Mikä siinä on, että vaikeassa lapsuudenperheessä kasvaneet tekevät lapsia todella nuorina?

Minä kasvoin alkoholisti ja narsisti äidin kanssa, välit pistin poikki heti 18-vuotiaana ja ensimmäisen lapseni sain 20-vuotiaana. Olin elänyt jo "villin nuoruuteni" alaikäisenä, kun oireilin perheoloja. Lapsi on nyt 4v, eikä ole mitään ongelmia ilmennyt ja käyttäytyy paremmin kuin moni "oikean" ikäisenä lapsen saaneen lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhempien paska perhemalli oli se, että jäivät yhteen "lasten takia", vaikka noin kymmenvuotiaasta saakka pyysin ja ehdotin säännöllisesti heille eroa. Ei ollut tuolloin tapana. Se vikapää on nyt omaishoidettava, ja entinen uhri ottaa asemastaan kaiken irti.

Sillä mallilla valitsin nuorena täysin väärän miehen. Ensimmäisen liittoni jälkiä korjattiin terapiassa, toisella kertaa minäkin onnistuin.

Todennäköisesti vikapäällä on ollut alkava muistisairaus. Ei siis kuulu tähän ketjuun.

Ei ole vieläkään. 

AP kritisoi eroperheitä, totesin vaan, ettei se yhdessäpysyminenkään ole aina hyvä ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko huomanneet samaa? Ainakin kaikilla mun tietämillä lapsen alle 24-vuotiaana saaneilla on ollut vaikeaa lapsuuden perheessään. Sieltä löytyy äärimmilleen vietyä kuria, vahvaa narsistisuutta ja alkoholismia. Onko näillä henkilöillä tarve ikään kuin "näpäyttää" omia vanhempiaan, että "katso, näin niitä lapsia kuuluisi kasvattaa"? Sinällään harmi, koska monet näistä nuorista vanhemmista myös eroavat 30-v tienoilla ja näin siirtävät sitä paskaa perhemallia taas omille lapsilleen.

Älä yleistä. Minä esimerkiksi olin täyttänyt 30 saadessani esikoiseni. En kokenut itseäni erityisen nuoreksi synnyttäjäksi. Vaikean lapsuuden takia olin pohtinut lastenhankintaa pitkään.

Jos on toimimattomasta perheestä, niin ei siitä nuoruudestakaan monesti tule erityisen huoletonta. Vastuunkantajan rooli seuraa mukana, hankki lapsia tai ei.

Sain lapseni 22-vuotiaana. Olen yh-äidin lapsi, jonka kotona oli kuria, minusta välitettiin, alkoa ei käytetty, eikä väkivaltaa.

Omalla kohdallani jouduin olosuhteiden pakosta vain aikuistumaan aika nuorena. Äidilläni oli vaikea masennus, joten aika nuorena jouduin jo huolehtimaan itsestäni, kun hän ei siihen pystynyt.

Kun tilanne on se, että lapsuudenkodistaan on lähtenyt jo 16-vuotiaana, ehtinyt jo rällästämään ja kokeilemaan rajojaan, tekemään virheitä ja oppimaan niistä, asunut useita vuosia omillaan sekä avoliitossa, käynyt koulut ja töitä tehnyt vuosia, niin en liian nuorelta vanhemmaksi tunnu.

Jotkut ovat kypsempiä jo nuoremmalla iällä.

Vierailija kirjoitti:

Jos on toimimattomasta perheestä, niin ei siitä nuoruudestakaan monesti tule erityisen huoletonta. Vastuunkantajan rooli seuraa mukana, hankki lapsia tai ei.

Juuri näin. Täsmentäisin vielä, että se väärä vastuunkanto seuraa mukana, siis lapsen vastuu vanhempiensa tunteista ja elämästä. Perheetön nuori aikuinen säilyy lapsen asemassa suhteessa vanhempiinsa, jotka voivat sitten määräillä, paheksua, kommentoida ja syyllistää. Ei ole mitenkään harvinaista, että vanhemmat pyrkivät säilyttämään tilannetta ennallaan sabotoimalla lapsensa seurustelusuhteita ja haukkumalla kumppaneita. Perheen perustamista yritetään kieltää ja aikuisen lapsen kyky hoitaa itse omia asioitaan ja päättää omista asioistaan voidaan kyseenalaistaa rankasti.

Tästä seuraa se, että ”vapaa” nuoren aikuisen elämä on kaikkea muuta kuin vapaata. Suurempaa vapautta onkin se, kun voi katkaista yhteyden ja riippuvuussuhteen. Menee vaikka naimisiin, jolloin vanhempienkin on pakko myöntää, että parisuhde on olemassa, se on vakava ja tarkoitettu kestämään.

Lapsen saamisen myötä konkretisoituu se, että lapsi ei ole vastuussa vanhempiensa elämästä, vaan nämä itse ovat siitä vastuussa. Äidiltä tuleva käsky leipoa äkkiä suklaakakku tai tulla kaatamaan kahvia äidin vierailla alkaa tuntua ihan eri tavalla absurdilta. Nuorella sinkullahan voi ollakin aikaa tulla käskystä ripustamaan jouluverhoja tai siivoamaan keittiötä, mutta pienten lasten äidillä ei todellakaan ole, jolloin käskyn mielettömyys konkretisoituu eri tavalla.

Itse myös yllätyin positiivisesti siitä, miten helppoa ja kevyttä on kantaa vastuuta ”oikeinpäin” eli äitinä kantaa vastuuta omasta parisuhteestaan ja lapsistaan. Aikuisella on keinoja vastuunsa kantamiseen ihan eri tavalla kuin lapsella.

Vierailija kirjoitti:

Itse myös yllätyin positiivisesti siitä, miten helppoa ja kevyttä on kantaa vastuuta ”oikeinpäin” eli äitinä kantaa vastuuta omasta parisuhteestaan ja lapsistaan. Aikuisella on keinoja vastuunsa kantamiseen ihan eri tavalla kuin lapsella.

Kyllä! Tämä vastuu myös tuntuu oikealta, toisin kuin omien vanhempien loputtomissa emotionaalisissa sotkuissa kelluminen. Kun on lapsia, niin on pakko opetella pitämään huolta omasta jaksamisestaan, jotta jaksaa huolehtia heistä.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan jouduttu aikuistumaan varhain, ei siis syytä odottaa "huolettoman nuoruuden" viettämistä.

Vahvasti tämä.

Itse huolehdin itsestäni jo varhain. Hyvin ongelmainen kotitausta itselläni, oli alkoholiongelmaa, väkivaltaa, hoitamattomia mt-ongelmia jne jne. Koti oli kuin kaatopaikka, koska vanhemmat olivat kertakaikkisen saamattomia.

Eli ei toivoakaan, että kukaan olisi pessyt puolestani pyykkejä, tehnyt minulle ruokaa jne.

Ehei, nämä piti täysin itse hoitaa jo hyvin varhain.

Jos oli vieraita tulossa, aloitti vanhemmat hysteerisen rähinän, että miten meidän lasten on siivottava. Eli joo, hoidettiin lopulta sisarukseni kanssa koko talon siivoamiset. Lopulta meidän vastuulla oli omien pyykkien lisäksi myös vanhempien pyykit, kaikki lakanat jne. Tehtiin ruokaa koko perheelle, hoidettiin kaikki tiskit jne.

Eli jo alle 15 -vuotiaina hoidettiin käytännössä koko talouden kotityöt, näin siis olimme vinoutuneesti aikuisten asemassa vanhempien kitistessä, että miksi sitä ja sitä lempivaatetta ei ole pesty, miksei täällä ole siivottu jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan jouduttu aikuistumaan varhain, ei siis syytä odottaa "huolettoman nuoruuden" viettämistä.

Vahvasti tämä.

Itse huolehdin itsestäni jo varhain. Hyvin ongelmainen kotitausta itselläni, oli alkoholiongelmaa, väkivaltaa, hoitamattomia mt-ongelmia jne jne. Koti oli kuin kaatopaikka, koska vanhemmat olivat kertakaikkisen saamattomia.

Eli ei toivoakaan, että kukaan olisi pessyt puolestani pyykkejä, tehnyt minulle ruokaa jne.

Ehei, nämä piti täysin itse hoitaa jo hyvin varhain.

Jos oli vieraita tulossa, aloitti vanhemmat hysteerisen rähinän, että miten meidän lasten on siivottava. Eli joo, hoidettiin lopulta sisarukseni kanssa koko talon siivoamiset. Lopulta meidän vastuulla oli omien pyykkien lisäksi myös vanhempien pyykit, kaikki lakanat jne. Tehtiin ruokaa koko perheelle, hoidettiin kaikki tiskit jne.

Eli jo alle 15 -vuotiaina hoidettiin käytännössä koko talouden kotityöt, näin siis olimme vinoutuneesti aikuisten asemassa vanhempien kitistessä, että miksi sitä ja sitä lempivaatetta ei ole pesty, miksei täällä ole siivottu jne.

Tuo on niin tuttua! Omalla kohdalla vanhemmilla ei ollut mitään diagnosoituja ongelmia. Olivat vaan täysin omistautuneita työlleen, ja äiti oli lisäksi sellainen 1960-70-luvun änkyräfeministi, jolle kotityöt tai omien lasten hoitaminen olivat jotenkin nöyryyttävän taantumuksellisia aktiviteetteja, joita ei moderni tiedostava nainen kuten hän todellakaan tee. Isäni kyllä siivosi ja laittoi ruokaa, jos oli kotona. Hänellä vaan oli oikeasti tosi pitkät työpäivät. Äiti olisi ollut kyllä enemmän kotona, mutta hän vain istui nojatuolissa työpapereitten kanssa ja rähjäsi minulle, koska aina olin tehnyt liian vähän kotitöitä.

Minäkin hoidin jo hyvin nuorella iällä perheen kaupassa käynnit, pesin koko perheen pyykit lakanoita myöten 10-vuotiaana, ja seiskaluokalla kotitalous tuntui naurettavalta, koska olin aivan rutinoitunut ruoanlaittaja, ja siivousohjeet tuntuivat höpsöiltä, koska olin jo tottunut tekemään asiat omalla tavallani.

Aikuisena lapsiperheen kaupassa käynnit tuntuvat ihanan yksinkertaisilta, koska ei tarvitse maksaa talouskukkarosta, jossa on liian vähän rahaa, ja jaksan nyt aikuisena hyvin kantaa kauppakassin kotiin. Ei tarvitse myöskään arvailla, mitä juustoa kauppalistan ”juusto” tarkoittaa, vaan kaikki ovat tyytyväisiä siihen, mitä minä ostan jääkaappiin (tai jos eivät ole, meidän perheessä pyydetään kauniisti että voisitko ensi kerralla ostaa asiaa x eikä huudeta raivopäisenä, että mikset ostanut asiaa x).

Sama ilmiö näkyy adoptiolapsilla jotka usein hankkivat oman lapsen nuorena. Joskus sitä selitetään sillä, että oma lapsi on ensimmäinen biologinen sukulainen, joka adoptoidulla on.

Jaa.

Esikoiseni sain 26v lahjaksi, kuopuksen 27,5v iässä. Mieheni kanssa yhä yhdessä, v.1992 tutustuimme ja v.2000 menimme naimisiin.

N43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, samaa mieltä olen minäkin. Henkisesti kypsä ihminen ryhtyisi erittäin varovasti tuossa tilanteessa tekemään lapsia. Todennäköisimmin lykkäisi lasten saantia vuosilla, koska tiedostaa oman lapsuuden perheensä vaikutukset käytöksessään ja tietää oikeasti olevansa epäkypsä.

Henkisesti kypsä ihminen tietää oikeasti olevansa epäkypsä?

No ainakin minä tiesin olevani. Syömishäiriö, vakava masennus, univaikeuksia, ahdistuneisuushäiriö, itsetuhoisuutta ja kaaosta elämässä...tajusin sentään, että en todellakaan tee lapsia ennen kuin olen itse riittävän eheä, sillä rikkinäisenä ja PTSD:tä potevana minulla ei ole yksinkertaisesti mitään annettavaa. Lapsen hankkiminen on edelleen harkinnassa, vaikka olotila on jo ihan jees ja olen jo useamman vuoden jopa nauttinut elämästä ja ollut onnellinen. En siis vieläkään suin päin ole lisääntymässä vaikka ikää on jo 32.

Tai toisinpäin. Minä hankin yli nelikymppisenä, siihen asti ajattelin ettei ole eväitä.

Vierailija kirjoitti:

Eikö tästä ole tehty tutkimuksiakin? Hakevat turvaa ja tasapainoa perhe-elämästä omaan elämäänsä.

Kyllä mä myönnän tämän. Halusin saada perheen ja sitä kautta turvallisuutta ja lämpöä, jonkun josta pitää huolta. Nyt esikoinen jo 15.