Teini on ahdistunut, yksinäinen ja mielestäni masentunut. Mistä apua? Käy jo koulupsykologilla viikottain, muttei tunnu auttavan.

Lasu tästä perheestä. Lapsen ja nuorten o gel.ien syy on huonoissa kotioloissa. Terve lapsi tarvitsee turvallisen ja vakaan kasvuympäristön.

Vierailija kirjoitti:

Lasu tästä perheestä. Lapsen ja nuorten o gel.ien syy on huonoissa kotioloissa. Terve lapsi tarvitsee turvallisen ja vakaan kasvuympäristön.

Huoh

Aspergerit ovat sosiaalisesti kpmpelöitä ja kokevat enemmän yksinäisyyttä kuin tavalliset ihmiset koska eivät ymmärrä sosiaalisiasuhteita. Anna lääkärien tutkia ja diagnosoida lapsi.

Voisko erityisopettaja järjestää sille koulussa kavereita. Jotain yhteistä puuhaa?

Oma lapseni käki lukivaikeuden takia koulupsykologilla ja siellä kävi pari ahdistunutta tai kaveritonta myös. Heillä oli paljon ahdistuksesta johtuvia poissaoloja. (Poika ja tyttö )

Tyttöni on sosiaalinen ja hänellä alkoi synkata noiden kanssa ja kannusti niitä koko yläkoulun. Kannusti tuleen kouluun jne. Tuota poikaa hän edelleen kannustaa joskus puhelimitse, vaikka ovat jo valmistuneet yläkoulusta. Tyttöni lienee hänen ainoa kaverinsa. (p s. Tyttöni ei oo ihastunut häneen) Tyttöni on myös tuon tytön kanssa edelleen sosiaalisessa mediassa. Sillä menee paremmin nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Aspergerit ovat sosiaalisesti kpmpelöitä ja kokevat enemmän yksinäisyyttä kuin tavalliset ihmiset koska eivät ymmärrä sosiaalisiasuhteita. Anna lääkärien tutkia ja diagnosoida lapsi.

Joo kyllä. Auttoi aivan helvetisti tuo diagnoosi. Yliopistotutkinto löytyy, töitä on, olen aivan yhtä yksinäinen ja masentunut kuin yläasteellakin.

Mutta eihän siinä. Annetaan tutkia.

Et kerro, asutteko isolla vai pienellä paikkakunnalla. Onko kunnassanne nuorisopsykiatrinen poliklinikka? Jos ei ole, niin kannattaisi varmaan tilata aika ihan terveyskeskuslääkärille, joka pystyy sitten ohjaamaan sopivaan hoitoon sekä kirjoittamaan lääkemääräyksen. Psykologihan ei saa määrätä lääkkeitä, hän vain kuuntelee ja keskustelee asiakkaan kanssa.

F

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko poika asperger? Asperger ihmiset ovat usein sosiaalisesti kömpelöitä. Onko pojalla jotain erityismielenkiinnon kohdetta, johon tämä syventyy keskittyneesti ja josta tämä tuntuu tietävän kaiken? Vie poika polille.

Mitä ihmettä? Ensinnäkin ap ei kerro teininsä sukupuolta, miksi luulet että hän on poika. Ja toisekseen ei kyllä mikään viittaa autismiin eikä aspergeriin (jotka ovat neuropsykiatrisia, synnynnäisiä sairauksia) vaan ahdistushäiriöön tai nuoruusiän masennukseen.

Sekoitit sairauden kehityspoikkeamaan. Autismin kirjon häiriöt eivät ole sairauksia. Autismin kirjon ihminen voi olla terve tai sairas. 

Mikähän asperger-jankkaaja täällä taas on. Omalla teinipojallani on AS ja diagnoosin ja oman toimeliaisuuteni ansiosta hänellä on lyhennetyt koulupäivät. Eli toki diagnoosista voi olla apua, mutta totta ihmeessä ongelmia voi olla ihan neuronormaaleillakin ihmisillä! Omat kokemukseni nuorisopsykiatriasta, neurologiasta jne. ovat pojan myötä valitettavasti aika negatiiviset. Kaikki käynnit olivat käytännössä ihan turhia. Minä äitinä tajusin, että pojan ykkösoire oli kuormittuminen ja siihen auttoi koulupäivien lyhentäminen, ei mikään keskusteluapu. Näillä vajavaisilla tiedoilla mitä ap kirjoitit, en välttämättä lähtisi hakemaan lasta mihinkään psykiatrian piiriin. Koulu on monelle nuorelle kamala, kyyninen, väkivaltainenkin paikka ja siitä kertoo minusta se, että ap:n lapsi ahdistuu koulussa, kotona on iloinen ja muiden kanssa. En todellakaan lähtisi etsimään vikaa lapsen päänupista tai hankkisi mitään lääkkeitä! Kouluun ennemminkin voisi olla yhteydessä?

Yhteys koulupsykologiin että nyt lähetettä kehiin.

Vierailija kirjoitti:

Mikähän asperger-jankkaaja täällä taas on. Omalla teinipojallani on AS ja diagnoosin ja oman toimeliaisuuteni ansiosta hänellä on lyhennetyt koulupäivät. Eli toki diagnoosista voi olla apua, mutta totta ihmeessä ongelmia voi olla ihan neuronormaaleillakin ihmisillä! Omat kokemukseni nuorisopsykiatriasta, neurologiasta jne. ovat pojan myötä valitettavasti aika negatiiviset. Kaikki käynnit olivat käytännössä ihan turhia. Minä äitinä tajusin, että pojan ykkösoire oli kuormittuminen ja siihen auttoi koulupäivien lyhentäminen, ei mikään keskusteluapu. Näillä vajavaisilla tiedoilla mitä ap kirjoitit, en välttämättä lähtisi hakemaan lasta mihinkään psykiatrian piiriin. Koulu on monelle nuorelle kamala, kyyninen, väkivaltainenkin paikka ja siitä kertoo minusta se, että ap:n lapsi ahdistuu koulussa, kotona on iloinen ja muiden kanssa. En todellakaan lähtisi etsimään vikaa lapsen päänupista tai hankkisi mitään lääkkeitä! Kouluun ennemminkin voisi olla yhteydessä?

Meillä on myös as nuori joka masentui, ahdistui ja jättäytyi koulusta. Ilman nuorisopsykaa ja lääkityksiä en tiedä missä olisimme, olisiko poikaa olemassakaan. Nyt lääkitystä ja seurantaa vuosi takana ja eteenpäin on menty, kiitos hoitavan tahon.

N

Selvä asperger lapsi. Käy pyytämässä lääkäriltä diagnoosia, niin lapsen olo helpottuu kun saa tietää viimeinkin mikä tämä epämääräinen "möykky" on.

Itsemurhan vaara myöhemmin, joten reagointi kannattaa.

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko poika asperger? Asperger ihmiset ovat usein sosiaalisesti kömpelöitä. Onko pojalla jotain erityismielenkiinnon kohdetta, johon tämä syventyy keskittyneesti ja josta tämä tuntuu tietävän kaiken? Vie poika polille.

Mitä ihmettä? Ensinnäkin ap ei kerro teininsä sukupuolta, miksi luulet että hän on poika. Ja toisekseen ei kyllä mikään viittaa autismiin eikä aspergeriin (jotka ovat neuropsykiatrisia, synnynnäisiä sairauksia) vaan ahdistushäiriöön tai nuoruusiän masennukseen.

Sekoitit sairauden kehityspoikkeamaan. Autismin kirjon häiriöt eivät ole sairauksia. Autismin kirjon ihminen voi olla terve tai sairas. 

Autismi ja asperger on kyllä virallisesti neuropsykiatrisia sairauksia.

Vierailija kirjoitti:

Selvä asperger lapsi. Käy pyytämässä lääkäriltä diagnoosia, niin lapsen olo helpottuu kun saa tietää viimeinkin mikä tämä epämääräinen "möykky" on.

Enpä lähtisi arvuuttelemaan ahdistuksen ja masennuksen syitä, vaan antaisin psykiatrin tehdä sen. Mutta pitäisin kyllä mielen avoimena ja hyväksyisin lapseni oli lopputulos sitten mitä tahansa, ja syy masennukselle mikä tahansa.

Aspergernuoret ovat usein lääkityksellä, joka auttaa selviytymään rajuimmista oireista. Esimerkiksi risperidon auttaa meillä jumittamiseen sekä raivareihin. Toki masennusta ja ahdistusta on lääkittävä erikseen, oli sen juuret missä tahansa, silloin kun on kyseessä vakava masennus/ahdistuneisuus. Kaikki aspergerit eivät tietenkään tarvitse lääkitystä, mutta yllätys yllätys, myös asperger voi sairastua vakavaan masennukseen, jolloin lääkitystä tarvitaan terapian ohella, olkoon itse asperger kuinka ominaisuus eikä sairaus tahansa.

V#ttu muakin ahistaa ihan sikana. V#ttu sopeudu mihinkään. V#ttu ihan yksin erillisenä kummajaisena rämmin. Pallotellaan taholta toiselle ja vältellään. 🖕

Nyt voi se asperger-pakkomielteinen häipyä tästä keskustelusta, mikään ap:n kertomuksessa ei viittaa aspergeriin. Samaistun itse hyvin voimakkaasti tuohon teiniin, muistan oman yläasteaikani samanlaisena. Kotona olin iloinen, mutta koulussa jotenkin ahdisti kamalasti muiden ikäisteni yhtäkkiä alkanut kiinnostus meikkaamiseen, seurusteluun, tupakanpoltoon, bilettämiseen ym. En itsekään ollut lapsellinen, mutta jotenkin kuitenkin arka ja varovaisempi, ja kaikki murrosiän myllerrykset aiheuttivat hirveää epävarmuutta. Lapsesi kaverittomuus huolestuttaa: mitä hän on epäillyt syyksi sille, ettei ystäviä ole? Ovatko kiinnostuksenkohteet kovin erilaisia, vai eivätkö muut teinit huoli häntä seuraansa? Minkälainen tilanne oli ala-asteella? Itselläni ahdistus helpotti itsestään, kun menin lukioon. Pahimmat häiriköt siirtyivät jonnekin muualle, olin itse jo paremmin sinut aikuistumisen kanssa, ja sain uusia, samanhenkisiä kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän asperger-jankkaaja täällä taas on. Omalla teinipojallani on AS ja diagnoosin ja oman toimeliaisuuteni ansiosta hänellä on lyhennetyt koulupäivät. Eli toki diagnoosista voi olla apua, mutta totta ihmeessä ongelmia voi olla ihan neuronormaaleillakin ihmisillä! Omat kokemukseni nuorisopsykiatriasta, neurologiasta jne. ovat pojan myötä valitettavasti aika negatiiviset. Kaikki käynnit olivat käytännössä ihan turhia. Minä äitinä tajusin, että pojan ykkösoire oli kuormittuminen ja siihen auttoi koulupäivien lyhentäminen, ei mikään keskusteluapu. Näillä vajavaisilla tiedoilla mitä ap kirjoitit, en välttämättä lähtisi hakemaan lasta mihinkään psykiatrian piiriin. Koulu on monelle nuorelle kamala, kyyninen, väkivaltainenkin paikka ja siitä kertoo minusta se, että ap:n lapsi ahdistuu koulussa, kotona on iloinen ja muiden kanssa. En todellakaan lähtisi etsimään vikaa lapsen päänupista tai hankkisi mitään lääkkeitä! Kouluun ennemminkin voisi olla yhteydessä?

Meillä on myös as nuori joka masentui, ahdistui ja jättäytyi koulusta. Ilman nuorisopsykaa ja lääkityksiä en tiedä missä olisimme, olisiko poikaa olemassakaan. Nyt lääkitystä ja seurantaa vuosi takana ja eteenpäin on menty, kiitos hoitavan tahon.

Hienoa, että olette saaneet apua! Meillä tosiaan mistään keskusteluista nuorisopsykiatriassa jne. ei ollut mitään apua. Lääkitystä ei tarjottu ja nyt jälkeenpäin olen tyytyväinen, ettei tarjottukaan, kun apu löytyi kuormituksen vähentämisestä. On nämä tapaukset vaan tosi yksilöllisiä. Itselleni jäi ap:n viestistä vaikutelma, että huolet ja ahdistus liittyvät nimenomaan kouluun ja kotona voi hyvin. Siinä tapauksessa lähtisin muokkaamaan koulua, en lasta. Nuorten kohdalla tällainen vain on vaikeampaa kuin alakoulussa. Mutta jos on vaikka yläkoulussa (?), niin yhteydenotto luokanvalvojaan, oppilashuollon palaveri tms. voisi olla paikallaan. Toivottavasti asiat selviävät, ap:n lapsi vaikuttaa ihanalta, herkältä nuorelta :)

Vierailija kirjoitti:

Nyt voi se asperger-pakkomielteinen häipyä tästä keskustelusta, mikään ap:n kertomuksessa ei viittaa aspergeriin. Samaistun itse hyvin voimakkaasti tuohon teiniin, muistan oman yläasteaikani samanlaisena. Kotona olin iloinen, mutta koulussa jotenkin ahdisti kamalasti muiden ikäisteni yhtäkkiä alkanut kiinnostus meikkaamiseen, seurusteluun, tupakanpoltoon, bilettämiseen ym. En itsekään ollut lapsellinen, mutta jotenkin kuitenkin arka ja varovaisempi, ja kaikki murrosiän myllerrykset aiheuttivat hirveää epävarmuutta. Lapsesi kaverittomuus huolestuttaa: mitä hän on epäillyt syyksi sille, ettei ystäviä ole? Ovatko kiinnostuksenkohteet kovin erilaisia, vai eivätkö muut teinit huoli häntä seuraansa? Minkälainen tilanne oli ala-asteella? Itselläni ahdistus helpotti itsestään, kun menin lukioon. Pahimmat häiriköt siirtyivät jonnekin muualle, olin itse jo paremmin sinut aikuistumisen kanssa, ja sain uusia, samanhenkisiä kavereita.

Aspergereja on n 1/100 oppilaasta. Viiden sadan oppilaan koulussa n 5.