Lähetä terveisesi kaipaamallesi henkilölle XII

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu. Henkilö jonka kanssa menin naimisiin, on universaalissa katsantokannassa edelleen aviopuolisoni. Olen harvinaisen periaatteellinen ihminen. Ei auta, vaikka kaikki olisikin vain kärsimystä. Pelkkää surua ja kärsimystä.

Etkö sinä voisi yrittää omalta osaltasi parantaa teidän parisuhteen tilaa ja ilmapiiriä?

Yritystä on ollut. Huomasin ettei kyllä ollutkaan liikaa minun puoleltani. Ehkä hän rakasti sittenkin enemmän. Olen melko karu jos minua loukataan syvästi. En silloin hehkuta mitään enkä puhu rakkaudesta. En osaa.

Etkö pysty siis antamaan anteeksi? Miten sinua loukattiin?

Loukattiin suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Minulla on tuntuma, että olen antanut anteeksi. En ole ihan varma, mutta toivottavasti.

Hyvä että olet antanut anteeksi. Sitten pitää vielä unohtaa nuo loukkaukset, niin ei ole enää surua ja kärsimystä.

Kiitos tuosta. Niin pitää. Ei tule olemaan helppoa.,😔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu. Henkilö jonka kanssa menin naimisiin, on universaalissa katsantokannassa edelleen aviopuolisoni. Olen harvinaisen periaatteellinen ihminen. Ei auta, vaikka kaikki olisikin vain kärsimystä. Pelkkää surua ja kärsimystä.

Etkö sinä voisi yrittää omalta osaltasi parantaa teidän parisuhteen tilaa ja ilmapiiriä?

Yritystä on ollut. Huomasin ettei kyllä ollutkaan liikaa minun puoleltani. Ehkä hän rakasti sittenkin enemmän. Olen melko karu jos minua loukataan syvästi. En silloin hehkuta mitään enkä puhu rakkaudesta. En osaa.

Etkö pysty siis antamaan anteeksi? Miten sinua loukattiin?

Loukattiin suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Minulla on tuntuma, että olen antanut anteeksi. En ole ihan varma, mutta toivottavasti.

Pyydän anteeksi🙏. Mä tarvitsen kait hitaamman tahdin. Haluan tutustua sinuun. Kunnolla. Et pystyy olemaan avoin, se on rohkeutta vaativaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tämmöinen ole mistään kotoisin. Arpoo vaan itsekseen omassa mielessä ja jossain vauva-palstalla, että mahtaako hänellä olla tunteita lainkaan tai jopa samanlaisia, ja olisiko hän siinä tapauksessa kuitenkaan valmis mihinkään ja jos, niin mihin, ja miten asian saisi etenemään ja plääh. 

Oikeasti, pitäisi tavata ja jutella ja jos niikseen tulisi, viettää vaikka yö yhdessä. Mutta ennen kaikkea jutella sittenkin. Himputin nainen, kun olet niin sellainen. Muunlaiset unohtaisin. Mutta kaikkien todennäköisyyslaskelmien valossa mun on panostettava sille, että talo voittaa aina, eli eipä sinua voisi pahemmin hetkauttaa mitä minä ajattelen ja tunnen. Omaa mielikuvitustani kaikki tyynni, tai kyvyttömyyttä unohtaa ohimenneitä mahdollisuuksia ja hassunhauskoja yhteensattumia, jotka sinulle ehkä olivat enemmänkin hetken hupia vailla suurempaa aikomusta mihinkään. 

Niin. Tai sitten ajattelen sinusta noin miten kirjoitit.

Olisiko tässä siis jonkinlaisen selvitystyön paikka? Jos, jos ja jos, niin olisi se tavallaan surkuhupaisaa mikäli molemmat pohdiskelisivat asiaa tahoillaan samaan tapaan loputtomiin.

Niinhän se olisi. Pienin tunnustelevin askelin eteenpäin.

Oma tilanteeni on nyt se, että olen pysähtynyt enkä ota enää yhtä pientäkään askelta ennen kuin "sinä" otat välillä edes yhden. Tai jos tästä vielä liikun, niin juoksen nurkan taakse piiloon ja sitten vielä maailman ääriin, juoksen niin kauan ja kauas, että henki lähtee. En pysty enää ajattelemaan sua. Mutta oot niin kuin joku hiton tarra, en saa sua pois mielestäni.

Hmm niin. Pieniä askelia, mutta se on hankalaa, kuvailemallasi tavalla. Jos kumpikin ajattelee juuri samaan tapaan, niin kumpikaan ei sitten ota mitään askelia mihinkään. Siinäpä seistä jökötetään sitten vaan. Vuodenajat vaihtuu ympärillä, päivät vilahelee ohi valonvälähdyksinä, kiihtyen kuin strobot entisessä diskossa. Välillä lunta huussin katolla, välillä ruskan nujertamia lehtiä kasautuen ja pois pölisten. Pikkuhiljaa hautaudutaan maatuvaan karikkeeseen ja joku sieni alkaa nousta jaloista ylöspäin, sentti sentiltä hivuttautuen popsimaan yhä tärkeämpiä elimiä. Seistään ja ihmetellään. Sydän alkaa peittyä jäkälään ja kasvaa koivunkantosientä. Mutta se on vain jatkumoa ikiaikaiselle kipuilulle, eikä sitä siksi edes huomaa. Tuolla se olisi, muutaman metrin päässä, mutta enpä ota askeltakaan, en. On se niin pelottava vaikka onkin ihana. Katselen tässä vaan, tulkoon mokoma itse tännepäin. Ja aikansa siinä jäpitettyämme meillä muurautuu silmät umpeen sammaleesta ja rakastunut puupääkin lahoaa kääpien buffetpöydäksi. Jonakin vuosisatana iskee se iso myrsky, joka repii meidät juuriltamme, lennättää trombin voimalla hujan hajan eri suuntiin, jossain mätkähdämme maahan pirstoutuen ja lopulta yksinkertaisesti maadumme pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu. Henkilö jonka kanssa menin naimisiin, on universaalissa katsantokannassa edelleen aviopuolisoni. Olen harvinaisen periaatteellinen ihminen. Ei auta, vaikka kaikki olisikin vain kärsimystä. Pelkkää surua ja kärsimystä.

Etkö sinä voisi yrittää omalta osaltasi parantaa teidän parisuhteen tilaa ja ilmapiiriä?

Yritystä on ollut. Huomasin ettei kyllä ollutkaan liikaa minun puoleltani. Ehkä hän rakasti sittenkin enemmän. Olen melko karu jos minua loukataan syvästi. En silloin hehkuta mitään enkä puhu rakkaudesta. En osaa.

Etkö pysty siis antamaan anteeksi? Miten sinua loukattiin?

Loukattiin suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Minulla on tuntuma, että olen antanut anteeksi. En ole ihan varma, mutta toivottavasti.

Hyvä että olet antanut anteeksi. Sitten pitää vielä unohtaa nuo loukkaukset, niin ei ole enää surua ja kärsimystä.

Sivusta, unohtaminen voi olla liian kova vaatimus ilman hypnoosia tai vastaavaa, eikä se ole välttämätöntä. Riittää, kun ei muistele ja ajattele loukkauksia eikä vedä niitä enää esiin uuden riidan tullessa. Anteeksiannettuja asioita ei saa käyttää koston välineenä tai oikeutuksena omalle toiminnalle.

Hienointa on, kun hyväksyy toisen ja rakastaa häntä siitä huolimatta mitä hän on tehnyt. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Menen naimisiin ensi kesänä. Sinun pitää siis unohtaa minut kokonaan.

Tämä sovittu😀 oliko se 10.8 päivämäärä täällä, sehän vois olla hyvä😚

Hopeakettu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakkaspäivän terkut toiselle A:lle 💙❄️🌨️☃️ Mielessä olet joka ikinen päivä.

A'atpa on suosittuja🙂

No tää kans sitte, A'alle terkkuja💝

Tunniste: Alempi naapurilääni, pikku A eli 173cm🙃

Et kai vaan kaipaa minua? Sijaitseeko tämä lääni pohjoisessa vai etelässä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu. Henkilö jonka kanssa menin naimisiin, on universaalissa katsantokannassa edelleen aviopuolisoni. Olen harvinaisen periaatteellinen ihminen. Ei auta, vaikka kaikki olisikin vain kärsimystä. Pelkkää surua ja kärsimystä.

Etkö sinä voisi yrittää omalta osaltasi parantaa teidän parisuhteen tilaa ja ilmapiiriä?

Yritystä on ollut. Huomasin ettei kyllä ollutkaan liikaa minun puoleltani. Ehkä hän rakasti sittenkin enemmän. Olen melko karu jos minua loukataan syvästi. En silloin hehkuta mitään enkä puhu rakkaudesta. En osaa.

Etkö pysty siis antamaan anteeksi? Miten sinua loukattiin?

Loukattiin suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Minulla on tuntuma, että olen antanut anteeksi. En ole ihan varma, mutta toivottavasti.

Hyvä että olet antanut anteeksi. Sitten pitää vielä unohtaa nuo loukkaukset, niin ei ole enää surua ja kärsimystä.

Kiitos tuosta. Niin pitää. Ei tule olemaan helppoa.,😔

Menkää tunnekeskeiseen pariterapiaan, siitä voi olla apua tähänkin.

Toivottavasti sulla on jotain musiikkia, jonka kuuntelu piristää vaikeina aikoina. Tiedän että tykkäät itse tuottaa myös ja se on hyvä taito.

Vierailija kirjoitti:

Hopeakettu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakkaspäivän terkut toiselle A:lle 💙❄️🌨️☃️ Mielessä olet joka ikinen päivä.

A'atpa on suosittuja🙂

No tää kans sitte, A'alle terkkuja💝

Tunniste: Alempi naapurilääni, pikku A eli 173cm🙃

Et kai vaan kaipaa minua? Sijaitseeko tämä lääni pohjoisessa vai etelässä?

Vinkki: kurkkaa ketun profiilista sijainti. 😉

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu. Henkilö jonka kanssa menin naimisiin, on universaalissa katsantokannassa edelleen aviopuolisoni. Olen harvinaisen periaatteellinen ihminen. Ei auta, vaikka kaikki olisikin vain kärsimystä. Pelkkää surua ja kärsimystä.

Etkö sinä voisi yrittää omalta osaltasi parantaa teidän parisuhteen tilaa ja ilmapiiriä?

Yritystä on ollut. Huomasin ettei kyllä ollutkaan liikaa minun puoleltani. Ehkä hän rakasti sittenkin enemmän. Olen melko karu jos minua loukataan syvästi. En silloin hehkuta mitään enkä puhu rakkaudesta. En osaa.

Etkö pysty siis antamaan anteeksi? Miten sinua loukattiin?

Loukattiin suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Minulla on tuntuma, että olen antanut anteeksi. En ole ihan varma, mutta toivottavasti.

Onko sulla joku toinen kaivattu kuin puolisosi kun olet täällä ketjussa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tämmöinen ole mistään kotoisin. Arpoo vaan itsekseen omassa mielessä ja jossain vauva-palstalla, että mahtaako hänellä olla tunteita lainkaan tai jopa samanlaisia, ja olisiko hän siinä tapauksessa kuitenkaan valmis mihinkään ja jos, niin mihin, ja miten asian saisi etenemään ja plääh. 

Oikeasti, pitäisi tavata ja jutella ja jos niikseen tulisi, viettää vaikka yö yhdessä. Mutta ennen kaikkea jutella sittenkin. Himputin nainen, kun olet niin sellainen. Muunlaiset unohtaisin. Mutta kaikkien todennäköisyyslaskelmien valossa mun on panostettava sille, että talo voittaa aina, eli eipä sinua voisi pahemmin hetkauttaa mitä minä ajattelen ja tunnen. Omaa mielikuvitustani kaikki tyynni, tai kyvyttömyyttä unohtaa ohimenneitä mahdollisuuksia ja hassunhauskoja yhteensattumia, jotka sinulle ehkä olivat enemmänkin hetken hupia vailla suurempaa aikomusta mihinkään. 

Niin. Tai sitten ajattelen sinusta noin miten kirjoitit.

Olisiko tässä siis jonkinlaisen selvitystyön paikka? Jos, jos ja jos, niin olisi se tavallaan surkuhupaisaa mikäli molemmat pohdiskelisivat asiaa tahoillaan samaan tapaan loputtomiin.

Niinhän se olisi. Pienin tunnustelevin askelin eteenpäin.

Oma tilanteeni on nyt se, että olen pysähtynyt enkä ota enää yhtä pientäkään askelta ennen kuin "sinä" otat välillä edes yhden. Tai jos tästä vielä liikun, niin juoksen nurkan taakse piiloon ja sitten vielä maailman ääriin, juoksen niin kauan ja kauas, että henki lähtee. En pysty enää ajattelemaan sua. Mutta oot niin kuin joku hiton tarra, en saa sua pois mielestäni.

Hmm niin. Pieniä askelia, mutta se on hankalaa, kuvailemallasi tavalla. Jos kumpikin ajattelee juuri samaan tapaan, niin kumpikaan ei sitten ota mitään askelia mihinkään. Siinäpä seistä jökötetään sitten vaan. Vuodenajat vaihtuu ympärillä, päivät vilahelee ohi valonvälähdyksinä, kiihtyen kuin strobot entisessä diskossa. Välillä lunta huussin katolla, välillä ruskan nujertamia lehtiä kasautuen ja pois pölisten. Pikkuhiljaa hautaudutaan maatuvaan karikkeeseen ja joku sieni alkaa nousta jaloista ylöspäin, sentti sentiltä hivuttautuen popsimaan yhä tärkeämpiä elimiä. Seistään ja ihmetellään. Sydän alkaa peittyä jäkälään ja kasvaa koivunkantosientä. Mutta se on vain jatkumoa ikiaikaiselle kipuilulle, eikä sitä siksi edes huomaa. Tuolla se olisi, muutaman metrin päässä, mutta enpä ota askeltakaan, en. On se niin pelottava vaikka onkin ihana. Katselen tässä vaan, tulkoon mokoma itse tännepäin. Ja aikansa siinä jäpitettyämme meillä muurautuu silmät umpeen sammaleesta ja rakastunut puupääkin lahoaa kääpien buffetpöydäksi. Jonakin vuosisatana iskee se iso myrsky, joka repii meidät juuriltamme, lennättää trombin voimalla hujan hajan eri suuntiin, jossain mätkähdämme maahan pirstoutuen ja lopulta yksinkertaisesti maadumme pois. 

:D

Mutku nyt on välillä sun vuoro. Otin jo askelia. Etkö ole huomannut? Vai odotako, että minä vain liikun? Ota askel niin otan seuraavan. Ihan kuinka pieni vain, huomaan sen kyllä.

Voisitko kertoa edes täällä anonyymina, että miksi kohtelet minua somessa kuten kohtelet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tämmöinen ole mistään kotoisin. Arpoo vaan itsekseen omassa mielessä ja jossain vauva-palstalla, että mahtaako hänellä olla tunteita lainkaan tai jopa samanlaisia, ja olisiko hän siinä tapauksessa kuitenkaan valmis mihinkään ja jos, niin mihin, ja miten asian saisi etenemään ja plääh. 

Oikeasti, pitäisi tavata ja jutella ja jos niikseen tulisi, viettää vaikka yö yhdessä. Mutta ennen kaikkea jutella sittenkin. Himputin nainen, kun olet niin sellainen. Muunlaiset unohtaisin. Mutta kaikkien todennäköisyyslaskelmien valossa mun on panostettava sille, että talo voittaa aina, eli eipä sinua voisi pahemmin hetkauttaa mitä minä ajattelen ja tunnen. Omaa mielikuvitustani kaikki tyynni, tai kyvyttömyyttä unohtaa ohimenneitä mahdollisuuksia ja hassunhauskoja yhteensattumia, jotka sinulle ehkä olivat enemmänkin hetken hupia vailla suurempaa aikomusta mihinkään. 

Niin. Tai sitten ajattelen sinusta noin miten kirjoitit.

Olisiko tässä siis jonkinlaisen selvitystyön paikka? Jos, jos ja jos, niin olisi se tavallaan surkuhupaisaa mikäli molemmat pohdiskelisivat asiaa tahoillaan samaan tapaan loputtomiin.

Niinhän se olisi. Pienin tunnustelevin askelin eteenpäin.

Oma tilanteeni on nyt se, että olen pysähtynyt enkä ota enää yhtä pientäkään askelta ennen kuin "sinä" otat välillä edes yhden. Tai jos tästä vielä liikun, niin juoksen nurkan taakse piiloon ja sitten vielä maailman ääriin, juoksen niin kauan ja kauas, että henki lähtee. En pysty enää ajattelemaan sua. Mutta oot niin kuin joku hiton tarra, en saa sua pois mielestäni.

Hmm niin. Pieniä askelia, mutta se on hankalaa, kuvailemallasi tavalla. Jos kumpikin ajattelee juuri samaan tapaan, niin kumpikaan ei sitten ota mitään askelia mihinkään. Siinäpä seistä jökötetään sitten vaan. Vuodenajat vaihtuu ympärillä, päivät vilahelee ohi valonvälähdyksinä, kiihtyen kuin strobot entisessä diskossa. Välillä lunta huussin katolla, välillä ruskan nujertamia lehtiä kasautuen ja pois pölisten. Pikkuhiljaa hautaudutaan maatuvaan karikkeeseen ja joku sieni alkaa nousta jaloista ylöspäin, sentti sentiltä hivuttautuen popsimaan yhä tärkeämpiä elimiä. Seistään ja ihmetellään. Sydän alkaa peittyä jäkälään ja kasvaa koivunkantosientä. Mutta se on vain jatkumoa ikiaikaiselle kipuilulle, eikä sitä siksi edes huomaa. Tuolla se olisi, muutaman metrin päässä, mutta enpä ota askeltakaan, en. On se niin pelottava vaikka onkin ihana. Katselen tässä vaan, tulkoon mokoma itse tännepäin. Ja aikansa siinä jäpitettyämme meillä muurautuu silmät umpeen sammaleesta ja rakastunut puupääkin lahoaa kääpien buffetpöydäksi. Jonakin vuosisatana iskee se iso myrsky, joka repii meidät juuriltamme, lennättää trombin voimalla hujan hajan eri suuntiin, jossain mätkähdämme maahan pirstoutuen ja lopulta yksinkertaisesti maadumme pois. 

:D

Mutku nyt on välillä sun vuoro. Otin jo askelia. Etkö ole huomannut? Vai odotako, että minä vain liikun? Ota askel niin otan seuraavan. Ihan kuinka pieni vain, huomaan sen kyllä.

Nyt en ihan ymmärrä. Olen ehdottanut tapaamista..?

Heidi, näen että et ole onnellinen. Miksi et tee mitään?

Tarjoan sinulle ihan toisenlaisen elämän ja parisuhteen jos teet ratkaisusi.... 

M

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti sulla on jotain musiikkia, jonka kuuntelu piristää vaikeina aikoina. Tiedän että tykkäät itse tuottaa myös ja se on hyvä taito.

Kun olen tekemisissä musiikin kanssa, kaikki muu unohtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tämmöinen ole mistään kotoisin. Arpoo vaan itsekseen omassa mielessä ja jossain vauva-palstalla, että mahtaako hänellä olla tunteita lainkaan tai jopa samanlaisia, ja olisiko hän siinä tapauksessa kuitenkaan valmis mihinkään ja jos, niin mihin, ja miten asian saisi etenemään ja plääh. 

Oikeasti, pitäisi tavata ja jutella ja jos niikseen tulisi, viettää vaikka yö yhdessä. Mutta ennen kaikkea jutella sittenkin. Himputin nainen, kun olet niin sellainen. Muunlaiset unohtaisin. Mutta kaikkien todennäköisyyslaskelmien valossa mun on panostettava sille, että talo voittaa aina, eli eipä sinua voisi pahemmin hetkauttaa mitä minä ajattelen ja tunnen. Omaa mielikuvitustani kaikki tyynni, tai kyvyttömyyttä unohtaa ohimenneitä mahdollisuuksia ja hassunhauskoja yhteensattumia, jotka sinulle ehkä olivat enemmänkin hetken hupia vailla suurempaa aikomusta mihinkään. 

Niin. Tai sitten ajattelen sinusta noin miten kirjoitit.

Olisiko tässä siis jonkinlaisen selvitystyön paikka? Jos, jos ja jos, niin olisi se tavallaan surkuhupaisaa mikäli molemmat pohdiskelisivat asiaa tahoillaan samaan tapaan loputtomiin.

Niinhän se olisi. Pienin tunnustelevin askelin eteenpäin.

Oma tilanteeni on nyt se, että olen pysähtynyt enkä ota enää yhtä pientäkään askelta ennen kuin "sinä" otat välillä edes yhden. Tai jos tästä vielä liikun, niin juoksen nurkan taakse piiloon ja sitten vielä maailman ääriin, juoksen niin kauan ja kauas, että henki lähtee. En pysty enää ajattelemaan sua. Mutta oot niin kuin joku hiton tarra, en saa sua pois mielestäni.

Hmm niin. Pieniä askelia, mutta se on hankalaa, kuvailemallasi tavalla. Jos kumpikin ajattelee juuri samaan tapaan, niin kumpikaan ei sitten ota mitään askelia mihinkään. Siinäpä seistä jökötetään sitten vaan. Vuodenajat vaihtuu ympärillä, päivät vilahelee ohi valonvälähdyksinä, kiihtyen kuin strobot entisessä diskossa. Välillä lunta huussin katolla, välillä ruskan nujertamia lehtiä kasautuen ja pois pölisten. Pikkuhiljaa hautaudutaan maatuvaan karikkeeseen ja joku sieni alkaa nousta jaloista ylöspäin, sentti sentiltä hivuttautuen popsimaan yhä tärkeämpiä elimiä. Seistään ja ihmetellään. Sydän alkaa peittyä jäkälään ja kasvaa koivunkantosientä. Mutta se on vain jatkumoa ikiaikaiselle kipuilulle, eikä sitä siksi edes huomaa. Tuolla se olisi, muutaman metrin päässä, mutta enpä ota askeltakaan, en. On se niin pelottava vaikka onkin ihana. Katselen tässä vaan, tulkoon mokoma itse tännepäin. Ja aikansa siinä jäpitettyämme meillä muurautuu silmät umpeen sammaleesta ja rakastunut puupääkin lahoaa kääpien buffetpöydäksi. Jonakin vuosisatana iskee se iso myrsky, joka repii meidät juuriltamme, lennättää trombin voimalla hujan hajan eri suuntiin, jossain mätkähdämme maahan pirstoutuen ja lopulta yksinkertaisesti maadumme pois. 

:D

Mutku nyt on välillä sun vuoro. Otin jo askelia. Etkö ole huomannut? Vai odotako, että minä vain liikun? Ota askel niin otan seuraavan. Ihan kuinka pieni vain, huomaan sen kyllä.

Nyt en ihan ymmärrä. Olen ehdottanut tapaamista..?

No sehän on iso askel. Mutta ei siis minua kohti. Voi hitsi... Miten se nyt taas tälleen meni sivu?

Vierailija kirjoitti:

Heidi, näen että et ole onnellinen. Miksi et tee mitään?

Tarjoan sinulle ihan toisenlaisen elämän ja parisuhteen jos teet ratkaisusi.... 

M

Niinhän ne kaikki sanoo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu. Henkilö jonka kanssa menin naimisiin, on universaalissa katsantokannassa edelleen aviopuolisoni. Olen harvinaisen periaatteellinen ihminen. Ei auta, vaikka kaikki olisikin vain kärsimystä. Pelkkää surua ja kärsimystä.

Etkö sinä voisi yrittää omalta osaltasi parantaa teidän parisuhteen tilaa ja ilmapiiriä?

Yritystä on ollut. Huomasin ettei kyllä ollutkaan liikaa minun puoleltani. Ehkä hän rakasti sittenkin enemmän. Olen melko karu jos minua loukataan syvästi. En silloin hehkuta mitään enkä puhu rakkaudesta. En osaa.

Etkö pysty siis antamaan anteeksi? Miten sinua loukattiin?

Loukattiin suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Minulla on tuntuma, että olen antanut anteeksi. En ole ihan varma, mutta toivottavasti.

Onko sulla joku toinen kaivattu kuin puolisosi kun olet täällä ketjussa? 

On. Jos hän sattuisi olemaan täällä, hän pääsi tietämään sen, miksi kaikki meni kuten meni. Olisin halunnut aina sen sanoa. Siis mikäli ylipäätään on ajatellut koko asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Voisitko kertoa edes täällä anonyymina, että miksi kohtelet minua somessa kuten kohtelet?

Miten?

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla tällaista tunnetta minussa? Maailman tavallisimmassa talliaisessa.

Olet niin kulta ja arvokas. En väsy tuon toistamiseen. Erityisen mukavaa on, kun ei tarvitse enää yrittää olla ajattelematta niin. On vapauttavaa, kun sen toteaminen ei aiheuta itsessä enää turhautumista ja jonkinlaista tuskaa. En olekaan säälittävä eikä niitä vastaan tarvitse taistella tai jos joku kysyisi, ei tarvitsisi häpeissään myöntää, että joo kyllä, ne nousee herätessä taivaanrannasta ja vain ovat yhtä varmana kuin aurinko, yhäkin.

Sinä olet tietoinen ja se riittää. Vaikka ansaitsisitkin sen, että kaikki maailman kauniit sanat kailotettaisiinkin kaikilta maailman katoilta kirkkaana ja ääni heleänä. Vaikka ansaitsisit kuulla ne äänelläni aivan suoraan mitään pois jättämättä. Taidat kuitenkin tietää...

Se aiheuttaa minussa suurta onnea, että ajatukseni sinusta ilmeisesti ehkä tekevät hyvää sinulle ja tuovat hyvää mieltä<3

Hiiteen normitukset ja suhdemallit tai se ettei saisi edes sisällään tuntea jotakin, koska olosuhteet. Minä ajattelen näin sinusta, vaikka huutaisit vihaavasi etkä tahtoisi kuunaan nähdä. Se olisi sinun valintasi ja kunnioittaisin sitä. Ja minulla on minun "valintani". Tough luck hun, I love you and I have your back, always. Vaikka se sitten olisi hiljaa turvaavia ajatuksia suuntaasi lähettäen tai jotakin vastaavaa. Tiedän, että tulen kasvamaan tuohon hyväksyntään ja kestämään, jos et enää olisikaan irl tukenani ja sillä tavoin läsnä kuten olet nyt. Kuin karhuemo pentujaan, niin minä todellakin sinua vaan. Tietenkin.

Kiitos tästä viestistä! Nyt kun sanoit sen suoraan on paljon helpompi olla. Ei enää turhia toiveita... :)

On ollut todella mahtava huomata, että on olemassa sun kaltainen ihminen.