Syömishäiriö B.E.D, tämä on täyttä hel""iä, mielestäni jopa anoreksiaa pahempi.

Tuo vertailu anoreksiaan lähtee ehkä siitä, että anoreksiapotilaita tunnutaan ymmärtävän eri tavalla kun meitä, jotka "vaan" ahmii. Ei kukaan varmaan kuvittele, että sekään mikään kiva sairaus on. Mutta siis mua auttoi myös tuo yhden vastaajan mainitsema Seronil-lääke suht isolla annoksella. Mutta yksilöllistä kai tämäkin.

Olisikohan BEDin taustalla jokin häiriö aivojen välittäjäaineiden tasapainossa? Jos ravitsemusterapeutin suunnittelemat ja kellontarkasti noudatetut, verensokerin tasaisena pitävät ateriat eivät auta, olisikohan jostain mielialalääkkeestä hyötyä? En nyt missään nimessä ole ehdottamassa niitä kaikille, vaan niille, joille mikään muu ei auta. Joku jo mainitsikin, että ssri-lääkkeistä oli ollut apua. Dopamiinitasoihin vaikuttavaa Voxraa käytetään tupakasta vieroittautumiseen, ja se myös yleensä vähentää ruokahalua. Kysykää lääkäriltä. Sairaalloinen ylipaino on varmasti vaarallisempaa, kuin lääkkeet.

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriöstä ja muista syömishäiriöstä kärsivät: oletteko miettineet mikä teidät ajaa sairaaseen käyttäytymiseen? Taustalla on lähes aina käsittelemättömiä asioita ja jopa pahoja traumoja. Lapsuuden aikainen hyväksikäyttö voi esimerkkinä oireilla syömishäiriönä. Samoin muu traumatausta. Pelkkään syömiseen keskittyminen ei auta, vaan pitäisi tunnistaa ja hoitaa syyt siellä taustalla.

Minä sairastuinsyömishäiriöön väkivaltaisen ja alkoholistisen perheeni takia (myös kiintymyssuhdeiriötä ja koulukiusaamista, monenkirjava traumatausta). Samoin ystäväni sairastui kiintymyssuhdehäiriön ja epäterveen perhedynamiikan takia.

Joskus syynä voi tietysti olla ihan persoonaan ja tempperamenttipiirteisiin liittyvät asiat. Esimerkiksi anoreksiassa tyypillistä on perfektionistisuus ja halu kontrolloida.

Paljonkin on mietitty vaan ei enää jaksa, kun ei kerran terapeuttikaan sellaista syytä löytänyt. Joskus kyllä oikein ärsyttää kun tuntuu että kaikilla muilla on jokin oikea syy häiriöönsä, juurikin lapsuudessa erilaisia ongelmia, tai joku erittäin stressaava elämänvaihe tai tapahtuma myöhemmin. Mulla ei ole oikein mitään syytä miksi olen tällainen: lapsuus oli hyvä, olen ollut suurimman osan elämää hyväosainen ja onnellinen ihminen vailla isompia kolhuja. Olen vieläkin sellainen perusonnellinen, että nautin kaikista ihan pienistä asioista valtavasti arjessani. Ja silti ahmimishäiriö on ja pysyy.

- 53

Tuttua. Sairastuin eskari-iässä. Pahin oli kun leivoin mokkapaloja ja söin yksin koko pellillisen. Lopulta vain oksensin kun enempää ei mahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriöstä ja muista syömishäiriöstä kärsivät: oletteko miettineet mikä teidät ajaa sairaaseen käyttäytymiseen? Taustalla on lähes aina käsittelemättömiä asioita ja jopa pahoja traumoja. Lapsuuden aikainen hyväksikäyttö voi esimerkkinä oireilla syömishäiriönä. Samoin muu traumatausta. Pelkkään syömiseen keskittyminen ei auta, vaan pitäisi tunnistaa ja hoitaa syyt siellä taustalla.

Minä sairastuinsyömishäiriöön väkivaltaisen ja alkoholistisen perheeni takia (myös kiintymyssuhdeiriötä ja koulukiusaamista, monenkirjava traumatausta). Samoin ystäväni sairastui kiintymyssuhdehäiriön ja epäterveen perhedynamiikan takia.

Joskus syynä voi tietysti olla ihan persoonaan ja tempperamenttipiirteisiin liittyvät asiat. Esimerkiksi anoreksiassa tyypillistä on perfektionistisuus ja halu kontrolloida.

Geenit vaikuttavat enemmän asiaan. Yksi addiktoitua pelaamiseen. Toinen addiktoituu alkoholiin ja kolmas addiktoituu syömiseen tai syömättömyyteen.

BEDin parasta hoitoa on rakastaa itseään niin paljon, että syö säännöllisesti viisi terveellistä ateriaa päivässä eli aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Se, että syö ennenkaikkea tarpeeksi terveellistä ruokaa on tärkeä osa hoitoa. Toinen vielä tärkeämpi osuus on olla laihduttamatta vaikka muut sanoisivat mitä hyvänsä. Lääkärille jne voi sanoa suoraan sairastavansa BEDiä niin hän ei tyrkytä laihdutuskuuria. Tärkeintä ovat hyvät veriarvot rasva-arvoineen päivineen.

Vierailija kirjoitti:

Tuo vertailu anoreksiaan lähtee ehkä siitä, että anoreksiapotilaita tunnutaan ymmärtävän eri tavalla kun meitä, jotka "vaan" ahmii. Ei kukaan varmaan kuvittele, että sekään mikään kiva sairaus on. Mutta siis mua auttoi myös tuo yhden vastaajan mainitsema Seronil-lääke suht isolla annoksella. Mutta yksilöllistä kai tämäkin.

Minusta anoreksia ja ahmimishäiriö ovat saman syömishäiriön kaksi eri ääripäätä. Kumpaankin pitäisi suhtautua samalla vakavuudella. Ihminen voi syödä itsensä hen—-giltä ihan yhtä hyvin kuin tap—-paa itsensä näännyttämällä.

(hitto tämä sanasen__suuri on ärsyttävää tällä palstalla......)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriöstä ja muista syömishäiriöstä kärsivät: oletteko miettineet mikä teidät ajaa sairaaseen käyttäytymiseen? Taustalla on lähes aina käsittelemättömiä asioita ja jopa pahoja traumoja. Lapsuuden aikainen hyväksikäyttö voi esimerkkinä oireilla syömishäiriönä. Samoin muu traumatausta. Pelkkään syömiseen keskittyminen ei auta, vaan pitäisi tunnistaa ja hoitaa syyt siellä taustalla.

Minä sairastuinsyömishäiriöön väkivaltaisen ja alkoholistisen perheeni takia (myös kiintymyssuhdeiriötä ja koulukiusaamista, monenkirjava traumatausta). Samoin ystäväni sairastui kiintymyssuhdehäiriön ja epäterveen perhedynamiikan takia.

Joskus syynä voi tietysti olla ihan persoonaan ja tempperamenttipiirteisiin liittyvät asiat. Esimerkiksi anoreksiassa tyypillistä on perfektionistisuus ja halu kontrolloida.

Geenit vaikuttavat enemmän asiaan. Yksi addiktoitua pelaamiseen. Toinen addiktoituu alkoholiin ja kolmas addiktoituu syömiseen tai syömättömyyteen.

BEDin parasta hoitoa on rakastaa itseään niin paljon, että syö säännöllisesti viisi terveellistä ateriaa päivässä eli aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Se, että syö ennenkaikkea tarpeeksi terveellistä ruokaa on tärkeä osa hoitoa. Toinen vielä tärkeämpi osuus on olla laihduttamatta vaikka muut sanoisivat mitä hyvänsä. Lääkärille jne voi sanoa suoraan sairastavansa BEDiä niin hän ei tyrkytä laihdutuskuuria. Tärkeintä ovat hyvät veriarvot rasva-arvoineen päivineen.

Ai enemmän kuin tausta? En usko, muuhunkin riippuvuuskäyttäytymiseen vaikuttaa olennaisesti myös ne taustat. Toki geenit vaikuttavat myös, mutta eivät todellakaan enemmän mitä tausta. Kaikki syömishäiriöiset ja riippuvaiset, jotka tunnen, kärsivät joko kiintymyssuhdehäiriöstä tai muusta traumataustasta. Tunnen lukuisia nykyisiä ja entisiä holisteja, nistejä, pelaajia, työnarkomaaneja, syömishäiriöisiä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on niin vaikeaa? Painaisin itsekin paljon enemmä jos söisin.

Pari ruisleipää ja pari kasvista riittää aikuiselle. Mässyttäminen,ei ole tarpeellista. Vettä reippaasti.

-46kg

Sulla ei ole syömishäiriötä. Onnittelut siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Typerää vertailla, anoreksian kokeneesta anoreksia on varmasti yhtä hirveä kuin sinun sairautesi sinun mielestäsi. 

Eiköhän tämä ole yksilöllistä. Minä anoreksian sairastaneena olen ihan iloinen, ettei ole ollut ahmimisoireita. Liiallinenkin itsensä kontrolloiminen tuntuu minusta vähemmän kamalalta, kuin ajatus sen kontrollin puutteesta. Monestihan näissä häiriöissä yksi paranemisen este on se, että ihminen kokee oman sairautensa jollain tavalla turvalliseksi, suojaavaksi ja lohtua tuovaksi tekijäksi elämässään. Toki kumpikin sairaus voi pahimmillaan johtaa kuolemaan, ja heikentää siinä välissä elämänlaatua merkittävästi, eli objektiivisesti ei voi todeta että jompi kumpi olisi toista pahempi sairaus.

No, nämä ovat henkilökohtaisia näkemyksiä. En tiedä miten pahaksi sinun sairautesi pahimmillaan meni, mutta itse en kyllä sanoisi ottavani mielummin sitä sairasta "kontrolli"he*vettiä missä olen ollut, kuin ahmimista ja täten kontrollin puutetta. Tuosta "kontrollista" on todellinen itsekuri ja kontrolli kaukana, se on se sairaus joka kontrolloi ihmistä. Menin pahimmillani niin huonoon kuntoon, että en olisi jaksanut kävellä sängystä keittiöön, mutta silti oli pakko kuluttaa tietty määrä kaloreita päivässä osastollakin hoitajilta salassa, vaikka ruokavalio koostui käytännössä sokerittomista pastilleista ja mehusta sekä silloin tällöin leivästä. 

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriöstä ja muista syömishäiriöstä kärsivät: oletteko miettineet mikä teidät ajaa sairaaseen käyttäytymiseen? Taustalla on lähes aina käsittelemättömiä asioita ja jopa pahoja traumoja. Lapsuuden aikainen hyväksikäyttö voi esimerkkinä oireilla syömishäiriönä. Samoin muu traumatausta. Pelkkään syömiseen keskittyminen ei auta, vaan pitäisi tunnistaa ja hoitaa syyt siellä taustalla.

Minä sairastuinsyömishäiriöön väkivaltaisen ja alkoholistisen perheeni takia (myös kiintymyssuhdeiriötä ja koulukiusaamista, monenkirjava traumatausta). Samoin ystäväni sairastui kiintymyssuhdehäiriön ja epäterveen perhedynamiikan takia.

Joskus syynä voi tietysti olla ihan persoonaan ja tempperamenttipiirteisiin liittyvät asiat. Esimerkiksi anoreksiassa tyypillistä on perfektionistisuus ja halu kontrolloida.

Kyllä sitä on tullut mietittyä mikä tähän johti, moni asia tietysti. Osa on selvillä, osa varmasti hahmottuu vasta terapiassa tässä vuosien mittaan. Ennen kaikkea taidan olla persoonana "otollinen" yksilö, perfektionisti, itseltäni paljon vaativa, muut aina etusijalle laittava jne... Väsyin kovan paineen ja stressin alla ja aloin luultavasti purkamaan pahaa oloani syömättömyydellä, syömisen kontrolloinnilla ja liikunnalla. :/ 

Tsemppiä ap!

Auttaisiko sulla ammattilaiselle puhuminen?

Mun mielestä ahmit, koska olet tullut riippuvaiseksi ahmimisesta, siitä tulee hyvä olo kun saa syödä. Se ruokkii aivoja ja aivot ikäänkuin käskee ahmimaan, että tulee hyvä olo. Jos et ahmi, niin ahdistaa ja sitä tunnetta on vaikea kestää. Pienin askelin kuitenkin voit parantua!

Entinen bulimikko ja anorektikko

Vierailija kirjoitti:

Olisikohan BEDin taustalla jokin häiriö aivojen välittäjäaineiden tasapainossa? Jos ravitsemusterapeutin suunnittelemat ja kellontarkasti noudatetut, verensokerin tasaisena pitävät ateriat eivät auta, olisikohan jostain mielialalääkkeestä hyötyä? En nyt missään nimessä ole ehdottamassa niitä kaikille, vaan niille, joille mikään muu ei auta. Joku jo mainitsikin, että ssri-lääkkeistä oli ollut apua. Dopamiinitasoihin vaikuttavaa Voxraa käytetään tupakasta vieroittautumiseen, ja se myös yleensä vähentää ruokahalua. Kysykää lääkäriltä. Sairaalloinen ylipaino on varmasti vaarallisempaa, kuin lääkkeet.

Kannattaa olla hyvin varovainen mielialalääkkeiden kanssa. Itselläni oli ahmimistausta ja siihen taipumusta. Ongelma oli kuitenkin ruokavaliomuutosten myötä hiipunut. En käytännössä ikinä ahminut enää. Vuosia myöhemmin sain väsyttävän masennuslääkkeen nukahtamisongelmiin ja se laukaisi koko helvetin uudelleen. Tuli hirveä himo ahmia etenkin kaikkea makeaa. Onneksi ahmimiskohtaukset loppuivat kun lopetin lääkkeen. Eli kyllä aivokemialla varmasti on osuutta asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriöstä ja muista syömishäiriöstä kärsivät: oletteko miettineet mikä teidät ajaa sairaaseen käyttäytymiseen? Taustalla on lähes aina käsittelemättömiä asioita ja jopa pahoja traumoja. Lapsuuden aikainen hyväksikäyttö voi esimerkkinä oireilla syömishäiriönä. Samoin muu traumatausta. Pelkkään syömiseen keskittyminen ei auta, vaan pitäisi tunnistaa ja hoitaa syyt siellä taustalla.

Minä sairastuinsyömishäiriöön väkivaltaisen ja alkoholistisen perheeni takia (myös kiintymyssuhdeiriötä ja koulukiusaamista, monenkirjava traumatausta). Samoin ystäväni sairastui kiintymyssuhdehäiriön ja epäterveen perhedynamiikan takia.

Joskus syynä voi tietysti olla ihan persoonaan ja tempperamenttipiirteisiin liittyvät asiat. Esimerkiksi anoreksiassa tyypillistä on perfektionistisuus ja halu kontrolloida.

Paljonkin on mietitty vaan ei enää jaksa, kun ei kerran terapeuttikaan sellaista syytä löytänyt. Joskus kyllä oikein ärsyttää kun tuntuu että kaikilla muilla on jokin oikea syy häiriöönsä, juurikin lapsuudessa erilaisia ongelmia, tai joku erittäin stressaava elämänvaihe tai tapahtuma myöhemmin. Mulla ei ole oikein mitään syytä miksi olen tällainen: lapsuus oli hyvä, olen ollut suurimman osan elämää hyväosainen ja onnellinen ihminen vailla isompia kolhuja. Olen vieläkin sellainen perusonnellinen, että nautin kaikista ihan pienistä asioista valtavasti arjessani. Ja silti ahmimishäiriö on ja pysyy.

- 53

Itselläni oli aikoinaan mm. masennusta ja paniikkia (ja ahmimista) ja aina vähän hymyilyttää nämä kommentit, että sun täytyy vaan sevittää mikä trauma sulle on ton aiheuttanu ja sitten alkaa helpottaa.

Mutta kun ei, mulla ei ollut mitään ulkoista syytä sairastua, ei ole käynyt mitään ei ole vaikeeta elämää oli hyvä lapsuudenkoti oli kavereita kaikkea hyvää.

Geenilotossa vaan kävi niin, että synnyin tämmösenä, lääkkeillä pääsin sitten kuntoon. Mitä mä olisin edes terapialla tehnyt, kun elämä oli silloinkin jo oikeesti tosi hyvää.

Itselläni oli muutamia vuosia ahmintahäiriö. En osaa sanoa minkä asteinen, mutta se tuntui hulluudelta. Minäkin lähdin tilanteen vaatiessa vaikka kävellen kilometrien päähän kauppaan ostamaan kassillisen himoamani herkkuja, ja kotona vedin kaikki heti naamariin. Itsekin söin pussillisen leipää voilla tai vaikka riisiä kattilallisen ellei muuta ollut. Jos leivoin jotain, en voinut olla syömättä kaikkea heti. Itseinho oli ahmimisen jälkeen mieletön.

Painoni nousi melkein 20 kiloa ja olisi varmasti noussut enemmänkin ellen olisi aina yrittänyt kompensoida ahmimiani kalorimääriä pakottamalla itseni syömään välillä terveellisemmin - aina kun siihen pystyin. Ruoka todellakin hallitsi elämääni ja muistan edelleen sen totaalisen pakottavan tarpeen ahmimiselle, juuri sen että mieli oikein huusi sitä mässyä eikä muuta meinannut pystyä ajattelemaan. Joka kerta sille oli pakko antautua.

Jokainen tarina on erilainen, mutta omalla kohdallani tähän ahmimiskierteeseen ja riippuvuuteen olivat ajaneet ainakin ikuinen laihduttaminen, liian vähällä ruoalla kituuttaminen ja tiettyjen ruoka-aineiden demonisointi. Jos tunnistat itsessäni jotain noista, kannattaa lopettaa jos vaan mitenkään mahdollista. Itselläni ahmimiseen vaikuttivat myös ainakin joiltain osin masentuneisuus, yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne (usein iltaisin) sekä tyytymättömyys itseeni ja omaan elämääni. Ehkä moni muukin asia persoonassani ja omassa historiassani.

Tapasin pari kertaa ravitsemusasiantuntijaa, joka tiesi tasan tarkkaan mistä ahmintahäiriössä on kyse ja tuntui kuin hän olisi voinut jatkaa kaikki lauseeni loppuun, koska oli nähnyt niin monia samantyyppisessä tilanteessa kamppailevia. Sain häneltä valtavasti apua, mutta en rahallisista syistä voinut käydä hänen luonaan pidempään. Tärkeimmät neuvot, jotka muistan häneltä omaan tilanteeseeni saaneeni, olivat jo aikaisemmin mainitsemani laihduttamisen, liian vähällä ruoalla kituuttamisen ja tiettyjen ruoka-aineiden demonisoinnin lopettaminen. Luotin täysin hänen neuvoihinsa ja pääsin hänen avullaan oikeaan suuntaan, mutta vasta puoli vuotta myöhemmin aloittaessani parisuhteen ahminta väheni lähes olemattomiin, ja nyt noin 4 vuotta myöhemmin koen sen olevan aika lailla historiaa.

Olin aina ajatellut, että ellen tarkkaile painoani ja aina mieti syömisiäni, lihoan hallitsemattomasti, ja että hoikkana pysyäkseen naisen nyt vaan täytyy aina syödä vähän vähemmän. Uuden parisuhteen löydyttyä sain lisää konkretiaa ravitsemusasiantuntijan neuvoihin, kun kumppanini piti minusta juuri sellaisena kuin olin (ei tarvinnut yrittää laihduttaa), hän suhtautui ruokaan ihailtavan mutkattomasti ja hänen mahtavien kokkaustaitojensa ansiosta söimme todella herkullista normiruokaa, herkkuja, ihan kaikkea, ja paljon enemmän kuin olin koskaan ennen syönyt (siihen loppui ajoittainen kituuttaminen ja pikkuhiljaa myös ruokien demonisointi). En myöskään syönyt enää salaa. Palaset vähän kuin loksahtelivat paikoilleen, ja ymmärrän nyt miten onnekas olen, että niin kävi ilman väkisin yrittämistä ja vääntämistä (joiden olin luullut olevan välttämättömiä).

jatkuu..

Syömisasiat ovat monimutkaisia, joten siinä oli ehkä vähän yksinkertaistettu versio siitä, mitä minulle tapahtui. Toivottavasti en unohtanut kertoa mitään merkittävää. Koen siis ehkä jotenkin niin, että parantuminen tapahtui, kun sain korjattua suhdettani ruokaan ja sen kautta syömiseen liittyvä stressi väheni. Tuonne väliin mahtuu takapakkeja ja kaikkea mahdollista, ja olen edelleen masentuneisuuteen taipuvainen, koen jatkuvasti tyytymättömyyttä vaikka mistä ja minulla on huono itsetunto, mutta henkiset ongelmani ja elämäni kriisit eivät ole estäneet parantumistani.

Tänä päivänä pyrin ottamaan syömisen mahdollisimman rennosti. Kuuntelen kehoani ja syön enimmäkseen silloin kun on nälkä, syön riittävästi ja lisäksi pyrin syömään perusterveellisesti, mutta vain ruokia joista tykkään. Jos yrittäisin pitkään esimerkiksi puputtaa vaan tylsää salaattia tai pelkäisin hiilareita tai rasvaa, en saisi syömisestä enää kaipaamaani nautintoa ja voisin pidemmän päälle päätyä ahmimaan. Ostan herkkuja silloin kun huvittaa, välillä isompiakin määriä, mutta nykyään tuntuu etten todellakaan aina tarvitse puolen kilon karkkipussia himoni tyydyttämiseen, ja siksi ostan yleensä suosista järkevämmän määrän. En pidä kaapissani herkkuja, koska olen edelleen ja tulen aina olemaan erittäin perso erityisesti makealle, ja herkkuja tulisi helposti vedettyä "turhaan" ja liikaakin, mutta enää niiden syöminen ei karkaisi käsistä ahmimiseksi. En siis demonisoi niitä vaan pikemminkin vaan tiedostan etteivät ne ole kovin ravitsevia. Muun muassa näin olen muuttunut. En olisi silloin vuosia sitten ikimaailmassa uskonut voivani päästä tähän pisteeseen.

Sen haluan vielä mainita, että parantumisen alettua painoni laski normaalipainoon pikkuhiljaa. Huomasin, että saan syödä oikeasti isoja, täyttäviä määriä, eikä paino lähde riistäytymään käsistä yhtään mihinkään. Tietty ihmiskehot ovat erilaisia, mutta näin minulla. Minusta ei myöskään mm. enää tunnu, että ruoka voi täyttää jonkin tyhjyyden tunteen sisälläni enkä koe tarvetta turruttaa tai lohduttaa itseäni ruoalla enkä kontrolloida ulkonäköäni eli painoani pakonomaisesti kituuttamalla välillä överiterveellisellä ruoalla.

Toivon todella että joku saa kertomastani irti jotain, tai uskoa siihen, että tuosta helvetistä voi päästä eroon. Tsemppiä! <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriöstä ja muista syömishäiriöstä kärsivät: oletteko miettineet mikä teidät ajaa sairaaseen käyttäytymiseen? Taustalla on lähes aina käsittelemättömiä asioita ja jopa pahoja traumoja. Lapsuuden aikainen hyväksikäyttö voi esimerkkinä oireilla syömishäiriönä. Samoin muu traumatausta. Pelkkään syömiseen keskittyminen ei auta, vaan pitäisi tunnistaa ja hoitaa syyt siellä taustalla.

Minä sairastuinsyömishäiriöön väkivaltaisen ja alkoholistisen perheeni takia (myös kiintymyssuhdeiriötä ja koulukiusaamista, monenkirjava traumatausta). Samoin ystäväni sairastui kiintymyssuhdehäiriön ja epäterveen perhedynamiikan takia.

Joskus syynä voi tietysti olla ihan persoonaan ja tempperamenttipiirteisiin liittyvät asiat. Esimerkiksi anoreksiassa tyypillistä on perfektionistisuus ja halu kontrolloida.

Paljonkin on mietitty vaan ei enää jaksa, kun ei kerran terapeuttikaan sellaista syytä löytänyt. Joskus kyllä oikein ärsyttää kun tuntuu että kaikilla muilla on jokin oikea syy häiriöönsä, juurikin lapsuudessa erilaisia ongelmia, tai joku erittäin stressaava elämänvaihe tai tapahtuma myöhemmin. Mulla ei ole oikein mitään syytä miksi olen tällainen: lapsuus oli hyvä, olen ollut suurimman osan elämää hyväosainen ja onnellinen ihminen vailla isompia kolhuja. Olen vieläkin sellainen perusonnellinen, että nautin kaikista ihan pienistä asioista valtavasti arjessani. Ja silti ahmimishäiriö on ja pysyy.

- 53

Mullakaan ei ole mitään traumataustaa ja itse pääsin eroon ahmimisesta ratkaisukeskeisen psykoterapiana avulla. Yleensähän syömishäiriöihin suositellaan psykodynaamista psykoterapiaa, ja se onkin usein toimivin silloin kun on kyse trauman laukaisemasta syömishäiriöstä. Mutta minun tapauksessani tuo ratkaisukeskeinen terapia toimi, sillä siinä lähdettiin hyvin käytännönläheisesti ja pienten harjoitusten kautta työstämään näitä nykyhetken ongelmia eikä vatvottu perhesuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan tuskin on niin viitseliäs, että illalla lähtee lumipyryssä kauppaan vain suklaan vuoksi, joten kun sitä ei kotona ole, eikä mitään muutakaan, niin ei tule ahmittua. Jos oikeasti on noin viitseliäs, niin jo on päässä jotain pahasti vialla.

Sinäpä sen sanoit, päässä vikaa, sillä sairaus tämä on. Todellakin ahmimishäiriöinen tilaa vaikka kalliin taksikyydin ruokakauppaan, joka on auki toisella puolen kaupunkia.

Itse olen jollain tapaa ahmimishäiriöinen ja olen lihonut sillä 25 kg viime vuodina. Olen saanut tarpeekseni ja halusin muutosta, joten aloitin karppauksen. Se on auttanut ainakin minua, sillä enää en koe päivittäisiä etenkin makeisiin herkkuihin, jäätelöön tai hampurilaisiin kohdistuvaa himoa. Ennen söin herkkuja joka päivä, ja saatoin käydä lähikaupassa 2-3 kertaakin päivässä, vaikka olo oli täysi vielä edellisistä herkuista.

Tosin vieläkin näiden karppauskuukausien aikana on tullut noin yksi sortuminen per kuukausi. Retkahdus tapahtuu silloin kun olen yksin kotona poikaystäväni ollessa pari päivää esim työmatkoillaan. Silloin herkkuhimo tulee kun tiedän että saan rauhassa yksin mättää mitä vaan haluan. Poikaystäväni ei tiedä tästä, ja toisaalta se, että hän uskoo minun olevan tunnollinen ruokavalioni suhteen, on hyvä ahminta-esto minullekin.

Jouluna minulle meinasi tulla ahmintaputki. Pyhien jälkeen palasin kotiin sukulaisten luota ja sain olla kolme päivää yksin kotona. Ekana päivänä tilasin kaksi hampurilaisateriaa, kananugetteja ja dippejä, sekä söin koko purkin ben&jerrys-jäätelöä. Toisena päivänä kävin kaupassa ja ostin konvehtirasian, pakastekakun, pullaa ja joulutorttuja paistopisteestä sekä pizzan. Kolmantena päivänä kävin 2 kertaa kaupassa ja ostelin joulun ale-suklaita, mikropizzoja ja jäätelöitä. Onneksi poikaystäväni palasi kotiin seuraavana päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ihmetellyt, että miksi sitten ostaa kotiin kaikkea mässyä, kakkua, vanukasta, höttöleipää, kaakaojauhetta, sokeria, nakkipaketin, jne.., jos ei kerta pysty niitä vastustamaan? Osta kotiin vain yhden päivän ruoat ja jos lähdet jonnekin, niin lompakko jää kotiin.

Kukaan tuskin on niin viitseliäs, että illalla lähtee lumipyryssä kauppaan vain suklaan vuoksi, joten kun sitä ei kotona ole, eikä mitään muutakaan, niin ei tule ahmittua. Jos oikeasti on noin viitseliäs, niin jo on päässä jotain pahasti vialla.

(p.s. mulla ei olisi edes rahaa ostaa koko ajan herkkuja, niin miten ap:n kaltaisilla on?)

Turhia alapeukkuja. Se on yksi tärkeistä askelista parantumisessa, ettei osta kotiin sitä ahmittavaa ruokaa. Ei se tarkoita että parantuminen olisi yksinkertaista ja pelkästä ostoskäyttäytymisestä kiinni.

Kun se ahmittava ruoka voi olla ihan mitä tahansa. Minä olen vetänyt pahimmassa ahdistuksessani mm. ruokasoodaa, etikkaa ja syönyt kerralla esim. pakkauksellisen margariinia. Ratkaisu ei siis ole, että älä osta ahmittavaa ruokaa.

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriöstä ja muista syömishäiriöstä kärsivät: oletteko miettineet mikä teidät ajaa sairaaseen käyttäytymiseen? Taustalla on lähes aina käsittelemättömiä asioita ja jopa pahoja traumoja. Lapsuuden aikainen hyväksikäyttö voi esimerkkinä oireilla syömishäiriönä. Samoin muu traumatausta. Pelkkään syömiseen keskittyminen ei auta, vaan pitäisi tunnistaa ja hoitaa syyt siellä taustalla.

Minä sairastuinsyömishäiriöön väkivaltaisen ja alkoholistisen perheeni takia (myös kiintymyssuhdeiriötä ja koulukiusaamista, monenkirjava traumatausta). Samoin ystäväni sairastui kiintymyssuhdehäiriön ja epäterveen perhedynamiikan takia.

Joskus syynä voi tietysti olla ihan persoonaan ja tempperamenttipiirteisiin liittyvät asiat. Esimerkiksi anoreksiassa tyypillistä on perfektionistisuus ja halu kontrolloida.

Paljonkin on mietitty vaan ei enää jaksa, kun ei kerran terapeuttikaan sellaista syytä löytänyt. Joskus kyllä oikein ärsyttää kun tuntuu että kaikilla muilla on jokin oikea syy häiriöönsä, juurikin lapsuudessa erilaisia ongelmia, tai joku erittäin stressaava elämänvaihe tai tapahtuma myöhemmin. Mulla ei ole oikein mitään syytä miksi olen tällainen: lapsuus oli hyvä, olen ollut suurimman osan elämää hyväosainen ja onnellinen ihminen vailla isompia kolhuja. Olen vieläkin sellainen perusonnellinen, että nautin kaikista ihan pienistä asioista valtavasti arjessani. Ja silti ahmimishäiriö on ja pysyy.

- 53

Mullakaan ei ole mitään traumataustaa ja itse pääsin eroon ahmimisesta ratkaisukeskeisen psykoterapiana avulla. Yleensähän syömishäiriöihin suositellaan psykodynaamista psykoterapiaa, ja se onkin usein toimivin silloin kun on kyse trauman laukaisemasta syömishäiriöstä. Mutta minun tapauksessani tuo ratkaisukeskeinen terapia toimi, sillä siinä lähdettiin hyvin käytännönläheisesti ja pienten harjoitusten kautta työstämään näitä nykyhetken ongelmia eikä vatvottu perhesuhteita.

Kiitos vinkistä, tätä voisin kyllä vielä kokeilla! Terapeutti ja terapia jolla kävin, edusti ehkä itselleni vähän väärää koulukuntaa, ja tuosta ratkaisukeskeisemmästä lähestymistavasta voisi olla enemmän apua siihen että oppisin hallitsemaan syömiskäytöstäni. 

Varmaankin on juuri noin kuten sanot eli eri syistä johtuville syömishäiriöille toimii eri asiat. Jos joku syvään traumaan ahmiva yrittäisi vain manipuloida pinnallista käytöstään ja ajatteluaan muuttaakseen käytöstään, se tuskin olisi kovin hyvä ratkaisu. Toisaalta jos sellaien jolla ei ole taustalla trauma menee psykodynaamiseen terapiaan käy kuten minulle: terapeutti yrittää aikansa kaivamalla kaivaa niitä traumoja ja kiintymyssuhdeongelmia ja ties mitä, ja turhautuu itsekin kun alkusyytä ei löydy.

Vierailija kirjoitti:

Oletpas läski, yök.

Olisi mielenkiintoista tietää mitä täytyy sellaisen ihmisen päässä olla vialla että pystyy laukomaan tällaisia kommentteja.