Mitä äitinne sanoisi tai miten hän reagoisi, kun kerrot vastoinkäymisistä?

Vierailija kirjoitti:

Sanoisi, että "Jumalan johdatusta".

On vanhoillislestadiolainen.

Ei sanaakaan siitä, miten ehkä selviäisin vastoinkäymisen alla.

Jos hän alkaisi tarkemmin asiaan paneutumaan, hän vain etsisi missä kohtaa tein jotain väärin, josta vastoinkäyminen seurasi.

Niinpä.

Jostain syystä olen kokenut äidittömyyttä koko elämäni (47 v).

Oletko muuten itse vl (siis johtuuko suhtautuminen siitä, ettet kenties kuulu liikkeeseen?)

Mä kerroin, että multa on löydetty eräs perinnöllinen sairaus.

Äitini nousi takajaloilleen tapansa mukaan: "Ei voi olla tullut multa. Ei mulla mitään tauteja ole!!! Isäs puolelta, ihan varmasti!".

Asia kuin asia, niin äitini ei ole koskaan pystynyt olemaan tukena. Päinvastoin hän on tehnyt asiasta hetkeksi piinaa ja sitten eletään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Perinnöllisessä sairaudessa kävi niin, että kylläpä vaan äidinäidillä on sama sairaus. Osalla se ei näy arjessa mitenkään, joten isoäitini oli lähes unohtanut asian. Itsellä taas on muutamaa astetta vakavampi, joten halusin asiasta puhua ja vähän tutkailla, että mistä saakka ja kenellä kaikilla sairaus on. Esim sisarenikin ja serkutkin olivat kiinnostuneita aiheesta. Itsensä, myös lastensa kautta.

Äiti nyt käyttäytyy kuin kyseessä olisi sukupuolitauti, joka nyt tarttuu vaan istumalla samalla penkillä vaatteet päällä.

Äiti on siis viisikymppinen korkeahkossa virassa toimiva koulutettu nainen. Pitäisi olla fiksu, mutta.... plääh.

Vierailija kirjoitti:

Etsisi syitä, tekemisiä ja tekemättäjättämisiä. Esim. sairastuessa: oletko muistanut juoda sitä marjamehua ja ottanut vitamiineja ja pessyt kätesi.

Meillä syyttää että olen vilustuttanut itseni kaupassa käydessäni.

Vierailija kirjoitti:

Mä kerroin, että multa on löydetty eräs perinnöllinen sairaus.

Äitini nousi takajaloilleen tapansa mukaan: "Ei voi olla tullut multa. Ei mulla mitään tauteja ole!!! Isäs puolelta, ihan varmasti!".

Asia kuin asia, niin äitini ei ole koskaan pystynyt olemaan tukena. Päinvastoin hän on tehnyt asiasta hetkeksi piinaa ja sitten eletään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Perinnöllisessä sairaudessa kävi niin, että kylläpä vaan äidinäidillä on sama sairaus. Osalla se ei näy arjessa mitenkään, joten isoäitini oli lähes unohtanut asian. Itsellä taas on muutamaa astetta vakavampi, joten halusin asiasta puhua ja vähän tutkailla, että mistä saakka ja kenellä kaikilla sairaus on. Esim sisarenikin ja serkutkin olivat kiinnostuneita aiheesta. Itsensä, myös lastensa kautta.

Äiti nyt käyttäytyy kuin kyseessä olisi sukupuolitauti, joka nyt tarttuu vaan istumalla samalla penkillä vaatteet päällä.

Äiti on siis viisikymppinen korkeahkossa virassa toimiva koulutettu nainen. Pitäisi olla fiksu, mutta.... plääh.

Olen itse viisikymppinen. Voiko jo tämänikäisenä kalkkeutua noin pahasti... näköjään... apua.

Minun äitini kuuntelisi ensin hiljaa ja keskittyneesti, sitten kyselisi tarkentavia kysymyksiä ja lohduttaisi/yrittäisi löytää jonkin ratkaisun.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti ei ole ikinä sanonut rakastavansa

No eihän se ole suomalaiseen vanhemman ja lapsen väliseen kielenkäyttöön kuulunut, koska rakastaminen mielletään esisijaisesti romanttiseksi, englannin "love" taas ei ole niin voimakas ilmaisu, siksi ne sitä viljelee niin paljon.

Sanoisi että säälipisteitä et enää saa ja täytyy katsoa peiliin jos on huono olla itsensä kanssa kun kerran olin todella masentunut ja väsynyt työn alla.. olisin vain tarvinnut hivenen rohkaisua äidiltäni, mutta vittui,ua vain tuli osaksi. Tiedän että kenen puoleen en käänny vastaavassa tilanteessa.

Myös hänellä on ollut todella paska elämä vissiin ja se on ihan oikein jos minullakin on jo sellainen. Ei toivo minulle mitään hyvää ja koko elämäni pyörii siinä että äidilläni olisi hyvä olla, paljon uhrauksia tehnyt hänen puolestaan, mutta häneltä ei saa koskaan mitään vastineeksi, koska hänellä oli se paska elämä.

Minun äitini kuuntelisi hiljaa touhuillen omia juttujaan ja kommentoisi asiaa ensimmäistä kertaa vasta seuraavan kerran tavatessamme, jälleen kerran puuhaillen samalla omia juttujaan, ottamatta katsekontaktia. Hänen kanssaan ei pysty vastoinkäymisistä keskustelemaan. Sittenkin hän siis todennäköisesti tekisi vain jonkin tarkentavan kysymyksen, kuuntelisi hiljaa vastauksen eikä jatkaisi keskustelua eteenpäin, vaan olisi taas hiljaa vaikka yrittäisin puhua mitä.

Vierailija kirjoitti:

Luon toisenkin äitiketjun, jos joku viitsisi kommentoida minunkin äitini käytöstä (en ole äiti-h):

Kerroin, että minulla on todettu eräs sairaus. No siihen äitini alkaa heti kertoa, keillä sukulaisilla on sama sairaus myös ja taitaa olla sukuvika. Jos oma lapseni kertoisi vastaavaa, olisin huolissani, kysyisin, miten hän jaksaa ja voinko auttaa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Lapsenakaan en koskaan saanut lohdutusta vaan "aina se pärjää". Tekisi mieli huutaa, että en todellakaan aina pärjää.

Ihan kuin meillä! Oma äitini ei edes muista kuin muitten sukulaisten  ja naapureitten miljoonat sairaudet :)

En kerro äidilleni enää mitään, kun en kestä sitä voivottelua. En jaksa, kun hän on niin huolissaan, antaa empatiaa ja huokailee.

En kaipaa sellaista. Ärsyttävää.