Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Dissosiaatiosta kärsiviä?

Vierailija
28.12.2018 |

Olen urallani edennyt kahden lapsen äiti. Ikää 35+ ja epäilen sairastavani dissosiaatiota. Minulla on selkeästi suorittaja rooli, joka on vahva ja itsenäinen. Tällä pärjään. Sitten on se toinen minä... Olen vaikeina aikoina kokenut olevani, kuin elokuvissa. Suoritan ja rakennan elämääni. Ohjaan ja annan vuorosanat. Arvioin suoritusta kauempaa. Annan palautetta ja ylianalysoin. Ulospäin annan itsestäni vahvan ja pelkäämättömän kuvan. Olen todellisuudessa jotakin ihan muuta. Koen suunnatonta häpeää koko ajan. Tunteita minulla ei ole. Joko suoritan tai en. Minulla on vakava masennus diagnosoitu mutta sehän riippuu, että kummalta kysytään. Tänään vapaapäivänä masentaa ja lujaa mutta huomenna ei, kun rakennan itseni vahvaksi. Ryhti ja äänikin on tuolloin tyystin erit. Kukaan ei uskoisi.
Onko muita? Kuulostaako tutulta?

Kommentit (54)

Vierailija
1/54 |
28.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minäkin epäilen itselläni dissosiaatiota. Koin lapsena fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa sekä vakavia laiminlyöntejä, mutta muistikuvani kaikesta tästä ovat hatarat. Tiedän pahoinpitelyitä tapahtuneen, koska osa niistä on jäänyt mieleen jonkin yksityiskohdan vuoksi. Lisäksi minulla on todettu aikuisena vanhoja murtumia. Minun on kuitenkin todella vaikea sanoa, kuinka usein minua pahoinpideltiin, missä tilanteissa ja kuinka muu perhe tähän reagoi. 

Oireilin teininä ja nuorena aikuisena mm. itsetuhoisella käytöksellä ja päihteiden liikakäytöllä. Parisuhteeni olivat myrskyisiä. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja vuoden taistelun jälkeen parisuhteemme sekä elämäni ylipäänsä tasaantui. Nykyään olen yli nelikymppinen, urallani menestynyt, hyvin toimeentuleva kolmen lapsen äiti. Olen myös ollut kova suorittamaan, pärjännyt aina erinomaisesti opinnoissani ja töissäni sekä ylipäänsä kaikessa, mihin ryhdyn.

Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta itseäni häiritsee se, että menneisyyteni on minulle epäselvä. Lisäksi taannun edelleenkin riitatilanteissa, ylireagoin ja menen puolustusasemiin pienistä jutuista. Epäilen, että vähäinenkin riita laukaisee niitä tunteita, joita olen "eriyttänyt" itsestäni jonnekin unohduksiin. Tämä on raskasta miehelleni, joka joutuu sietämään reaktioitani, ja haluaisin siksi oppia ymmärtämään itseäni paremmin sekä kohtaamaan hankalat tunteet ja tilanteet normaalisti.

Vierailija
2/54 |
28.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Onko sinulle kertynyt muistoja? Itse en muista mitään. En lasten kehitysvaiheita, hampaiden yms puhkeamisia jne. Olen ajasta ihan pihalla. Muutenkin muistikuvat heikot. Olen usein lukossa, en kuule enkä näe. Tämä siis vaivaa, kun olen kotona enkä rooliminänä.

Ristiriitatilanteissa menen lukkoon. Ennen usein itkin mutta, kun kielsin itkut itseltäni se loppui. Nyt etäännyn itsestäni. En tunne mitään, olen kuin kone. Kaikki tunteet ovat piilossa. Tiedän, että miten pitäisi tuntea ja tehdä ja teenkin sen hyvin mekaanisesti. En ole läsnä.

Isoja traumoja en ole kokenut. Äitini oli kylmä ja ilkeä. Välttelin kontakteja lapsuudessa. Yritin olla näkymätön. Minua kohtaan ei näytetty positiivisia tunteita. Ei halattu tai otettu syliin. Pelkäsin äitiäni ja pelkään yhä.

Yksi lapsistani on erityislapsi ja olen kipeiden asioiden vuoksi ollut pakotettu myös suorittamaan omaa äitiyttäni, että olemme selviytyneet. Pyrin kyllä kaikilla tavoin olemaan erilainen äiti lapsilleni, kuin mitä oma äitini oli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/54 |
28.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulle on kertynyt positiivisia muistoja, mutta negatiiviset unohdan. Muistan hyvin paljonkin asioita varhaislapsuudestani, jolloin kotona oli vielä rauhallista. Sitten noin 7 vuoden iästä filmi katkeaa ja muistikuvat ovat miltei olemattomia. Nuoruusvuosilta taas on paljon hyviä muistoja kavereiden kanssa, mutta kaikki huonot muistot esim. parisuhderiidoista katoavat hyvin nopeasti.

Myös nykyelämästäni, parisuhteestani, äitinä olemisesta ja jopa työelämästä muistan vain hyviä asioita. Mieheni muistaa hyvin minulle tapahtuneita asioita, ja käy välillä läpi jotain aikanaan kovasti minua ahdistanutta tapahtumaa. Saan kyllä näitä asioita palautettua mieleeni, kun mieheni niitä kertoo, mutta yksin en. Tulkitsen niin, että blokkaan kaikki negatiiviset tunteet ja kun niitä elämän varrella tulee lisää, ne päätyvät samaan erilliseen paikkaan kuin lapsuuteni traumat.

Vierailija
4/54 |
28.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minä olen paketoinut muistoni ja tunteeni jonnekin kauas. Pelkään jos käykin niin, että alan tuntemaan, niin pakka hajoaa. Muistot liittyvät vahvasti tunteisiin. Elän tätä päivää. En muista viikon takaista enkä tiedä mitä teen (esim työvuoroja) ensi viikolla. En haaveile mistään enkä unelmoi. Selviydyn ja selviänkin. Heikkojakaan hetkiä (tunteiden osalta) ei enää tule. Toimin tai sitten en.

Lisäksi pelkään, että paljastun. Pelkään koko ajan, että kohta kaikille paljastuukin etten olekaan se fiksu ihminen, joksi minua luullaan. Näkevät, että olen se mitätön ja mitäänosaamaton täysin turha ihminen, joksi itseni oikeasti miellän. Mulla vain on tämä kuori

Vierailija
5/54 |
28.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nostan

Vierailija
6/54 |
28.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

On.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mulle se sellainen dissosisatiivinen olotila on tuttu, lapsuudesta saakka. Sivupersoonia ei ole kehittynyt, eri rooleja kyllä. Epätodellinen ja masentunut olo, voimaton, turta, epätoivoinen.

Vierailija
8/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ap voisi olla minä, lasten lukumäärä vain eri.

Nuorempana oli myös sellaista epätodellisuuden tunnetta ja myös kehon eri osien outoutta; nyt pelkästään näitä roolin vaihdoksia suorittajasta avuttomaan pikkulapseen.

Mies periaatteessa ymmärtää, mutta vaikeaa hänellä on. Jos olisin ymmärtänyt tilani nuorempana, olisi minun varmaan ollut parempi elää yksin.

Tuntuu, että tämä ei helpota, ja lasteni kasvaminen laukaisee eri olotiloja (esim. esikoisen alkava murrosikä). Tarvitsisin terapiaa mutten tiedä mihin hakeutuisin.

Lapsuuteni oli tunnekylmä ja henkistä väkivaltaa täynnä (joskus fyysistäkin). Lisäksi olen viettänyt sairaalassa vauvana pitempiä aikoja ja uskon että muutakin hylkäämistä on ollut. Lisäksi epäilen seksuaalista hyväksikäyttöä mutta se voi olla jokin yksittäinen tapahtuma.

Ap, voimia!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Yksin ei kyllä ole ollenkaan parempi.

Vierailija
10/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kannattaa mennä terapiaan. Itse menin aikanaan työterveyden kautta, josta lähettivät minut hoitajan vastaanotolle. Siellä tilannetta arvioitiin, tehtiin diagnoosi ja pääsin Kelan terapiaan. Nyt parin vuoden jälkeen alkaa tuntua muutosta. Olin ajatellut että tilanteeni ei ole vakava, mutta mitä enemmän olen käynyt terapiassa, sitä enemmän olen tajunnut että olen sivuuttanut tunteitani, ja oikeastaan tämä vaikuttaa ihan jokapäiväiseen elämääni.

Minullakaan ei ole varsinaisia sivupersoonia, mutta tunnetiloja olen eriyttänyt itsestäni. Olin jatkuvasti ahdistunut, ja normaalit arkipäiväiset sosiaaliset tilanteet ahdisti minua päiväkausiksi. Riita/konfliktitilanteita välttelin ja jos sellaiseen jouduin, niin romahdin täysin. Nyt kahden vuoden jälkeen osaan jopa huutaa riidoissa! Olen oppinut itkemään surullisille leffoille, tuntemaan välillä uskomatonta onnen tunnetta ihan arjen asioihin, hoksaan asioita eri tavalla. On niinkuin olisin aiemmin elänyt jossain sumussa, ja nyt raottelen sieltä pois.

Aluksi mitään muutosta ei oikeastaa näkynyt, paitsi voinnin huononemista, kun oppi näkemään tunteitaan kehoreaktioissa ja havaitsi näitä dissosiaatio-oireita. Se oli raskainta. Nyt kun näkee tuota arjen asioiden edistymistä, niin on helpompaa. Tämä on raskas tie, mutta ehdottomasti sen arvoista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mun psykoterapeutti sai mut tavallaan herätettyä, elämään. Olen aika usein toivonut voivani vaipua takaisin siihen poissaolevaan horteeseen, unen kaltaiseen olemattomuuteen. En oikein pärjää tässä maailmassa. Tää riipii mut vereslihalle vähän joka päivä. Sellaisilla defensseillä on omat hyvät puolensa.

Vierailija
12/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kiitos kaikille vastanneille!

Viestit 2 ja 4 ovat myös minun kirjoittamiani.

Olen vuoden käynyt terapiassa. Olen myös ollut pitkällä sairauslomalla vakavan masennuksen vuoksi. Olin loppuunpalanut tuon suorittamiseni vuoksi. Sairausloma oli kamalaa mutta tarpeellista aikaa. Kone pysähtyi täysin. En kokenut olevani varsinaisesti masentunut vaikka luonnollisesti niitäkin piirteitä tässä on. Nyt olen alkanut (vihdoinkin) käsittämään miksi kävi, kuten kävi. Olin kuin kone jota ohjasin, annoin vuorosanat, eri toimintamallit ja vaihtoehdot. Palautte tulee edelleenkin annettua aamuöisin, joka herättää. En siis nuku, kuin lääkkeiden avulla.

Nyt olen palannut työelämään. Olen eläkeyhtiön myöntämällä osakuntoutustuella. Tämä sopii minulle paremmin, kuin täysi sairausloma.

Persooniani en silti ole saanut yhtään lähemmäksi toisiaan. Tänään on todella huono päivä. Olen yksin kotona. Joku tuolla mainitsikin, että yksinolo ei sovi hänelle. Minä olen yksin ollessani ihan pihalla. En kykene keskittymään yhtään mihinkään.

Mitä lääkityksiä teillä on tähän sairauteen? Itse syön masennuslääkettä. Useita kokeiltu ja nykyinen jäi, kun ei ole ollut haittaakaan. En tosin koe sen auttavankaan. Ketipinorilla pääsen uneen, toisinaan otan Opamoxin. Nämä kaksi auttavat.

Ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tarkoittaako se dissosiatiivinen identiteettihäiriö diagnoosina aina sitä, että potilaalla on myös sivupersoonia? Mitä eroa on muuten depersonalisaatiolla ja dissosiativiisuudella? Olen välillä lukenut näistä, mutta ihmeen vaikea hahmottaa juuri näitä asioita, tulevat ehkä jotenkin niin lähelle, ajatus sumenee ja katkeilee kun näihin yrittää perehtyä.

Vierailija
14/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vaikka dissosiaatio on kamalaa, niin se on kuitenkin ollut selviytymiskeino silloin vauvana ja lapsena.

Ja varmaan osaltaan vaikuttanut menestymiseen esim. uralla, mutta toisaalta onko se tärkeämpää kuin henkinen hyvinvointi, en tiedä.

T.myös dissosta kärsivä

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaako se dissosiatiivinen identiteettihäiriö diagnoosina aina sitä, että potilaalla on myös sivupersoonia? Mitä eroa on muuten depersonalisaatiolla ja dissosiativiisuudella? Olen välillä lukenut näistä, mutta ihmeen vaikea hahmottaa juuri näitä asioita, tulevat ehkä jotenkin niin lähelle, ajatus sumenee ja katkeilee kun näihin yrittää perehtyä.

No minulla on diagnoosina määrittämätön dissosiaatihäiriö esim, kuulen päässäni osien juttelua ja kommentteja ja näen tai tunnen ne erilaisina hahmoina, mutta minulla on kai "co consciousness" koska en esittele itseäni minään eri henkilönä tai löydä itseäni eri kaupungista tms. Tämäkään ei ole siis "dissosiatiivinen identiteettihäiriö".

Depersonalisaatio tarkoittaa, että tuntee itsensä epätodelliseksi, sitä voi olla kellä tahansa lyhyinä kohtauksina

Dissosiatiivisuus lienee yleistä taipumusta dissosioida eli paeta henkisesti paikalta, yleinen termi ei varsinainen diagnoosi.

Vierailija
16/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mun psykoterapeutti sai mut tavallaan herätettyä, elämään. Olen aika usein toivonut voivani vaipua takaisin siihen poissaolevaan horteeseen, unen kaltaiseen olemattomuuteen. En oikein pärjää tässä maailmassa. Tää riipii mut vereslihalle vähän joka päivä. Sellaisilla defensseillä on omat hyvät puolensa.

Mielenkiintoinen näkemys ja koen itsekin vähän samalla tavoin. Kyky paeta henkisesti muualle on ollut mullekin ehdoton selviytymiskeino ja sen poistaminen elämästä on kyllä tehnyt elämästä vain rankempaa ja kivuliaampaa. Tunnen kaikenlaiset fyysiset reaktiot (kuten kivun ja muut aistimukset) vain pahempana ja herkemmin, eikä se helpota elämääni ollenkaan. Minua auttaa epämiellyttävissä tilanteissa ja kehon tuntemuksissa huomattavasti enemmän keskittyminen muihin, kuin itseeni. Itsetarkkailu vaan pahentaa asiaa.

Vierailija
17/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

nostan vielä

Vierailija
18/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaako se dissosiatiivinen identiteettihäiriö diagnoosina aina sitä, että potilaalla on myös sivupersoonia? Mitä eroa on muuten depersonalisaatiolla ja dissosiativiisuudella? Olen välillä lukenut näistä, mutta ihmeen vaikea hahmottaa juuri näitä asioita, tulevat ehkä jotenkin niin lähelle, ajatus sumenee ja katkeilee kun näihin yrittää perehtyä.

No minulla on diagnoosina määrittämätön dissosiaatihäiriö esim, kuulen päässäni osien juttelua ja kommentteja ja näen tai tunnen ne erilaisina hahmoina, mutta minulla on kai "co consciousness" koska en esittele itseäni minään eri henkilönä tai löydä itseäni eri kaupungista tms. Tämäkään ei ole siis "dissosiatiivinen identiteettihäiriö".

Depersonalisaatio tarkoittaa, että tuntee itsensä epätodelliseksi, sitä voi olla kellä tahansa lyhyinä kohtauksina

Dissosiatiivisuus lienee yleistä taipumusta dissosioida eli paeta henkisesti paikalta, yleinen termi ei varsinainen diagnoosi.

Mulla oli aikoinaan melko pitkäkin jakso elämässäni, jossa koin juuri ninenomaan depersonalisaatiota. Se oli aika ahdistavaa. Muistan kuinka katselin itseäni peilistä ja tuntui ettei se näyttänyt oikealta. Usein äänenikin tuntui irralliselta ja sen vuoksi oli hankala puhua muille. Ihan minä en olisi se henkilö, joka puhuisi. Mutta tuo outouden tunne ei rajoittunut vain itseeni, vaan myös muutkin läheiseni tuntuivat erilaisilta. Muistan, kun katselin miestäni istumassa sohvalla ja mietin, että ihan kuin en tuntisi häntä.

Jonkinlaista dissosisaatiohäiriötäkin oli varmasti mukana. Kuvittelin ihan ihmeellisiä juttuja ja elin osin mielikuvitusmaailmassani. Näin pään sisälläni eri ihmisten tilanteita ja dialogeja. He olivat eri henkilöitä, mutta kuitenkin tavallaan he kaikki olivat ns minä. Kai jotenkin käsittelin vaikeita tunteitani noiden henkilöiden avulla ja oli siinä kai vähän jotain haaveitani siitä, mitä haluaisin olla ja myös mitä pelkäsin olevani.

Olin tuossa elämän vaiheessa aika varma, että olin tulossa hulluksi. Olin myös hyvin kiinnostunut yliluonnollisista asioista ja tunnuin uskovan siihen. Kaikki oli jotenkin sumuista ja järjetöntä. Olin avuton ja peloissani, mutta samalla se oli myös maagista. Tunsin, että metsästä minua katseli olennot ja komerossani saattoi olla jokin mörkö ja että voisin kutsua demonin olkkariini. Se oli omalla tavallaan kiehtovaa ja sitten toisaalta sietämätöntä elää sellaisessa maailmassa.

Vierailija
19/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

up

Vierailija
20/54 |
29.12.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tämä tuntuu olevan tunnollisten ja ”kilttien” ihmisten vaiva jos ei taustalta löydy mitään yksittäistä traumaa? Näin ei kohdallani ainakaan ole, tai en ainakaan muista. Äitini kylmyyttä lukuunottamatta.

Ap

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan seitsemän kolme