Mikä on ollut elämäsi kivuliain kokemus?

Vierailija kirjoitti:

Synnytys imukupin kanssa. Yksi kätilö makasi mun vatsan yli samalla kun lääkäri repii väkisin isoa vauvaa ulos. Tunsin kun mun kudokset repeytyi rikki. Pahin oli kumminkin se että olin varma että lapsi kuolee. Onneksi ei kuollut, jonkun verran vaikeuksia kylläkin ollut hapenpuutteen aiheutuneiden vammojen takia.

Voi *vetti kun suututtaa sektioiden pihtaaminen!! Sinä olisit selvinnyt vähemmillä vaurioilla ja lapsesi olisi terve, jos olisi vaan tehty sektio.

Lapsuus jatkuvassa pelossa.

Hammas- ja synnytyskipu.

Kaiken kaikkiaan hirveintä on ollut paha migreeni, johon liittyi lähes jatkuva oksentaminen. Yrjöäminen on muutenkin kauheaa, mutta kun se liittyy siihen, että pää tuntuu räjähtävän, se maksimoi tuskan. Mietin jo veitsen hakemista ja elämäni lopettamista, mutta kun en pystynyt juuri liikkumaan siitä vessanpytyn reunalta, niin sekin jäi. Jossain vaiheessa olin lyyhistynyt lattialle. 

Ulostaminen pahoin tulehtuneesta peräpukamoituneesta ja anaalifissuuraisesta peräaukosta. Lähti värit kasvoista ja salpasi hengen ja hetken tuntui että teen kuolemaa eli oli levättävä sängyllä jonkun aikaa ennenkuin pystyi liikkumaan.

Krooninen kipu joka itselläni on selkäkipua on pahinta keston eli pitkittymisen vuoksi. Kipu voi jäytää kaikissa asennoissa ja liikkuminen on lähes mahdotonta. Se syö päätä ja tottakai sattuu vaikkei yksittäinen kipukohtaus nyt ihan 'tajua vie' niin se jatkuva kipu on sietämätöntä. Onneksi ensi kerran kymmeneen vuoteen sain voimakkaampia kipulääkkeitä viimeksi joten sain vähän apua hankaliin selkäkipuihin. 

Synnytys oli kova, mutta sappikivet kauhea kokemus!

Miksi ihmeessä ihmiset alapeukuttaa muiden kipukokemuksia? Onko tämä joku lapsellinen "mun kipu oli paljon pahempi ku sun....lälläslää" -tyyppinen kisailu?

Costa Concordian viimeisellä risteilyllä oleminen...

Esikoisen synnyttäminen. Hänet todettiin kuolleeksi 39+5 ja synnytys käynnistettiin. Yli tunnin kestänyt ponnistusvaihe oli yhtä helvettiä eikä siihen annettu mitään kivunlievitystä. En ymmärrä miksi- vauvahan oli jo kuollut, joten vauvasta ei tarvinnut välittää. Myöhemmin pelkopolin lääkärin mielestä minulle ei pitänyt jäädä tuosta synnytyksestä mitään traumoja - kaikkihan sujui kuin oppikirjassa eikä tullut repeämiäkään. Niin, paitsi että "kyllä ne kivut kestää kun tietää minkä palkinnon saa" jäi toteutumatta. Minne voi valittaa puuttuneesta palkinnosta? Myöhemmin sain hirvittävää syyllistämistä sekä ammattilaisten että maallikoiden taholta, kun en ollut älynnyt mennä ajoissa näytille, jotta lapsi olisi saatu elävänä ulos.

Vuonna 2008 jalastani leikattiin mätäpaise ilman puudutuksia. Leikkaus kesti ehkä 10-15 min ja huusin niin, että kuului varmaan ulos asti. Se oli ehkä vielä hirveämpää kuin synnytys.

Nyt minulla on henkisenä kipuna mieheni kuolema, joka tapahtui noin 2kk sitten.

Fyysisesti, noidannuoli. Synnytys oli kivaa puuhastelua siihen verrattuna.

Henkisesti, puolison itsemurhayritys syntymäpäivänäni. Ehdin ajoissa, mutta traumat jäivät. Nyt vuosia myöhemmin kaikki on hyvin, mutta tuo ei unohdu.

Henkisesti ihan loppu jatkuvaan riitelyyn omien vanhempien kanssa itsemurha ajatus sai heräämään ja hakemaan ammattiapua. Lisänä vielä 2 polvileikkausta huonoin tuloksin jatkuvaa särkyä päivästä toiseen lääkkeistä huolimatta.

No minä olen jo elämäni aikana monta kertaa itseni satuttanut. Pahimpiin kuuluu ainakin kaatuminen polkupyörällä pyörän kulkiessa lähes 40kmh tasaisella pyörätiellä. Siinä tuli edelleen parivuotta myöhemminkin vaikuttavat vammat vasempaan polveen ja pyörä meni vaihtoon siksi, että se oli jo valmiiks surkee. Olen kova pyöräilemään joten suurin osa vammoistani liittyy juurikin pyörällä ajoon. Olen ajanut pienenä kolmipyörällä päin metallitikkaita ja taju mennyt ja nyt viime kesänä olin koulusta lähdössä ja jalka lipesi polkimelta ja löin kivekset suoraan runkoon. Kivesten lisäksi vahinkoo kärsi puolkovana ollut penis joka oli kipee seuraavat pari päivää. Se on ehdottomasti mun kivuliain kokemus. Terveydenhoitaja jo koulun tyhjässä vessassa pystyi katsomaan ja sanoi ettei mitään pysyvää tainnut tulla. Buranaa vedin ja kyllä ne kivut helpotti nopeesti. Kiveksiin sattui vielä viikonkin jälkeen, mutta ei enää silloin pahasti.

Kun mies pani mua bebaan. Se sattui pitkään.

Synnytyksessä, kun metallinen imukuppi laitettiin synnytyskanavaan.

Fyysisesti, gynellä kohtu pullistettiin kaasulla tarkempien tähystystutkimusten tekemiseksi. Meinasin potkaista avustavaa sairaanhoitajaa naamaan kun se lirkutteli mulle (itkin kivusta) ettei kestä enää kauaa kun olin vastannut "en" kysymykseen "jaksatko vielä vähän aikaa?"

Edes munasarjakystan puhkeaminen ei sattunut noin paljon. (Mikä kipu normaalisti muuten rankataan reilusti synnytyskipuja pahemmaksi.)

Vierailija kirjoitti:

Synnytys imukupin kanssa. Yksi kätilö makasi mun vatsan yli samalla kun lääkäri repii väkisin isoa vauvaa ulos. Tunsin kun mun kudokset repeytyi rikki. Pahin oli kumminkin se että olin varma että lapsi kuolee. Onneksi ei kuollut, jonkun verran vaikeuksia kylläkin ollut hapenpuutteen aiheutuneiden vammojen takia.

Kyllä olen iloinen, että synnytys on jäänyt kokematta. Kammottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Fyysisesti, gynellä kohtu pullistettiin kaasulla tarkempien tähystystutkimusten tekemiseksi. Meinasin potkaista avustavaa sairaanhoitajaa naamaan kun se lirkutteli mulle (itkin kivusta) ettei kestä enää kauaa kun olin vastannut "en" kysymykseen "jaksatko vielä vähän aikaa?"

Edes munasarjakystan puhkeaminen ei sattunut noin paljon. (Mikä kipu normaalisti muuten rankataan reilusti synnytyskipuja pahemmaksi.)

Miksei nukuteta tai edes puuduteta?

Karmea painajaismainen viikon kestänyt kurkkukipu johon ei auttanut mikään särkylääke. Oma lääkäri oli juuri silloin lomalla ja menin klinikalle, jossa tehtiin streppikoe, ei kuulemma ollut sitä, joten mitään lääkitystä en saanut. En voinut nukkua kuin tunnin tai pari yössä ja olin viikon pois töistä. Lopulta klinikka suostui pitkin hampain määräämään sulfakuurin kun menin kirjaimellisesti itkien sitä rukoilemaan. Kaksi päivää myöhemmin kipu hellitti. Eli aivan turhaan kärsin, jos olisivat antaneet sen kuurin heti, olisin päässyt töihinkin muutaman päivän sairastamisen jälkeen enkä olisi vaarantanut maksaani kipulääkkeen yliannostuksen takia.

Omalääkäri oli aika kauhistunut kun myöhemmin kerroin tuosta episodista. Hän olisi kyllä määrännyt antibiootit heti, koska tuntee minut ja tietää etten turhan takia mene lääkkeitä anomaan.

Kaksi synnytystä ja varsinkin se viimeinen joka oli asentovirheen vuoksi s........nasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytys imukupin kanssa. Yksi kätilö makasi mun vatsan yli samalla kun lääkäri repii väkisin isoa vauvaa ulos. Tunsin kun mun kudokset repeytyi rikki. Pahin oli kumminkin se että olin varma että lapsi kuolee. Onneksi ei kuollut, jonkun verran vaikeuksia kylläkin ollut hapenpuutteen aiheutuneiden vammojen takia.

Kyllä olen iloinen, että synnytys on jäänyt kokematta. Kammottavaa.

Niinpä, ei mitåän inhimillisyyttä naista kohtaan koskaan. Sitten ihmetellään kun naiset ei synnytä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Fyysisesti, gynellä kohtu pullistettiin kaasulla tarkempien tähystystutkimusten tekemiseksi. Meinasin potkaista avustavaa sairaanhoitajaa naamaan kun se lirkutteli mulle (itkin kivusta) ettei kestä enää kauaa kun olin vastannut "en" kysymykseen "jaksatko vielä vähän aikaa?"

Edes munasarjakystan puhkeaminen ei sattunut noin paljon. (Mikä kipu normaalisti muuten rankataan reilusti synnytyskipuja pahemmaksi.)

Miksei nukuteta tai edes puuduteta?

Koska naisten kokemia kipuja vähätellään aina, jopa naisgynekologit tekee näin. "Ei se voi sattua noin paljon" on vakiovastaus kun meikäläinen uikuttaa sikiöasennossa lattialla, kun ei kipujen vuoksi voi muutakaan tehdä vaikka on ottanut kipulääkkeet ohjeiden mukaan.