Miten te, joilla on epäempaattinen äiti, olette selvinneet lapsuudessa, nuoduudessa ja aikuisuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Lakatkaa syyttämästä äitejänne ja ottakaa vastuu omista tekemisistänne.

Ei se ole sinulta pois, että me kerromme tässä toisillemme kokemuksiamme.

Myöntämällä itsellleni, että äitini on vakavasti sairas. Eikä ollut kypsä äidin tehtävään. Roolileikkiin maksimissaan joksikin aikaa, kunnes mies kuoli. Aitten ei enää jaksanut vetää roolia, jota ei ollut koskaan sisäistänyt. Rakastaa omaa lastaan..

Kaikista ei ole kaikkeen.

Eikä voi odottaa jotain, mitä ei ole annettavana. Onhan se toki surullista. Onneksi on ollut paljon rakastavia muita ihmisiä. Toki se on aukko. Kun sen käsittää. Mutta ei enää syytä itseään.. kelpaamattomuudesta ihmiselle, jollle ei kelpaa muu kuin omakuva. Kaikki ei opi koskaan rakastamaan. Se on hyväksyttävä. Ja rakastettava itseään. Annettava lupa itselle olla hyvä itseään kohtaan.

Ensimmäisen kerran koin aikuisen naisen huolenpitoa, varmuutta ja turvaa, kun synnytin 32 -vuotiaana esikoiseni ja kätilö uhrasi ylimääräisen hetken aikaansa minulle. Kätilö hetken viipyi luonani kun vauva oli syntynyt ja oli päästy perhehuoneeseen synnytyssalista. Siitä muutamasta minuutista sain enemmän turvaa ja luottamusta, kuin ikinä olin omalta äidiltäni saanut.

Itse asiassa, se kätilön luoma turvallisuuden tunne on auttanut mua kantamaan äitiyden ja nämä kaikki vuodet.

Kiitos teille kaikille kätilöille arvokkaasta työstänne. Te voitte olla maailman merkityksellisimpiä naisia uusille äideille.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisen kerran koin aikuisen naisen huolenpitoa, varmuutta ja turvaa, kun synnytin 32 -vuotiaana esikoiseni ja kätilö uhrasi ylimääräisen hetken aikaansa minulle. Kätilö hetken viipyi luonani kun vauva oli syntynyt ja oli päästy perhehuoneeseen synnytyssalista. Siitä muutamasta minuutista sain enemmän turvaa ja luottamusta, kuin ikinä olin omalta äidiltäni saanut.

Itse asiassa, se kätilön luoma turvallisuuden tunne on auttanut mua kantamaan äitiyden ja nämä kaikki vuodet.

Kiitos teille kaikille kätilöille arvokkaasta työstänne. Te voitte olla maailman merkityksellisimpiä naisia uusille äideille.

Minä muistan lapsen syntymän jälkeisen ajan yhtä myönteisenä. Hieno kokemus!

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisen kerran koin aikuisen naisen huolenpitoa, varmuutta ja turvaa, kun synnytin 32 -vuotiaana esikoiseni ja kätilö uhrasi ylimääräisen hetken aikaansa minulle. Kätilö hetken viipyi luonani kun vauva oli syntynyt ja oli päästy perhehuoneeseen synnytyssalista. Siitä muutamasta minuutista sain enemmän turvaa ja luottamusta, kuin ikinä olin omalta äidiltäni saanut.

Itse asiassa, se kätilön luoma turvallisuuden tunne on auttanut mua kantamaan äitiyden ja nämä kaikki vuodet.

Kiitos teille kaikille kätilöille arvokkaasta työstänne. Te voitte olla maailman merkityksellisimpiä naisia uusille äideille.

Onnekas olet. Kaverillani oli ihan hirveä kätilö Hesassa...

Minulla oli ihana ja rakastava mummo (äidin äiti). Muutoin olisin myös jäänyt vaille aikuisen naisen hyväksyntää ja huolenpitoa. Toinen tällainen kokemus oli, kun yliopistolla iäkäs naisprofessori huomasi lahjakkuuteni ja otti siipiensä suojaan. Olen itseäni kohtaan todella ankara ja kova suorittaja. Muita ympärilläni olevia ihmisiä kohtaan olen hellä, huolehtiva ja empaattinen. Toistaiseksi ainakin vielä terve. N32

Minua jotenkin "huvittaa" kuinka yllätyn aina, jos joku osoittaa minua kohtaan spontaania, aitoa empatiaa. Vaikka surullistahan se oikeasti on.

Särkynyt äitini haavoitti sirpaleillaan henkisesti viiltäen lapsiaan - haavoista kärsin vieläkin , vaikka olenkin jo eläkeiässä.

On vaan pitänyt selvitä päivästä toiseen vaikka helppoa se ei ole ollut.

Minä olen ulkoisesti menestynyt (akateeminen, johtotehtävissä, hyvä ura jne) mutta täysin rakkaudeton lapsuus ja ”orpous” (vanhemmat elossa mutta eivät podä mitään yhteyttä) kyllä ovat tehneet tietyn arvottomuuden tunteen, jota mikään ulkoinen menestys ei paikkaa.

Äitini ja isäni ovat erityäin huonot, piitttaamattomat ja rakkaudettomat vanhemmat. Molemmat lapsensa ”heittivät pihalle” kun lapsi täytti 18, ja sen jälkeen eivät ole yhtään kiinnostuneet tai pitäneet yhteyttä.

En ole saanut koskaan mitään tukeatai apua ja lapseni eivät tunne isovanhempiaan ollenkaan. Ei ole ollut äitiyteen tukea, ei ketään kokenutta vanhempaa naista, joka tukisi ja välityäisi.

Eniten loukkaa se että äitini eivälitä yhtään lapsistani. Ei muista edes nimiä ja ikiä. Ei huomioi lainkaan lapsia, ei tuleedes joulukorttia.

Minä en syytäongelmistani ketään kun ei mulla sinällään ole sellaisia”perusongelmia”, olrn terve jaahkera, älykäs ja menestynyt. Mutta siitä surkeasta hylätyn lapsen tunteesta, arvottomuuden tunteesta ja epäluulosta maailmaa kohtaan syytän kylä vanhempiani. Ja ohan aiheesta.

Oikea sana on tunnekylmä tai piittaamaton, ehkei niinkään epärmpaattinrn.

Ihan mainiosti. Ei hän mikään k-pää ole, siis sadisti kumminkaan. Ei vaan hössöttänyt meidän lasten mielialojen ja fiilisten puolesta.

Ei 60-70-luvuilla muutoinkaan nyt harrastettu sellaista "läsnäoloa ja lapsentahtisuutta" mitä nykyään, ne olivat siihen aikaan tuntemattomia termejä.

Eli lapset kasvoivat siinä sivussa ja jos oli ongelmia, niin niistä mentiin yli järkiperusteisesti ja kurilla.

Ok, omille lapsilleni olen ollut toisenlainen kasvattaja, enemmän läsnä ja empaattinen. Mutta en syytä vanhempiani siitä, ertä ovat oman aikakautensa lapsia ja toteuttaneet vanhemmuutta siten, kuten siihen aikaan parhaaksi nähtiin! Samaa historiallista ymmärrystä toivoisin kaikilta, koska omien vanhempien syyllistäminen on aika hedelmätöntä (ja tämä toki ei koske todellisia julmureita ja ihmishirviöitä, heitä on kumminkin todella vähän).

Kukin aikakausi omalla tavallaan, ehkä meidän lapsemme taas hössöttävät vähän vähemmän omien lastensa kanssa.

Minun äitini oli minua kohtaan täysin piittaamaton ja ankara. Mielellään nöyryytti muiden edessä ja sai minut tuntemaan itseni todella epävarmaksi ja arvottomaksi. Tätä olen yrittänyt paikkailla suorittamalla ja paljon olen suorittanutkin. Kummallista on, miten äitini on lastani kohtaan aivan ylimukava ja empaattinen. Lapsi on pieni ja on tietysti aivan tässä lumoissa. Minua ei huomioi edelleenkään mitenkään. Ei koskaan soita minulle tai halua nähdä eikä kysele kuulumisia. Lapsen vuoksi on yhteydessä, koska häntä haluaisi koko ajan luokseen kyläilemään. Minä saan hänet kuskata ja hakea sitten pois.

Tukemisen puute on aika pikku juttu toistuvaan väkivaltaan verrattuna.

Että kiitos kysymästä, olen onnellinen, olen ollut siitä lähtien kun pystyin muuttamaan pois kotoa, toki pois lukien normaalit sydänsurut ja vastaavat.

Ei kannata antaa huonolle vanhemmalle niin paljon valtaa, että se lapsuuden lisäksi pilaisi myös aikuisuuden.

Ja kyllä, minullakin oli tuo syyttelyvaihe. Jälkikäteen ajatellen se syyttelyvaihe oli siinä vaiheessa kun en ollut vielä saanut haluamaani opiskelupaikkaa ja löytänyt hyvää parisuhdetta:  Ja paha olo johtui lapsuuden sijaan noista asioista, olisi ollut yhtä paha olo ilman haluttua opiskelupaikkaa/parisuhdetta vaikka lapsuuteni olisi ollut täydellinen.

Kun korjaa nykyelämän ongelman, unohtuu koko äiti, ei aikuinen sellaista mihinkään enää tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli minua kohtaan täysin piittaamaton ja ankara. Mielellään nöyryytti muiden edessä ja sai minut tuntemaan itseni todella epävarmaksi ja arvottomaksi. Tätä olen yrittänyt paikkailla suorittamalla ja paljon olen suorittanutkin. Kummallista on, miten äitini on lastani kohtaan aivan ylimukava ja empaattinen. Lapsi on pieni ja on tietysti aivan tässä lumoissa. Minua ei huomioi edelleenkään mitenkään. Ei koskaan soita minulle tai halua nähdä eikä kysele kuulumisia. Lapsen vuoksi on yhteydessä, koska häntä haluaisi koko ajan luokseen kyläilemään. Minä saan hänet kuskata ja hakea sitten pois.

Ehkä muistutit jotakuta ärsyttävää sukulaista, joten hylki sinua? Tai katuu ja yrittää nyt korjata kylmyyttään lapsenlapsilla.

Jätin sen sian. Joku surutyö menossa. Metamorfoosi.

Miksi kuormittaisin itseäni.

Itseä kuuluu rakastaa ja näinhän mä teen.

Kuolonsyöjät poispoispois.

Vierailija kirjoitti:

Epäempaattinen on vähän epämääräinen määre. Saattaa olla että nämä jotka ajattelevat että äitinsä on ollut epäempaattinen ovat itse halunneet jotain älytöntä lässyttämistä johon jokainen ihminen ei vaan kykene. Jos kaverin äiti lässyttää kaikille ja on muka niiiiin empaattinen, ei hänkään välttämättä sitä oikeasti ole, se sun epäempaattinen äitis voi mielessään tuntea paljon enemmän empatiaa, hän ei vaan osoita sitä millään suurilla eleillä ja ylisanoilla.

Minä inhoan sellaisia tekopirteitä ihmisiä jotka on vielä tekoempaattisiakin, heillä on tärkeintä kuitenkin tehdä iso numero itsestään että katsokaa kaikki miten EMPAATTINENKIN OLEN. Se hillitympi ihminen voi näyttää tunteensa sitten jotenkin muuten, vaikka laittamalla sun lempiruokaa kun ei keksi mitään järkevää sanottavaa millä lohduttaa eikä ole mikään halailija.

No minun äidilläni se näkyi siten, että kun esim isä riehui viikonloppuisin kännissä ja hajotti paikkoja, ja itkin pelosta lapsena, niin hän sanoi vain että "mitä siinä itket". Koskaan kukaan ei sanallakaan puhunut minulle isän ryyppäämisestä, miltä se minusta tuntuu tms. Minua ei myöskään viety lääkäriin kun sain kerran useita haavoja jalkoihini, vaikken pystynyt enää kävelemään, ja lopulta päädyin sairaalaan pariksi viikoksi verenmyrkytysriskin vuoksi (kun lopulta sinne lääkäriin veivät). Jne jne.