Psykiatrisessa sairaanhoidossa näkee miten huono asenne ihmisillä on

Vierailija kirjoitti:

Täysin totta ja noin ajattelee valtaosa psyk.hoitajista.

t. sh

Kokemuksen perusteella niin taitaa valitettavasti olla :( Olin nuorena useampaan otteeseen psykiatrisella osastolla hoidossa, ongelmina mm. vakava masennus, ahdistuneisuus, traumat ja niistä johtuva jatkuva pelko muita kohtaan, ja syömishäiriö.

Todella moni hoitaja osastoilla (ja jotkin lääkärit sekä yksi psykologi) tuntuivat suhtautuvan minuun sekä moniin muihin nuoriin sillä oletuksella, että ainut/suurin ongelma on vain huono asenne ja jotain normaalia teinioireilua. Esimerkiksi vuosia kestäneisiin syömisongelmiin ei juuri puututtu, sillä en ollut alipainoinen.

Ahdistuksen ja pelkojen vuoksi minun oli vaikea puhua hirveästi, vaikka parhaani yritin, ja ryhmätilanteisiin osallistuminen aiheutti hyvin usein paniikkikohtauksen tai vähintään erittäin voimakasta ahdistusta. Tästä sain negatiivista palautetta, kun en ''suostu'' osallistumaan tai keskustelemaan. Minulle sanottiin suoraan useamman kerran, että pitäisi muuttaa asennettani, mutta enhän minä siinä kunnossa voinut vaan ''muuttaa asennetta'' ja olla juuri sellainen potilas mitä he toivoivat ja haluaisivat ja suostuisivat auttamaan. Toivoin heiltä ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Yksi hoitava taho sanoi joskus, että minun pitäisi vaan jo unohtaa traumani, ja on uskomatonta (tjsp) että vieläkin ''murehdin niin vanhoja asioita''. 

Olen nyt aikuinen. Ongelmani ovat parhaimmillaan yhtä pahat, mutta sanoisin että pahemmat  kuin silloin nuorena. En väitä että kaikki syy olisi hoitavilla tahoilla (ja olihan niitä hyviäkin hoitajia/lääkäreitä yms, tietty), mutta koen että jos minut ja ongelmani oltaisiin otettu nuorena vakavasti eikä vain suhtauduttu ''huonona asenteena'' tai ''teinin normaaleina ongelmina'', olisin paremmassa kunnossa. En myöskään enää luota siihen, että jos hakisin nyt taas apua, minut otettaisiin vakavasti. Miksi otettaisiin kun ei ennenkään otettu. Nyt olen työkyvytön, syrjäytynyt ja vakavasti itsetuhoinen ja vakavasti alipainoinen (hoitamattoman syömishäiriön vuoksi).

Kunpa hoitajat eivät tekisi potilaista oletuksia, että no tuo on vain asennevikainen, tuo oikeasti sairas.

Anteeksi, oli pakko avautua.

Surullista luettavaa. En ole tajunnutkaan, kuinka poikkeuksellista on, että olen aina saanut apua, josta on todella ollut hyötyä, enkä ole koskaan sairaanhoitohenkilökunnalta saanut muuta kuin hyvää suhtautumista.

Sosiaalityöntekijät sen sijaan...

t. mielisairas

Äh... kuules nyt, voin psykiatrista hoitoa saavana sanoa, että nimenomaan teissä psykiatrian hoitsuissa on vikaa. Ylimielisiä ja aggressivisia, tyypillisesti älynlahjoiltaan heikkoja ihmisiä, joista on potilaille vain haittaa. Psykiatrit ovat jo paljon fiksumpaa väkeä keskimäärin, vaikka osa onkin ikäviä ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka voi ”parantaa” asennevamman?

Sosiaalisen turvaverkon poistaminen.

Jos et tee töitä, näännyt nälkään.

Aika nopeasti loppuisi turhat haihattelut ja kuvitelmat siitä että lapamato olisi ansainnut elinikäisen elatuksen pelkästään siksi että on olemassa.

Noup. Yllättyisit siitä, kuinka suuri joukko ihmisiä tekisi tuossa vaiheessa vain itsemurhan. Suisidaalisuus ja täysi elämänhaluttomuus ovat juurikin vaikeimpia kompastuskiviä psykiatriassa. Siellä yritetään pitää ihmisiä elossa, ei hankkia heille ylläpitoa. Potilaat kuolisivat _mielellään_ - tämä on se pointti.

Tämä. Itse olen sairastanut pitkään vakavaa masennusta ja olen itseltäni kysynyt, mitä tekisin jos yhteiskunnassamme ei olisi turvaverkkoja? Että olisiko minun sitten pakko "ryhdistäytyä"?

Vastaus on aina sama: Joko olisin sitten sukulaisten niskoilla tai tappaisin itseni. Meille mielenterveysongelmaisille kun se itsensä tappaminen on aina ihan validi vaihtoehto. Tyyliin lämmittäisinkö saunan, ja jos lämmitän, mitä jos vaan jättäisin pellin kiinni?

Varsinkin masennuksessa se "huono asenne" on nimenomaan erittäin iso osa sitä sairautta. Me tiedämme luissamme ja ytimissämme ettei meidän kannata yrittää mitään koska mistään ei kumminkaan tule koskaan mitään. Että pienimmän riesan tie olisi tosiaan se kaulakiikku.

Minä olin ennen todella toimelias, hyvässä työssä, tehokas, itseohjautuva, velvollisuudentuntoinen ja whatnot.

Nyt minulla on sitten "huono asenne".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka voi ”parantaa” asennevamman?

Sosiaalisen turvaverkon poistaminen.

Jos et tee töitä, näännyt nälkään.

Aika nopeasti loppuisi turhat haihattelut ja kuvitelmat siitä että lapamato olisi ansainnut elinikäisen elatuksen pelkästään siksi että on olemassa.

Noup. Yllättyisit siitä, kuinka suuri joukko ihmisiä tekisi tuossa vaiheessa vain itsemurhan. Suisidaalisuus ja täysi elämänhaluttomuus ovat juurikin vaikeimpia kompastuskiviä psykiatriassa. Siellä yritetään pitää ihmisiä elossa, ei hankkia heille ylläpitoa. Potilaat kuolisivat _mielellään_ - tämä on se pointti.

Totta. Kiitos teille psykiatrian palveluissa työskenteleville, että jaksoitte minua hoitojaksojeni ajan. 

Tutustuin osastojaksoillani muutamiin ihmisiin.  Pari akateemista ihmistä, jotka eivät olleet millään tavalla yhteiskunnallemme taakaksi, koska hoitivat loppuun asti työnsä kunnialla. Eräs oppisopimuksessa silloin ollut, joka tekee nykyään alansa töitä ja maksaa veronsa. Nuo kaikki edellä mainitut hieman yli 30 vuotiaita.

2 parikymppistä, joilla molemmilla huumeongelmia. Koitin auttaa ja lainasin rahaakin, mutta mitäpä muuta heiltä voi odottaa kuin katoamista, kun on saatu huumerahat pummattua. Annoin kyllä ne ruokarahana, mutta tuskin menivät ruokaan.

Miten näille ihmisille kävi?

Nuo 2 akateemista yhteiskunnan tukipilaria kuolivat oman käden kautta. 

Toivoisin, että te psykiatriassa otatte huomioon tilanteen vakavuuden. Mikäli kouluja käynnyt aikuinen pyytää teiltä kaikki mahdolliset kokeellisetkin hoidot, antakaa se heille. Kuollutta ei hoideta enää millään. 

Oppisopimuksen käynyt porskuttaa hyvin elämässä eteenpäin. Olen iloinen hänen puolestaan.

Näistä itsekeskeisistä parikymppisistä en oikein tiedä. Huumeita tuntuvat käyttävän. Yhteys on katkennut aikoja sitten. Enää en tue heitä kuin puhelimen välityksellä, jos soittavat.

Itseäni suorastaan hävetti olla hoidettavana psykiatrisessa palveluissa...

Kiitos, olen hengissä ja se olkoon merkki siitä, että sain edes jonkinlaista apua ja hengissäpito onnistui kohdallani. Löysin rakkaankin, jonka tuki on ollut minulle todella iso apu ja tervehdyttävä vaikutus. Vakava masennus jätti jälkeensä sen, että kuolema ei ole minulle pelottava vaikutus. Tiedän mitä teen, jos tilanne käy liian tukalaksi. Olen ollut toimelias työnsä aina hyvin tehnyt ihminen. Nyt tarvitsisin työpaikan, mutta masennuksen takia työhistoriassa oleva aukko saattaa estää työllistymiseni, vaikka ei minussa työntekijänä mitään vikaa ole ikinä ollut, päinvastoin olen saanut paljon hyvää palautetta. Olen irtisanoutunut enne sairastamisia, joten siitäkään ei ole tappiota yrityksille tullut.

Vierailija kirjoitti:

Olen psyk. puolella työskentelevä sh. Tuntuu pahalta, että tässä ketjussa niin moni haukkuu psyk.hoitajia huonoiksi työssään ja asennevammaisiksi. Mutta jos näin on, niin uskon, että se johtuu useimmissa tapauksissa tästä työstä eikä siitä, että v-maiset tyypit hakeutuu alalle. Kun aloitin työt, asenteeni oli tyyliin naiivi "parannan kaikki lempeydellä". Juu en paranna 😃 On ollut raskasta huomata, että itse pystyy tekemään tosi vähän potilaiden hyväksi, mikä kyynistää helposti. Lisäksi monet potilaat ihan tarkoituksella pyrkii loukkaamaan ja satuttamaan. Toki tää tarkoituksellisuus johtuu yleensä sairaudesta, mutta  kyllä se silti välillä nakertaa itsetuntoa 😕 Osa potilaista on myös mahdollisesti vaarallisia tai superälykkäitä manipuloijia. Tän takia koko ajan täytyy olla varuillaan mikä väsyttää. Ja mitä lääkkeisiin tulee, jos ihminen joutuu psykoosiin niin siinä ei paljoa keskustelut auta, lääkkeet auttaa. Olen jatkuvasti todistanut, että ne myös ehkäisee psykoosia. Toki turhiakin lääkkeitä joskus määrätään, mutta sanoisin, että vähenevissä määrin.

Keroputaan mallissa, eli avoimen dialogin hoitomallissa, ei määrätä ensisijaisesti lääkkeitä edes psykoosiin. Hoitajana sinun luulisi tietävän tämän. Keroputaan malli säästää pitkällä aikavälillä sekä rahaa että resursseja ihan tutkitusti, vaikka alkuun vaatiikin enemmän panostusta henkilökunnalta. Lisäksi ihmiset ihan oikeasti kuntoutuu sillä mallilla -lääkkeet vaan passivoi lopullisesti.

Lääkkeitä annetaan jos mielenkiinto ei riitä muuhun.

Vierailija kirjoitti:

Eräs sukulaiseni sairastaa ilmeisesti paniikkihäiriötä.

Ei saa nukuttua öisin, kohtauksen tullessa huutaa, kirkuu ja itkee. Soittelee sukulaisille (myös minulle) ystävilleen, tuttavilleen, häkeen jne. päivittäin voi tulla kymmeniä puheluja. On hoidon piirissä ja sai lääkkeet, mutta ei suostu käyttämään niitä "kun ne väsyttävät". Syyllistää kaikkia ympärillään kun hänestä ei kukaan välitä eikä häntä viitsitä auttaa. Ei kuitenkaan osaa sanoa millaista se apu sitten olisi joka hänelle kelpaisi? Ei työssäkäyvät, omaa elämää elävät ihmiset voi jatkuvasti istua häntä kädestä pitämässä, valitettavasti.

Hänen kohdallaan siis sanoisin että asenne on merkittävä tekijä.

Osta sille ramavittia… siitä se lähtee. paniikki kumpuaa siitä, kun kropassa on puutostila. Mullakin oli kaikenlaista outoa oiretta aikoinaan. Jälkeenpäin katsottuna isot ongelmat olisi voitu kohdallani välttää, jos ruokavalio olisi laitettu kuntoon. Sokerilla ja vehnällä ei ihminen elä.

Olen ollut töissä  tuolle puolella, en enää. Meni oma jaksaminen siihen kun potilaat ei mistään pitäneet kiinni, aina piti alkaa säveltämään ja säätämään, ja loppuen lopuksi taas koko hoitorumba alusta asti uusiksi yms.

Toki oli niitäkin joiden kanssa kaikki sujui hyvin, ja silloin tykkäsin työstä.

Tuli vaan palkaksi vähän euroja,univaikeudet ja turhautuminen omaan itseensä kun ei saanut mitään aikaan vaikka pisti paljon aikaa ja energiaa.

Laskekaa huviksenne, kuinka monta kertaa tuntemanne ”masentunut” käyttää tunnin aikana sanaa ’minä’.

Joka lauseessa vähintään kerran.

Vierailija kirjoitti:

Olet väärällä alalla, sinulla ei ole edellytylsiä tuohon hommaan

Ei vaan päinvastoin. Se on vaan hyvä, että alalla on just sitä porukkaa joka huomaa epäkohdat hoidossa, ja milloin sitä hoitoa kohdistetaan väärin, jolloin ne jotka hyötyvät, jäävät ilman hoitoa, kun kaikki aika menee sellaisiin, jotka eivät kys hoidosta hyödy. Tämä on ihan samaa settiä kuin esim.

Hammashoitajat putsaavat ne hampaat ja hammaskivet, ei lääkärit, koska heidän ammattitaitoaan tarvitaan muuhun.

Suurin osa psykpuolen potilaista on persoonallisuushäiriöisiä, ei siis varsinaisesti mielisairaita. Mielisairauksia ovat mm. psykoosi, joka vaatii akuuttivaiheessa osastohoitoa. Osastolle kuitenkin pyrkii täysihoitoon henkilöitä, jotka eivät ole mielisairaita, vaan juuri näitä aloittajan mainitsemia tapauksia.

Missään en sano etteikö hekin apua tarvitse, kyllä tarvitsee! Tämä vain pitäisi nyt ylemmällä tasolla tunnistaa ja tunnustaa, että he tarvitsisivat ihan oman väylän avunhakuun ja saamiseen. Psyk.hoito on kallista ja massiivista, siinä monesti rajoitetaan potilasta rajustikin, persoonallisuushäiriö ei yleensä tällaista tarvitse, vaan he tarvitsevat jonkun henkilön joka on pitämässä kädestä koko ajan. Varmaan sanomattakin selvää, ettei raha voi yhteiskunnalla riittää sellaiseen, että joku ei "voi mennä kauppaan" tai että raavitaan käsiä siksi että päästään osastolle olemaan eteen tuodun ruuan, ja seuranpidon vuoksi. 

Nämä tarvitsisivat ihan oman systeeminsä, ei raskasta psykiatrista hoitoa.

Vaikkapa kunnittain omat PerHä-keskukset, missä leivotaan yhdessä pullaa ja käydään kaupassa. Tähän riittäisi lähärit, ja kolmannen sektorin apu, ja harjoittelijat, joten palkkakustannukset eivät olisi kohtuuttomia, ja psyk.puoli saisi rauhassa hoitaa ne oikeasti sairaat ilman järjetöntä kuormitusta näiden persoonallisuushäiriöisten puolelta.

Vierailija kirjoitti:

Mä näkisin, että tällöin ongelmana on sosiaalisen huono-osaisuuden kasautuminen, todennäköisesti ongelmat kasvuympäristössä ja mahdollisesti jonkinlaista persoonallisuuden problematiikkaa. Persoonallisuushäiriöisten pyöröoviefekti psykiatrisessa hoidossa on todella valitettavaa ja hoitohenkilökuntaa uuvuttavaa, mutta tympeä ja vaativa tehtävä olisi yrittää sitouttaa jonkinlaiseen hoitoon. Joskus se on mahdotonta, joskus voi pieniä onnistumisia saavuttaa.

Sehän tässä on se ongelma, kun hoitoon usein hakeudutaan aivan liian myöhään, jolloin henkisten umpisolmujen ratkaiseminen on todella työläs prosessi. Itse tein tämän saman virheen, kun en tunnistanut omaa pahaa oloani ajoissa.

Parasta tietysti olisi, että meistä aivan jokainen rupeaisi auttamaan muita ihmisiä oman jaksamisensa mukaan. Yllättävän pienillä teoilla saa aikaan toiselle hyvän mielen.

Hyvää joulua kaikille ❤!

Hauska viesti. :D Tuli kuitenkin mieleen, että miten siellä PerHä-keskuksessa leivottaisiin yhdessä pullaa, kun siitä syntyisi kuitenkin aina tappelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet väärällä alalla, sinulla ei ole edellytylsiä tuohon hommaan

Ei vaan päinvastoin. Se on vaan hyvä, että alalla on just sitä porukkaa joka huomaa epäkohdat hoidossa, ja milloin sitä hoitoa kohdistetaan väärin, jolloin ne jotka hyötyvät, jäävät ilman hoitoa, kun kaikki aika menee sellaisiin, jotka eivät kys hoidosta hyödy. Tämä on ihan samaa settiä kuin esim.

Hammashoitajat putsaavat ne hampaat ja hammaskivet, ei lääkärit, koska heidän ammattitaitoaan tarvitaan muuhun.

Suurin osa psykpuolen potilaista on persoonallisuushäiriöisiä, ei siis varsinaisesti mielisairaita. Mielisairauksia ovat mm. psykoosi, joka vaatii akuuttivaiheessa osastohoitoa. Osastolle kuitenkin pyrkii täysihoitoon henkilöitä, jotka eivät ole mielisairaita, vaan juuri näitä aloittajan mainitsemia tapauksia.

Missään en sano etteikö hekin apua tarvitse, kyllä tarvitsee! Tämä vain pitäisi nyt ylemmällä tasolla tunnistaa ja tunnustaa, että he tarvitsisivat ihan oman väylän avunhakuun ja saamiseen. Psyk.hoito on kallista ja massiivista, siinä monesti rajoitetaan potilasta rajustikin, persoonallisuushäiriö ei yleensä tällaista tarvitse, vaan he tarvitsevat jonkun henkilön joka on pitämässä kädestä koko ajan. Varmaan sanomattakin selvää, ettei raha voi yhteiskunnalla riittää sellaiseen, että joku ei "voi mennä kauppaan" tai että raavitaan käsiä siksi että päästään osastolle olemaan eteen tuodun ruuan, ja seuranpidon vuoksi. 

Nämä tarvitsisivat ihan oman systeeminsä, ei raskasta psykiatrista hoitoa.

Vaikkapa kunnittain omat PerHä-keskukset, missä leivotaan yhdessä pullaa ja käydään kaupassa. Tähän riittäisi lähärit, ja kolmannen sektorin apu, ja harjoittelijat, joten palkkakustannukset eivät olisi kohtuuttomia, ja psyk.puoli saisi rauhassa hoitaa ne oikeasti sairaat ilman järjetöntä kuormitusta näiden persoonallisuushäiriöisten puolelta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän esim. riippuvaisia on vaikea hoitaa kun vierittävät vastuun aina pois omasta itsestään. Milloin syy on valtiossa, milloin naapurissa, milloin kissassa ja milloin koirassa. Kaikissa muissa on vikaa paitsi ei omassa itsessä. Ja näitä riippuvaisia pyörii psykiatrisessa hoidossa vaikka kuinka eri riippuvuuksilla varustettuna. Sitten odotetaan että joku pelastaisi kun ongelman ydin on se ettei esim. juo, ei käytä huumeita, ei pelaa jne. 

Useinhan näissä on taustalla sosiaaliset ongelmat, jotka voivat juontaa ja usein juontavatkin aina lapsuuteen saakka. Päihteet ovat vain keino turruttaa jotakin, minkä pitäisi vain antaa tulla ulos.

Ongelmaksi muodostuu yöeensä sitten se, että ongelma on ehtinyt kasvaa kohtuuttomiin mittasuhteisiin ja tämänkaltaisen ihmisen parantamiseen tarvitaan aikaa ja vaivaa sekä tietysti potilaan oma usko paranemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jjkkkSairaanhoitaja kirjoitti:

Tarkotukseni ei ollut mustamaalata psyykkisesti sairaita, vaan nimenomaan heille tarkoitettujen resurssien väärinkäyttäjiä.

Olisi parasta saada keskittyä oikeiden masennus-, ahdistuneisuus-, bipo- ym. potilaiden hoitamiseen, mutta päivän vastaanotolla puolet on peruspessimistisiä ihmisiä, joille ei kelpaa mikään apu. Eikä täyty mikään diagnoosi. Ei siis ole mitään sairautta, mutta täytyy päästä valittamaan yhteiskunnasta.

Ikävä kyllä hoitaja ei voi hoitaa sairautta jota ei ole. Hoitajan pitäisi saada keskittyä hoitamaan oikeasti sairaita.

-A.P

Älä läpätä. Ilman diagnoosia ei pääse edes hoitoon - saatika osastohoitoon. Täytyy olla vähintäänkin suisidaalinen että ovet avautuvat, ja siinä vaiheessa ihminen on kyllä jo sairas.

Minusta olet vain diagnoosia vailla oleva sadistinen narisija. Hakeudu hoitoon.

Kuka on puhunut mitään osastohoidosta? Luetunymmärtämisessä vikaa?

Edes polille ei pääse kuin todella sairaana. Taidat olla jonne ylilaudalta terve?

Jännästi niitä silti tulee terveyskeskuksen vastaanotolle. Ihme luulo että on olemassa vain poli ja osasto. Taidat olla vähän tietämätön terveydenhuollosta.

Tk:sta joko saa tahi ei saa lähetteen psykiatrian polille. Tämän tekee lääkäri - eo perseenpesututkintoinen hoitsu. Toki löytyy ”depressiohoitaja”, joka on peittely-yritys täydelle hoidottomuudelle kun resurssit ei riitä. Siellä saa käydä tilittämässä saamatta mitään vastineeksi - koska vastassa todella on se hoitsu ilman pätevyyttä.

...ja lähete palautetaan, ellei hoitajan työstä yhteenvetoa mm masennuksen osalta.

Trollaus saavuttanut ap oksettavan tason! Olet ehta asennevammainen, nimittäin kusipää!

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin vuoden psyk. sairaanhoitajan vastaanotolla. Ensin vääntöä tuli maisteritutkinnostani - sellaista ei kuulemma ollut. Täytyi ihan tuoda näytille paperit sitten. Seuraava taistelu käytiin ratsastuksesta - kyllä - ratsastuksesta. Hänellä oli jonkinlainen fiksaatio olla yli-ikäinen hevosihminen, ja ”lähes kaikille ratsastus sopii”. Siitä sitten loputonta tuputtamista ja jargonia. En aluksi kehdannut sanoa suoraan, mutta jossakin vaiheessa touhu alkoi käydä liki aggressiiviseksi, koska sivuutin heppaosiot. Oli pakko kertoa, ensin nätisti, että olen allerginen eläimille, eivätkä hevoset kiinnosta minua. Sitten vähemmän nätisti, että inhoan ja pelkään hevosia, enkä ole koskaan tajunnut heppatyttöilyä tai muutakaan eläimiin liittyvää joukkopsykoosia. Seuraus: pahastumisen maailmanennätys, en myöskään ”ottanut apua vastaan”.

Tämän jälkeen hakeuduin Kelan yksilöpsykoterpiaan.

Mulla on tällainen kokemus lääkäristä, ihan kauheaa. :(( onneksi lääkäriä näki harvemmin.

Hoitajat mulla on olleet silleen ok, et kukaan ei ole ollut suoranaisesti julma tai ilkeä tuolla tapaa, mut osan kanssa ei vaan persoonat natsanneet. Kärsin muun muassa sosiaalisten tilanteiden pelosta ja hoitajat vaihtuu meidän kunnassa koko ajan. Liian monella uudella hoitajalla menee sormi suuhun, jos se uusista ihmisistä ahdistuva potilas ei osaakaan spontaanisti kertoa elämäntarinaansa sillä, että kysyt, mitä kuuluu. Toiset taas keskittyy pelkästään elämänhallintaan välittämättä, mistä esim. Liian myöhään valvominen johtuu (= en saa nukuttua ahdistuksen takia joten luen tai katson televisiota). Kaipa heillä ei ole keinoja auttaa ahdistuksen hallintaan, joten helpompi vaan sanoa että mikset nyt vaan nuku.

On mulla sitten ollut myös muutama ihan mahtava hoitaja, joille olen tuhottoman kiitollinen ja jotka puhuivat mulle kuin ihmiselle.

Mua pelottaa nämä hoitajat, joiden mielestä potilaan vaikeudet noudattaa annettuja ohjeita on merkki siitä, että potilas on nyt vaan asennevam mainen. He eivät koskaan voi olla kuten noi mainitsemani oikeasti hyvät hoitajat -- koska ne hoitajat menivät potilaan vauhdilla, potilaan ehdoilla ja aina ymmärtäväisesti. Jos hoitaja sen sijaan näkee itsensä suurena johtajana, joka sanelee potilaalle ohjeet joita nyt vaan pitää noudattaa ja jos ei pysty niin voi voi... Siinä jää aika monta potilasta hoitamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajan kirjoituksesta paljastuu sellainen alentava suhtautuminen mielenterveyspotilaisiin ja avunhakioihin. Kuin jotenkin syyttäsuotta ihmiset olisivat lääkevastaisia ( ei vaikkapa ihan rationaalisesta syystä, että niistä tulee usein haittavaikutuksia ). En usko, että hänen luonaan vakavammista mielenterveysongelmista kärsivät saa hyvää apua. Todennäköisesti se apu on jotain tällaista " kun yrität vain tarpeeksi ottaa tätä minun tarjoamaa "apua" vastaan niin paranet. Jos et parane niin se on sinun vikasi. Minä tiedän kaiken mikä sinulle on parhaaksi, etkä sinä tiedä mitään. Minä kävin muutaman kurssin joten tiedän kaiken mielenterveysasioista"

Pari kurssia? Öö, ei. Korkeakoulututkinto. Pätevyys alalle. Painaa hiukkasen enemmän kuin av-mamman palstarage.

AMK-hoitsu ei ole yhtään mitään. ”Korkeakoulututkinto.” Eikä ole. Vain akateemiset ovat korkeakoulutettuja. Pyllyä voi pyykätä ja suuta soittaa ihan elämänkoululaisetkin - kuten aloituksesta näkyy.

Et taida osata lukea. Ammattikorkeakoulututkinto on korkeakoulututkinto. Se ei ole mielipideasia. Se on fakta. Katsopa sanakirjasta mitä fakta tarkoittaa.

Ammattikorkeakoulu, tunnetaan myös nimillä ammattikorkeasaari tai ammattisurkea.

Palstan vakiotrolli jolla peruskoulu käytynä inisee!

Vierailija kirjoitti:

Täysin totta ja noin ajattelee valtaosa psyk.hoitajista.

t. sh

Olen tavannut psyk.hoitajan, joka uskpi että masennukseen auttaa kun ihminen pakotetaan tekemään!! Itku mrinas tulla. Hoidossa omainen, joka halusi, muttei pystynyt ja jaksanut. Sitten kun masennus parani, pystyi ja jaksoi taas.

Surullista, että noin elämää ymmärtämätöntä väkeä on hoitoalalla!

Tottakai on persoonallisuushäiriöitä, aika vaikea on hoitaa esim.narsistia. Muttei tämän perusteella saa tuomita oikeasti sairaita!!

Vierailija kirjoitti:

Laskekaa huviksenne, kuinka monta kertaa tuntemanne ”masentunut” käyttää tunnin aikana sanaa ’minä’.

Joka lauseessa vähintään kerran.

Laskepa huvikseksi, kuinka moni ihminen ylipäänsä puhuu eniten itsestään. Se on yleensä kaikkien ihmisten lempiaihe.

t: Masentunut, joka puhuu mieluiten asioista, ei ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai on persoonallisuushäiriöitä, aika vaikea on hoitaa esim.narsistia. Muttei tämän perusteella saa tuomita oikeasti sairaita!!

Eikö persoonallisuushäiriöisetkin ihan sairaita ole, vaikkei olisi sairaudentuntoa (eaim narsku)? Ymmärtääkseni johtuvat esim varhaislapsuuden kehityksen häiriöistä vaikkapa laiminlyönnin seurauksena.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt ptsdn+disson ja epävakaan pershärön eroa, esim.