapset ei jatkaisi samalla kaavalla koko ikänsä?

Elämä on huomattavasti mukavampaa, kun lapset pyrkivät elämään sovussa ja riitoja tulee vain todellisista aiheista.

Meillä pojan 8v kaveri yritti kiusata meidän 5v tyttöä. Kielsin välittömästi ja kaveri vastasi, että me vain leikitään, omaakin pikkusisarusta saa tukistaa. Vastasin siihen, että meillä ei tuollaisia leikkejä leikitä, joten voit lähteä kotiin. Illalla kaverin äiti soitti ja ihmetteli, että mitä minä oikein tarkoitan, kun en anna lasten itse selvittää välejään. Sama äiti valittaa, kun heillä lapset on koko ajan toistensa kimpussa.

No hyvä jos te osaatte olla täydellisiä kaikki ja koko ajan, mutta minun elämänkokemukseni mukaan jokainen ihminen osaa olla epäreilu ja käyttäytyä typerästi ainakin joskus. En ole tällaisia täydellisiä tavannut vielä.

Ja tämä ei missään nimessä tietenkään tarkoita, että kiusaaminen tms ikävä käytös olisi sallittua! En tiedä miten tulkitsit noin... Se on vaan inhimillistä, että joskus sortuu.

On samaa! Enkä tiedä koska loppuu...

Hohhoijaa, taasko keskustelu eskaloitui eipäs juupas -väittelyyn.

Voin vannoa, että yksin kasvavasta lapsestani tulee upea nuori, vaikka hänellä ei sisaruksia olekaan. Sosiaalisia suhteita ja vuorovaikutustaitoja saa ja kannattaa opettaa muissa ympäristöissä.

Itse sain huomattavasti epätasapainoisemman lapsuuden kahden sisarukseni kanssa. Että siinäpä av-mammoille mutusteltavaa, kun sisarukset eivät tuoneetkaan sitä auvoista tasapainoa ja vaikutustaitoja. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei me aikuiset loppujen lopuksi olla niin paljon fiksumpia kuitenkaan.. Kyllä mekin osataan nahistella, kiukutella ja vierittää vastuuta muille kun olosuhteet ovat oikein suotuisat. Riitoja tulee aina siellä missä on ihmisiä.

Meillä ei aikuiset huuda, kiusaa, rähjää, tappele. Riidat selvitetään puhumalla ja sama malli näyttää olevan lapsillakin. Ei toisen kiusaaminen anna mitään hyviä eväitä aikuisuuteen, vaikka täällä miten yritetään väittää, että lasten jatkuva nahistelu olisi jotenkin normaalia. Se on vanhempien antaman mallin ja kasvatuksen tulos!  Jos alusta alkaen on hyväksytty se, että lapset ovat toistensa kimpussa, niin miksi lapset ei jatkaisi samalla kaavalla koko ikänsä?

Elämä on huomattavasti mukavampaa, kun lapset pyrkivät elämään sovussa ja riitoja tulee vain todellisista aiheista.

Meillä pojan 8v kaveri yritti kiusata meidän 5v tyttöä. Kielsin välittömästi ja kaveri vastasi, että me vain leikitään, omaakin pikkusisarusta saa tukistaa. Vastasin siihen, että meillä ei tuollaisia leikkejä leikitä, joten voit lähteä kotiin. Illalla kaverin äiti soitti ja ihmetteli, että mitä minä oikein tarkoitan, kun en anna lasten itse selvittää välejään. Sama äiti valittaa, kun heillä lapset on koko ajan toistensa kimpussa.

Kyllä se nahistelu vaan on normaalia... Ihan oikeesti, se on. Kysy vaikka keltä asiantuntijalta.

Se, tuleeko sen olla hyväksyttyä, on kokonaan toinen kysymys. Meillä se ei ole sitä. Pidän silti täysin luonnollisena asiana, että näin tapahtuu. Leikki-ikäiset eivätkä koululaisetkaan osaa vielä verbaalisesti selvittää kunnolla asioita, siksi käytössä ovat muut konstit ja tähän tarvitaan paljon aikuisten ohjausta.

Olisi mielenkiintoista olla teillä kärpäsenä katossa seuraamassa kuinka fiksusti teidän 4 v. ilmaisee itseään "alentumatta" samalle tasolle kuin 99,999 % ikätovereistaan. :)

*vuorovaikutustaitoja.

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa, taasko keskustelu eskaloitui eipäs juupas -väittelyyn.

Voin vannoa, että yksin kasvavasta lapsestani tulee upea nuori, vaikka hänellä ei sisaruksia olekaan. Sosiaalisia suhteita ja vuorovaikutustaitoja saa ja kannattaa opettaa muissa ympäristöissä.

Itse sain huomattavasti epätasapainoisemman lapsuuden kahden sisarukseni kanssa. Että siinäpä av-mammoille mutusteltavaa, kun sisarukset eivät tuoneetkaan sitä auvoista tasapainoa ja vaikutustaitoja. :D

Sanoiko kukaan ettei voisi tulla? Ei.

Lapsillani on ikäeroa 2 v 2 kk, eipä tarvinnut tapella isommin. Pienestä saakka opetin, että nukkumaan mennään klo 8:30, klo 8:00 viimeistään alkoi iltatoimet. Sitten sänkyyn, luin heille hetken ja siitä unten maille. Toimi. Nyt ovat nelissäkymmenissä, ei tarvitse tapella vieläkään.

Kun he olivat päiväkodissa, teimme illalla asioita yhdessä, he siis saivat täyden huomioni, ulkoilimme ja niin edelleen.

Lastenlastenkanssa näyttää olevan samat systeemit, eikä raiidellä tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa, taasko keskustelu eskaloitui eipäs juupas -väittelyyn.

Voin vannoa, että yksin kasvavasta lapsestani tulee upea nuori, vaikka hänellä ei sisaruksia olekaan. Sosiaalisia suhteita ja vuorovaikutustaitoja saa ja kannattaa opettaa muissa ympäristöissä.

Itse sain huomattavasti epätasapainoisemman lapsuuden kahden sisarukseni kanssa. Että siinäpä av-mammoille mutusteltavaa, kun sisarukset eivät tuoneetkaan sitä auvoista tasapainoa ja vaikutustaitoja. :D

Laitatko esimerkkejä tällaisesta juupas-eipäs

-väittelystä, jota hohhoijaat niin kovasti..? Mulla on mennyt ihan ohi. Olen nähnyt vain tavanomaista mielipiteiden vaihtoa eriävine näkemyksineen ja ihan kiinnostavia, hyviä pointteja. Kukaan ei ole myöskään tuominnut sun lastasi mitenkään, ole huoleti.

Vierailija kirjoitti:

On ollut. En pidä ihmeellisenä asiana. Tuo on lapsen tapa opetella uusia asioita ja toisaalta mahdollisuus kasvattamiseen... Se on sitä rajojen hakemista. Aikuisetkin sisarukset tappelevat periaatteista. Sisauksille uskalletaan sanoa asioita ja näyttää puolia, joita ei kuuna päivänä näytetä esim. ystäville.

Vierailija kirjoitti:

Ja lisään, että se on myös itselle mahdollisuus kasvaa aikuisena. Olen oppinut huomattavasti diplomaattisemmaksi, rauhallisemmaksi ja kärsivällisemmäksi lasten tappelujen selvittämisen myötä. Huomasin, ettei raivoaminen ja turhautuminen johda mihinkään.

Peukku!

Hae apua mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Yritä saada lapset vuorotellen vaikka yöhoitoon että saavat olla myös itsekseen vanhempien kanssa ja teille hermolomaa. Seikkailkaa erikseen lasten kanssa, yksi yhden ja toinen toisen vanhemman seurassa. Pysäytä riitatilanteet heti, opetelkaa ottamaan aikalisiä kaikki; joku rauhoittuu parhaiten omassa huoneessaan kiukuten, toinen puhumalla, aikuinen ehkä pihalla tai pari minuuttia kännypeliä pelaamalla kun tilanne ohi.

Puhukaa konflikteista silloin kun ne EIVÄT ole päällä. "Olipa harmi kun meni riitelyksi eilen illalla. Mitenhän me voitaisiin syödä tänään iltapala hyvillä mielin?" Kuuntele mitä vastaavat, älä hae omaa ennalta päätettyä vastaustasi. Huomaa ponnistelut ja pikku edistysaskeleet.

Älä koskaan vertaile lapsia äläkä nimittele tuhmaksi tms. Se on itseään toteuttava kierre. Ajattele että heiltä puuttuu vielä jokin TAITO. Puhukaa siitä taidosta ja treenatkaa sitä, yhtä kerrallaan, vaikka mukavaa jutustelua iltapalalla tai aikalisän ottamista kun alkaa kiukuttaa. Sanojen käyttö on tärkeä taito, sitä harjoiteltava ja jaksettava olla esimerkkinä.

Tässä mun keinoja jaksaa. Juu ja perhepsykologilla käydään myös, tosi hyödyllistä. Ja välillä häivyn itsekseni mökille yöksi. Suosittelen sitäkin - ennalta sovitusti tietty! xD

Tsemiä! Meitä on PALJON

Miksei tätä jatkuvaa tappelua tuoda esiin silloin kun joku pohtii seuraavan lapsen hankkimista pienellä ikäerolla? Näissä pohdinnoissa maalaillaan aina epärealistia visioita siitä miten lapsilla on seuraa toisistaan ja leikkivät somasti yhdessä. Ja mikään ei ole kauniimpaa kuin sisarusten välinen rakkaus!

Itse ajattelisin, että riittävä turvaväli (esim. viisi vuotta) vähentäisi tappelualttiutta. Kun jokainen lapsi saisi vuorollaan olla riittävän kauan pikkuinen, ettei liian pienenä joutuisi tekemään tilaa pienemmälle sisarukselle, kun itsekin vielä kaipaisi kovasti hoivaa ja huomiota. Todella tylyltä tuntuu että lapsi joutuu jo 2-3-vuotiaana olemaan reipas isoveli/isosisko, jonka tarpeita ei enää oteta huomioon kun vauva menee etusijalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ainut lapsi ja kannatan sitä suoraan sanoen hyvin lämpimästi. Nyt, kun itselläni on kolme, tilanne on juuri tuo sama kuin ap:lla. Rakkaita ovat ja todella hyvää huolta pidämme heistä. Raskasta se välillä vain on, ei mahda mitään. Minulla oli hyvin seesteinen lapsuus ja olen kasvanut sisarusten puuttumisesta huolimatta tasapainoiseksi tyypiksi. ; )

Ensin sanon, etten missään nimessä tuomitse tai yleistä kaikkia ainoita lapsia. On täysin vanhemmista kiinni, kuinka lapsensa kasvattavat ja ainoaan lapseen on mahdollista satsata enemmän kuin usempaan halutessaan.

Mutta nyt tulee iso mutta: todella moni tuntemani ainut lapsi on kyllä todella itsekäs eikä tunne kompromissitaitoja tai suostu joustamaan missään. Ja myös lasten luokkien pahimmat häiriköt ovat ainoita lapsia. Joidenkin kohdalla ihmettelen todella miksi näin, sillä vanhemmat vaikuttavat ihan ok vanhemmilta. Sitten tajusin, mikä heitä yhdistää: he harvoin näkevät, millä tavalla lapsensa käyttäytyvät vertaistensa seurassa ja nimenomaan konfliktitilanteissa. Me useamman lapsen vanhemmat näemme miten rasittavalla tavalla se oma lapsi riitelee. Nämä yhden lapsen vanhemmat ovat myös hirveän usein sinisilmäisiä ja uskovat kaiken mitä siltä herrantertultaan kuulevat. Tämäkin on huomattu usean kokemuksen kautta. Perheissä, joissa on useampi lapsi, vanhemmat ovat huomattavasti avoimempia useille tulkinnoille.

Toki asiaan vaikuttaa myös se, kuinka paljon se ainoa lapsi on perheensä kanssa vuorovaikutuksessa muiden lapsiperheiden kanssa. Pahimpia ovat ne, joilla ei ole edes samanikäisiä serkkuja tai muita kontakteja ja ovat koko suvun lellikkejä.

Allekirjoitan tämän osittain. Ehkä kun on yksi lapsi, on helpompaa ajatella, miten hyvin on kasvatus onnistunut. Sitten kun niitä on useampi, huomaa ettei se lapsi nyt niin hyvin ratkokaan sosiaalisia ongelmia. Sisarusten kanssa lasten huonot puolet oikein pomppaavat esiin.

Meilläkin lapset tappelevat ja kinastelevat, vaikka ovat jo pieniä koululaisia. Toisaalta se on vähentynyt huimasti. Olen kannustanut lapsia yhteistyöhön, toisista huolehtimiseen ja kehunut vuolaasti, jos kohtelevat toisiaan kauniisti. Esim jos pelottaa iltaisin, ensin käydään kysymässä siskolta tai veljeltä pääseekö viereen. Yleensä aina pääsee. Kinastelut siitä kuka saa mitäkin ja kuka ensim hoidetaan kivi-sakset-paperi -periaatteella. Toista kuunnellaan eikä puhuta päälle. Iltaisin annetaan ryhmähalaukset yhdessä kaikkien kanssa. Olen myös pyrkinyt kasvattamaan lapset tiettyyn huumorintajuun, jolloin monet sisaruksen ärsyttävät puolet pystyy kuittaamaan sillä.

Myös lahjonta auttaa. Jos koko viikon lapsi kohtelee sisaruksia kauniisti, palkinnoksi voi antaa esim leffaillan, lisää peliaikaa tai HopLop-reissun. Vähitellen se sisäistyy osaksi käytöstä. Haastavaa on, tuskin koskaan lakkaavat kokonaan kinastelemasta ja miksi edes pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Miksei tätä jatkuvaa tappelua tuoda esiin silloin kun joku pohtii seuraavan lapsen hankkimista pienellä ikäerolla? Näissä pohdinnoissa maalaillaan aina epärealistia visioita siitä miten lapsilla on seuraa toisistaan ja leikkivät somasti yhdessä. Ja mikään ei ole kauniimpaa kuin sisarusten välinen rakkaus!

Itse ajattelisin, että riittävä turvaväli (esim. viisi vuotta) vähentäisi tappelualttiutta. Kun jokainen lapsi saisi vuorollaan olla riittävän kauan pikkuinen, ettei liian pienenä joutuisi tekemään tilaa pienemmälle sisarukselle, kun itsekin vielä kaipaisi kovasti hoivaa ja huomiota. Todella tylyltä tuntuu että lapsi joutuu jo 2-3-vuotiaana olemaan reipas isoveli/isosisko, jonka tarpeita ei enää oteta huomioon kun vauva menee etusijalle.

Ei lapsen tarvitse reipastua tai muuttua isoksi, vaikka hänellä olisi pienempi sisarus jo pienenä. Se ei myöskään tarkoita, että jos tappelee, ettei voisi samalla olla läheiset ja lämpimät välit sisarukseen ja hyvät leikit.

Jos iläeto olisikin se viisi vuotta, tappeleminen varmadti vähenisi. Silti esim 5-9 -vuotiaat ovat vielä pieniä ja voivat tuntea mustasukkaisuutta. Se purkautuu vain eri tavalla kuin kinastelulla.

Meillä 4 ja 5 vee yrittävät samaa. Mutta lapsia saa kasvattaa ja systemaattisesti kiellämme tuollaisen käytöksen. Kyllä se tepsii, kun ei anna periksi ja on valmis asettamaan rajat.

Meillä ei esim. ruoasta saa kiukutella tai sitä ei saa ollenkaan. Yleensä riittää muistutus, että ruoasta ei saa valittaa, ei edes tarvitse uhkailla. Tavaroista jos tulee tappelua, ne laitetaan jäähylle. Yms.

Iltatoimia rauhoittaa, kun tekee peräkkäin lasten kanssa, ei yhtä aikaa.

Tsemppiä! Kannattaa asettaa rajat nyt, ettei tarvii yli kymmentä vuotta kärsiä.

Se on se ikäero se ikäero. Mutta kukaan ei kuuntele kun pienestä ikäerosta varoitellaan kun se numero kakkonen on saatava heti!

Tutkimukset suosittelevat vähintään 3v ikäeroa. Turhilta taisteluilta ja vanhempien uupumiselta vältyttäisiin jos useammat malttaisivat odottaa hetken.

Meillä on kolme poikaa parin vuoden ikäeroilla ja välillä tekee mieli nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa kaikki kasvatusyritykset. Tappelu on jatkuvaa. Jos eivät tappele niin valittavat jostain, tai itkevät, että olemme epäreiluja ja nallekarkit on jaettu epätasaisesti. Jokainen heistä on kovatahtoinen luonteeltaan. Keskimmäinen vähän helpompi luonne (muuten tuskin olisi tehty kolmatta ;D).  

Asumme kerrostalossa ja todella säälin naapureitamme. Itsesääliin en oikein viitsi ryhtyä kun itsepä olen lapseni tehnyt. Mielenkiintoisia ja lahjakkaita lapsia kaikki. Silti näen kuinka monet helpomman temperamentin omaavien lasten vanhemmat kauhistelevat menoa ja tuntevat ylemmyyttä kasvatustaidoistaan. Sekin pitää vain hyväksyä. Itse tiedän että lapsiani on kaikesta huolimatta kasvatettu hyvin - prosessi on vain vielä kesken :).