Miksi noita inttiin meniöitä nykyään paapotaan kuin lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen oli kuri ja simputettiin mieheksi.

Ja vielä joitain vuosia sitten, Äyräpäälläki taistellut veteraani, ihmetteli simputusmeininkiä.

Kurinpalautus perseilystä ei ole simputtamista. Itselleni muistuu mieleen esimerkiksi tapaus, kun johdin omaa saapumiserääni ja pojat halusivat tupakalle. Käskin varustuksen ja annoin kolme minuuttia aikaa, hiljainen minuutti meni hyvin. Sitten komensin jätkät käytävälle muotoon. Alkoi kaikenlainen ilakointi ja häröily. Käskytin takaisin tupiin ja ei onnistunut hiljainen minuutti. Käskytin pojat muotoon käytävällä ja kerroin, että olette menettäneet tältä illalta mahdollisuutenne päästä tupakoimaan epäsotilaallisen käytöksen takia.

Aivan normaalia yleisen palvelusohjesäännön mukaista toimintaa.

Seuraavana päivänä jätkät pääsivät komppanian päällikön pitämiin sulkeisiin.

Ei ollut simputusta se. En tosin tiedä millainen koulu se on nykyään, eikä edes kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajat on muuttuneet. Itse kun kävin oli 8 kuukauden minimipalvelusaika. Alokasaikana herätys klo 5.30, aamulenkki ja muutama minuutti ohjattuihin aamutoimiin. Sitten lähdettiin syömään, joka tosin meni joka aamu siihen, että järjestyminen oli "hidasta ja perseestä", joten juostiin takaisin sisälle monta kertaa. Punkkatarkastukset olivat sitä, että vaikka ne olisi tehty miten hyvin, ne räjäytettiin. 

Koko ajan oli kiire, eikä ainakaan alokasaikana juuri ylimääräistä aikaa ollut. Päivät kestivät kasarmioloissa aamusra iltakymmeneen ja koko ajan ohjelmaa. Metsässä unet olivat vähissä, toimintaa oli ympäri vuorokauden. Illan päätös kasarmipäivinä oli vahvuuslaskenta, jossa ensin räjäytettiin pinkat, sitten haukuttiin joko yhdessä tai erikseen porukka ja sävy oli ikävä. Lisäksi vahvuuslaskennassa teetätettiin kaikenlaisia älyttömyyksiä, jotka täyttäisivät simputuksen kriteerit nykypäivänä ja itseasiassa silloinkin. Silloin ei vaan kukaan viitsinyt niistä valittaa, koska touhulla oli henkilökunnan hiljainen siunaus.

Sotilaskotiin ei ensimmäiseen kuukauteen päässyt, paitsi johonkin tervetulotilaisuuksiin. Senkin jälkeen piti osata arvomerkit, joita tentattiin. Jos ei jotakin osannut, ei ollut asiaa sodeen. Muutenkin kaikki oli muodollista, toimistokäyttäytmistä harjoiteltiin koko ajan, samoin sulkeisia ja muuta hiomista. Suora keljuilu kuului asiaan, samoin nöyryyttäminen ja yksi mokaa, kaikkia rangaistaan-mentaliteetti, jolla ilmeisesti haluttiin saada mokannut ryhmäpaineen alaiseksi. 

Terveydenhuolto oli surkeaa. Vastaanotolle ei oikein uskaltanut kipeänäkään ilmoittautua, koska ensinnäkin epäiltiin, että kyseessä on aiheeton yritys saada vapautuksia ja se tarkoitti sitä, että muille tulisi enemmän hommaa. Toinen oli se, että jos sai ns. KP, eli kelpaa palvelukseen, seurasi esitutkinta ja rankaisutoimenpiteet. Ja kun lääkärit ajoivat sairaita miehiä surutta takaisin palvelukseen, oli pelotevaikutus iso.

Palveluksen edetessä pahimmat jutut hieman hellittivät, mutta eivät kokonaan. Vasta kun alikessut ja kokelaat kotiutuivat ja oman ikäluoka johtajat tulivat, alkoi hieman leppoisampi meininki, vaikka silloinkin joillakin oli noussut kusi hattuun. Loppuaika menikin sitten metsässä, metsässä ja vielä kerran metsässä, joka oli talvella todella tympeää, kylmää, märkää ja vähäunista aikaa.

Tämä reilu 20 vuotta sitten. Nykypäivän alokkailla on asiat helpommin ja hyvä niin. 

Luin tekstin ja palasin vuoteen 1995.

Mun tuvasssa oli jätkä, joka lopulta vapautettiin armeijasta. Se ei kestänyt sitä vttuilua. Se oli vähän ku toi private Pyle tossa full metal jacketissa.

Viimeset huudot mitkä se otti, niin se ilmotti huutajalle rauhallisella äänellä, että huuda kerran vielä mulle, niin sä et huuda enää koskaan yhtään mitään, en mä sua pelkää enkä sitä mitä mulle tapahtuu. Sun kannattaa pelätä sitä mitä mä tuun tekemään sulle jos huudat kerrankin mulle vielä.

Tupaan tuli hiljasta ja kaikki tajus sen, että nyt sen kuppi on nurin. Huutaja ei sanonu yhtään mitään. Se käveli pois ja seuraavana päivänä se jätkä lähti intistä veke

Itse kyllä nautin armeija-ajasta. Siellä minä tunsin saavani ihmisen kohtelun ja tarpeistani välitettiin. Se on viimeisin paikka missä minä tunsin olevani tärkeä ihminen ja minusta pidettiin huolta. Kiitos Suomen armeija! Sen jälkeen yhteiskunta onkin vain paskantanut minun päälleni.

Pääsisinpä armeijaan takaisin, sinne minä haluaisin.

Tämä se on surullista, että elämän kuningashetki on ollut joku intti :( Olikohan Tuomas Enbuske, joka kirjoitti että tällaisille alastatus-miehille intti on ainoa paikka, jossa he saivat tuntea olevansa osa jotakin. Sen jälkeen he ovat syrjäytyneet kun kyvykkäämmät ovat menneet elämässään eteenpäin.

Vai, että oikein maailman köyhin ajattelija Tuomas Enbuske on noin todennut. Sä et tiedä mun elämästä noin muuten mitään, joten älä oleta. Sanoin, että armeijassa sain ihmisen kohtelun.

Niin, mutta itsehän myönsit olevasi alastatus-mies, jonka elämän kohokohta oli muutaman kuukauden pituinen intti. 

No ei se intti silti helppoa ole, vaikka simputuksesta ja kiusaamisesta onkin luovuttu. Yhtä lailla siellä joutuu käsittelemään kiirettä, nälkää, väsymystä ja henkistä painetta. Nämähän ne kasvattavat paljon enemmän kuin se, että illalla lämpimässä tuvassa ryömit punkan alla etsimässä alikessun sinne heittämää huonoa pinkkaa. Itselläni ne rankimmat muistot ovat nimenomaan sieltä leireiltä, joissa joutui tekemään hommia erittäin vähäisillä yöunilla ja ruoan saamisesta ei ollut koskaan varmuutta. Yhtä lailla nykyäänkin siellä totutetaan siihen, että tositilanteessa voi joutua valvomaan pitkiäkin pätkiä, jota ei siviilissä tule oikeastaan koskaan tehtyä. Tai että ruokaa ei välttämättä saa useaan päivään, jolloin pitää pärjätä sillä, mitä sattuu taskusta löytymään. 

Ja yksi iso muutos aikaisempaan elämään on tietenkin se, että on pois kotoa. Vaikka intissä saakin vähän kaiken valmiina, on se silti iso asia olla vähintään sen puoli vuotta vähintään viikot muualla. Juuri kenenkään elämässä ei tule normaalisti sellaista tilannetta, että elämää hallitaan ja aikataulutetaan jatkuvasti jonkun muun toimesta. Toki siihenkin tottuu, mutta elämisen vapautta oppii arvostamaan ihan eri tavoin intin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajat on muuttuneet. Itse kun kävin oli 8 kuukauden minimipalvelusaika. Alokasaikana herätys klo 5.30, aamulenkki ja muutama minuutti ohjattuihin aamutoimiin. Sitten lähdettiin syömään, joka tosin meni joka aamu siihen, että järjestyminen oli "hidasta ja perseestä", joten juostiin takaisin sisälle monta kertaa. Punkkatarkastukset olivat sitä, että vaikka ne olisi tehty miten hyvin, ne räjäytettiin. 

Koko ajan oli kiire, eikä ainakaan alokasaikana juuri ylimääräistä aikaa ollut. Päivät kestivät kasarmioloissa aamusra iltakymmeneen ja koko ajan ohjelmaa. Metsässä unet olivat vähissä, toimintaa oli ympäri vuorokauden. Illan päätös kasarmipäivinä oli vahvuuslaskenta, jossa ensin räjäytettiin pinkat, sitten haukuttiin joko yhdessä tai erikseen porukka ja sävy oli ikävä. Lisäksi vahvuuslaskennassa teetätettiin kaikenlaisia älyttömyyksiä, jotka täyttäisivät simputuksen kriteerit nykypäivänä ja itseasiassa silloinkin. Silloin ei vaan kukaan viitsinyt niistä valittaa, koska touhulla oli henkilökunnan hiljainen siunaus.

Sotilaskotiin ei ensimmäiseen kuukauteen päässyt, paitsi johonkin tervetulotilaisuuksiin. Senkin jälkeen piti osata arvomerkit, joita tentattiin. Jos ei jotakin osannut, ei ollut asiaa sodeen. Muutenkin kaikki oli muodollista, toimistokäyttäytmistä harjoiteltiin koko ajan, samoin sulkeisia ja muuta hiomista. Suora keljuilu kuului asiaan, samoin nöyryyttäminen ja yksi mokaa, kaikkia rangaistaan-mentaliteetti, jolla ilmeisesti haluttiin saada mokannut ryhmäpaineen alaiseksi. 

Terveydenhuolto oli surkeaa. Vastaanotolle ei oikein uskaltanut kipeänäkään ilmoittautua, koska ensinnäkin epäiltiin, että kyseessä on aiheeton yritys saada vapautuksia ja se tarkoitti sitä, että muille tulisi enemmän hommaa. Toinen oli se, että jos sai ns. KP, eli kelpaa palvelukseen, seurasi esitutkinta ja rankaisutoimenpiteet. Ja kun lääkärit ajoivat sairaita miehiä surutta takaisin palvelukseen, oli pelotevaikutus iso.

Palveluksen edetessä pahimmat jutut hieman hellittivät, mutta eivät kokonaan. Vasta kun alikessut ja kokelaat kotiutuivat ja oman ikäluoka johtajat tulivat, alkoi hieman leppoisampi meininki, vaikka silloinkin joillakin oli noussut kusi hattuun. Loppuaika menikin sitten metsässä, metsässä ja vielä kerran metsässä, joka oli talvella todella tympeää, kylmää, märkää ja vähäunista aikaa.

Tämä reilu 20 vuotta sitten. Nykypäivän alokkailla on asiat helpommin ja hyvä niin. 

Luin tekstin ja palasin vuoteen 1995.

Mun tuvasssa oli jätkä, joka lopulta vapautettiin armeijasta. Se ei kestänyt sitä vttuilua. Se oli vähän ku toi private Pyle tossa full metal jacketissa.

Viimeset huudot mitkä se otti, niin se ilmotti huutajalle rauhallisella äänellä, että huuda kerran vielä mulle, niin sä et huuda enää koskaan yhtään mitään, en mä sua pelkää enkä sitä mitä mulle tapahtuu. Sun kannattaa pelätä sitä mitä mä tuun tekemään sulle jos huudat kerrankin mulle vielä.

Tupaan tuli hiljasta ja kaikki tajus sen, että nyt sen kuppi on nurin. Huutaja ei sanonu yhtään mitään. Se käveli pois ja seuraavana päivänä se jätkä lähti intistä veke

Itse kyllä nautin armeija-ajasta. Siellä minä tunsin saavani ihmisen kohtelun ja tarpeistani välitettiin. Se on viimeisin paikka missä minä tunsin olevani tärkeä ihminen ja minusta pidettiin huolta. Kiitos Suomen armeija! Sen jälkeen yhteiskunta onkin vain paskantanut minun päälleni.

Pääsisinpä armeijaan takaisin, sinne minä haluaisin.

Tämä se on surullista, että elämän kuningashetki on ollut joku intti :( Olikohan Tuomas Enbuske, joka kirjoitti että tällaisille alastatus-miehille intti on ainoa paikka, jossa he saivat tuntea olevansa osa jotakin. Sen jälkeen he ovat syrjäytyneet kun kyvykkäämmät ovat menneet elämässään eteenpäin.

Vai, että oikein maailman köyhin ajattelija Tuomas Enbuske on noin todennut. Sä et tiedä mun elämästä noin muuten mitään, joten älä oleta. Sanoin, että armeijassa sain ihmisen kohtelun.

Niin, mutta itsehän myönsit olevasi alastatus-mies, jonka elämän kohokohta oli muutaman kuukauden pituinen intti. 

Ole hiljaa noiden typerien tuomas enbusken keksimien mitättömiän ja merkityksettömien luokitteluisi kanssa. Minulle ei ole tuomas enbuske minkäänlainen auktoriteetti, eikä uskottava tekijä. Siksi kirjoitin hänet pienelläkin. Enbuske saa sanoa mitä haluaa, sillä ei ole mitään merkitystä. Hän on pelle.

Vierailija kirjoitti:

Nykyäänhän intin aloittavilla nuorilla on tyypillisesti vuosien työuraa jo takanapäin. Ennen ei pullamössösukupolvilla ollut. Aika aikaansa kutakin. Nyt on parempi tekemisen meininki eikä nysvätä.

Kyllähän se on just päinvastoin. Ennen tehtiin raskasta ruumiillista työtä heti kun kynnelle kykeni,fyysinen kunto oli aivan toista kuin näillä ylipainoisilla rapakunnossa olevilla mäkkärin tuotteiden purijoilla ja medias notkujilla

Ei ollut armeijassa kivaa kun jouduin kiusatuksi :( oma vika se kuitenkin oli kun olen niin hidas älyinen, häpeän ja syytän ihan itseäni. :(