Lue keskustelun säännöt.
Mitä on käytännössä ”hylättynä oleminen lapsuudessa”?
11.01.2019 |
Sen kokeneet, vääntäkää rautalangasta minulle tämä termi. Mitä siis on elää lapsuus hylättynä?
Onko se siis sitä, että on väkivaltaiset vanhemmat vai miten?
Kommentit (64)
:,( Miten tällaiseen pahuuteen voisi puuttua? Miten näitä lapsia voisi kuulla ja auttaa?
Ei kai aina tarvita ammattilaisia, vaan ihan tavallisia lähimmäisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten esiin tuomat isotkin ongelmat kuitataan monesti vain lapsellisena kiukutteluna. On helpompaa olla tekemättä mitään kuin ottaa riski siitä, että vanhemmat pahoittavat mielensä. Aikuisena tämä lapsi saattaakin sitten tuntea voimakasta vihaa ja pettymystä niitä kaikkia vaikeista olosuhteista tietäneitä aikuisia kohtaan, joita lapsen hyvinvointi ei kiinnostanut pätkän vertaa. Yleinen luottamus ihmisten hyvyyteen ei enää koskaan palaudu ennalleen, kun sen kerran on menettänyt.
Ei apua saa mistään. On ihan huuhaata sanoa, että kerro jollekin, niin saat apua. Lapsen pitäisi tietää, millaista se apu on, ennen kuin sitä uskaltaa pyytää.
Jos kotioloistaan kertoo jollekin ulkopuoliselle, on seurauksena voivottelua ja siunailua. Silti mikään ei muutu.
Jos sitten "suuri pyörä" jostain syystä lähtisikin pyörimään, ja seurauksena olisi vaikka huostaanotto, ei sekään välttämättä olisi hyvä. Ei kai lapsi oikeasti kuvittele, että jos hän vaikka kotonaan on henkisesti hylätty, etteikö tilanne jatkuisi samana jossain lastenkodissakin? Ja jos lasta vielä kiusataan koulussa, niin lastenkotiin muuttamallako se kiusaaminen loppuu?
Viranomaisten palveluverkko on ihan paska eikä meillä kukaan "ota koppia" kenestäkään, vaikka miten sitä korulauseissa toistellaan. Parhaiten autat lasta, jos huomaat, että häntä kohdellaan huonosti, kun olet itse hänelle mahdollisimman mukava ja tarjoat aikaasi tai miksei vaikka ruokaakin etkä kysele mitään.
Pitäisikö tehdä joku kampanja kouluihin lapsille:
”Äiti/isä ei aina ole oikeassa. Kotona pitäisi olla kivaa eikä pelottavaa. Kotona pitäisi saada ruokaa ja seuraa. Vanhempien tehtävä on tukea lastaan ja hankkia tälle vaatteet. Jos teillä ei ole näin, kerro siitä lähiaikuiselle, jooko.”
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö tehdä joku kampanja kouluihin lapsille:
”Äiti/isä ei aina ole oikeassa. Kotona pitäisi olla kivaa eikä pelottavaa. Kotona pitäisi saada ruokaa ja seuraa. Vanhempien tehtävä on tukea lastaan ja hankkia tälle vaatteet. Jos teillä ei ole näin, kerro siitä lähiaikuiselle, jooko.”
Ongelma ei yleensä ole se, etteikö perheen ongelmista usein joillain tasolla oltaisi tietoisia useammallakin taholla, vaan se, ettei niistä yksinkertaisesti välitetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö tehdä joku kampanja kouluihin lapsille:
”Äiti/isä ei aina ole oikeassa. Kotona pitäisi olla kivaa eikä pelottavaa. Kotona pitäisi saada ruokaa ja seuraa. Vanhempien tehtävä on tukea lastaan ja hankkia tälle vaatteet. Jos teillä ei ole näin, kerro siitä lähiaikuiselle, jooko.”
Pitäisi ja kampanja pitäisi kohdistaa myös vanhemmille. Ihmettelen kyllä, että kuka olisi luotettava lähiaikuinen hylätylle lapselle. Lapsi ei luota kehenkään eikä avaudu kenellekään jos sen seurauksena kotona odottaa uhka hirivttävästä kaltoinkohtelusta tai väkivallasta. Koettu on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö tehdä joku kampanja kouluihin lapsille:
”Äiti/isä ei aina ole oikeassa. Kotona pitäisi olla kivaa eikä pelottavaa. Kotona pitäisi saada ruokaa ja seuraa. Vanhempien tehtävä on tukea lastaan ja hankkia tälle vaatteet. Jos teillä ei ole näin, kerro siitä lähiaikuiselle, jooko.”
Ongelma ei yleensä ole se, etteikö perheen ongelmista usein joillain tasolla oltaisi tietoisia useammallakin taholla, vaan se, ettei niistä yksinkertaisesti välitetä.
Tai ulospäin kaikki näyttää normaalilta, mutta kotona seinien sisällä on helvetti. Vanhemmat välittävät kaunista kiiltokuvaa ulospäin ja lapset ovat kilttejä, hijaisia, vetäytyviä, henkisesti hylättyjä. Eikä kukaan aavista mitä on todellisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö tehdä joku kampanja kouluihin lapsille:
”Äiti/isä ei aina ole oikeassa. Kotona pitäisi olla kivaa eikä pelottavaa. Kotona pitäisi saada ruokaa ja seuraa. Vanhempien tehtävä on tukea lastaan ja hankkia tälle vaatteet. Jos teillä ei ole näin, kerro siitä lähiaikuiselle, jooko.”
Ongelma ei yleensä ole se, etteikö perheen ongelmista usein joillain tasolla oltaisi tietoisia useammallakin taholla, vaan se, ettei niistä yksinkertaisesti välitetä.
Tai ulospäin kaikki näyttää normaalilta, mutta kotona seinien sisällä on helvetti. Vanhemmat välittävät kaunista kiiltokuvaa ulospäin ja lapset ovat kilttejä, hijaisia, vetäytyviä, henkisesti hylättyjä. Eikä kukaan aavista mitä on todellisuus.
Itse yritin kertoa perheemme ongelmista, mutta joka paikassa minua kehotettiin olemaan vain reipas tyttö. Vasta aikuisiällä terapiassa minua jaksettiin ensimmäistä kertaa kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se riippuu tapauksesta. Mun kohdalla se on sitä että toinen vanhempani kuoli. Se kuollut vanhempi oli mulle se tärkeä ja lämmin aikuinen jonka kuolemaa meillä ei koskaan käsitelty minkä takia mulla on ihan kamala pelko hylätyksi tulemisesta vielä aikuisenakin koska silloin kun hän kuoli niin jäin tavallaan yksin. Elossa oleva vanhempi taas oli arvaamaton ja toisinaan väkivaltainen, koskaan ei tiennyt onko tulossa rauhallinen päivä vai tuleeko turpaan tai huutoa ja kokoajan sai olla varpaillaan. Eli siis mun elämässä ei ollut yhtäkään turvallista aikuista keneltä olisi saanut apua ja tukea vaan piti oppia pärjäämään yksin kaiken kanssa koska apua ei yksinkertaisesti uskaltanut pyytää. Ehkä lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti kuvastaa tota parhaiten. Terapeutti kuvasi joskus että olen tavallaan orpo ja siltä musta tuntuu.
:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?
Ap
Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.
Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?
Ap
Ohis, mutta itse kerroin kouluterkkarille, että isäpuoli pahoinpiteli pikkusisaruksiani. Mitään ei tapahtunut. 1990-luku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi ja kampanja pitäisi kohdistaa myös vanhemmille. Ihmettelen kyllä, että kuka olisi luotettava lähiaikuinen hylätylle lapselle. Lapsi ei luota kehenkään eikä avaudu kenellekään jos sen seurauksena kotona odottaa uhka hirivttävästä kaltoinkohtelusta tai väkivallasta. Koettu on.
Nimenomaan. Pitäisi olla niitä resursseja, että tarpeen vaatiessa lapsen ei tarvitse palata sinne hulluun kotiympäristöön rangaistavaksi sen jälkeen, kun on "kehdannut" mennä perheen salaisuudet paljastamaan. Apua pitäisi olla saatavilla myös niille sen verran järjissään oleville vanhemmille, jotka (pienellä herättelyllä) tajuaisivat toimivansa väärin ja olisivat valmiita opettelemaan uusia toimintatapoja.
Luotettava lähiaikuinen voi kyllä olla vaikka joku muu sukulainen, opettaja tai kaverin vanhempi, mutta ei heillekään noin vain lähdetä avautumaan, jos ei ole takeita siitä, ettei se johda vain suurempiin vaikeuksiin kotona. Kokemukseni mukaan ihmiset myös ylipäätään ovat arkoja puuttumaan toisten asioihin ja ennemmin hyssyttelevät ja vähättelevät sitä lapsen kokemusta, jos lapsi jotain uskaltaakin sanoa.
Hylätyn lapsen vanhempi kaveeraa yleensä kaltaistensa kanssa. Lapsi on näkymätön kasvuympäristössään aikuisille, eikä välttämättä edes ymmärrä sitä. Tietynlaista lapsen kaltoinkohtelun ideologiaa ovat siten tukemassa useat aikuiset. Yksi lapsi yksin vastaan lauma sairasmielisiä aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi ja kampanja pitäisi kohdistaa myös vanhemmille. Ihmettelen kyllä, että kuka olisi luotettava lähiaikuinen hylätylle lapselle. Lapsi ei luota kehenkään eikä avaudu kenellekään jos sen seurauksena kotona odottaa uhka hirivttävästä kaltoinkohtelusta tai väkivallasta. Koettu on.
Nimenomaan. Pitäisi olla niitä resursseja, että tarpeen vaatiessa lapsen ei tarvitse palata sinne hulluun kotiympäristöön rangaistavaksi sen jälkeen, kun on "kehdannut" mennä perheen salaisuudet paljastamaan. Apua pitäisi olla saatavilla myös niille sen verran järjissään oleville vanhemmille, jotka (pienellä herättelyllä) tajuaisivat toimivansa väärin ja olisivat valmiita opettelemaan uusia toimintatapoja.
Luotettava lähiaikuinen voi kyllä olla vaikka joku muu sukulainen, opettaja tai kaverin vanhempi, mutta ei heillekään noin vain lähdetä avautumaan, jos ei ole takeita siitä, ettei se johda vain suurempiin vaikeuksiin kotona. Kokemukseni mukaan ihmiset myös ylipäätään ovat arkoja puuttumaan toisten asioihin ja ennemmin hyssyttelevät ja vähättelevät sitä lapsen kokemusta, jos lapsi jotain uskaltaakin sanoa.
En sanoisi että vanhemmat ovat senverrankaan järjissään. Mielenterveyden häiriöt eivät poistu aikuiselta sanomalla. Jos lapsi luottaisi sukulaisiin, opettajaan tai kavereihinsa, eiköhän hän heille avautuisi. Hylätyksi lapseksi ei tulla hetkessä, lapsi on oppinut asemaansa ja siihen kuuluu pelko, ahdistus, epätietoisuus, yksinäisyys, jokapäiväinen yksinselviäminen arjesta, arkuus ja epäluottamus ihmisiä kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se riippuu tapauksesta. Mun kohdalla se on sitä että toinen vanhempani kuoli. Se kuollut vanhempi oli mulle se tärkeä ja lämmin aikuinen jonka kuolemaa meillä ei koskaan käsitelty minkä takia mulla on ihan kamala pelko hylätyksi tulemisesta vielä aikuisenakin koska silloin kun hän kuoli niin jäin tavallaan yksin. Elossa oleva vanhempi taas oli arvaamaton ja toisinaan väkivaltainen, koskaan ei tiennyt onko tulossa rauhallinen päivä vai tuleeko turpaan tai huutoa ja kokoajan sai olla varpaillaan. Eli siis mun elämässä ei ollut yhtäkään turvallista aikuista keneltä olisi saanut apua ja tukea vaan piti oppia pärjäämään yksin kaiken kanssa koska apua ei yksinkertaisesti uskaltanut pyytää. Ehkä lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti kuvastaa tota parhaiten. Terapeutti kuvasi joskus että olen tavallaan orpo ja siltä musta tuntuu.
:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?
Ap
Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.
Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?
Ap
Aika harva lapsi mitään puhuu ulkopuolelle perheen asioista. Etenkään jos niille on epätodennäköistä saada aikaan muutosta.
Uskaltaisiko lapsi kertoa, jos joku tuttava tai läheinen kyselisi varovaisesti asiasta? Että millaista siellä kotona oikein on?
Ap
Jos sinua huolestuttaa, niin tee lasu, mutta älä ryhdy itse selvitystoimiin. Hyvää tarkoittavat ihmiset saavat paljon pahaa aikaiseksi. Kiinnostuksesi asiaan vaikuttaa monella tapaa hurskastelulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hylätyn lapsen vanhempi kaveeraa yleensä kaltaistensa kanssa. Lapsi on näkymätön kasvuympäristössään aikuisille, eikä välttämättä edes ymmärrä sitä. Tietynlaista lapsen kaltoinkohtelun ideologiaa ovat siten tukemassa useat aikuiset. Yksi lapsi yksin vastaan lauma sairasmielisiä aikuisia.
Tämä juuri. Ja kaikki lapsen psyykkinen oireilu ohitetaan tuollaisessa perheessä yleensä pelkkänä kiukutteluna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai se riippuu tapauksesta. Mun kohdalla se on sitä että toinen vanhempani kuoli. Se kuollut vanhempi oli mulle se tärkeä ja lämmin aikuinen jonka kuolemaa meillä ei koskaan käsitelty minkä takia mulla on ihan kamala pelko hylätyksi tulemisesta vielä aikuisenakin koska silloin kun hän kuoli niin jäin tavallaan yksin. Elossa oleva vanhempi taas oli arvaamaton ja toisinaan väkivaltainen, koskaan ei tiennyt onko tulossa rauhallinen päivä vai tuleeko turpaan tai huutoa ja kokoajan sai olla varpaillaan. Eli siis mun elämässä ei ollut yhtäkään turvallista aikuista keneltä olisi saanut apua ja tukea vaan piti oppia pärjäämään yksin kaiken kanssa koska apua ei yksinkertaisesti uskaltanut pyytää. Ehkä lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti kuvastaa tota parhaiten. Terapeutti kuvasi joskus että olen tavallaan orpo ja siltä musta tuntuu.
:( Ikävää. Etkö uskaltanut kertoa lähipiirin aikuisille äitisi käytöksestä? Missä sukulaisesi olivat, eikö isän puolen sukua kiinnostanut pitää yhteyttä sinuun, kun isäsi kuoli?
Ap
Siis en halua olla töykeä kysellessäni tästä, mutta itse olisin tehnyt noin. Olisin sanonut kaverin vanhemmille, ala-asteen opettajalleni tai terveydenhoitajalle.
Onko tämä sitten niin arka asia, ettei lapsi uskalla kertoa kenellekään? Uhkaileeko tuollainen huono vanhempi lastaan asialla?
Ap
Aika harva lapsi mitään puhuu ulkopuolelle perheen asioista. Etenkään jos niille on epätodennäköistä saada aikaan muutosta.
Uskaltaisiko lapsi kertoa, jos joku tuttava tai läheinen kyselisi varovaisesti asiasta? Että millaista siellä kotona oikein on?
Ap
Kertoisitko itse, jos sinulta kysyttäisiin noin? Kyllä lapsi osaa vaistota onko kysymyksen takana koira haudattuna.
Tästä syystä jäin itse aikoinaan kotiin pienten lastemme kanssa että olisin läsnä heidän oppimisissa ja arjessa, eikä vaan päiväkodin täti kerro mitä tänään opittiin. Sisarukseni ja vanhempani pitivät minua outona kun en ollut uraputkessa tienaamassa kuten he ja veivät lapsensa jo 2 kk ikäisenä hoitajille. Olen itse vanhempieni iltatähtenä joutunut kärsimään toisten perheen jäsenten kiireistä ja tuntenut olevani hidas ja toisten vauhtia hidastamassa.
Halusin että omat lapseni eivät koe samaa vaan saavat aikaani ja kiinostavat vanhempiaan oikeesti. Onneksi mies on hyvätuloinen ja arvosti samoja arvoja että tähän oli mahdollisuus. Tämä oli meidän oma valinta.
Äiti lähti uuden miehen matkaan toiselle puolelle suomea, isä löysi uuden naisen ja ilmeisesti oli mielummin isä hänen lapsilleen ja jätti minut ja veljeni vuosiksi yksin kotiin. Kerran viikossa kävi kotona jättämässä meilel ruokarahaa ja täyttämässä pakkasen pizzalla ja ranskalaisilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP ihan mielenkiinnosta, oletko sinä itse vanhempi vai epäiletkö sivusta jonkun lapsen olevan "hylätty"?
Ulkopuolelta asioita on vaikea nähdä, mutta nykyään kerhoissa, päiväkodeissa ja neuvoloissa aika hyvin havaitaan oireilevat lapset.
Jos lapsi uskaltaa näyttää vanhemmalleen kaikki tunteensa ja saa niihin asiallista vastinetta (empatiaa, lohtua, myös tarpeen mukaista käytöksen rajoittamista), niin kaikki on hyvin todennäköisesti hyvin.
Jos taas lapsi ei näytä tunteitaan, mutta vanhemman tunne-elämä vyöryy lapsen kannettavaksi, niin kaikki ei mitä todennäköisimmin ole ok.
Ap vastaa: olen seurannut erästä sukulaisperhettä ja äidin käytös lastaan kohtaan on minusta erikoista. Itse olen elänyt ns. tavallisessa ydinperheessä, enkä ymmärrä tuon äidin toimia ollenkaan. Siksi kyselen ihan käytännön asioita.
Ap
Millaista se käytös on sitten? Miten lapsi käyttäytyy vanhempaa kohtaan
En kyllä lähtisi "mutulla" kyselemään lapselta mitään. Jos kaikki on ok, niin sinä syöt iästä riippuen lapsen luottamusta vanhempaansa. Tarkoitan, että luot lapselle sellaisen mielikuvan, että sinun silmään vanhemmat kohtelevat häntä väärin - mikä ei välttämättä ole totta.
Pienet lapset ovat todella manipuloitavissa, esim. lastensuojelu ei yleensä esitä lapsille (jos ovat ammattilaisia) johdattelevia kysymyksiä.
Mielestäni sinulla on kaksi vaihtoehtoa: lastensuojelu ilmoitus tai sitten vanhemmille suoraan puhuminen. Tai sitten voit vielä miettiä, että onko huolenaihe kuinka suuri. Kirjoita vain tänne siitä käytöksestä, jos pystyt sen niin tekemään ettei ole tunnistettavissa.
Sanoilla laiminlyönti ja hylkääminen on omat merkityksensä, mutta molemmat voivat tarkoittaa samojakin asioita. Tässä ketjussa tullutkin jo hyviä esimerkkejä. Lapsi ei välttämättä tule kirjaimellisesti hylätyksi, mutta vanhempi/lapsen hoivasta ja huolenpidosta vastaava aikuinen laiminlyö lapsen fyysisiä ja psyykkisiä tarpeita. Se onkin jo pitkä lista, jos alkaisi luettelemaan kaikkia niitä asioita, jotka lapsen perusturvaan sekä fyysisiin ja psyykkisiin tarpeisiin sisältyy. Lapsi voi tulla henkisesti hylätyksi, vaikka biologinen vanhempi pysyisi fyysisesti läsnä ja hoitaisi näennäisesti vähimmäiset perustarpeet ja hoivatoimet.
Kuten joku jo sanoikin, lapselle ne omat kotiolot on normaaleja, ei se edes tiedä, että niissä olisi jotain kertomista kenellekään. Koska ei ole vertailukohdetta.
Itse jäin vanhempien eron jalkoihin, olin yksin melkein aina ja ruokaakaan ei välttämättä ollut. Kaiken pahimman keskellä vielä jouduin opettajani hylkäämäksi, kun sain siirron ylimääräiselle luokalle. Ennen opettaja oli edes jotenkin välittänyt, sitten ei ollut enää ketään. Nyt ajateltuna olisin voinut mennä jonkun puheille, mutta luulin, että näin kuuluu ollakin. Äiti kehui, kuinka itsenäinen olin - ei ollut vaihtoehtoa, kun jätettiin yksin.