Mitä on käytännössä ”hylättynä oleminen lapsuudessa”?

Vähän myös aikakauteen sidoksissa oleva asia. 70-luvun lapsena hoidin alle kouluikäisenä kolme vuotta nuorempaa sisarustani usein, kun äiti oli asioilla. Muutoinkin, pienet lapset olivat paljon yksin kotona ja pihalla. Se oli ihan normaalia ja ei sitä koettu hylkäämisenä.

Nykyisin vastaava päätyisi tyyliin iltalehtiin.

Ap, minkä ikäinen itse olet? Vaikutat itsekin vielä alaikäiseltä. Puhu tästä asiasta aikuiselle, joka voi asiaa viedä eteenpäin. Ei toisen lapsen kuulu kantaa tällaista harteillaan ja heittäytyä leikkimään sosiaaliviranomaista. Ja mikäli olet aikuinen, täyspäinen ihminen, niin sinuna ottaisin puhelimen kouraan, soittaisin vaikkapa tuntemattomasta numerosta kunnan päivystävään lastensuojelun/perheohjauksen neuvontanumeroon. Kertoisin nimettömästi kaikki seikat, jotka huolta herättää ja konsultoisin työntekijää. Työntekijä kyllä ohjeistaa mitä pitää tehdä ja kuulostaako huoli niin suurelta tai epämääräiseltä, että kunnalla velvollisuus ottaa asian selvitykseen. Siinä kohtaa voit toki vielä sanoa ettet halua kertoa omia tietojasi eli teet ilmoituksen nimettömästi, jolloin perhe ei saa tietää että ilmoittaja olet sinä. Toki riippuen tilanteesta, perhe saattaa hyvinkin arvata ilmoittajan.

Kaikkein suositeltavinta olisi, että otat ihan itse puheeksi huolenaiheesi suoraan lapsen vanhempien kanssa. Älä missään nimessä mene jututtamaan lasta, vaan juttele neutraalissa ilmapiirissä aikuisten kesken, että sinä olet kiinnittänyt huomiota siihen ja siihen ja olet huolissasi tästä ja tästä - onko huoleni aiheellinen ja miten perhettä voisi auttaa, jotta samaa huolta ei enää näyttäytyisi (oli se sitten aiheeton tai ei).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hylätyn lapsen vanhempi kaveeraa yleensä kaltaistensa kanssa. Lapsi on näkymätön kasvuympäristössään aikuisille, eikä välttämättä edes ymmärrä sitä. Tietynlaista lapsen kaltoinkohtelun ideologiaa ovat siten tukemassa useat aikuiset. Yksi lapsi yksin vastaan lauma sairasmielisiä aikuisia.

Tämä juuri. Ja kaikki lapsen psyykkinen oireilu ohitetaan tuollaisessa perheessä yleensä pelkkänä kiukutteluna.

Sinänsä outoa että jos aikuista syrjitään rajusti vaikka työyhteisössä, asiaan puututaan tai syrjitty masentuessaan ajautuu lopulta sairaslomalle tai irtisanoutuu työstään. Mutta jos lapsi voi henkisesti pahoin kylmien kotiolojen vuoksi, lasta torutaan ja häntä käsketään alistumaan lisää, -hylkäystä hylkäyksen perään.

Samaa mieltä että avun hakeminen - ainakin niiltä, joille se on ammatti - on korulause. Minä muistan avautuneeni joskus ala-asteella terkkarille koti oloista, mutta puhuttelussa äitini jotenkin käänsi asian parhain päin. Kotona sitten hän huusi, repi hiuksista ja sanoi ettei koskaan saa kertoa ulkopuolisille noita asioita. Eipä noista avuista ole suurempaa hyötyä myöhemminkään ollut. Enemmän hyödylliseksi olen kokenut ihan tavallisen ihmisen empatian.