Että taas ottaa päähän tuo miehen itsekkyys

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan perusmieheltä. Näitä aloituksiahan täällä on jatkuvasti. Olen pahoillani. Nainen on onnellisempi ilman parisuhdetta ja perhettä, ja elää pidempään. Toista se on miehillä.

Olen kuullut myös tämän, että sinkkunaiset elävät pidempään ja ovat terveempiä kuin perheelliset naiset, ja että sinkkumiehet taas syrjäytyvät ja kuolevat nuorempina, kuin perheelliset miehet. Mutta eikö tämä kerro siitä, että perhe-elämässä on jotain pahasti pielessä? Tosi monet, tilastojen mukaan suurin osa perheellisistä naisista ja äideistä voi huonosti? Se on aika surullista, ja sille asialle pitäisi pystyä ihan yhteiskunnallisesti tehdä jotain. Asennemuutosta kaivataan myös. Vaikka Suomi on olevinaan niin tasa-arvoinen maa, niin onko se loppujen lopuksi kuitenkaan?

Tässä vaan pohdiskelen sitä joulu-ketjua ja siitä syntynyttä keskustelua ja muita mitä tässä on ollut esillä viimeaikoina. Olisiko se kuitenkin tasa-arvoisempaa, ja naiselle helpompaa että hän hoitaisi vaan sen kodin ja perheen, ja mies ”toisi leivän pöytään”. Kun tällä hetkellä naisten vastuulla monessa perheessä on aika lailla kaikki, ja mies (kuten ap:nkin mies) pitää vaimoa aivan itsestäänselvyytenä, ja sitä että ruoka tulee valmiina pöytään ilman että itse joutuu tekemään asian eteen mitään. Vaimonkin ruoat voi syödä, jos on oikein kova nälkä.

Se olisi naiselle helpompaa. Siinä on vain se ongelma, että jos nainen ei tuo rahaa taloon, ei hänellä usein ole sitten mitään päätäntävaltaakaan mihinkään. Puhumattakaan mitä tapahtuu jos avioero tulee ajankohtaiseksi, ja naisella ei ole kokemusta muusta kuin kotiäitiydestä. Mielenkiintoista kyllä, joku tutkija joskus totesi naisten ja miesten epätasa-arvosta, että ongelma ei ole se etteikö naiset olisi kykeneviä tekemään miesten hommia, vaan se että miehet eivät pääsääntöisesti kykene tekemään naisten hommia. Vaikka miehet aina moittii naistentöitä aivottomiksi "kuka tahansa voi tehdä niitä" -töiksi, niin käytännössä ne tekee joko nainen tai ei kukaan.

Näinpä.

 

"JOS OLISIN amerikkalainen nainen, ensinnäkin kiinnittäisin enemmän huomiota ulkonäkööni kuin Suomessa. Minäkin miettisin enemmän juurikasvuani.

Tämä johtuu siitä, että Yhdysvalloissa ulkonäkö liittyy rahaan ja valtaan. Vaimot ja miehet eivät ole toisilleen ihan niin tuttuja kuin Suomessa. Heillä on eriytyneemmät roolit: naiset vastaavat yhä pääasiassa perheestä, miehet pääasiassa työstä ja rahasta. Keskiluokkainen Amerikka on tässä suhteessa tuntunut aikamatkalta sukupolvi taaksepäin.

Syyt ovat selvät. Yhdysvalloissa päivähoito on järjettömän kallista, Washingtonissa yli 1 500 euroa kuussa, ja työpäivät pitkiä, usein kymmentuntisia. Lomia on keskimäärin kaksi viikkoa vuodessa. Eikä siinä kaikki: lapsia ei voi jättää iltapäiviksi yksin, vaan yhden aikuisen täytyy olla aina kotona.

Pari vuotta sitten lähiseudullamme kuusi- ja kymmenvuotiaat sisarukset kävelivät iltapäivällä kaksin kotiin leikkipuistosta. Paikalle kutsuttiin poliisi, ja vanhempia epäiltiin heitteillejätöstä. Näin kävi, vaikka vanhemmat yrittivät selittää olevansa free-range parents eli ”vapaan kanan vanhempia”.

KOSKA ajan ja rahan yhtälö on armoton, monet keskiluokkaiset naiset jäävät kotiin. Kotikadullani on vain yksi amerikkalaisäiti, joka käy kokopäivätöissä. Hän tai hänen miehensä vie lapset aamulla seitsemäksi koulun aamukerhoon ja hakee heidät puoli kuudelta iltapäiväkerhosta. Kesälomalla lapset ovat yhdeksän viikkoa kesäleirillä ja viikon vanhempiensa kanssa lomalla. Se on hinta siitä, että molemmat vanhemmat käyvät töissä.

Kotiäidit eivät siis ole yhtään vähemmän ahkeria tai kunnianhimoisia kuin uraäidit. Olen tajunnut, että jos olisin amerikkalainen nainen, olisin ehkä itsekin kotona. Muuten näkisin lapsiani liian vähän.

Tämä johtaa siihen, että myös koulu­tetut naiset ovat riippu­vai­sem­pia mie­his­tään kuin Suo­messa. Se tulee esiin pienistä asioista. Ame­rikka­laiset naiset ovat huolestu­neempia kuin minä siitä, kestääkö avio­liitto. Siksi he peitte­levät harmaita hiuksiaan tai Botox-pistoksiaan miehiltään. Ulkonäkö on osa naisen vaikutus­valtaa perheessä.

Joulun alla amerikkalainen televisio on täynnä timantti­mainoksia. Timanttilahjalla aviomies palkitsee vaimonsa koko vuoden kotitöistä. Se on eräänlainen perheenäidin joulubonus – tai vakuutus eron varalta, jos niin huonosti käy.

NAISTEN ulkonäköön liittyy myös paino. Eurooppalaiset kuvittelevat, että amerikkalaiset ovat lihavia, mutta Bethesdassa monet keski-ikäiset naiset ovat jänteikkäitä kuin teinitytöt. Kuntosali on perheenäidin liukuhihna. ”Mom jobiksi” kutsutaan kauneusleikkausta, jolla vatsasta otetaan raskauden jälkeen rasva pois ja nostetaan sitä rintoihin."

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005950566.html

"KOSKA miehillä ja naisilla on Yhdysvalloissa eriytyneemmät roolit, ulkonäkö on yhä osa amerikkalaisnaisen ansaintalogiikkaa. Ja kääntäen: miehen varallisuus vaikuttaa pariutumismahdollisuuksiin. Tässä ollaan suorasukaisempia kuin Suomessa.

Minulla on yksi rikas miespuolinen ystävä. Tutustuin häneen nuorena yliopistossa. Hänen oli vaikea ymmärtää, etten ollut kiinnostunut hänen rahoistaan.

Etkö halua jotakuta, joka pitää huolen sinusta, hän kysyi. Hän tarkoitti tietysti, että nainen tarvitsee elättäjän.

Totta kai haluan jonkun, joka pitää minusta huolen, ja sitten minä pidän hänestä huolen, vastasin. Minä tarkoitin sillä rakkautta.

Yhdysvalloissa raha ja rakkaus kulkevat kuitenkin käsi kädessä, koska ilman rahaa ei voi asua turvallisella alueella, ei voi lähettää lapsiaan hyvään kouluun eikä voi panna heitä yliopistoon. Jos olisin amerikkalainen nainen, minäkin ajattelisin enemmän rahaa, ihan lastenikin takia.

SIKSI Yhdysvalloissa naisen on myös vaikeampi erota. Ero ei vaikuta vain omaan elintasoon vaan myös lasten tulevaisuuteen. Koska pelissä on koti, eläkesäästöt ja koko loppuelämän elintaso, erot voivat olla ihan kauheita."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko miehesi koti-isänä, vaikka itsekin olet kotona? 

Haluaisitko miehesi huokailevan ääneen että mitähän sitä tänään söisi vai söisikö mitään - jotta voisit hermostua siitä että hän huokailee vai miksi ihmeessä sinä huokailet tuollaisia.

Onko nuo taloudessanne asuvat lapset teidän vai jotain hoitolapsia? Jos ne ovat teidän (yhteisiä tai jomman kumman, ei väliä) niin en todellakaan ymmärrä - minkälainen ihminen alkaa laittaa ruokaa osalle perheestä (kysymättä yhdeltä perheenjäseneltä edes mitään) päättäen tietoisesti jättää yhden perheenjäsenen ilman ruokaa?

Mun mielestä sinä tässä olet itsekkyyden huippu, eikä miehesi. Mä en menis ikinä laittamaan ruokaa (tai kahvia tai voileipiä) ilman että huomioisin myös muiden haluamiset. - Varmaan muuten siitä johtuu, että jos mieheni innostuu laittamaan vaikka munakkaan tai uunivihanneksia tai tahtoo ostaa messuilla jotain ruokakojusta, hän kysäisee myös multa joka kerta, haluaisinko minäkin.

Varmaan sellainen ihminen, joka on kyllästynyt siihen että toinen kävelee aina valmiiseen pöytään. Sinulla ei ole asiasta kokemusta. Siksi et varmaan ymmärrä.

Tarkoittaako tuo, että mainitset erikseen ruuat mitä miehesi tekee, että hänen kokkaamisensa on jotain spektaakkelimaisen upeaa eikä jokapäiväistä arkea? Ja on täysin normaalia, joka ikiseltä ihmiseltä vaadittavaa käytöstä että kysyy seurueelta haluavatko nämä jotain ruokakojusta. Miksi kummassa mainitset erikseen että miehesi kysyy sinulta "joka kerta". Totta kai kysyy! Totta kai jokaisen pitää kysyä!

Huoh. Ei, kyllä meillä on selviö, että ruokaa tehdään aina koko perheelle. Esimerkkiruoat tulivat siitä, että kyseessä ei ollut siis kokonainen, normaaliin ruoka-aikaan syötävä ateria, vaan ns. vapaapäivien ex-tempore mieliteko - kuvaamassa enemmänkin sitä, että tehdäänpä pientä huikopalaa tai varsinaista pääateriaa, myös toinen osapuoli huomioidaan.

Mainitset, että jokainen normi-ihminen varmistaa muulta seurueelta haluavatko nämä syödä jotain, mahdollisesti hänen kustannuksellaan. Selvä, mutta miksi ihmeessä tämä täysin luonnollinen ja selkeä tapa ei jostain syystä kuitenkaan koske ap:ta? Johtuuko tämä hänen sukupuolestaan vai siitä, että hyviä tapoja ja muiden huomioonottamista vaaditaan vain ja ainoastaan miehiltä?

Mikä esti miestä tekemästä ruokaa koko perheelle?[/quote

No nyt pistit kyllä pahan!?! Kas, en todellakaan osaa sanoa. Syitä voi olla lukuisia. En ala edes arvailemaan, koska se olisi niin vaikeaa, kun en tunne perhettä enkä miestä millään lailla. Voi toki olla että tunnenkin, mutta en siis yhdistä ketään tuntemaani perhettä tähän kirjoitukseen. 

Mutta en siis tunne miestä, enkä voi tietää tekeekö hän yleensäkään ruokaa, kuuluuko se hänen roolitukseensa perheessä vai ei, enkä tiedä hänestä mitään muutakaan. Oliko kysymyksesi siis kompa vai oletitko saavasi siihen oikean tai arvatun vastauksen tällä palstalla?

Vai tiedätkö itse vastauksen ja paljastat sen täällä ennemmin tai mahdollisesti vasta myöhemmin?

Roolitus kuuluu teatteriin, leffoihin ja telkkarisarjoihin. Mies/isä on perheenjäsen, ei mikään näyttelijä.

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo kuvailemasi käytös on miehille hyvin tyypillistä. Käy meidän perheessä vastaavasti ihan alvariinsa. Tuohon voisi vielä täydentää, että ruoan jälkeen olisi käynyt pytyllä ja jättänyt jarrujäljet pyyhkimättä kunnolla. Sitten meillä mies kävisi jääkaapilla ottamassa oluen, mä toteaisin että et viitsis arkena ja vastaus, ilmeineen ja eleineen olisi hyvin hämmästynyt "no kyllähän sitä nyt yhden voi". Sitten se rojahtaisi sohvalle ja sanoisi "sä voisit kattoa sen sun sarjan tänään makkarin telkkarista, kun sieltä tulee tänään Suomen peli. Se pitää nähdä isolta ruudulta."

Jep!

Jatkan tuota: siellä se mies sitten tuijottaa peliään röyhtäillen ja piereskellen. Vaimo kyyhöttää jossain makarissa pientä telkkaa tuijottaen jotain saippuasarjaa. Vaimon on hankala keskittyä sarjaansa koska mies pitää äänet täysillä sekä itsessään että telkkarissa.

Bonusversiossa paikalla on miehen kavereita samaa tekemässä. Vaimo voikin sitten laittaa pientä iltapalaa näille jalitsun katsojille.

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Miten tuollaista miestä voi enää rakastaa? Joka pitää vaimoaan siivoojana? En ymmärrä. Kunnioitus puolisoa kohtaan katoaisi täysin ja sen myötä myös rakkaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Miten tuollaista miestä voi enää rakastaa? Joka pitää vaimoaan siivoojana? En ymmärrä. Kunnioitus puolisoa kohtaan katoaisi täysin ja sen myötä myös rakkaus.

Niinpä. Tulin vain pohdiskelleeksi, miksi näitä miehiä valitaan… Jokainen tekee virheitä ja virheet paljastuvat vasta vuosien päästä. Rehellisesti käsi sydämellä; kuka haluaa odottaa useamman vuoden, ennen kuin alkaa perustamaan perhettä ja toteuttamaan unelmiaan esimerkiksi perheestä ja talosta? Ehkä jotkut, jotka alkavat seurustella jo 15-vuotiaina. Siinä ehtii hyvin olla yhdessä kymmenisen vuotta, ennen kuin perhe tulee edes puheeksi. Kun siitä toisesta paljastuu uusia puolia myös niiden lapsien jälkeenkin… Ketä voi siis syyttää, että kun tällaisia miehiä valitaan… Tai lopulta, voiko itseään syyttää, että mies siihen "oppii", että nainen tekee? Kyllä se opetus on tullut miehen vanhemmilta jo. Ja sitten, kuten miehellänikin, joillakin se on vain sisäänkirjoitettu käytöstapa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienosti olet valinnut miehesi :) Et sitten huomannut tästä mitään merkkejä ennen kuin aloitte tekemään lapsia?

Et sitten kuluneempaa kommenttia keksinyt? 🙂

Oli kulunut kommentti tai ei, niin miksi naiset tekevät lapsia tällaisten itsekeskeisten paskiaisten kanssa? En vaan jaksa ymmärtää.

Siksi, että täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa muualla kuin kioskikirjallisuudessa.  Meillä ei ole enää olemassa mitään sellaista yleispätevää säännöstöä parisuhteelle ja miehen ja naisen rooleille. Ei voi olettaa yhtään mitään, sillä kaikki ovat yksilöitä, yksilöillä on ihan erilaiset arvomaailmat, erilaiset tarpeet ja elämäntyylit. Täysin samanlaista kumppania ei ole olemassa, eikä se olisi monien mielestä edes kiinnostavaa seurustella oman klooninsa kanssa.  Seksuaalinen vetovoima on se, mikä vetää ihmisiä yhteen, se saa ihastumaan ja rakastumaan.  Valitettavasti se katoaa ajan myötä ja puolisot muuttuvat joko kavereiksi joilla on yhteisiä velvollisuuksia ja sitoumuksia, jotka sopivat työnjaosta keittiön pöydän ääressä ja tekevät listoja ja sopimuksia kuin työpaikalla. Tai sitten kumppanuudeksi, jossa on aitoa vuorovaikutusta, toisen kunnioitusta ja intohimoa vuosi toisensa jälkeen. Yleisessä keskustelussa voisi avata enemmän niitä seikkoja, jotka pitävät suhteen koossa ja saavat puolisot tekemään omaksi ja toisen parhaaksi yhteistyötä, joka ei tunnu työläältä raatamiselta kaikkien muiden kotitöiden lisäksi vielä parisuhdetyö... 

Ikävä kyllä, tällä palstalla on todella omituinen asenne naisia kohtaan, monissa kommenteissa neuvotaan naista opettamaan miestään, toimimaan suhteen veturina ja ajattelijana ja puhujana. Nainen on vastuussa kaikesta, puolisovalinnasta, miehen puhumattomuudesta, miehen kyvyttömyydestä ilmaista omaa tahtoaan sanallisesti, lapsien synnyttäminenkin on vaan naisen päätös tehdä "tähän suhteeseen" lapsia, mies jää taas täysin pikkupojaksi ilman aivoja, vastuuta, mieheyttä. Miesten pitää oppia puhumaan, ajattelemaan, tuomaan tahtonsa esille rakentavasti, ei passiivis-agressiivisesti eikä takanapäin poikaporukalla uhoamalla. 

Tarvitaan miesasialiikkeitä, miehet opettakoon toinen toisiaan, puhukoon keskenään mieheydestä, isyydestä, puolisona olemisesta ja kodista. 

Mitä jos et vain sivusta katsoisi äijän itsekkyyttä vaan asiallisesti puuttuisit siihen? "Minulla on nälkä ja lämmitin tämän ruuan itselleni ja lapsille. Ole hyvä ja tee oma annos itsellesi jos sinullakin on nälkä." Sitten käyt nappaamassa lautasen miehen edestä ja syöt ruokasi. Voitte myös puolittaa annoksen ja täydentää sitä jollain pikku hiukopalalla jos olette sopuisalla tuulella. :)

Parisuhteessa pitää puolin ja toisin osata avata suunsa ja kertoa mikä hiertää! Vain suoralla puheella toinen osaa ymmärtää missä meni vikaan ja korjata käytöstään. Vaikka mies olisi nyt ajattelematon, osaa ehkä ensi kerralla ottaa sinutkin huomioon ennen ruokiesi ryöväämistä jos teet asian selväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Miten tuollaista miestä voi enää rakastaa? Joka pitää vaimoaan siivoojana? En ymmärrä. Kunnioitus puolisoa kohtaan katoaisi täysin ja sen myötä myös rakkaus.

Niinpä. Tulin vain pohdiskelleeksi, miksi näitä miehiä valitaan… Jokainen tekee virheitä ja virheet paljastuvat vasta vuosien päästä. Rehellisesti käsi sydämellä; kuka haluaa odottaa useamman vuoden, ennen kuin alkaa perustamaan perhettä ja toteuttamaan unelmiaan esimerkiksi perheestä ja talosta? Ehkä jotkut, jotka alkavat seurustella jo 15-vuotiaina. Siinä ehtii hyvin olla yhdessä kymmenisen vuotta, ennen kuin perhe tulee edes puheeksi. Kun siitä toisesta paljastuu uusia puolia myös niiden lapsien jälkeenkin… Ketä voi siis syyttää, että kun tällaisia miehiä valitaan… Tai lopulta, voiko itseään syyttää, että mies siihen "oppii", että nainen tekee? Kyllä se opetus on tullut miehen vanhemmilta jo. Ja sitten, kuten miehellänikin, joillakin se on vain sisäänkirjoitettu käytöstapa. 

Häh? Jos suhde alkaa parikymppisenä, luulisi olevan ihan selvää, että seurustellaan vuosia ennen lapsia. Yhteen voi tietenkin muuttaa vaikka heti ja siitä myös helposti erilleen.

Kolmenkympin alkupuolelkakin ehtii tutustua vähintään pari vuotta ennen lapsia.

Jos puoliso muuttuu radikaalisti eikä keskustelu tai terapia auta, kannattaa erota.

Tämmösiä ikäviä yllätyksiä paljastuu asuinkumppaneista niin kauan kun ei sanota ääneen mitä aiotaan tehdä eikä keskustella kodin ja perhe-elämän perusasioista. Itsekkyyttä on hirveän paljon, eikä itsekkäät tajua ettei se piirre istu perhe-elämään. Jotenkin se on niiden tietoisuuteen tuotava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienosti olet valinnut miehesi :) Et sitten huomannut tästä mitään merkkejä ennen kuin aloitte tekemään lapsia?

Et sitten kuluneempaa kommenttia keksinyt? 🙂

Oli kulunut kommentti tai ei, niin miksi naiset tekevät lapsia tällaisten itsekeskeisten paskiaisten kanssa? En vaan jaksa ymmärtää.

Siksi, että täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa muualla kuin kioskikirjallisuudessa.  Meillä ei ole enää olemassa mitään sellaista yleispätevää säännöstöä parisuhteelle ja miehen ja naisen rooleille. Ei voi olettaa yhtään mitään, sillä kaikki ovat yksilöitä, yksilöillä on ihan erilaiset arvomaailmat, erilaiset tarpeet ja elämäntyylit. Täysin samanlaista kumppania ei ole olemassa, eikä se olisi monien mielestä edes kiinnostavaa seurustella oman klooninsa kanssa.  Seksuaalinen vetovoima on se, mikä vetää ihmisiä yhteen, se saa ihastumaan ja rakastumaan.  Valitettavasti se katoaa ajan myötä ja puolisot muuttuvat joko kavereiksi joilla on yhteisiä velvollisuuksia ja sitoumuksia, jotka sopivat työnjaosta keittiön pöydän ääressä ja tekevät listoja ja sopimuksia kuin työpaikalla. Tai sitten kumppanuudeksi, jossa on aitoa vuorovaikutusta, toisen kunnioitusta ja intohimoa vuosi toisensa jälkeen. Yleisessä keskustelussa voisi avata enemmän niitä seikkoja, jotka pitävät suhteen koossa ja saavat puolisot tekemään omaksi ja toisen parhaaksi yhteistyötä, joka ei tunnu työläältä raatamiselta kaikkien muiden kotitöiden lisäksi vielä parisuhdetyö... 

Ikävä kyllä, tällä palstalla on todella omituinen asenne naisia kohtaan, monissa kommenteissa neuvotaan naista opettamaan miestään, toimimaan suhteen veturina ja ajattelijana ja puhujana. Nainen on vastuussa kaikesta, puolisovalinnasta, miehen puhumattomuudesta, miehen kyvyttömyydestä ilmaista omaa tahtoaan sanallisesti, lapsien synnyttäminenkin on vaan naisen päätös tehdä "tähän suhteeseen" lapsia, mies jää taas täysin pikkupojaksi ilman aivoja, vastuuta, mieheyttä. Miesten pitää oppia puhumaan, ajattelemaan, tuomaan tahtonsa esille rakentavasti, ei passiivis-agressiivisesti eikä takanapäin poikaporukalla uhoamalla. 

Tarvitaan miesasialiikkeitä, miehet opettakoon toinen toisiaan, puhukoon keskenään mieheydestä, isyydestä, puolisona olemisesta ja kodista. 

Aivan mahtava kommentti! Kiitos tästä ja siitä, että osasit sanoittaa asian näin selkeään ja yksinkertaiseen muotoon!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Miten tuollaista miestä voi enää rakastaa? Joka pitää vaimoaan siivoojana? En ymmärrä. Kunnioitus puolisoa kohtaan katoaisi täysin ja sen myötä myös rakkaus.

Niinpä. Tulin vain pohdiskelleeksi, miksi näitä miehiä valitaan… Jokainen tekee virheitä ja virheet paljastuvat vasta vuosien päästä. Rehellisesti käsi sydämellä; kuka haluaa odottaa useamman vuoden, ennen kuin alkaa perustamaan perhettä ja toteuttamaan unelmiaan esimerkiksi perheestä ja talosta? Ehkä jotkut, jotka alkavat seurustella jo 15-vuotiaina. Siinä ehtii hyvin olla yhdessä kymmenisen vuotta, ennen kuin perhe tulee edes puheeksi. Kun siitä toisesta paljastuu uusia puolia myös niiden lapsien jälkeenkin… Ketä voi siis syyttää, että kun tällaisia miehiä valitaan… Tai lopulta, voiko itseään syyttää, että mies siihen "oppii", että nainen tekee? Kyllä se opetus on tullut miehen vanhemmilta jo. Ja sitten, kuten miehellänikin, joillakin se on vain sisäänkirjoitettu käytöstapa. 

Häh? Jos suhde alkaa parikymppisenä, luulisi olevan ihan selvää, että seurustellaan vuosia ennen lapsia. Yhteen voi tietenkin muuttaa vaikka heti ja siitä myös helposti erilleen.

Kolmenkympin alkupuolelkakin ehtii tutustua vähintään pari vuotta ennen lapsia.

Jos puoliso muuttuu radikaalisti eikä keskustelu tai terapia auta, kannattaa erota.

Ei vuosikausien seurustelusta ole isoa hyötyä, sillä tilanteet ja parisuhde elää ja kehittyy. Puolisoiden tulee kehittyä ja muuttua siinä samalla tilanteen mukaan. Se toiminta, mikä on ok parikymppisenä, ei välttämättä ole toimivaa tai hyväksyttävää kolmekymppisenä.

Tärkeintä parisuhteessa on toisen arvostus ja kunnioitus. Kun se on kohdallaan, niin on halukas toimimaan perheen yhteiseksi hyväksi. Keskusteluyhteys on kaikessa tärkeässä osassa. Mutta kaipa siihen on syynsä, miksi ei haluta keskustella - joku ongelma parisuhteessa, ongelma jota ei osata tai ei haluta ratkaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Miten tuollaista miestä voi enää rakastaa? Joka pitää vaimoaan siivoojana? En ymmärrä. Kunnioitus puolisoa kohtaan katoaisi täysin ja sen myötä myös rakkaus.

Niinpä. Tulin vain pohdiskelleeksi, miksi näitä miehiä valitaan… Jokainen tekee virheitä ja virheet paljastuvat vasta vuosien päästä. Rehellisesti käsi sydämellä; kuka haluaa odottaa useamman vuoden, ennen kuin alkaa perustamaan perhettä ja toteuttamaan unelmiaan esimerkiksi perheestä ja talosta? Ehkä jotkut, jotka alkavat seurustella jo 15-vuotiaina. Siinä ehtii hyvin olla yhdessä kymmenisen vuotta, ennen kuin perhe tulee edes puheeksi. Kun siitä toisesta paljastuu uusia puolia myös niiden lapsien jälkeenkin… Ketä voi siis syyttää, että kun tällaisia miehiä valitaan… Tai lopulta, voiko itseään syyttää, että mies siihen "oppii", että nainen tekee? Kyllä se opetus on tullut miehen vanhemmilta jo. Ja sitten, kuten miehellänikin, joillakin se on vain sisäänkirjoitettu käytöstapa. 

Häh? Jos suhde alkaa parikymppisenä, luulisi olevan ihan selvää, että seurustellaan vuosia ennen lapsia. Yhteen voi tietenkin muuttaa vaikka heti ja siitä myös helposti erilleen.

Kolmenkympin alkupuolelkakin ehtii tutustua vähintään pari vuotta ennen lapsia.

Jos puoliso muuttuu radikaalisti eikä keskustelu tai terapia auta, kannattaa erota.

Ei vuosikausien seurustelusta ole isoa hyötyä, sillä tilanteet ja parisuhde elää ja kehittyy. Puolisoiden tulee kehittyä ja muuttua siinä samalla tilanteen mukaan. Se toiminta, mikä on ok parikymppisenä, ei välttämättä ole toimivaa tai hyväksyttävää kolmekymppisenä.

Tärkeintä parisuhteessa on toisen arvostus ja kunnioitus. Kun se on kohdallaan, niin on halukas toimimaan perheen yhteiseksi hyväksi. Keskusteluyhteys on kaikessa tärkeässä osassa. Mutta kaipa siihen on syynsä, miksi ei haluta keskustella - joku ongelma parisuhteessa, ongelma jota ei osata tai ei haluta ratkaista.

Kun parisuhteessa on arvotusta ja kunnioitusta, säilyy keskusteluyhteys.

On hyvä sanonta, jonka olen jokaisessa parisuhteessani huomannut hyödylliseksi; sen, joka haluaa muutosta, täytyy muuttaa ensin itseään. 

Vierailija kirjoitti:

Miehellä ei ollut mitään aikomuksia ruoanlaittoon tai edes miettimään mitä syötäisiin tänään, ja ajattelin että nyt en jaksa itsekään vaivautua, jos toinenkaan aio pistää tikkua ristiin ruokailun eteen. No, aloin jossain vaiheessa lämmittää lapsille eilistä ruokaa, jota oli vielä vähän jäljellä. Ajattelin vielä että taidankin lasten kanssa syödä nämä eiliset (itseni laittamat) ruoat loppuun, miehellä ei varmaan ole vielä edes nälkä, kun ei ole puhunut asiasta mitään, saati alkanut mitään itse valmistaa. No ehdin lapsille juuri laittaa ruoan, ja sitten käväisin kodinhoitohuoneessa katsomassa, kun kuivausrumpu ilmoitti että vesisäiliö pitää tyhjentää (mies kuuli saman äänen, mutta eipä vaivautunut nousemaan ylös, vaikka istui vaan koneella). Kun tulin takaisin, oli mies lapannut lautaselleen kaiken lopun ruoan.

Ja oikein tyytyväisenä istui pöytään syömään ruokaansa. Ei missään vaiheessa kysynyt edes sainko minä ruokaa, tai muuta. Miten voi olla mahdollista? Sanoin vielä ääneen, et jaahas mitäköhän sitä itse sitten söisi, mutta tätäkään ei ilmeisesti kuullut, tai se ei hänen mielestään ollut hänen ongelmansa millään tavalla. Mainittakoon vielä, että olen itse viimeisilläni raskaana.

Miksi et kysynyt mieheltä miksi syöt minun ruokaani? Tyynesti ja rauhallisesti.

Mikään ei muutu ennen kuin sinä muutat sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehellä ei ollut mitään aikomuksia ruoanlaittoon tai edes miettimään mitä syötäisiin tänään, ja ajattelin että nyt en jaksa itsekään vaivautua, jos toinenkaan aio pistää tikkua ristiin ruokailun eteen. No, aloin jossain vaiheessa lämmittää lapsille eilistä ruokaa, jota oli vielä vähän jäljellä. Ajattelin vielä että taidankin lasten kanssa syödä nämä eiliset (itseni laittamat) ruoat loppuun, miehellä ei varmaan ole vielä edes nälkä, kun ei ole puhunut asiasta mitään, saati alkanut mitään itse valmistaa. No ehdin lapsille juuri laittaa ruoan, ja sitten käväisin kodinhoitohuoneessa katsomassa, kun kuivausrumpu ilmoitti että vesisäiliö pitää tyhjentää (mies kuuli saman äänen, mutta eipä vaivautunut nousemaan ylös, vaikka istui vaan koneella). Kun tulin takaisin, oli mies lapannut lautaselleen kaiken lopun ruoan.

Ja oikein tyytyväisenä istui pöytään syömään ruokaansa. Ei missään vaiheessa kysynyt edes sainko minä ruokaa, tai muuta. Miten voi olla mahdollista? Sanoin vielä ääneen, et jaahas mitäköhän sitä itse sitten söisi, mutta tätäkään ei ilmeisesti kuullut, tai se ei hänen mielestään ollut hänen ongelmansa millään tavalla. Mainittakoon vielä, että olen itse viimeisilläni raskaana.

Miksi et kysynyt mieheltä miksi syöt minun ruokaani? Tyynesti ja rauhallisesti.

Mikään ei muutu ennen kuin sinä muutat sen.

Oikea muutos olisi heittää itsekäs äijä ovesta ulos. Ihmiset sinnittelevät usein aivan liian pitkään huonoissa parisuhteissa. Monesti ero on ainoa järkevä vaihtoehto, mutta tähän päätymistä pitkitetään aivan liian pitkään erityisesti lasten mielenterveyden kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Miten tuollaista miestä voi enää rakastaa? Joka pitää vaimoaan siivoojana? En ymmärrä. Kunnioitus puolisoa kohtaan katoaisi täysin ja sen myötä myös rakkaus.

Niinpä. Tulin vain pohdiskelleeksi, miksi näitä miehiä valitaan… Jokainen tekee virheitä ja virheet paljastuvat vasta vuosien päästä. Rehellisesti käsi sydämellä; kuka haluaa odottaa useamman vuoden, ennen kuin alkaa perustamaan perhettä ja toteuttamaan unelmiaan esimerkiksi perheestä ja talosta? Ehkä jotkut, jotka alkavat seurustella jo 15-vuotiaina. Siinä ehtii hyvin olla yhdessä kymmenisen vuotta, ennen kuin perhe tulee edes puheeksi. Kun siitä toisesta paljastuu uusia puolia myös niiden lapsien jälkeenkin… Ketä voi siis syyttää, että kun tällaisia miehiä valitaan… Tai lopulta, voiko itseään syyttää, että mies siihen "oppii", että nainen tekee? Kyllä se opetus on tullut miehen vanhemmilta jo. Ja sitten, kuten miehellänikin, joillakin se on vain sisäänkirjoitettu käytöstapa. 

Häh? Jos suhde alkaa parikymppisenä, luulisi olevan ihan selvää, että seurustellaan vuosia ennen lapsia. Yhteen voi tietenkin muuttaa vaikka heti ja siitä myös helposti erilleen.

Kolmenkympin alkupuolelkakin ehtii tutustua vähintään pari vuotta ennen lapsia.

Jos puoliso muuttuu radikaalisti eikä keskustelu tai terapia auta, kannattaa erota.

Ei vuosikausien seurustelusta ole isoa hyötyä, sillä tilanteet ja parisuhde elää ja kehittyy. Puolisoiden tulee kehittyä ja muuttua siinä samalla tilanteen mukaan. Se toiminta, mikä on ok parikymppisenä, ei välttämättä ole toimivaa tai hyväksyttävää kolmekymppisenä.

Tärkeintä parisuhteessa on toisen arvostus ja kunnioitus. Kun se on kohdallaan, niin on halukas toimimaan perheen yhteiseksi hyväksi. Keskusteluyhteys on kaikessa tärkeässä osassa. Mutta kaipa siihen on syynsä, miksi ei haluta keskustella - joku ongelma parisuhteessa, ongelma jota ei osata tai ei haluta ratkaista.

Kunnioitus, arvostus, yhteiset moraalisäännöt ja arvot näkyvät jo parikymppisinä lapsettomina, vaikka elämä muuttaa muotoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Miten tuollaista miestä voi enää rakastaa? Joka pitää vaimoaan siivoojana? En ymmärrä. Kunnioitus puolisoa kohtaan katoaisi täysin ja sen myötä myös rakkaus.

Niinpä. Tulin vain pohdiskelleeksi, miksi näitä miehiä valitaan… Jokainen tekee virheitä ja virheet paljastuvat vasta vuosien päästä. Rehellisesti käsi sydämellä; kuka haluaa odottaa useamman vuoden, ennen kuin alkaa perustamaan perhettä ja toteuttamaan unelmiaan esimerkiksi perheestä ja talosta? Ehkä jotkut, jotka alkavat seurustella jo 15-vuotiaina. Siinä ehtii hyvin olla yhdessä kymmenisen vuotta, ennen kuin perhe tulee edes puheeksi. Kun siitä toisesta paljastuu uusia puolia myös niiden lapsien jälkeenkin… Ketä voi siis syyttää, että kun tällaisia miehiä valitaan… Tai lopulta, voiko itseään syyttää, että mies siihen "oppii", että nainen tekee? Kyllä se opetus on tullut miehen vanhemmilta jo. Ja sitten, kuten miehellänikin, joillakin se on vain sisäänkirjoitettu käytöstapa. 

Häh? Jos suhde alkaa parikymppisenä, luulisi olevan ihan selvää, että seurustellaan vuosia ennen lapsia. Yhteen voi tietenkin muuttaa vaikka heti ja siitä myös helposti erilleen.

Kolmenkympin alkupuolelkakin ehtii tutustua vähintään pari vuotta ennen lapsia.

Jos puoliso muuttuu radikaalisti eikä keskustelu tai terapia auta, kannattaa erota.

Ei vuosikausien seurustelusta ole isoa hyötyä, sillä tilanteet ja parisuhde elää ja kehittyy. Puolisoiden tulee kehittyä ja muuttua siinä samalla tilanteen mukaan. Se toiminta, mikä on ok parikymppisenä, ei välttämättä ole toimivaa tai hyväksyttävää kolmekymppisenä.

Tärkeintä parisuhteessa on toisen arvostus ja kunnioitus. Kun se on kohdallaan, niin on halukas toimimaan perheen yhteiseksi hyväksi. Keskusteluyhteys on kaikessa tärkeässä osassa. Mutta kaipa siihen on syynsä, miksi ei haluta keskustella - joku ongelma parisuhteessa, ongelma jota ei osata tai ei haluta ratkaista.

Kun parisuhteessa on arvotusta ja kunnioitusta, säilyy keskusteluyhteys.

On hyvä sanonta, jonka olen jokaisessa parisuhteessani huomannut hyödylliseksi; sen, joka haluaa muutosta, täytyy muuttaa ensin itseään. 

Hyvin sanottu ja toimivaksi havaittu. Jos haluaa muutoksen toisen käyttäytymiseen, niin täytyy lähteä siitä ajatuksesta, mitä voin itse tehdä toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kannattaisko vaikka tehdä kaikille sitä ruokaa?

No sitähän se ap juuri uumoili että koska mies ryhtyy tekemään sitä ruokaa, mutta kun ei tehnyt! Söi vain muiden tekemät ruoat pois niin että ruoan tehnyt jäi ilman.

Kyllä ei kaikille ole keskustelun lahjoja suotu. Ei tule itselle mieleenkään olla hiljaa ja odottaa koska joku rupeaa tekemään ruokaa vaan suoraan kysyä onko ideoita tämän päivän ruoasta.

Ja miksi se on aina naisen tehtävä alkaa ideoimaan ruokia ja kirjoittaa kauppalistat miehelle valmiiksi? Tosi helppoa miehelle, ei tarvitse ottaa siitäkään asiasta vastuuta. Kauppalistan miettiminen on oikeasti paljon työläämpää kuin itse kaupassa käyminen. Kauhea vaiva alkaa miettiä terveellistä, monipuolista ja mielellään edullista ruokaa lapsille ja perheelle koko viikoksi.

Ihmettelen samaa. Miksi mies ei osallistu? Ap taisi kertoa, että hänen miehensä laittoi alkuun innokkaasti ruokaa ja oli parempi ruuanlaittaja kuin ap. Joidenkin mielestä alun osallistuminen on vain naisen hurmaamista, joka jää pois, kun nainen on koukussa. Itse uskon, että kyse on jostain muusta. Mistä?

Oma mieheni käy kaupassa paljon useammin kuin minä. Ruokaakin hän laittaa nykyisin useammin kuin minä. Jos mies ei jostain syystä jaksa tai viitsi laittaa ruokaa, niin hän kertoo sen minulle, jolloin minä voin laittaa ruuan tai voimme sopia yhdessä jotain muuta.

Miehen ja isän omakohtainen kommentti tähän asiaan. Olen meillä se joka pitää ruoanlaitosta ja on siinä myös parempi. Kiinnostus parin vuosikymmenen ajan on kerryttänyt tietoa ja tekniikkaa sekä sellaista selkärankareseptiikkaa. Puolisoni taas inhoaa kokkausta eikä siksi ole koskaan viitsinyt perehtyä perusasioihinkaan joten jokainen ateria on aina esterata ja lopputulos sattuman kauppaa.

Edellisen perusteella kuvittelisi että mulla olisi luonnostaan ruokahuollossa oleellinen rooli. Vaan ei ole. Vaimo on kehittänyt itselleen täydellinenäiti-roolin joka kattaa monimutkaisen kokoelman ennakkoluuloja ja veto-oikeuksia. Minä suosisin systematiikkaa ja suunnittelua, jolloin itse kokkaus sekä ajankäytön että muunkin suhteen olisi vaivatonta. Vaimo puolestaan toimii ad hoc eli suunnittelee enintään päivän ennakkoon ja usein vasta tunti ennen ateria ottaa stressiä ruoasta. Tämä kaikki johtaa turhiin kaupankäyntiin tai eineksiin tai hutiloiden kiireessä tehtyihin oikaisuihin jne.

Olen hiljalleen lakannut osallistumasta ruokahuoltoon, ellei erikseen apua pyydetä. Syynä on se, että vaimo vaan on ominut alueen itselleen eikä edes kelpuuta apua. Yhtäältä häntä kuormittaa koko juttu ja valittelee, kuinka rasittavaa on aina suunnnitella ruoat. Toisaalta olen koettanut esittää järjestelmällisempää tapaa ja joskus niitä on kokeiltu, mutta hän ei ole omaksunut niitä. Edes valmiiden viikkoruokalistojen kanssa ei jaksa paria viikkoa kauempaa. Osasyynä tietty ”nirsoilu”. Yleensä vaimo kieltäytyy hyväksymästä monia ruokia joko niiden mutkikkaiden reseptien tai eksoottisuuden vuoksi tai koska ennakoi lasten nirsoilua. Lopputuloksena käypien ruokien listalla on suppea joukko perusarkiruokaa tyyliin makaronilaatikko ja jauhelihakeitto. Samaan aikaan hän valittaa kuinka kaikki, itsensä mukaan lukien, ovat kyllästyneet samoihin toistuviin ruokiin ja tarvittaisiin vaihtelua.

Klassinen kaava on että vaimo pohtii mitä huomenna syötäisiin. Valittaa ääneen pitkään kun ei keksi mitään ja miksi hänen pitää suunnitella kaikki ja sitten se on turhaa kun tulee huono ruoka eikä kelleen edes kelpaa. Ja päättää ratkaisuna mennä kauppaan ilman mitään ideoita. Ruoka on sitten joko einesmössö tai joku oranssimönjätty reisikoipirasia josta syödään teollismaustettu kuiva koipi sellaisenaan kuivan riisin ja kuivan lohkovihannessalaatin kera. Noin 79 päivänä vuodessa. Kaikkia kyrsii. Mutta vaihtoehdot ja apu eivät kelpaa. Hän torppaa suurimman osan ideoimistani tai kirjoista yms löytyvistä uusista ruoista koska lapset nirsoilevat. Näin vahvistaen nirsoilua huolestuttavasti. Lapsilta jos pyytää toiveita, saa aina samat heidän lempiruokansa. Ei muuta. Ja itse hän pyörittää alle kymmenen ruoan vakiolistaa joidennkuvittelee olevan Ok kaikille paitsi että kukaan ei niistä järin innoissaan ole. Sitten hän kokkaa lähes raivopäissään kaiken hutiloiden, koska ei kiinnosta.

Minun kokemus on, että mun näkemyksiä vaimo ei arvosta lainkaan eikä osaa tai suostu delegoimaan itse itselleen omimaanss vastuuta, vaikka se tuotakin hänelle kuormaa j stressiä. Syynä liuta kankeita ennakkoluuloja niin ruoista, lapsista, kyvyistään kuin perheen sisäisestä roolituksestakin. Olisi kiva jos löytyisi luottoa enemmmän näissä asioissa. Vaimo myös tietää että olen hyvä kokki, mutta pitää minua jotenkin sopimattomana lasten ruokien valmistamiseen koska teen aikuisille maistuvia ruokia. Hänelle ruoka on vain velvoite ja tehtävälistan yksi kohta joka pitää suorittaa. Minimivaivalla. Mittarina se, että grammoja maksimimäärä uppoaa lapsiin. Ja sitten lopputulos on täysin ristiriitainen mikä stressaa. Katastrofi kaikkiaan.

Miksei vastuuta ruoanlaitosta jaeta vuoropäiville tai -viikoille? Oletko ehdottanut tällaista ratkaisua? Kumpikin saisi silloin omalla viikollaan ideoida mitä syödään ja vastata ruokien toteuttamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on, että tällaisia miehiä "valitsee"? Monesti kysyn tätä itseltäni(kin). Olen tullut siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta sitä miestä rakastaa. Kun vuosia alkaa kulumaan, oma taakka kasvamaan, alkaa näkemään sekä omat, että toisen virheet. Epätoivosta kumpuaa tämä valitus; mitä tehdä, kun puoliso tekee/ei tee. Joskus sitä ei edes halua neuvoja - tietäähän sen itsekin, että ero on aikalailla ainut vaihtoehto - vaan avautuminen tekee hyvää, ja jaksaa taas hetken, kunnes järki pamahtaa. Väsyneenä se epätoivo on suurempaa, ja silloin se selkäranka katkeaa.

Ja kyllähän sen itse tietää, kuinka siihen pisteeseen, että mies ei tee mitään, on ajauduttu. Tekemällä itse liikaa. Suhteen alussa kun sitä haluaa miellyttää sitä toista. Mies on väsynyt työpäivän jälkeen ja häntä haluaa ilahduttaa. Suhteen alussa siihen useimmiten saa jopa vastakaikuakin. Ei sitä silloin ymmärrä, että jatkossa nainen tekee vastuuntunnosta, ja mies ei tee, koska nainen tekee.

Omassakin suhteessani ajattelin, että miehessäni on sen verran hyvää, että suhteessa kannattaa olla, vaikka joudunkin tekemään suurimman osan itse, tai oikeastaan huolehtimaan, että kaikki tulee tehdyksi. Kyllähän se mies tekee, mutta vain pyydettäessä, kuin minun apulaiseni, eikä tasavertainen kumppani. Ajattelin ja ajattelen, että eivät ne kotityöt ole kaikki kaikessa, ja voinhan itsekin jättää tekemättä, jos ei huvita (siihen sentään mieheni antaa mahdollisuuden, eikä nalkuta).

Viiden vuoden, yhteisen talolainan ja kaikkien kokemusten jälkeen luulin tuntevani mieheni. Mies lopulta paljasti oman asenteensa, miksi ei oma-aloitteisesti tee mitään. Oman laiskuutensa. Se avasi silmäni kaikelle katkeruudelle, jota nyt tunnen. Tulin nimittäin kysyneeksi mieheltäni yhtenä viikonloppuna vitsilläni (ihan oikeasti, niin sinisilmäinen olin), että jos hän asuisi yksin, kuinka meinasi pitää asuntonsa siistinä. Miehen vastaus oli "palkkaisin siivoojan". Se ei ollut vitsi. Kun kysyin, miksi meillä ei nyt olisi siivojaa, jotta minullekin jäisi vapaa-aikaa, mies ei vastannut mitään. Ehkä siksi, että paljasti todelliset ajatuksensa. Vaikka olisihan minun pitänyt arvata kauan sitten, että mieheni, tämä pieni lapsi, ei ajattele minua tasavertaisena puolisona. Kun hän kommentoi lasten lelujen korjaamista "mä en ole näitä sotkenut", olisi pitänyt ymmärtää jo siitä, että siivoojan lisäksi olen vielä äiti - hänelle. Nyt vasta onkin tullut tilanteita vastaan, jossa ratkon miehen ja lasten välisiä kinoja. Ne tulivat täysin yllätyksenä itselleni, näin viiden vuoden jälkeen. Nyt ehkä voin sanoa tuntevani miehen läpikotaisin. 

Miten tuollaista miestä voi enää rakastaa? Joka pitää vaimoaan siivoojana? En ymmärrä. Kunnioitus puolisoa kohtaan katoaisi täysin ja sen myötä myös rakkaus.

Niinpä. Tulin vain pohdiskelleeksi, miksi näitä miehiä valitaan… Jokainen tekee virheitä ja virheet paljastuvat vasta vuosien päästä. Rehellisesti käsi sydämellä; kuka haluaa odottaa useamman vuoden, ennen kuin alkaa perustamaan perhettä ja toteuttamaan unelmiaan esimerkiksi perheestä ja talosta? Ehkä jotkut, jotka alkavat seurustella jo 15-vuotiaina. Siinä ehtii hyvin olla yhdessä kymmenisen vuotta, ennen kuin perhe tulee edes puheeksi. Kun siitä toisesta paljastuu uusia puolia myös niiden lapsien jälkeenkin… Ketä voi siis syyttää, että kun tällaisia miehiä valitaan… Tai lopulta, voiko itseään syyttää, että mies siihen "oppii", että nainen tekee? Kyllä se opetus on tullut miehen vanhemmilta jo. Ja sitten, kuten miehellänikin, joillakin se on vain sisäänkirjoitettu käytöstapa. 

Häh? Jos suhde alkaa parikymppisenä, luulisi olevan ihan selvää, että seurustellaan vuosia ennen lapsia. Yhteen voi tietenkin muuttaa vaikka heti ja siitä myös helposti erilleen.

Kolmenkympin alkupuolelkakin ehtii tutustua vähintään pari vuotta ennen lapsia.

Jos puoliso muuttuu radikaalisti eikä keskustelu tai terapia auta, kannattaa erota.

Ei vuosikausien seurustelusta ole isoa hyötyä, sillä tilanteet ja parisuhde elää ja kehittyy. Puolisoiden tulee kehittyä ja muuttua siinä samalla tilanteen mukaan. Se toiminta, mikä on ok parikymppisenä, ei välttämättä ole toimivaa tai hyväksyttävää kolmekymppisenä.

Tärkeintä parisuhteessa on toisen arvostus ja kunnioitus. Kun se on kohdallaan, niin on halukas toimimaan perheen yhteiseksi hyväksi. Keskusteluyhteys on kaikessa tärkeässä osassa. Mutta kaipa siihen on syynsä, miksi ei haluta keskustella - joku ongelma parisuhteessa, ongelma jota ei osata tai ei haluta ratkaista.

Kunnioitus, arvostus, yhteiset moraalisäännöt ja arvot näkyvät jo parikymppisinä lapsettomina, vaikka elämä muuttaa muotoaan.

Esimerkiksi masennuksen puhkeaminen voi muuttaa käytöstä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienosti olet valinnut miehesi :) Et sitten huomannut tästä mitään merkkejä ennen kuin aloitte tekemään lapsia?

Et sitten kuluneempaa kommenttia keksinyt? 🙂

Oli kulunut kommentti tai ei, niin miksi naiset tekevät lapsia tällaisten itsekeskeisten paskiaisten kanssa? En vaan jaksa ymmärtää.

Siksi, että täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa muualla kuin kioskikirjallisuudessa.  Meillä ei ole enää olemassa mitään sellaista yleispätevää säännöstöä parisuhteelle ja miehen ja naisen rooleille. Ei voi olettaa yhtään mitään, sillä kaikki ovat yksilöitä, yksilöillä on ihan erilaiset arvomaailmat, erilaiset tarpeet ja elämäntyylit. Täysin samanlaista kumppania ei ole olemassa, eikä se olisi monien mielestä edes kiinnostavaa seurustella oman klooninsa kanssa.  Seksuaalinen vetovoima on se, mikä vetää ihmisiä yhteen, se saa ihastumaan ja rakastumaan.  Valitettavasti se katoaa ajan myötä ja puolisot muuttuvat joko kavereiksi joilla on yhteisiä velvollisuuksia ja sitoumuksia, jotka sopivat työnjaosta keittiön pöydän ääressä ja tekevät listoja ja sopimuksia kuin työpaikalla. Tai sitten kumppanuudeksi, jossa on aitoa vuorovaikutusta, toisen kunnioitusta ja intohimoa vuosi toisensa jälkeen. Yleisessä keskustelussa voisi avata enemmän niitä seikkoja, jotka pitävät suhteen koossa ja saavat puolisot tekemään omaksi ja toisen parhaaksi yhteistyötä, joka ei tunnu työläältä raatamiselta kaikkien muiden kotitöiden lisäksi vielä parisuhdetyö... 

Ikävä kyllä, tällä palstalla on todella omituinen asenne naisia kohtaan, monissa kommenteissa neuvotaan naista opettamaan miestään, toimimaan suhteen veturina ja ajattelijana ja puhujana. Nainen on vastuussa kaikesta, puolisovalinnasta, miehen puhumattomuudesta, miehen kyvyttömyydestä ilmaista omaa tahtoaan sanallisesti, lapsien synnyttäminenkin on vaan naisen päätös tehdä "tähän suhteeseen" lapsia, mies jää taas täysin pikkupojaksi ilman aivoja, vastuuta, mieheyttä. Miesten pitää oppia puhumaan, ajattelemaan, tuomaan tahtonsa esille rakentavasti, ei passiivis-agressiivisesti eikä takanapäin poikaporukalla uhoamalla. 

Tarvitaan miesasialiikkeitä, miehet opettakoon toinen toisiaan, puhukoon keskenään mieheydestä, isyydestä, puolisona olemisesta ja kodista. 

Oli pakko alapeukuttaa viimeisen kappaleen älyttömyydelle. Minun ja mieheni parisuhteen kehittää me kaksi ja yhdessä, ei niin, että passittaisin mieheni jonnekin miesasiakesäleirille. Tästähän siinä on kyse, kaksi ihmistä rakentaa parisuhteensa yhdessä.