Dissosiaatiosta kärsiviä?

Tavoitteena on että persoonan eri puolet tulee keskenään toimeen.

Itsellä yksi osa on "päällikkö", joka hoitaa käytännön asiat, muuten heilun eri tiloissa. Mutta se ei ole kevyttä leijumista, vaan mutaliejua jossa on näkyvyys nolla.

Vierailija kirjoitti:

Tavoitteena on että persoonan eri puolet tulee keskenään toimeen.

Itsellä yksi osa on "päällikkö", joka hoitaa käytännön asiat, muuten heilun eri tiloissa. Mutta se ei ole kevyttä leijumista, vaan mutaliejua jossa on näkyvyys nolla.

Näin se menee minullakin. On tämä pärjäävä minä ja sitten on tämä mitätön tapaus. Olisi helpottavaa jos kykenisi edes itkemään mutta, kun ei.. Mitään ei tule ulos. Ei tunnu miltään.

Ap

Minua vaivaa jonkinlainen roolien puute. En yhtään tiedä, miten minun pitäisi olla missäkin tilanteessa, enkä siksi pysty tutustumaan ihmisiin (kovin hevillä). Yritän aina muistella, miten olen ennen ollut, koska joskus taisin olla eheämpi, mutta sitä on vaikeaa tavoittaa. 

Mulla on dissosiaatiota ollut lapsesta saakka.

Lapsuuteni oli monella tavalla traumaattinen. Pystyn kuitenkin puhumaan lapsuuden tapahtumista tosi helposti ja tunteettomasti, koska en tavallaan pääse "kiinni" siihen tuskaan, mitä silloin varmasti tunsin. Tuntuu kuin olisin tavallaan "jakaantunut kahtia", eli on nykyinen minä, ja ne kaikki ikävät asiat ovat tapahtuneet toiselle minälle, joka on jotenkin minusta erillään (vangittu johonkin mieleni pimeään nurkkaan tms.). Olen myös huomannut, että muistan lapsuudestani huomattavasti vähemmän, kuin mitä esimerkiksi kaverini muistavat omistaan.

Depersonalisaatio-kohtauksia on viikoittain. Ne eivät tosin enää nykyään erityisesti häiritse, koska olen oppinut ymmärtämään niitä. Yleensä kohtauksen aikana tietoinen mieleni pakenee jonnekin kehoni ulkopuolelle, josta sitten ikään kuin katselen omaa kehoani toimimassa autopilotilla. Kanssaihmiset eivät huomaa kohtauksia ollenkaan, koska esimerkiksi puhun niiden aikana täysin normaalisti. Kohtaukset ovat niin epätodellisia, että niitä on kuvailla. Silloin kun en vielä tiennyt mitä dissosiaatio on, niin koin kohtaukset ahdistaviksi, koska luulin niiden olevan skitsofrenian oire tai jotain vastaavaa. Nykyään depersonalisaatio tuntuu jopa kivalta, kun stressaavissa tilanteissa mieli vaan "pitää tauon".

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dissosiaatiota ollut lapsesta saakka.

Lapsuuteni oli monella tavalla traumaattinen. Pystyn kuitenkin puhumaan lapsuuden tapahtumista tosi helposti ja tunteettomasti, koska en tavallaan pääse "kiinni" siihen tuskaan, mitä silloin varmasti tunsin. Tuntuu kuin olisin tavallaan "jakaantunut kahtia", eli on nykyinen minä, ja ne kaikki ikävät asiat ovat tapahtuneet toiselle minälle, joka on jotenkin minusta erillään (vangittu johonkin mieleni pimeään nurkkaan tms.). Olen myös huomannut, että muistan lapsuudestani huomattavasti vähemmän, kuin mitä esimerkiksi kaverini muistavat omistaan.

Depersonalisaatio-kohtauksia on viikoittain. Ne eivät tosin enää nykyään erityisesti häiritse, koska olen oppinut ymmärtämään niitä. Yleensä kohtauksen aikana tietoinen mieleni pakenee jonnekin kehoni ulkopuolelle, josta sitten ikään kuin katselen omaa kehoani toimimassa autopilotilla. Kanssaihmiset eivät huomaa kohtauksia ollenkaan, koska esimerkiksi puhun niiden aikana täysin normaalisti. Kohtaukset ovat niin epätodellisia, että niitä on kuvailla. Silloin kun en vielä tiennyt mitä dissosiaatio on, niin koin kohtaukset ahdistaviksi, koska luulin niiden olevan skitsofrenian oire tai jotain vastaavaa. Nykyään depersonalisaatio tuntuu jopa kivalta, kun stressaavissa tilanteissa mieli vaan "pitää tauon".

..vaikea kuvailla siis.

Ja lisäyksenä, että myös mulle on tuo muiden mainitsema "tunteettomuus" tuttu olotila. Olen tavallaan turta, enkä tunne saavani mistään kokemuksista mitään tunnetiloja irti. Elämä on koko ajan tasaisen harmaata - ei kamalaa, mutta ei myöskään ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulle kertynyt muistoja? Itse en muista mitään. En lasten kehitysvaiheita, hampaiden yms puhkeamisia jne. Olen ajasta ihan pihalla. Muutenkin muistikuvat heikot. Olen usein lukossa, en kuule enkä näe. Tämä siis vaivaa, kun olen kotona enkä rooliminänä.

Ristiriitatilanteissa menen lukkoon. Ennen usein itkin mutta, kun kielsin itkut itseltäni se loppui. Nyt etäännyn itsestäni. En tunne mitään, olen kuin kone. Kaikki tunteet ovat piilossa. Tiedän, että miten pitäisi tuntea ja tehdä ja teenkin sen hyvin mekaanisesti. En ole läsnä.

Isoja traumoja en ole kokenut. Äitini oli kylmä ja ilkeä. Välttelin kontakteja lapsuudessa. Yritin olla näkymätön. Minua kohtaan ei näytetty positiivisia tunteita. Ei halattu tai otettu syliin. Pelkäsin äitiäni ja pelkään yhä.

Yksi lapsistani on erityislapsi ja olen kipeiden asioiden vuoksi ollut pakotettu myös suorittamaan omaa äitiyttäni, että olemme selviytyneet. Pyrin kyllä kaikilla tavoin olemaan erilainen äiti lapsilleni, kuin mitä oma äitini oli.

Tämä voisi olla aivan kuin minun näppäimistöltäni.

Olen varma, että sinä olet upea äiti. Toivon kuitenkin, että maltat itkeä, jos siltä joskus tuntuu. Lapsesikin oppivat sitä kautta, että on ihan ok näyttää tunteita.

Tulee muistaa, että kaikki käyttäytyvät eri tavalla eri tilanteissa. Eivät poliisit ole aina poliisimaisia, iso erohan on heidän työajan persoonalla ja kotiajan persoonalla. Sama on ihan muissakin ihmisissä. Käyttäydymme usein hyvin eritavalla eri ihmisten seurassa, riippuen miten he kohtelevat meitä, miten me kohtelemme heitä ja miten me haluamme heidän kohtelevan ja näkevän meidät. 

Depersonalisaatiota on ollut itsellä jo yläkoulusta lähtien. Eli tunnen itseni jotenkin epätodelliseksi. Tämä aiheuttaa erityisesti "sumuisuutta" ja välillä koko olemus tuntuu olevan kuin vieraan. Dissosiaatiota on myös. Nämä kaikki alkoivat yläkoulussa. Minua on paljon kiusattu ja luulen, että nämä oireet voivat liittyä siihen. On tästä silti haittaakin ja monesti tuntuu kuin katsoisi maailmaa kalvon läpi. Depersonalisaatioon liittyvä eräs haitta on myös omien käsien vieraaksi tunteminen ja se, että välillä oma peilikuva näyttää vieraalta. Kaikista näistä huolimatta tunnen silti itseni melko normaaliksi, vaikka haluaisin kyllä ettei noita olisi. Ei se ole kiva tunne, että pimeässä katsoo käsiään ja miettii ovatko nuo minun. Kyllä minulla silti todellisuuden taju säilyy ja ei ole mitään sivupersoonia. Vaikea asia. Pitäisi ehkä itsekin harkita terapiaa.

Minä pystyn myös puhumaan todellakin vaikeista ja aroista aiheista, kuin ne olisivat sattuneet jollekulle toiselle. Kyseessä lapseni vaikeahoitoinen sairaus. Tätä olen ihmetellyt kovasti, että miten voin toimia näin. Toisaalta ei ole vaihtoehtoja, että selviytyisimme.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulle kertynyt muistoja? Itse en muista mitään. En lasten kehitysvaiheita, hampaiden yms puhkeamisia jne. Olen ajasta ihan pihalla. Muutenkin muistikuvat heikot. Olen usein lukossa, en kuule enkä näe. Tämä siis vaivaa, kun olen kotona enkä rooliminänä.

Ristiriitatilanteissa menen lukkoon. Ennen usein itkin mutta, kun kielsin itkut itseltäni se loppui. Nyt etäännyn itsestäni. En tunne mitään, olen kuin kone. Kaikki tunteet ovat piilossa. Tiedän, että miten pitäisi tuntea ja tehdä ja teenkin sen hyvin mekaanisesti. En ole läsnä.

Isoja traumoja en ole kokenut. Äitini oli kylmä ja ilkeä. Välttelin kontakteja lapsuudessa. Yritin olla näkymätön. Minua kohtaan ei näytetty positiivisia tunteita. Ei halattu tai otettu syliin. Pelkäsin äitiäni ja pelkään yhä.

Yksi lapsistani on erityislapsi ja olen kipeiden asioiden vuoksi ollut pakotettu myös suorittamaan omaa äitiyttäni, että olemme selviytyneet. Pyrin kyllä kaikilla tavoin olemaan erilainen äiti lapsilleni, kuin mitä oma äitini oli.

Ruuhavuodet ja stressi aiheuttavat tuota, sama masennuksessa ettei siis muista mitään. 

Nostan (en ole ap, mutta ketju on auttanut minua).

Vierailija kirjoitti:

Nostan (en ole ap, mutta ketju on auttanut minua).

On ollut lohdullista lukea, että on muitakin samasta vaivasta kärsiviä.

Ruuhkavuosista ja masennuksesta tuolla puhuttiin, että aiheuttaa muistamattomuutta. Tämä varmasti totta ja minulla molemmat tässä sopassa mausteina.

Itsestä irtaantuminen on kokemuksena pelottava. Mulla oli vaihe, etten uskaltanut mennä lähelle ikkunoita, kun tuntui, että etenkin silloin tätä tapahtui. Katsoin ikäänkuin ulkopuolelta itseäni ikkunan kautta. Välillä leijuin kauemmas ja palasin takaisin. Töissä ollessani työpaikan seinät eli minulle ne kulissit, joissa ”toimin” heiluivat. Yritin pysyä mukana. Fyysisiä vaivoja tuli ja niiden vuoksi jouduin magneettikuviin asti.

Vein roolini hyvin pitkälle ihan ulkoisilta seikoiltakin. Muovasin kuoren parhaimpaan mahdolliseen muotoon. Tulin alas korkealta ja kovaa. Nyt epätodellinen olo, kun en tuota suorittavaa itseänikään enää tunnista.

Ap

.

Ekat dissosiaatio/depersonalisaatio-oireet koin pikkulapsena kun äiti oli lukemassa iltasatua. Yhtäkkiä näin hänen kasvonsa pari kertaa sekunnissa tavallista suurempina, ihan kuin jonkinlainen kamera olisi yhtäkkiä zoomannut kasvoihin ja takaisin tuolla tahdilla. Lapsena myös nopeat vaihdokset ympäristön valaistuksessa laukaisivat epätodellisuuden tunteen. Nuorena ekat alkoholikokeilut saivat aikaan epätodellisen olon pariksikin päiväksi. Nyt aikuisena epätodellinen olo iskee harvemmin, pääasiassa tilanteissa joissa tuntuu että olen jotenkin mokaamassa tai tilanteissa joissa kontrolli ei ole täysin minun käsissäni. Kun tila iskee päälle, omat kädet ja jalat vaikuttavat olevan vain "kuvamateriaalia", eivät suinkaan omat raajani. Samoin sanomani asiat ja tekemäni teot ovat jollain tavalla "autopilotilla" suoritettuja.

Sain kuulla dissosiaatio ja depersonalisaatio-asioista vasta 37 vuoden iässä. No, onneksi edes silloin. Etenkin lapsena ja nuorena nämä tunteet olivat erittäin pelottavia.

Täällä yksi samanmoinen. Suorittaja, selviytyjä, kaiken osaava. Ja sisällä asuu se joku mitättömyys, joka välillä ottaa vallan. 5 vuoden terapia käyty, sen aikana suurta kehitystä, ja esim. omien käsien vieraus loppui kokonaan. Nyt taas oireisto palailee vähitellen lievempänä.

Mulla oli lapsena pelkotiloja, kun minusta tuntui, että ”pääsin irti” ja nousin lähelle huoneeni kattoa. Näin itseni siellä ja tuli tunne, että täytyy todella pitää kiinni, ettei niin käy. Osasin ennakoida näitä tapahtumia. Muistan, kun pelkäsin ja ”pidin kiinni”. Olin kouluikäinen. Äitini jollakin tasolla syyttää itseään (kuten itsekin syytän itseäni oman lapseni sairaudesta...) voinnistani. En sanallakaan ole häntä moittinut tai puhunut sairastumiseni syiden johtuvan tunnekylmästä lapsuudesta tms.

Etääntyminen on minulla vähentynyt. Nyt menen ”pauselle”. Jaksan aikani, kunnes akku loppuu ja katoan. En kuule enkä näe. Yritän joskus jopa mielessäni vaihtaa kanavaa!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi minulla on todettu aikuisena vanhoja murtumia.

Jos tämä kakkosviestin kirjoittaja on vielä kuulolla, niin minua kiinnostaisi tietää, miten nämä vanhat murtumat on todettu. Itselläni on siis aika samantapainen tausta, ja terapiaprosessin yhteydessä olisi tarpeen myös selvitellä yhtä mahdollista murtumaa. Kerran on siis toista vaivaa selvitellään fysioterapeutti ihmetellyt kun yhtä luuta, ja kysellyt mahdollista pahoinpitelytaustaa. Silloin väistin koko kysymyksen vikkelästi. Olen nyt terapiassa ja terapeutti on kannustanut, että asiasta pitäisi ottaa selvää, kun se mua selvästi vaivaa. Oon vaan arkaillut ottaa yhteyttä lääkäriin, kun en oikein tiedä, miten tän selittäisin. Löydettiinkö ne murtumat ihan vaan röntgenillä?

Up

Dissosioimista on niin monenlaista, voi se olla positiivistakin. Jos on pakko selvitä jostain kestämättömästä tilanteesta kauan aikaa niin sehän on vain oman mielen keino auttaa.

Toisaalta oma äitini, joka on narsistisesti vaurioitunut raivoaja, meni "pois päältä" kun hänen kontollointiyrityksensä pettivät. Lapsena jo tunnistin , koska hän tippui. Se esti häntä kohtaamasta omaa syyllisyyttään, aina kun paikka tuli, hänen mielensä lähti pois.

Asialla on siis monia puolia. Suojamekanismeista on hyvä luopua ainakin osittain, silloin kun ei enää tarvitse niitä.

En tiedä onko se dissosiaatiota vai mitä, mutta muutamia kertoja on käynyt niin, että käyttäydyn kuin olisin hyvin vihainen/hermostunut, vaikka tunnen itseni aivan rauhalliseksi eikä välttämättä ole edes mitään syytä hermostua. Esim. keskustellaan jostain aiheesta, joka ei herätä minussa tunteita, mutta yhtäkkiä ääneni kuulostaa hyvin kiihtyneeltä, ja kaikki paikallaolijat tietysti luulevat, että olen kiihtynyt. Tämä on aika noloa, mutta onneksi sitä tapahtuu harvoin. Olisi mielenkiintoista tietää, onko muilla samanlaisia kokemuksia.