Lähetä terveisesi kaipaamallesi henkilölle xxx

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama, ei meistä ikinä mitään ois tullut. Miks musta tuntuu et ajattelet mua kans. Ihan peestä tää kaikki. Miks elämä on näin vaikeaa.

Mä vastaisin omalla kohdallani näin - Kyllä mä olisin uskonut että meistä olisi jotain voinut tullakin. Ellet sinä olisi ruvennut oudosti ottamaan etäisyyttä ilman mitään sanomista/varoitusta. En ymmärrä... Mä ajattelen sua joka ikinen päivä mutta en soita enkä laita viestiä kun tuntuu ettet enää halua.

Minä olisin uskonut, vaikka moni asia tuntui jo silloin olevan esteenä. Syy siihen, että olen ottanut etäisyyttä on se, ettei ole syytä haihatella perääsi. Olethan jo suhteessa enkä kaipaa turhaa draamaa elämääni.

Sehän on kiva tietää että olen suhteessa.. Kerrotko vielä kenen kanssa kun en itse häntä tunne enkä tiedä xD

Varattu-pakottaja on linjoilla taas. Olikohan viikon poissa?

Älä välitä siitä tai kommentoi sille ollenkaan. Se näkee pettämistä ja varattuja kaikkien viesteissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me saamme vielä toisemme. Tavalla tai toisella. Musta vaan tuntuu mies että ei tää tähän jääny..

Uskon samoin. Sen vuoksi varmaan olemme voitokkaat. Kun meitä on kaksi. Se on enemmän kuin maailma, joka on yksin meitä vastaan, alivoimaisena. Jos verrataan kirjaan tai ylipäänsä tarinaan, niin meillä oli vasta epilogi. Ei edes trilogian ekaa osaa. Mikä tarina nyt noin tyngäksi jäisikään? Ei ainakaan meidän.

Ihana <3 :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisitko keskustella nainen kanssani jossain muualla kuin täällä? Siis vaikka ihan vaan keskustella. Ja jos, niin missä?

Haluaisin. Voitaisiin mennä vaikka kävelylle johonkin?

Olisipa tämä sinulta. Kävely ja keskustelu kanssasi tekisi päivästä ihan täydellisen. Niin usein olen ajatellut, millaista se olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuma. Kuumempi. Sinä eilen.

Voi helv*tin perk*le. Toteutumaton toiveeni.

Olisitpa mun.

Miehelle vai naiselle? Olisipa mulle.

Täydelliselle naiselle, joka istui melkein mua vastapäätä.

Puoli Suomea on istunut lauantaita tutulla porukalla, joten itserakkaalla toiveajattelulla tämä voisi olla jopa mulle. Mutta koska tiedän tosielämän faktat ja realiteetit, tiedän myös, ettei ole.

Hauska sattuma silti.

Olispa jo huominen! Olit tänään ihana 💓...

Peukku plussalle! Sitähän minäki!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me saamme vielä toisemme. Tavalla tai toisella. Musta vaan tuntuu mies että ei tää tähän jääny..

Uskon samoin. Sen vuoksi varmaan olemme voitokkaat. Kun meitä on kaksi. Se on enemmän kuin maailma, joka on yksin meitä vastaan, alivoimaisena. Jos verrataan kirjaan tai ylipäänsä tarinaan, niin meillä oli vasta epilogi. Ei edes trilogian ekaa osaa. Mikä tarina nyt noin tyngäksi jäisikään? Ei ainakaan meidän.

Prologi korjaan. :D

Jo prologi oli niin mukaansa tempaava, että jäin täysin koukkuun! Mitenhän tarina jatkuu? :)

Jos mä kirjoitan ja sä oot laajavaltuuksinen kustannustoimittaja? Pidettäisiinkö jonkinlainen palaveri jossa voidaan käydä läpi käsiksen juonta ja tarinan yleiskuvausta alustavasti? Järkkää palaveriin kahvit niin mä tuon hierontaöljyn.

Höh, enkö saanutkaan patonkia täytteillä, vaikka niin olen sellaista odottanut! Eikös se kuitenkin ole vähän perinteisempi valinta kahvin kanssa, jos nyt ei suoraan pullalinjalle lähdetä? Hierontaöljy...mokomatkin uudet villitykset. Ei tässä mitään karpata, laihduteta tai nuukailla. Rehtiä patonkia ääntä kohti niin kuin ois jo, niin ehkä se trilogiakin siitä valmistuu itsestään siinä sivussa elämän iloista nauttiessa kuin pariisilaisessa leipomossa ikään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi meistä ihastui ensin, mitä veikkaat mies?

Sinä. Näin sen sinusta. Tyhmänä otin etäisyyttä. Kyllä, kadun. Nyt on liian myöhäistä, kun sinäkin olet ankkuroitumut vaiavaan suhteeseen.

Sä et siis ollut aluksi kiinnostunut etkä ihastunut häneen, meneeks näin? Entä nyt? Jos olet ihastunut, niin mitä tapahtui?

En sanonut, että en ollut kiinnostunut, mutta se ei ollut vielä niin syvällistä. Minun ihastumiseni oli vielä kepeää mielestäni, mutta toinen vaikutti jo selvästi ihastuneemmalta. Ja pelästyin, en tiedä miksi. Tai oikeastaan tiedän. Luulin, että minua vedätetään. Miten ihmeessä joku voisi minuun ihastua?. Ei pidä käsittää väärin, menneisyyteni vuoksi asiat pitää odellakin väänttä rautalangasta, ennen kuin uskon. Olen vähän sellainen entinen ruma ankanpoikanen.

Tietääkö kaivattusi että sä luulit että sua vedätetään ja koulukiusaus taustastasi? Vai luuleeko että sä et ole ollut ihastunut häneen, etkä kiinnostunut hänestä.

Ei tiedä, En ole kertonut. Häpeän tuota asiaa elämässäni. Pelkään, että jos olisin kertonut siitä, olisi hän nähnyt todellisen, ruman ja haavoittuneen minäni. Kenties joutuisin pilkan kohteeksi. Onhan tämä typerän kuulostakin, mutta näin ajattelin.

Yleensä ihmiset kokee sellaisen henkilön helpommin lähestyttäväksi ja inhimillisemmäksi, jolla tietävät olleen vaikeuksia tai joka on avautunut heille heikkouksistaan.

Etenkin ihastunut ihminen saattaa luoda kohteestaan jumalkuvitelmia joihin vertaillen häpeää itseään, jolloin kohteen vaikeuksista tietäminen voi helpottaa tilannetta.

Itselläni ainakin tunteet syvenee kunnolla ja rakkaus astuu esiin vasta, kun miehestä tulee ilmi heikkouksia, traumoja, vaikeuksia tms.

Jos en tiedä miehestä mitään tuollaisia juttuja, minun on vaikea nähdä häntä kovin inhimillisenä olentona ja luon helposti omia mielikuvia miehestä ylimielisenä pilkkaajana, tunteettomana huijarina yms.

Ja jos en ihan noin negatiivisia juttuja, niin vähintään alan vertailemaan ja totean, ettei meillä ole mitään yhteistä.

Paljon muuta olen elämäsäni kertonut, jopa vaikeuksista ja isoistakin aikuisiän vastoinkäymisistä. Tämä vain on niin arka paikka. Tiedän, että olen antanut usein tylyn vaikutelman aika monellekin. Hänelle myös ja siitä itseäni soimaan ja kaduttaa. Nyt ei ole enää mitään tehtävissä. On elämäni rakkaus. Nyt voi vain velloa suloisen katkerassa liemessä. C’est la vie.

Oletko koskaan antanut ymmärtää, ettet ole kiinnostunut tai ihastunut vaikka sinulla oikesti on ollut tunteita toista kohtaan? Miksi ja miten ilmaisit asian?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä olen niin loputtoman pahoillani, että se suru piti kärsiä kaksinkertaisesti, kahdessa osoitteessa ja näin pitkästi. Olisipa se ollut vain minä.

Älä ole pahoillasi. Ymmärrän, hyväksyn ja kunnioitan sinua, valintojasi, tekojasi. Tuntui ja tuntuu yhä pahalta, mutta se pitää hyväksyä osana elämää. Miten voisi kuvitellakaan saavansa jotain niin kaunista ilmaiseksi, edes hetkeksi, maksamatta siitä kovaa hintaa? Minä kestän, en katkeroidu, enkä takerru. Koska välitän sinusta yhä. Varmasti sinäkin olet yhtä vahva. Olethan sinä, muutenkin, ja saman kokemuksen kannattelemana.

Se jokin mikä jäljelle jäi, on puhdasta ja hyvää kantaen yli kaikkien vaikeuksien. Siitä on haihtuneet pois kaikki vetistävät itsekkäät tarpeet ja halut. Se on vain vilpitöntä hyvyyttä, redusoitu elämän makuliemi. Kasaan keitetty mielten ja sydänten yhteys. Se säilyy ikuisesti. Ihan sellaisenaankin. Siitä voi ammentaa lopun ikää, jos elämässä tarttee makuja ja sävyjä.

Ei enää surua, ei pahoitteluita, eikä varsinkaan katumusta. Loppusaldo on rutkasti plussalla, eikö vain? :)

Tiedän ettei tarvitsisi olla, koska toinen tietää ja ymmärtää. Sitä vaan olisi tahtonut toista säästää.

Mutta ihan samoin silti ajattelen. Epäilen, että kokemus tuo myös vahvuutta ja periksiantamattomuutta, eikä vain yhden asian suhteen, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Puhumattakaan kaikkinaisesta vieläkin isommasta kiitollisuudesta ja arvostuksesta erityisesti toista kohtaan, sitä jo annettua aikaa kohtaan ja sitä kohtaan, mitä toisessa tämän myötä elämäänsä sai. Se on mittaamattoman arvokasta ja jokainen päivä sen tiedon kanssa on voitto, kuitenkin. Kaikilla ei koskaan välttämättä ole tähän mahdollisuutta. Ei edes siihen ensimmäiseen päivään, jona on joko tietäen tai tietämättään katsonut silmästä silmään sitä potentiaalia, joksi itse voi kasvaa kuitenkin hyväksyttynä aivan juuri sellaisena kuin sillä hetkellä on. Eivät kaikki löydä kotiin.

Ehkä sitten, jos sen aika joskus tulee, on pohja ihan jo menneiden vuosien takia puhtaammaksi palanut, vahvemmaksi takoontunut ja kuumassa käsitelty kestämään paremmin. Ainakin on enemmän luottoa siihen, että läpi voi päästä, mitä ikinä tulevassa täytyykään itsessä ja elämässä käydä läpi tai ottaa ihan uutena vastaan. On olemassa ankkuri, jota vasten vavista sen mitä tarvitsee. Ehdottomasti plussalla, enemmän kuin ikinä osasikaan arvata. Tai osasihan sitä haaveilla, mutta on se eri asia kuin oikea tietoinen tietäminen. <3

Olemme uskomattoman paljon samoilla aaltopituuksilla. Ymmärrän ja täysin jaan ihan kaiken mitä kirjoitat. Erityisesti tuo kotiin löytäminen sävähdyttää.

Hyväksyntä sellaisena kuin on, tietty vakaa turvallisuus ja rauha, jokin suojasatama jonne voi aina palata maailman myrskyissä ryvettyneenä keräilemään voimia ja paranemaan, kokea ja antaa välittämistä ja läheisyyttä ehdoitta ja pyytelemättä. Se on jotain mitä tässä oikeassa elämässä tällä hetkellä puuttuu, jota välttämättä tarvitsen, mutta joka on jo mukanani muistoissa ja henkisenä olotilana sinun kauttasi. Jonka olen valmis ilosta itkien tarjoamaan sinullekin.

Kun se tunne ja tila on jo olemassa, tulessa koeteltu ja puhdistettu, se antaa todellakin voimia ja uskoa tulevaan. Ei tarvitse enää epäröidä, epäillä, kyseenalaistaa eikä pelätä. On turvaverkko, johon luottaen uskaltaa heittäytyä. Antaa luonnonlakien hoitaa tehtävänsä ja nauttii vapaasta pudotuksesta. Voi opetella lentämään. Tietää, että sieltä määränpäästä lopulta löytyy hyvä, turvallinen paikka, jossa voi elää ja hengittää, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olla vaan oma itsensä ja nauttia joka hetkestä toisen oma-itsensä kanssa. Rajattomasti. Tämä todellakin on arvokasta ja ainutlaatuista. 

Siitä ei uskalla vielä ihan kokopäiväisesti haaveilla, että tämä kaikki muuttuisi arkitodellisuudeksi, mutta tieto siitä, että se on mahdollista, on enemmän kuin tuhat naiivia unelmahaavetta. Vaikka mistäpä näistä pieni ihminen voi tietää, ehkä tämä ei ole vain mahdollista vaan suorastaan kohtalo, kun asetelma on mikä on. Ensimmäistä kertaa kohtaloa ajatellessa kyseessä on sellainen, minkä voi ottaa vastaan sellaisenaan ja  pelotta, luottaen siihen, että se on juuri kuten pitääkin. Kuin on tarkoitettu. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me saamme vielä toisemme. Tavalla tai toisella. Musta vaan tuntuu mies että ei tää tähän jääny..

Uskon samoin. Sen vuoksi varmaan olemme voitokkaat. Kun meitä on kaksi. Se on enemmän kuin maailma, joka on yksin meitä vastaan, alivoimaisena. Jos verrataan kirjaan tai ylipäänsä tarinaan, niin meillä oli vasta epilogi. Ei edes trilogian ekaa osaa. Mikä tarina nyt noin tyngäksi jäisikään? Ei ainakaan meidän.

Prologi korjaan. :D

Jo prologi oli niin mukaansa tempaava, että jäin täysin koukkuun! Mitenhän tarina jatkuu? :)

Jos mä kirjoitan ja sä oot laajavaltuuksinen kustannustoimittaja? Pidettäisiinkö jonkinlainen palaveri jossa voidaan käydä läpi käsiksen juonta ja tarinan yleiskuvausta alustavasti? Järkkää palaveriin kahvit niin mä tuon hierontaöljyn.

Höh, enkö saanutkaan patonkia täytteillä, vaikka niin olen sellaista odottanut! Eikös se kuitenkin ole vähän perinteisempi valinta kahvin kanssa, jos nyt ei suoraan pullalinjalle lähdetä? Hierontaöljy...mokomatkin uudet villitykset. Ei tässä mitään karpata, laihduteta tai nuukailla. Rehtiä patonkia ääntä kohti niin kuin ois jo, niin ehkä se trilogiakin siitä valmistuu itsestään siinä sivussa elämän iloista nauttiessa kuin pariisilaisessa leipomossa ikään. 

OPM eli omat patongit mukaan. Samoin haitarit ja baskerit, jos tällainen rekvisiitta on tarpeen virittämään oikeaan tunnelmaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisitko keskustella nainen kanssani jossain muualla kuin täällä? Siis vaikka ihan vaan keskustella. Ja jos, niin missä?

Haluaisin. Voitaisiin mennä vaikka kävelylle johonkin?

Olisipa tämä sinulta. Kävely ja keskustelu kanssasi tekisi päivästä ihan täydellisen. Niin usein olen ajatellut, millaista se olisi.

Todennäköisesti kirjoitellaan kuitenkin väärille henkilöille. En millään jaksaisi uskoa että hän haluaisi kävelylle kanssani. Mutta ihana tuollaisesta on haaveilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

T haista*****

Miehelle ilmeisesti? Mitä tämä henkilö on tehnyt ansaitaakseen haistattelut?

Kusettanut

Tuliko sitä piparia jaettua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sydän itkee verta kun hän, mielitiettyni, ei vastaa pyyntöihini.

Täällähän minä :) mitä sydämellä? Joko tauko ohi?

:) Paljonkin olisi kun vaan osaisi muotoilla sanoiksi.

Vierailija kirjoitti:

Ja toki myös se, ettei tämä uusi ihastus ole käyttäytynyt rumasti tai satuttanut minua mitenkään, niin ei tarvitse taistella sisäisten ristiriitojen kanssa tai kokea hankalia, negatiivisia ja vihan tunteita.

Kunnioituskaan ei ole mennyt kun hän ei ole antanut aihetta sen menettämiseen, eli sekin on ja lähinnä syventyy, mikä tekee olemisesta helppoa (haluan itsekin olla hänelle miellyttävä ja näin ollaan hyvän kierteessä).

Kun itsellä on paha olo, sitä purkaa toiseen vaikkei saisi. Kaikilla meistä on omat haavat.

P: jatkaisin mielellään s-postilla jos sopii -T

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä olen niin loputtoman pahoillani, että se suru piti kärsiä kaksinkertaisesti, kahdessa osoitteessa ja näin pitkästi. Olisipa se ollut vain minä.

Älä ole pahoillasi. Ymmärrän, hyväksyn ja kunnioitan sinua, valintojasi, tekojasi. Tuntui ja tuntuu yhä pahalta, mutta se pitää hyväksyä osana elämää. Miten voisi kuvitellakaan saavansa jotain niin kaunista ilmaiseksi, edes hetkeksi, maksamatta siitä kovaa hintaa? Minä kestän, en katkeroidu, enkä takerru. Koska välitän sinusta yhä. Varmasti sinäkin olet yhtä vahva. Olethan sinä, muutenkin, ja saman kokemuksen kannattelemana.

Se jokin mikä jäljelle jäi, on puhdasta ja hyvää kantaen yli kaikkien vaikeuksien. Siitä on haihtuneet pois kaikki vetistävät itsekkäät tarpeet ja halut. Se on vain vilpitöntä hyvyyttä, redusoitu elämän makuliemi. Kasaan keitetty mielten ja sydänten yhteys. Se säilyy ikuisesti. Ihan sellaisenaankin. Siitä voi ammentaa lopun ikää, jos elämässä tarttee makuja ja sävyjä.

Ei enää surua, ei pahoitteluita, eikä varsinkaan katumusta. Loppusaldo on rutkasti plussalla, eikö vain? :)

Tiedän ettei tarvitsisi olla, koska toinen tietää ja ymmärtää. Sitä vaan olisi tahtonut toista säästää.

Mutta ihan samoin silti ajattelen. Epäilen, että kokemus tuo myös vahvuutta ja periksiantamattomuutta, eikä vain yhden asian suhteen, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Puhumattakaan kaikkinaisesta vieläkin isommasta kiitollisuudesta ja arvostuksesta erityisesti toista kohtaan, sitä jo annettua aikaa kohtaan ja sitä kohtaan, mitä toisessa tämän myötä elämäänsä sai. Se on mittaamattoman arvokasta ja jokainen päivä sen tiedon kanssa on voitto, kuitenkin. Kaikilla ei koskaan välttämättä ole tähän mahdollisuutta. Ei edes siihen ensimmäiseen päivään, jona on joko tietäen tai tietämättään katsonut silmästä silmään sitä potentiaalia, joksi itse voi kasvaa kuitenkin hyväksyttynä aivan juuri sellaisena kuin sillä hetkellä on. Eivät kaikki löydä kotiin.

Ehkä sitten, jos sen aika joskus tulee, on pohja ihan jo menneiden vuosien takia puhtaammaksi palanut, vahvemmaksi takoontunut ja kuumassa käsitelty kestämään paremmin. Ainakin on enemmän luottoa siihen, että läpi voi päästä, mitä ikinä tulevassa täytyykään itsessä ja elämässä käydä läpi tai ottaa ihan uutena vastaan. On olemassa ankkuri, jota vasten vavista sen mitä tarvitsee. Ehdottomasti plussalla, enemmän kuin ikinä osasikaan arvata. Tai osasihan sitä haaveilla, mutta on se eri asia kuin oikea tietoinen tietäminen. <3

Olemme uskomattoman paljon samoilla aaltopituuksilla. Ymmärrän ja täysin jaan ihan kaiken mitä kirjoitat. Erityisesti tuo kotiin löytäminen sävähdyttää.

Hyväksyntä sellaisena kuin on, tietty vakaa turvallisuus ja rauha, jokin suojasatama jonne voi aina palata maailman myrskyissä ryvettyneenä keräilemään voimia ja paranemaan, kokea ja antaa välittämistä ja läheisyyttä ehdoitta ja pyytelemättä. Se on jotain mitä tässä oikeassa elämässä tällä hetkellä puuttuu, jota välttämättä tarvitsen, mutta joka on jo mukanani muistoissa ja henkisenä olotilana sinun kauttasi. Jonka olen valmis ilosta itkien tarjoamaan sinullekin.

Kun se tunne ja tila on jo olemassa, tulessa koeteltu ja puhdistettu, se antaa todellakin voimia ja uskoa tulevaan. Ei tarvitse enää epäröidä, epäillä, kyseenalaistaa eikä pelätä. On turvaverkko, johon luottaen uskaltaa heittäytyä. Antaa luonnonlakien hoitaa tehtävänsä ja nauttii vapaasta pudotuksesta. Voi opetella lentämään. Tietää, että sieltä määränpäästä lopulta löytyy hyvä, turvallinen paikka, jossa voi elää ja hengittää, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olla vaan oma itsensä ja nauttia joka hetkestä toisen oma-itsensä kanssa. Rajattomasti. Tämä todellakin on arvokasta ja ainutlaatuista. 

Siitä ei uskalla vielä ihan kokopäiväisesti haaveilla, että tämä kaikki muuttuisi arkitodellisuudeksi, mutta tieto siitä, että se on mahdollista, on enemmän kuin tuhat naiivia unelmahaavetta. Vaikka mistäpä näistä pieni ihminen voi tietää, ehkä tämä ei ole vain mahdollista vaan suorastaan kohtalo, kun asetelma on mikä on. Ensimmäistä kertaa kohtaloa ajatellessa kyseessä on sellainen, minkä voi ottaa vastaan sellaisenaan ja  pelotta, luottaen siihen, että se on juuri kuten pitääkin. Kuin on tarkoitettu. :)

Poimit lentelevät sanat hellästi käsiesi huomaan ympäriltäni. Teet niistä paremman hillon kuin itse ikinä osaisin. Ja se hämmästyttää minua. Miten vartaloni ulkopuolinen ja jos perinteisesti ajatellaan, kaiken järjen mukaan myös mieleni ulkopuolinen henkilö osaa ajatella ajatukseni ja ne vielä sanoiksi säveltää selkeämmin ja kauniimmin kuin minä itse? Kuka tässä elää ja kenen nahoissa, kysyn vaan. Sä oot se kaksoissisko, jota mulla ei koskaan lapsena ollut ja kenen seuraa toivoin. Mutta vaan aikuiselle rakkaudennälkäiselle naiselle vieläkin paljon parempi versio siitä. Sieluni tyyneys. Mies. <3

Ihmeissäni ja epäuskoisena taas tänään kyselin maailmalta sitä, että mitähän ihmeen hyvää olen tehnyt, kun saan tällaista osakseni? Että riittääkö siihen vaan minä. Ilmeisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me saamme vielä toisemme. Tavalla tai toisella. Musta vaan tuntuu mies että ei tää tähän jääny..

Uskon samoin. Sen vuoksi varmaan olemme voitokkaat. Kun meitä on kaksi. Se on enemmän kuin maailma, joka on yksin meitä vastaan, alivoimaisena. Jos verrataan kirjaan tai ylipäänsä tarinaan, niin meillä oli vasta epilogi. Ei edes trilogian ekaa osaa. Mikä tarina nyt noin tyngäksi jäisikään? Ei ainakaan meidän.

Prologi korjaan. :D

Jo prologi oli niin mukaansa tempaava, että jäin täysin koukkuun! Mitenhän tarina jatkuu? :)

Jos mä kirjoitan ja sä oot laajavaltuuksinen kustannustoimittaja? Pidettäisiinkö jonkinlainen palaveri jossa voidaan käydä läpi käsiksen juonta ja tarinan yleiskuvausta alustavasti? Järkkää palaveriin kahvit niin mä tuon hierontaöljyn.

Höh, enkö saanutkaan patonkia täytteillä, vaikka niin olen sellaista odottanut! Eikös se kuitenkin ole vähän perinteisempi valinta kahvin kanssa, jos nyt ei suoraan pullalinjalle lähdetä? Hierontaöljy...mokomatkin uudet villitykset. Ei tässä mitään karpata, laihduteta tai nuukailla. Rehtiä patonkia ääntä kohti niin kuin ois jo, niin ehkä se trilogiakin siitä valmistuu itsestään siinä sivussa elämän iloista nauttiessa kuin pariisilaisessa leipomossa ikään. 

OPM eli omat patongit mukaan. Samoin haitarit ja baskerit, jos tällainen rekvisiitta on tarpeen virittämään oikeaan tunnelmaan. 

Miksi tällaista p:tä tänne kirjoitat? Vihjeiksi riitti varmaan aiemmat? Mikä pakko sulla on trollata täällä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä olen niin loputtoman pahoillani, että se suru piti kärsiä kaksinkertaisesti, kahdessa osoitteessa ja näin pitkästi. Olisipa se ollut vain minä.

Älä ole pahoillasi. Ymmärrän, hyväksyn ja kunnioitan sinua, valintojasi, tekojasi. Tuntui ja tuntuu yhä pahalta, mutta se pitää hyväksyä osana elämää. Miten voisi kuvitellakaan saavansa jotain niin kaunista ilmaiseksi, edes hetkeksi, maksamatta siitä kovaa hintaa? Minä kestän, en katkeroidu, enkä takerru. Koska välitän sinusta yhä. Varmasti sinäkin olet yhtä vahva. Olethan sinä, muutenkin, ja saman kokemuksen kannattelemana.

Se jokin mikä jäljelle jäi, on puhdasta ja hyvää kantaen yli kaikkien vaikeuksien. Siitä on haihtuneet pois kaikki vetistävät itsekkäät tarpeet ja halut. Se on vain vilpitöntä hyvyyttä, redusoitu elämän makuliemi. Kasaan keitetty mielten ja sydänten yhteys. Se säilyy ikuisesti. Ihan sellaisenaankin. Siitä voi ammentaa lopun ikää, jos elämässä tarttee makuja ja sävyjä.

Ei enää surua, ei pahoitteluita, eikä varsinkaan katumusta. Loppusaldo on rutkasti plussalla, eikö vain? :)

Tiedän ettei tarvitsisi olla, koska toinen tietää ja ymmärtää. Sitä vaan olisi tahtonut toista säästää.

Mutta ihan samoin silti ajattelen. Epäilen, että kokemus tuo myös vahvuutta ja periksiantamattomuutta, eikä vain yhden asian suhteen, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Puhumattakaan kaikkinaisesta vieläkin isommasta kiitollisuudesta ja arvostuksesta erityisesti toista kohtaan, sitä jo annettua aikaa kohtaan ja sitä kohtaan, mitä toisessa tämän myötä elämäänsä sai. Se on mittaamattoman arvokasta ja jokainen päivä sen tiedon kanssa on voitto, kuitenkin. Kaikilla ei koskaan välttämättä ole tähän mahdollisuutta. Ei edes siihen ensimmäiseen päivään, jona on joko tietäen tai tietämättään katsonut silmästä silmään sitä potentiaalia, joksi itse voi kasvaa kuitenkin hyväksyttynä aivan juuri sellaisena kuin sillä hetkellä on. Eivät kaikki löydä kotiin.

Ehkä sitten, jos sen aika joskus tulee, on pohja ihan jo menneiden vuosien takia puhtaammaksi palanut, vahvemmaksi takoontunut ja kuumassa käsitelty kestämään paremmin. Ainakin on enemmän luottoa siihen, että läpi voi päästä, mitä ikinä tulevassa täytyykään itsessä ja elämässä käydä läpi tai ottaa ihan uutena vastaan. On olemassa ankkuri, jota vasten vavista sen mitä tarvitsee. Ehdottomasti plussalla, enemmän kuin ikinä osasikaan arvata. Tai osasihan sitä haaveilla, mutta on se eri asia kuin oikea tietoinen tietäminen. <3

Olemme uskomattoman paljon samoilla aaltopituuksilla. Ymmärrän ja täysin jaan ihan kaiken mitä kirjoitat. Erityisesti tuo kotiin löytäminen sävähdyttää.

Hyväksyntä sellaisena kuin on, tietty vakaa turvallisuus ja rauha, jokin suojasatama jonne voi aina palata maailman myrskyissä ryvettyneenä keräilemään voimia ja paranemaan, kokea ja antaa välittämistä ja läheisyyttä ehdoitta ja pyytelemättä. Se on jotain mitä tässä oikeassa elämässä tällä hetkellä puuttuu, jota välttämättä tarvitsen, mutta joka on jo mukanani muistoissa ja henkisenä olotilana sinun kauttasi. Jonka olen valmis ilosta itkien tarjoamaan sinullekin.

Kun se tunne ja tila on jo olemassa, tulessa koeteltu ja puhdistettu, se antaa todellakin voimia ja uskoa tulevaan. Ei tarvitse enää epäröidä, epäillä, kyseenalaistaa eikä pelätä. On turvaverkko, johon luottaen uskaltaa heittäytyä. Antaa luonnonlakien hoitaa tehtävänsä ja nauttii vapaasta pudotuksesta. Voi opetella lentämään. Tietää, että sieltä määränpäästä lopulta löytyy hyvä, turvallinen paikka, jossa voi elää ja hengittää, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olla vaan oma itsensä ja nauttia joka hetkestä toisen oma-itsensä kanssa. Rajattomasti. Tämä todellakin on arvokasta ja ainutlaatuista. 

Siitä ei uskalla vielä ihan kokopäiväisesti haaveilla, että tämä kaikki muuttuisi arkitodellisuudeksi, mutta tieto siitä, että se on mahdollista, on enemmän kuin tuhat naiivia unelmahaavetta. Vaikka mistäpä näistä pieni ihminen voi tietää, ehkä tämä ei ole vain mahdollista vaan suorastaan kohtalo, kun asetelma on mikä on. Ensimmäistä kertaa kohtaloa ajatellessa kyseessä on sellainen, minkä voi ottaa vastaan sellaisenaan ja  pelotta, luottaen siihen, että se on juuri kuten pitääkin. Kuin on tarkoitettu. :)

Poimit lentelevät sanat hellästi käsiesi huomaan ympäriltäni. Teet niistä paremman hillon kuin itse ikinä osaisin. Ja se hämmästyttää minua. Miten vartaloni ulkopuolinen ja jos perinteisesti ajatellaan, kaiken järjen mukaan myös mieleni ulkopuolinen henkilö osaa ajatella ajatukseni ja ne vielä sanoiksi säveltää selkeämmin ja kauniimmin kuin minä itse? Kuka tässä elää ja kenen nahoissa, kysyn vaan. Sä oot se kaksoissisko, jota mulla ei koskaan lapsena ollut ja kenen seuraa toivoin. Mutta vaan aikuiselle rakkaudennälkäiselle naiselle vieläkin paljon parempi versio siitä. Sieluni tyyneys. Mies. <3

Ihmeissäni ja epäuskoisena taas tänään kyselin maailmalta sitä, että mitähän ihmeen hyvää olen tehnyt, kun saan tällaista osakseni? Että riittääkö siihen vaan minä. Ilmeisesti. 

Ziizuz! Keskenään kirjoittaja vauhdissa!

No ei, eihän siihen riitä vaan minä. Kyllä siihen tarvitaan sinutkin ja se on onni, onnekasta ja onnellista jos jokin.