En rakasta enää miestäni. Mitä nyt - ero?

Tervetuloa kerhoon! Tuttu tunne tuo sääli ja turhautuminen.

Mies laittaa whatsappeihin sydänemojeita ja mä en vaan pysty. En enää. Tuntuu kuin valehtelisin jos niitä viesteihin lisäisin.

Rakastaako mies sinua? Itse en voisi jättää miestäni koska hän menisi ihan palasiksi ja tappaisi varmaan itsensä tai jotain muuta kamalaa enkä voisi itsekään olla onnellinen jos aiheuttaisin hänelle tuon kohtalon. Siis vaikka en rakastaisikaan häntä, jäisin velvollisuudentunnosta ja parhaani mukaan yrittäisin. Tosin jos mies ei itse välitä eikä yritä yhtään niin mikäpä siinä sitten. Oletko edes yrittänyt rakastua uudelleen? Kai siinä miehessäsi joskus jotain oli mikä sinua viehätti?

Vierailija kirjoitti:

Tänään sen tajusin: en rakasta enää miestäni.

En oikeastaan tunne häntä kohtaan kuin kaverillista ystävyyttä ja ajoittaista turhautumista ja pettymystä. Suuttumustakin.

Kun katson häntä, tunnen ahdistusta ja jonkinlaista sääliä. Kaiken jälkeen en vain rakasta häntä enää. En sillä tavalla kuin puolisoa pitäisi kai rakastaa. En tunne välillämme mitään kemiaa, seksuaalista väreilyä, tunnesidettä. Olenkohan koskaan kovin vahvasti aiemminkaan tuntenut....

Mitä nyt? Ero? Omaisuus jakoon? Elämä pitää aloittaa kokonaan alusta? Vai jatkanko tätä kämppäkaveruuttamme ja jätän eroamatta. Sovitaan yhdessä ”avoimen avioliiton” säännöt ja eletään elämäämme niin kuin ennenkin kunnes jompi kumpi löytää jonkun toisen ja haluaa erota?

Jos mietin aiempia sukupolvia, eiköhän tällainen kaverillinen ystäväliitto ole ollut enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Erotahan ei tuolloin monestikaan voinut.

et uskalla lähetä ennen kuin uusi mies on löydetty vai miksi haluaisit avointa liittoa?

Kirjoita siitä julkinen häpäisyblogi..

Jos ei lapsia, niin ero. Jos lapsia, niin ei eroa.

- Täti tiukka.

Mitä on rakastuminen.. yhtä ilotulitusta? Rakastaminen on kai sitä, että tahtoo olla tuntemuksista huolimatta yhdeaaä.. vaikka tunteet laimenisi. Usein laimenee, kun on tuntevinaan toisen liian hyvin. Rakkaus on vierellä pysymistä. No matter what Elämysmatkailijat hakee vaan uutta fiilistä. Kunnes jokaikinen elämys laimenee.

Laitan vaimolle viestejä "sydänemojien" kera aika paljonkin. Ei useinkaan vastakaikua. Olenko pulassa? :( 

Vierailija kirjoitti:

Jos ei lapsia, niin ero. Jos lapsia, niin ei eroa.

- Täti tiukka.

Eli jos on lapsia, niin rakkaudettomassa suhteessa pitäisi mielestäsi kärvistellä vaikka 50-60 -vuotiaaksi ihan vaan lasten takia? Mitä hemmetin järkeä tuossa on? Elämme vain yhden ainoan kerran ja ei kai siihen ole olemassa jotain "pakkosääntöä", että pitää kärsiä ja kituutella rakkaudettomassa suhteessa vaikka vuosikymmeniä. Koska lapset.

Kyllä lapsetkin sen rakakudettomuuden aistivat, eikä toisiaan rakastamaton pariskunta todellakaan tarjoa parempaa kotia lapsille kuin yh tai uusioperhe.

M49

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään sen tajusin: en rakasta enää miestäni.

En oikeastaan tunne häntä kohtaan kuin kaverillista ystävyyttä ja ajoittaista turhautumista ja pettymystä. Suuttumustakin.

Kun katson häntä, tunnen ahdistusta ja jonkinlaista sääliä. Kaiken jälkeen en vain rakasta häntä enää. En sillä tavalla kuin puolisoa pitäisi kai rakastaa. En tunne välillämme mitään kemiaa, seksuaalista väreilyä, tunnesidettä. Olenkohan koskaan kovin vahvasti aiemminkaan tuntenut....

Mitä nyt? Ero? Omaisuus jakoon? Elämä pitää aloittaa kokonaan alusta? Vai jatkanko tätä kämppäkaveruuttamme ja jätän eroamatta. Sovitaan yhdessä ”avoimen avioliiton” säännöt ja eletään elämäämme niin kuin ennenkin kunnes jompi kumpi löytää jonkun toisen ja haluaa erota?

Jos mietin aiempia sukupolvia, eiköhän tällainen kaverillinen ystäväliitto ole ollut enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Erotahan ei tuolloin monestikaan voinut.

et uskalla lähetä ennen kuin uusi mies on löydetty vai miksi haluaisit avointa liittoa?

Avoin liitto monestakin syystä.

A) normaali seksuaalisuus kuuluu normaaliin elämään. Eikö liiton molemmilla osapuolilla pitäisi olla oikeus siihen vaikka yhteistä seksuaalisuutta ei enää olisikaan?

B) haluan tarjota miehelle mahdollisuuden toteuttaa itseään tavoilla joita minun kanssani ei voi toteuttaa.

C) avoin liitto mahdollistaa kaiken säilymisen näennäisesti ennallaan: omaisuutta ei tarvitse jakaa, sukulaisille ei tarvitse selitellä, kämppäkaveruus voi jatkua kuten aiemminkin.

D) jos se todellinen sielunkumppani tulee joskus vastaan, ei kummankaan tarvitse miettiä jos asioista on yhteisesti sovittu.

E) yleinen mukavuudenhalu ja nykyisten olosuhteiden säilyttämishalu.

Tällainen sopimuksellinen, kaveruuteen perustuva parisuhde on yllättävän yleinen esim. PK-seudulla jossa asuminen maksaa luonnottoman paljon. Pariskuntana, menot jakaen, on mahdollista upgreidata asumisen tasoa jos vertaa asumiseen yksin sinkkuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei lapsia, niin ero. Jos lapsia, niin ei eroa.

- Täti tiukka.

Eli jos on lapsia, niin rakkaudettomassa suhteessa pitäisi mielestäsi kärvistellä vaikka 50-60 -vuotiaaksi ihan vaan lasten takia? Mitä hemmetin järkeä tuossa on? Elämme vain yhden ainoan kerran ja ei kai siihen ole olemassa jotain "pakkosääntöä", että pitää kärsiä ja kituutella rakkaudettomassa suhteessa vaikka vuosikymmeniä. Koska lapset.

Kyllä lapsetkin sen rakakudettomuuden aistivat, eikä toisiaan rakastamaton pariskunta todellakaan tarjoa parempaa kotia lapsille kuin yh tai uusioperhe.

M49

lapsillakin on vain yksi elämä. Mutta kai se on tärkeämpää aikuisten kuin lasten elämä sen ensimmäiset 18 vuotta.

Sama fiilis. Lapsiakin on kaksi. Enkä todellakaan ajatellut lasten takia pysyä liitossa, ei se ole lapsillekkaan hyväksi nähdä sitä miten äiti ei rakasta isää. En minä sitä ääneen sano, mutta kyllähän tuollaiset asiat aistii kaikissa eleissä ja muussa kommunikoinnissa, koska rakastavaa on todella vaikeaa teeskennellä, etenkään vuodesta toiseen. Ja jos vielä päällimmäinen tunne on inho tai syvä pettymys. 

Minusta on kannattavampaa erota. Yksi elämä täällä vain eletään eikä sitä olla velkaa kenellekkään... ei puolisolle taikka lapsille. Vai olisiko joku teistä muka halunnut, että oma vanhempi uhraa itsensä ikuiseen huonoon liittoon, teidän itsenne takia? En minä ainakaan. 

Olen aika varma että vaimoni on tämän kirjoittanut. Sattuuhan se kun huomaa miten ei voi vaan enää hurmata tai saada sitä rakastunutta takaisinkatsetta kuin ennen. Sattuu vain. Minulla ei oikein ole enää työkaluja millä saisin sinut enää näkemään miten paljon sinua rakastan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei lapsia, niin ero. Jos lapsia, niin ei eroa.

- Täti tiukka.

Eli jos on lapsia, niin rakkaudettomassa suhteessa pitäisi mielestäsi kärvistellä vaikka 50-60 -vuotiaaksi ihan vaan lasten takia? Mitä hemmetin järkeä tuossa on? Elämme vain yhden ainoan kerran ja ei kai siihen ole olemassa jotain "pakkosääntöä", että pitää kärsiä ja kituutella rakkaudettomassa suhteessa vaikka vuosikymmeniä. Koska lapset.

Kyllä lapsetkin sen rakakudettomuuden aistivat, eikä toisiaan rakastamaton pariskunta todellakaan tarjoa parempaa kotia lapsille kuin yh tai uusioperhe.

M49

lapsillakin on vain yksi elämä. Mutta kai se on tärkeämpää aikuisten kuin lasten elämä sen ensimmäiset 18 vuotta.

Mitä elämää se on, katsella ja kuunnella päivästä toiseen sitä miten isä ja äiti inhoaa toisiaan? Tai ovat välinpitämättömiä toisiaan kohtaan? Voin kertoa että se on yhtä p*skaa. Olin 18v kun vanhemmat erosi, ja mitään muuta en voi jälkeenpäin sanoa, kuin että olisivatpa eronneet 10 vuotta aikaisemmin. Ei he huutaneet tai muksineet toisiaan. Mutta aistin sen kaiken kylmyyden. Päivittäin. Ja se vaurioitti minun omaa tunne-elämääni monilla tavoilla ja näkyy omissa parisuhteissani vielä tänäkin päivänä, vaikka työstän sitä. 

Vierailija kirjoitti:

N30v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei lapsia, niin ero. Jos lapsia, niin ei eroa.

- Täti tiukka.

Eli jos on lapsia, niin rakkaudettomassa suhteessa pitäisi mielestäsi kärvistellä vaikka 50-60 -vuotiaaksi ihan vaan lasten takia? Mitä hemmetin järkeä tuossa on? Elämme vain yhden ainoan kerran ja ei kai siihen ole olemassa jotain "pakkosääntöä", että pitää kärsiä ja kituutella rakkaudettomassa suhteessa vaikka vuosikymmeniä. Koska lapset.

Kyllä lapsetkin sen rakakudettomuuden aistivat, eikä toisiaan rakastamaton pariskunta todellakaan tarjoa parempaa kotia lapsille kuin yh tai uusioperhe.

M49

lapsillakin on vain yksi elämä. Mutta kai se on tärkeämpää aikuisten kuin lasten elämä sen ensimmäiset 18 vuotta.

Mitä elämää se on, katsella ja kuunnella päivästä toiseen sitä miten isä ja äiti inhoaa toisiaan? Tai ovat välinpitämättömiä toisiaan kohtaan? Voin kertoa että se on yhtä p*skaa. Olin 18v kun vanhemmat erosi, ja mitään muuta en voi jälkeenpäin sanoa, kuin että olisivatpa eronneet 10 vuotta aikaisemmin. Ei he huutaneet tai muksineet toisiaan. Mutta aistin sen kaiken kylmyyden. Päivittäin. Ja se vaurioitti minun omaa tunne-elämääni monilla tavoilla ja näkyy omissa parisuhteissani vielä tänäkin päivänä, vaikka työstän sitä. 

mitä elämää se on pomppia kämpästä toiseen viikottain ja katsella kun vanhemmat nussii alati vaihtuvia partnereita.

Tuskin kovin monessa eroperheessä tuollaista harrastetaan. Mistä sait moista edes päähäsi? 

Vierailija kirjoitti:

Rakastaako mies sinua? Itse en voisi jättää miestäni koska hän menisi ihan palasiksi ja tappaisi varmaan itsensä tai jotain muuta kamalaa enkä voisi itsekään olla onnellinen jos aiheuttaisin hänelle tuon kohtalon. Siis vaikka en rakastaisikaan häntä, jäisin velvollisuudentunnosta ja parhaani mukaan yrittäisin. Tosin jos mies ei itse välitä eikä yritä yhtään niin mikäpä siinä sitten. Oletko edes yrittänyt rakastua uudelleen? Kai siinä miehessäsi joskus jotain oli mikä sinua viehätti?

Velvollisuudentunnosta tähän olen jäänytkin. Ja säälintunteesta.

Ja onhan meillä välillä ihan kivaa yhdessä: harrastamme, matkustamme, elämme normiarkea. Mutta kaverillisesti. Olisihan tuo kaikki yksin tylsempää ja yksinäisempää. Nyt teemme kuitenkin asioita yhdessä.

Mies selvästi rakastaa mua, ihailee, arvostaa, katselee ns. ylöspäin. Minä vaan en tunne häntä kohtaan samoin. En voi sille mitään enkä pysty tai halua valehdellakaan.

Alunperin viehätyin hänen potentiaalistaan. Ehkä näin hänessä ihmisen, joka ei ollut vielä saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Vuosien jälkeen ymmärrän, ettei tämä potentiaali tule koskaan täyttymään.

Minä koen tämän liiton kämppäkaveruutena, miehestä en osaa sanoa. Tilanne ei kuitenkaan tunnu häntä ahdistavan kun hän ei tahdo asioista puhua tai ainakaan koskaan aloita keskustelua tästä asiasta.

Sama tilanne mullakin. V**uttaa katsella miehen naamaa ja flegmaattista olemusta. Ihan kuin olisin hänelle äiti ja kodinhoitaja, en tasavertainen puoliso. Mies ei tee mitään, ainakaan oma-aloitteisesti. Odottaa vaan että joku muu tekee tai että joku käskee. Ilmeisesti oppinut tämän mallin jo kotonaan lapsena. Sielläkään ei ollut oma-aloitteinen tai aktiivinen.

Toivottavasti mieheni ei tunne noin minua kohtaan. Se olisi kauheaa, sillä minä taas koen kemiaa häneen ja ohailen. Jos tietäisin mieheni halveksivan minua kuin tässä ketjussa muutamat miestään, niin haluaisin ehdottomasti erota, vaikka toistaiseksi rakastankin. Kyllä se rakkaus ja ihailu nopeasti sammuisi, jos tietäisin hänen ajattelevan minusta niin.

Kaikki ihmisten liitot perustuu luottamukseen ja keskusteluun.

Avoinliitto vaatii taakseen syvää rakkautta ja tahtoa pysyä yhdessä. Tietääkö kumppani edes ajatuksistasi?

Mitä jos sinä et tee päätöstä mitä te teette, vaan juttele ja yhdessä päätätte. En usko että sinusta on kertomaan ettet rakasta. Perustan sen tuohon ettet koskaan ehkä ole.

Vierailija kirjoitti:

Rakastaako mies sinua? Itse en voisi jättää miestäni koska hän menisi ihan palasiksi ja tappaisi varmaan itsensä tai jotain muuta kamalaa enkä voisi itsekään olla onnellinen jos aiheuttaisin hänelle tuon kohtalon. Siis vaikka en rakastaisikaan häntä, jäisin velvollisuudentunnosta ja parhaani mukaan yrittäisin. Tosin jos mies ei itse välitä eikä yritä yhtään niin mikäpä siinä sitten. Oletko edes yrittänyt rakastua uudelleen? Kai siinä miehessäsi joskus jotain oli mikä sinua viehätti?

Ei saa jäädä velvollisuudentunnosta! Itse viisi vuotta kituutin ja meinasin tuhota siinä samalla itseni koska jäin vain siksi ettei vaimo menisi rikki. Lähdin pois, karsea seuraava vuosi, mutta elämä taas voitti. Terapeutti sanoikin että ihan oikeasti ei velvollisuudentunteeseen suhdetta rakenneta tai ylläpidetä, en uskonut. Nyt uskon

Auh, jos miehenä tietäisin että vaimoni ajattelisi edes tuon suuntaisesti, en todella haluaisi hänen olevan kanssani. Toihan on ihan järkyttävää, miksi ihmeessä olla suhteessa mikä ei anna paljoa?