Mitä on käytännössä ”hylättynä oleminen lapsuudessa”?

hylätty voi olla myös esim. kavereiden takia vaikka kotona olis asiat hyvin. hylätyksi kokemus tulee esim. ulkopuolelle jättämisestä. ja kiusaamisesta. ja siitä, ettei ehkä uskalla kertoa näistä vanhemmille tai aikuisille eikä saa siten henkistä tukea vanhemmilta tai läheisiltä aikuisilta. myös vanhemmat eivät puutu kun eivät ehkä huomaa lapsen yksinäisyyttä. tai jos ei ole vaan kavereita jos asuu sellaisella paikalla tms. joskus myös sellaiset yksittäiset hylkäyskokemukset saattaa jättää traumoja. Riippuu paljon lapsen iästä ja kuinka asiat on käsitelty jne. ei tarvi olla väkivaltaisuuta tai sellasta että vanhempi konkreettisesti jättää lapsen yksin jonnekkin. Toki se sitäkin voi olla. mutta ihan tuo, että on tullut olo että on jätetty ulkopuolelle tai ei juurikaan saa tarpeellista henkistä tukea ja turvaa vanhemmista lapsuudessa. Esim. isommassa perheessä joku toinen lapsi saattaa saada enemmän (tahallisesti tai tahattomasti) huomiota jne. 

AP ihan mielenkiinnosta, oletko sinä itse vanhempi vai epäiletkö sivusta jonkun lapsen olevan "hylätty"?

Ulkopuolelta asioita on vaikea nähdä, mutta nykyään kerhoissa, päiväkodeissa ja neuvoloissa aika hyvin havaitaan oireilevat lapset.

Jos lapsi uskaltaa näyttää vanhemmalleen kaikki tunteensa ja saa niihin asiallista vastinetta (empatiaa, lohtua, myös tarpeen mukaista käytöksen rajoittamista), niin kaikki on hyvin todennäköisesti hyvin.

Jos taas lapsi ei näytä tunteitaan, mutta vanhemman tunne-elämä vyöryy lapsen kannettavaksi, niin kaikki ei mitä todennäköisimmin ole ok.

Onko hylättyjen lasten vanhemmilla itsellään joku mielenterveysongelma, persoonallisuushäiriö tai päihdeongelma?

Tuollainen käytös vaikuttaa vahvasti siltä, jos ei lastaan osaa kohdata ollenkaan tai on aina uhkaava tai impulsiivinen.

Olenko oikeassa?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu tapauksesta. Mun kohdalla se on sitä että toinen vanhempani kuoli. Se kuollut vanhempi oli mulle se tärkeä ja lämmin aikuinen jonka kuolemaa meillä ei koskaan käsitelty minkä takia mulla on ihan kamala pelko hylätyksi tulemisesta vielä aikuisenakin koska silloin kun hän kuoli niin jäin tavallaan yksin. Elossa oleva vanhempi taas oli arvaamaton ja toisinaan väkivaltainen, koskaan ei tiennyt onko tulossa rauhallinen päivä vai tuleeko turpaan tai huutoa ja kokoajan sai olla varpaillaan. Eli siis mun elämässä ei ollut yhtäkään turvallista aikuista keneltä olisi saanut apua ja tukea vaan piti oppia pärjäämään yksin kaiken kanssa koska apua ei yksinkertaisesti uskaltanut pyytää. Ehkä lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti kuvastaa tota parhaiten. Terapeutti kuvasi joskus että olen tavallaan orpo ja siltä musta tuntuu.

:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?

Ap

Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.

Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?

Ap

Minä sanoin terveydenhoitajalle, että kotona on ongelmia ollessani ala-asteikäinen, kun asiasta kysyttiin. Terveydenhoitaja kehotti ymmärtämään stressaantuneita vanhempia ja asia jäi siihen.

Vierailija kirjoitti:

AP ihan mielenkiinnosta, oletko sinä itse vanhempi vai epäiletkö sivusta jonkun lapsen olevan "hylätty"?

Ulkopuolelta asioita on vaikea nähdä, mutta nykyään kerhoissa, päiväkodeissa ja neuvoloissa aika hyvin havaitaan oireilevat lapset.

Jos lapsi uskaltaa näyttää vanhemmalleen kaikki tunteensa ja saa niihin asiallista vastinetta (empatiaa, lohtua, myös tarpeen mukaista käytöksen rajoittamista), niin kaikki on hyvin todennäköisesti hyvin.

Jos taas lapsi ei näytä tunteitaan, mutta vanhemman tunne-elämä vyöryy lapsen kannettavaksi, niin kaikki ei mitä todennäköisimmin ole ok.

Ap vastaa: olen seurannut erästä sukulaisperhettä ja äidin käytös lastaan kohtaan on minusta erikoista. Itse olen elänyt ns. tavallisessa ydinperheessä, enkä ymmärrä tuon äidin toimia ollenkaan. Siksi kyselen ihan käytännön asioita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu tapauksesta. Mun kohdalla se on sitä että toinen vanhempani kuoli. Se kuollut vanhempi oli mulle se tärkeä ja lämmin aikuinen jonka kuolemaa meillä ei koskaan käsitelty minkä takia mulla on ihan kamala pelko hylätyksi tulemisesta vielä aikuisenakin koska silloin kun hän kuoli niin jäin tavallaan yksin. Elossa oleva vanhempi taas oli arvaamaton ja toisinaan väkivaltainen, koskaan ei tiennyt onko tulossa rauhallinen päivä vai tuleeko turpaan tai huutoa ja kokoajan sai olla varpaillaan. Eli siis mun elämässä ei ollut yhtäkään turvallista aikuista keneltä olisi saanut apua ja tukea vaan piti oppia pärjäämään yksin kaiken kanssa koska apua ei yksinkertaisesti uskaltanut pyytää. Ehkä lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti kuvastaa tota parhaiten. Terapeutti kuvasi joskus että olen tavallaan orpo ja siltä musta tuntuu.

:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?

Ap

Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.

Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?

Ap

Aika harva lapsi mitään puhuu ulkopuolelle perheen asioista. Etenkään jos niille on epätodennäköistä saada aikaan muutosta. 

Vierailija kirjoitti:

Onko hylättyjen lasten vanhemmilla itsellään joku mielenterveysongelma, persoonallisuushäiriö tai päihdeongelma?

Tuollainen käytös vaikuttaa vahvasti siltä, jos ei lastaan osaa kohdata ollenkaan tai on aina uhkaava tai impulsiivinen.

Olenko oikeassa?

Ap

Usein taustalla on kuormittava elämäntilanne yhdistettynä monenlaisiin muihin ongelmiin, mikä sitten näkyy kotona.

Vierailija kirjoitti:

AP ihan mielenkiinnosta, oletko sinä itse vanhempi vai epäiletkö sivusta jonkun lapsen olevan "hylätty"?

Ulkopuolelta asioita on vaikea nähdä, mutta nykyään kerhoissa, päiväkodeissa ja neuvoloissa aika hyvin havaitaan oireilevat lapset.

Jos lapsi uskaltaa näyttää vanhemmalleen kaikki tunteensa ja saa niihin asiallista vastinetta (empatiaa, lohtua, myös tarpeen mukaista käytöksen rajoittamista), niin kaikki on hyvin todennäköisesti hyvin.

Jos taas lapsi ei näytä tunteitaan, mutta vanhemman tunne-elämä vyöryy lapsen kannettavaksi, niin kaikki ei mitä todennäköisimmin ole ok.

Enpä laittaisi kaikkea neuvoloiden ja muiden asiantuntijoiden varaan. Tuollaiset vanhemmat osaavat hämätä ja esittää kovinkin huolehtivaa ja loistavaa vanhempaa näiden läsnäollessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu tapauksesta. Mun kohdalla se on sitä että toinen vanhempani kuoli. Se kuollut vanhempi oli mulle se tärkeä ja lämmin aikuinen jonka kuolemaa meillä ei koskaan käsitelty minkä takia mulla on ihan kamala pelko hylätyksi tulemisesta vielä aikuisenakin koska silloin kun hän kuoli niin jäin tavallaan yksin. Elossa oleva vanhempi taas oli arvaamaton ja toisinaan väkivaltainen, koskaan ei tiennyt onko tulossa rauhallinen päivä vai tuleeko turpaan tai huutoa ja kokoajan sai olla varpaillaan. Eli siis mun elämässä ei ollut yhtäkään turvallista aikuista keneltä olisi saanut apua ja tukea vaan piti oppia pärjäämään yksin kaiken kanssa koska apua ei yksinkertaisesti uskaltanut pyytää. Ehkä lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti kuvastaa tota parhaiten. Terapeutti kuvasi joskus että olen tavallaan orpo ja siltä musta tuntuu.

:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?

Ap

Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.

Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?

Ap

Aika harva lapsi mitään puhuu ulkopuolelle perheen asioista. Etenkään jos niille on epätodennäköistä saada aikaan muutosta. 

Uskaltaisiko lapsi kertoa, jos joku tuttava tai läheinen kyselisi varovaisesti asiasta? Että millaista siellä kotona oikein on?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP ihan mielenkiinnosta, oletko sinä itse vanhempi vai epäiletkö sivusta jonkun lapsen olevan "hylätty"?

Ulkopuolelta asioita on vaikea nähdä, mutta nykyään kerhoissa, päiväkodeissa ja neuvoloissa aika hyvin havaitaan oireilevat lapset.

Jos lapsi uskaltaa näyttää vanhemmalleen kaikki tunteensa ja saa niihin asiallista vastinetta (empatiaa, lohtua, myös tarpeen mukaista käytöksen rajoittamista), niin kaikki on hyvin todennäköisesti hyvin.

Jos taas lapsi ei näytä tunteitaan, mutta vanhemman tunne-elämä vyöryy lapsen kannettavaksi, niin kaikki ei mitä todennäköisimmin ole ok.

Enpä laittaisi kaikkea neuvoloiden ja muiden asiantuntijoiden varaan. Tuollaiset vanhemmat osaavat hämätä ja esittää kovinkin huolehtivaa ja loistavaa vanhempaa näiden läsnäollessa.

Minä kirjoitin kirjeitä isovanhemmalleni siitä millaista kotona on. Hän hävitti kirjeet, jotta vanhemmat eivät näkisi niitä ja suuttuisi minulle. Millään tavalla hän ei perheen ongelmiin yrittänyt puuttua tai hakea apua ulkopuolelta esimerkiksi tekemällä lastensuojeluilmoituksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen kokeneet, vääntäkää rautalangasta minulle tämä termi. Mitä siis on elää lapsuus hylättynä?

Onko se siis sitä, että on väkivaltaiset vanhemmat vai miten?

Oma isä meni juopottelemaan ja jätti minut ja pikkusiskoni kotiin yöksi yksin. Tapa alkoi jo siitä kun olimme vähän alle kouluikäisiä. Myöhemmin 10-12 vuotiaina kun hän rupesi käymään väkivaltaiseksi, oli vain helpottunut olo kun saimme olla yksin kotona.

Voi ei :(

Kerroitteko kenellekään esim. opettajalle? Tai päivähoitopaikan hoitajalle?

Miksi teillä oli pelkkä isä, missä äiti oli? Eikö häntä kiinnostanut omat lapsensa?

Ap

Mulla oli juoppo isä ja välinpitämätön äiti (epäilen että tekivät muutenkin lapsia vain koska kuuluu, en ole ikinä tuntenut olevani heille tai kellekään tärkeä tai toivottu tms). Muistan että hoitopaikassa hoitaja kysyi minulta että "onkos isä taas rikkonut astioita" eli kyllä näistä tiedettiin mutta ainakaan 30 vuotta sitten ei välitetty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko hylättyjen lasten vanhemmilla itsellään joku mielenterveysongelma, persoonallisuushäiriö tai päihdeongelma?

Tuollainen käytös vaikuttaa vahvasti siltä, jos ei lastaan osaa kohdata ollenkaan tai on aina uhkaava tai impulsiivinen.

Olenko oikeassa?

Ap

Usein taustalla on kuormittava elämäntilanne yhdistettynä monenlaisiin muihin ongelmiin, mikä sitten näkyy kotona.

Juurikin näin, lisäksi ei tarvitse olla ns. vakvaiakaan ongelmia mutta esim. itselläni on ollut sellaista että vanhemmat on tehneet reissutyötä molemmat ja kotona ei olla oikein puhuttu ns. vaikeista asioista kovin avoimesti. itselle on kehittynyt huono itsetunto lapsesta saakka ja on kiusattu yms. jätetty ulkopuoliseksi koulussa yms. ja kun vanhemmat ovat olleet kiireisiä ja stressaantuneitakin niin ei ole jotenkin kehdannut tai uskaltanut vaivata heitä omilla jutuilla ja ei ole myöskään uskaltanut kertoa omista ongelmista + hävettänyt ne asiat. toki meillä on näennäisesti kaikki ollut hyvin, rakastavat vanhemmat ja tiiviit suhteet muuten mutta vaikeista asioista ei tosiaan ainakaan lapsille lapsena ollessani oikein puhuttu. Vanhempana on sitten alkanut oireilemaan ja alkanut selivtää lapsuuden asioita (joita on pitänyt ihan normaalina tähän asti ja ei ole huomannut mitään ns. ongelmaa sillä tavalla konkreettisesti). 

Ei lapset välttämättä kerro muille aikuisille, mitä kotona tapahtuu, koska lapsella on luontainen tarve suojella sitä vanhempaansa. Lapsi saattaa esim ajatella, että se äiti/isä ei pärjää, jos hän ei ole huolehtimassa. Mikä kamala taakka lapsella!! Se oma vanhempi on kuitenkin yleensä lapsen tärkein aikuinen ja lapsi ei osaa ajatella, että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan, jos hän pääsisi pois vanhemman luota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu tapauksesta. Mun kohdalla se on sitä että toinen vanhempani kuoli. Se kuollut vanhempi oli mulle se tärkeä ja lämmin aikuinen jonka kuolemaa meillä ei koskaan käsitelty minkä takia mulla on ihan kamala pelko hylätyksi tulemisesta vielä aikuisenakin koska silloin kun hän kuoli niin jäin tavallaan yksin. Elossa oleva vanhempi taas oli arvaamaton ja toisinaan väkivaltainen, koskaan ei tiennyt onko tulossa rauhallinen päivä vai tuleeko turpaan tai huutoa ja kokoajan sai olla varpaillaan. Eli siis mun elämässä ei ollut yhtäkään turvallista aikuista keneltä olisi saanut apua ja tukea vaan piti oppia pärjäämään yksin kaiken kanssa koska apua ei yksinkertaisesti uskaltanut pyytää. Ehkä lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti kuvastaa tota parhaiten. Terapeutti kuvasi joskus että olen tavallaan orpo ja siltä musta tuntuu.

:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?

Ap

Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.

Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?

Ap

Kuten sanoin, ei ollut ketään turvallista aikuista keltä tukea olisi hakenut joten asiasta ei tullut puhuttua. Toinen syy siihen että asiasta ei puhunut on puhtaasti se, että kun kasvaa tuollaisessa kodissa niin sitä helposti pitää normaalina tapana käyttäytyä eikä varsinkaan lapsi välttämättä ymmärrä sitä kuinka väärin tulee kohdelluksi. Mulla meni vuosia ymmärtää se että minkälaiset jäljet se jätti. Toisinaan taas lapset ovat niin lojaaleja vanhempia kohtaan että eivät uskalla puhua. Voi olla useita syitä siihen miksi tollaiset asiat jää ulkopuolisilta pimentoon.

Meillä suku ei ole läheinen, eikä mulla ole minkäänlaista tunnesidettä kehenkään sukulaiseen. Kuolleen vanhempani suku ei ole ollut läsnä elämässä edes silloin kun hän vielä eli. Ainoa, missä sukulaisia näkisin on ns. pakolliset tapahtumat eli hautajaiset ja häät, joihin itse en yleensä edes osallistu. 

Vierailija kirjoitti:

Ei lapset välttämättä kerro muille aikuisille, mitä kotona tapahtuu, koska lapsella on luontainen tarve suojella sitä vanhempaansa. Lapsi saattaa esim ajatella, että se äiti/isä ei pärjää, jos hän ei ole huolehtimassa. Mikä kamala taakka lapsella!! Se oma vanhempi on kuitenkin yleensä lapsen tärkein aikuinen ja lapsi ei osaa ajatella, että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan, jos hän pääsisi pois vanhemman luota.

Miten surullista! Pitäisi kertoa lapselle, että apua saa jos uskaltaa jollekulle avautua. Että ei se vanhempi siitä suutu, päinvastoin elämä muuttuu mukavammaksi.

Mutta eihän se lapsi sitä tiedä, kun on tottunut tuollaiseen ikävään ”normaaliin”.

Vaikea tässä itsekään on ketään leimata miksikään, kaipa sitten on vain pakko kysellä kautta rantain siltä lapselta tästä asiasta.

Minusta tuon erään perheen toiminta on selvää laiminlyöntiä. Eikä ketään oikein jaksa kiinnostaa.

Ap

:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?

Ap[/quote]

Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.

Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?

Ap[/quote]

Toinen vanhempi kuoli ja se jäljelle jäänyt kävi töissä eikä ollut läsnä kotona. Sukulaiset ja tuttavat hoitivat kotona kunnes menin kouluun. Minua on hakattu, pidetty nälässä ja syyllistetty "mitäs itse aiheutit". Ei sellainen lapsi tiedä, että on muitakin tapoja elää ja millaista on perheessä, jossa asiat hyvin. Kouluun mennessä en osannut ystävystyä, koska en ollut leikkinyt muiden kanssa. Ja mitä tästä seurasi? Aikuisena yhä yksinäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu tapauksesta. Mun kohdalla se on sitä että toinen vanhempani kuoli. Se kuollut vanhempi oli mulle se tärkeä ja lämmin aikuinen jonka kuolemaa meillä ei koskaan käsitelty minkä takia mulla on ihan kamala pelko hylätyksi tulemisesta vielä aikuisenakin koska silloin kun hän kuoli niin jäin tavallaan yksin. Elossa oleva vanhempi taas oli arvaamaton ja toisinaan väkivaltainen, koskaan ei tiennyt onko tulossa rauhallinen päivä vai tuleeko turpaan tai huutoa ja kokoajan sai olla varpaillaan. Eli siis mun elämässä ei ollut yhtäkään turvallista aikuista keneltä olisi saanut apua ja tukea vaan piti oppia pärjäämään yksin kaiken kanssa koska apua ei yksinkertaisesti uskaltanut pyytää. Ehkä lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti kuvastaa tota parhaiten. Terapeutti kuvasi joskus että olen tavallaan orpo ja siltä musta tuntuu.

:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?

Ap

Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.

Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?

Ap

Kuten sanoin, ei ollut ketään turvallista aikuista keltä tukea olisi hakenut joten asiasta ei tullut puhuttua. Toinen syy siihen että asiasta ei puhunut on puhtaasti se, että kun kasvaa tuollaisessa kodissa niin sitä helposti pitää normaalina tapana käyttäytyä eikä varsinkaan lapsi välttämättä ymmärrä sitä kuinka väärin tulee kohdelluksi. Mulla meni vuosia ymmärtää se että minkälaiset jäljet se jätti. Toisinaan taas lapset ovat niin lojaaleja vanhempia kohtaan että eivät uskalla puhua. Voi olla useita syitä siihen miksi tollaiset asiat jää ulkopuolisilta pimentoon.

Meillä suku ei ole läheinen, eikä mulla ole minkäänlaista tunnesidettä kehenkään sukulaiseen. Kuolleen vanhempani suku ei ole ollut läsnä elämässä edes silloin kun hän vielä eli. Ainoa, missä sukulaisia näkisin on ns. pakolliset tapahtumat eli hautajaiset ja häät, joihin itse en yleensä edes osallistu. 

Kiitos selvennyksestä! Tottahan tuo on. Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi, toivottavasti et missään tapauksessa syytä itseäsi mistään vanhempiesi vioista. Sinä olet hyvä ja syntynyt tänne oikeutetusti elämään elämääsi.

Rakkautta,

Ap

Itse en yksinkertaisesti kehdannut kertoa kellekään esim isän juomisesta tai piittaamattomasta äidistä siinä iässä, kun tajusin että tämä ei ole normaalia ja muilla on paremmat vanhemmat, hävetti että edes oma äiti ei välitä ja että isä on juoppohullu.

Vierailija kirjoitti:

:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?

Ap

Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.

Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?

Ap

Toinen vanhempi kuoli ja se jäljelle jäänyt kävi töissä eikä ollut läsnä kotona. Sukulaiset ja tuttavat hoitivat kotona kunnes menin kouluun. Minua on hakattu, pidetty nälässä ja syyllistetty "mitäs itse aiheutit". Ei sellainen lapsi tiedä, että on muitakin tapoja elää ja millaista on perheessä, jossa asiat hyvin. Kouluun mennessä en osannut ystävystyä, koska en ollut leikkinyt muiden kanssa. Ja mitä tästä seurasi? Aikuisena yhä yksinäisyyttä.

Voi sinua :( Sydämeen sattuu lukea tällaista. Kiitos vastauksestasi. Toivon sinullekin kaikkea parasta elämääsi, hyviä ystäviä ja rakkautta. Rohkeutta ja voimaa.

Ilkeät ”vanhemmat” kyllä maksavat teoistaan tavalla tai toisella. Tuollaisia ei saisi ollakaan!

Halauksin,

Ap

Koetin kertoa äidilleni isäpuolen lähennelleen minua, mutta hän oli vain hiljaa ja vaihtoi puheenaihetta. En anna ikinä anteeksi, että hän hylkäsi minut silloin kun olisin eniten apua tarvinnut. En ole sen koommin pysynyt luottamaan ihmisiin.