Psykiatrisessa sairaanhoidossa näkee miten huono asenne ihmisillä on

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisen hoidon suurimpia rasitteita on päihdeongelmat. Lähes joka ikisellä osastohoitoon tulevalla on nykyään päihdeongelma, joka sitten pahentaa ja laukaisee psykooseja. Alan henkilökunnan kesken usein vitsaillaankin, että on ikävä ns. "vanhan ajan hulluja", jotka olivat rehellisesti sekaisin, mutta eivät mitään päihdeongelmaisia venkuloita. Heitä pystyi sitten hoitamaankin, koska he eivät alkaneet heti hoidon päätyttyä tai sen aikana narkkaamaan ja vetämään itseään uudestaan sekaisin. Nykyäänhän se menee niin, että ne harvat, jotka osastolle pääsevät, narkkaavat itsensä uudestaan psykoosiin heti kun ovesta pihalle pääsevät. Sitten taas uusi hoito, ulos, uusi hoito, ulos.. jne. Lienee tarpeetonta mainitakaan, että aika monella näistä on myös persoonallisuushäiriö, mikä entisestään mutkistaa asioita. Toinen fakta on se, että tämän porukan vuoksi hyvin moni apua tarvitseva "hiljainen" jää ilman pätevää hoitoa.

Turha ymmärtää näitä viestejä väärin. Tässähän nimenomaan halutaan kohdentaa hyvä hoito niille, jotka sitä tarvitsevat. Ikävä kyllä nyt on niin, että nämä järjestelmää kuormittavat, hoitoonsa sitoutumattomat tyypit vievät paikkoja niiltä, jotka niitä kipeästi tarvitsisivat. Mutta heidät jätetään oman onnensa nojaan omaan asuntoonsa pilleripurkin kanssa. Resursseja ei riitä.

No jos teille on ok jättää osa porukkaa ilman hoitoa, niin miksette jätä ilman hoitoa niitä narkkeja vaihteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.

Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.

Juuri näin!

Ja mitkähän ovat ne paremman elämän avaimet? "Esitä ettet enää välitä" ei riitä vastaukseksi. Riippuvuuksia esimerkiksi on hankala purkaa ellei päästä käsiksi niihin syihin, jotka ovat olleet riippuvuuden syntymisen taustalla.

Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.

Ratkaisu ei ole se, että käytetään terapeuttia jonain ihanneäidin korvikkeena ja paijausautomaattina, vaan opitaan löytämään ne keinot, jolla itsensä hoitaminen, huolenpito, lohduttaminen, rauhoittaminen ja "paijaaminen" onnistuu ihan itse. Sen jälkeen jos vielä oppii, miten lohduttaa ja paijata toista, niin on mahdollisuus esimerkiksi terveeseen parisuhteeseen, jossa saa toiseltakin sitä huolenpitoa tasa-arvoisesti itse annetun huolenpidon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisen hoidon suurimpia rasitteita on päihdeongelmat. Lähes joka ikisellä osastohoitoon tulevalla on nykyään päihdeongelma, joka sitten pahentaa ja laukaisee psykooseja. Alan henkilökunnan kesken usein vitsaillaankin, että on ikävä ns. "vanhan ajan hulluja", jotka olivat rehellisesti sekaisin, mutta eivät mitään päihdeongelmaisia venkuloita. Heitä pystyi sitten hoitamaankin, koska he eivät alkaneet heti hoidon päätyttyä tai sen aikana narkkaamaan ja vetämään itseään uudestaan sekaisin. Nykyäänhän se menee niin, että ne harvat, jotka osastolle pääsevät, narkkaavat itsensä uudestaan psykoosiin heti kun ovesta pihalle pääsevät. Sitten taas uusi hoito, ulos, uusi hoito, ulos.. jne. Lienee tarpeetonta mainitakaan, että aika monella näistä on myös persoonallisuushäiriö, mikä entisestään mutkistaa asioita. Toinen fakta on se, että tämän porukan vuoksi hyvin moni apua tarvitseva "hiljainen" jää ilman pätevää hoitoa.

Turha ymmärtää näitä viestejä väärin. Tässähän nimenomaan halutaan kohdentaa hyvä hoito niille, jotka sitä tarvitsevat. Ikävä kyllä nyt on niin, että nämä järjestelmää kuormittavat, hoitoonsa sitoutumattomat tyypit vievät paikkoja niiltä, jotka niitä kipeästi tarvitsisivat. Mutta heidät jätetään oman onnensa nojaan omaan asuntoonsa pilleripurkin kanssa. Resursseja ei riitä.

No jos teille on ok jättää osa porukkaa ilman hoitoa, niin miksette jätä ilman hoitoa niitä narkkeja vaihteeksi?

Ne narkit ja muut bentsoriippuvaiset ja kannabiksella itseään "lääkitsevät" vain tuppaavat olemaan niitä sairaimpia ja suurimmassa kuolemanvaarassa, joten heidät on pakko hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisen hoidon suurimpia rasitteita on päihdeongelmat. Lähes joka ikisellä osastohoitoon tulevalla on nykyään päihdeongelma, joka sitten pahentaa ja laukaisee psykooseja. Alan henkilökunnan kesken usein vitsaillaankin, että on ikävä ns. "vanhan ajan hulluja", jotka olivat rehellisesti sekaisin, mutta eivät mitään päihdeongelmaisia venkuloita. Heitä pystyi sitten hoitamaankin, koska he eivät alkaneet heti hoidon päätyttyä tai sen aikana narkkaamaan ja vetämään itseään uudestaan sekaisin. Nykyäänhän se menee niin, että ne harvat, jotka osastolle pääsevät, narkkaavat itsensä uudestaan psykoosiin heti kun ovesta pihalle pääsevät. Sitten taas uusi hoito, ulos, uusi hoito, ulos.. jne. Lienee tarpeetonta mainitakaan, että aika monella näistä on myös persoonallisuushäiriö, mikä entisestään mutkistaa asioita. Toinen fakta on se, että tämän porukan vuoksi hyvin moni apua tarvitseva "hiljainen" jää ilman pätevää hoitoa.

Turha ymmärtää näitä viestejä väärin. Tässähän nimenomaan halutaan kohdentaa hyvä hoito niille, jotka sitä tarvitsevat. Ikävä kyllä nyt on niin, että nämä järjestelmää kuormittavat, hoitoonsa sitoutumattomat tyypit vievät paikkoja niiltä, jotka niitä kipeästi tarvitsisivat. Mutta heidät jätetään oman onnensa nojaan omaan asuntoonsa pilleripurkin kanssa. Resursseja ei riitä.

Mulla on nykyisin mustaa valkoisella että oli jo päiväkoti ikäisestä lähtien kaiken maailman mielen ongelmia jatkuvalla syötöllä kuten itsemurhajuttuja ynnä muuta jotka sitten diaknosoitiin "määrittämättömiksi käytöshäiriöiksi" tai jätettiin diaknosoimatta. Lapselle kun ei esimerkiksi sosiopaatin papereita tai kaksisuuntaisen mielialahäiriön papereita anneta perusteella "ettei henkinen kehitys vaarannu."

Päihteitä aloin käyttää vasta 15 vuotiaana, mutta silti kaikki ongelmat "kaikesta kaiken tietävien ammattilaisten" mielestä on aina päihteiden syytä. Joopa joo joten kun olen yrittänyt saada nyt aikuisena itelleni diaknoosia se aina kaatuu siihen että aletaan saarnata päihteistä ja sanomaan ettei ole muuta ongelmaa ja mulla palaa totaallisesti hermot. Esimerkiksi runsas päihteiden käyttö on kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epäsosiaallisen persoonallisuushäiriön oireita. No kuten sanoin nyt mulla on kymmenien ammattilaisten havaintoja vuosikausia ajalta ennen kuin tiesin mitä päihteet on joten eivät voi enää syyttää sokeasti päihteitä vaikka varmasti mieli tekisi.

Monet taistelut oon "ammattilaisten" kanssa käynyt joka ei ole johtanut mihinkään, mutta nyt olen hyvin varustautunut seuraavaan taisteluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.

Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.

Juuri näin!

Ja mitkähän ovat ne paremman elämän avaimet? "Esitä ettet enää välitä" ei riitä vastaukseksi. Riippuvuuksia esimerkiksi on hankala purkaa ellei päästä käsiksi niihin syihin, jotka ovat olleet riippuvuuden syntymisen taustalla.

Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.

Ratkaisu ei ole se, että käytetään terapeuttia jonain ihanneäidin korvikkeena ja paijausautomaattina, vaan opitaan löytämään ne keinot, jolla itsensä hoitaminen, huolenpito, lohduttaminen, rauhoittaminen ja "paijaaminen" onnistuu ihan itse. Sen jälkeen jos vielä oppii, miten lohduttaa ja paijata toista, niin on mahdollisuus esimerkiksi terveeseen parisuhteeseen, jossa saa toiseltakin sitä huolenpitoa tasa-arvoisesti itse annetun huolenpidon kanssa.

No voi herran tähden, sitä varten sen terapeutin pitääkin nuo taidot asiakkaalle opettaa, kun tällä ei niitä valmiiksi ole! Ja kyllä terapeutti on nimenomaan usein vanhemman korvike, eli opettaa asiakkaalle ne taidot, jotka tämän olisi pitänyt saada vanhemmiltaan, kuten vaikka se kyky arvioida omia tunteita ja ajatuksia ja rauhoittaa itseä. Sitä varten ne terapeutit on nimenomaan olemassa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisen hoidon suurimpia rasitteita on päihdeongelmat. Lähes joka ikisellä osastohoitoon tulevalla on nykyään päihdeongelma, joka sitten pahentaa ja laukaisee psykooseja. Alan henkilökunnan kesken usein vitsaillaankin, että on ikävä ns. "vanhan ajan hulluja", jotka olivat rehellisesti sekaisin, mutta eivät mitään päihdeongelmaisia venkuloita. Heitä pystyi sitten hoitamaankin, koska he eivät alkaneet heti hoidon päätyttyä tai sen aikana narkkaamaan ja vetämään itseään uudestaan sekaisin. Nykyäänhän se menee niin, että ne harvat, jotka osastolle pääsevät, narkkaavat itsensä uudestaan psykoosiin heti kun ovesta pihalle pääsevät. Sitten taas uusi hoito, ulos, uusi hoito, ulos.. jne. Lienee tarpeetonta mainitakaan, että aika monella näistä on myös persoonallisuushäiriö, mikä entisestään mutkistaa asioita. Toinen fakta on se, että tämän porukan vuoksi hyvin moni apua tarvitseva "hiljainen" jää ilman pätevää hoitoa.

Turha ymmärtää näitä viestejä väärin. Tässähän nimenomaan halutaan kohdentaa hyvä hoito niille, jotka sitä tarvitsevat. Ikävä kyllä nyt on niin, että nämä järjestelmää kuormittavat, hoitoonsa sitoutumattomat tyypit vievät paikkoja niiltä, jotka niitä kipeästi tarvitsisivat. Mutta heidät jätetään oman onnensa nojaan omaan asuntoonsa pilleripurkin kanssa. Resursseja ei riitä.

Mulla on nykyisin mustaa valkoisella että oli jo päiväkoti ikäisestä lähtien kaiken maailman mielen ongelmia jatkuvalla syötöllä kuten itsemurhajuttuja ynnä muuta jotka sitten diaknosoitiin "määrittämättömiksi käytöshäiriöiksi" tai jätettiin diaknosoimatta. Lapselle kun ei esimerkiksi sosiopaatin papereita tai kaksisuuntaisen mielialahäiriön papereita anneta perusteella "ettei henkinen kehitys vaarannu."

Päihteitä aloin käyttää vasta 15 vuotiaana, mutta silti kaikki ongelmat "kaikesta kaiken tietävien ammattilaisten" mielestä on aina päihteiden syytä. Joopa joo joten kun olen yrittänyt saada nyt aikuisena itelleni diaknoosia se aina kaatuu siihen että aletaan saarnata päihteistä ja sanomaan ettei ole muuta ongelmaa ja mulla palaa totaallisesti hermot. Esimerkiksi runsas päihteiden käyttö on kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epäsosiaallisen persoonallisuushäiriön oireita. No kuten sanoin nyt mulla on kymmenien ammattilaisten havaintoja vuosikausia ajalta ennen kuin tiesin mitä päihteet on joten eivät voi enää syyttää sokeasti päihteitä vaikka varmasti mieli tekisi.

Monet taistelut oon "ammattilaisten" kanssa käynyt joka ei ole johtanut mihinkään, mutta nyt olen hyvin varustautunut seuraavaan taisteluun.

T&ämä on tosiaan ongelma. On olemassa näyttöä siitä, että bipolaarien päihdehäiriöisten hoidossa pitäisi mennä bipolaari edellä. Eli pitäisi aloittaa mielialaa tasaava lääkitys päihdehäiriöstä huolimatta, jonka jälkeen päihdehäiriökin usein alkaa helpottaa.

Tietysti päihdehäiriöisen kanssa lääkevalinnoissa pitää olla tarkempi, mutta suurin osa tasaavista lääkkeistä käy hyvin. Litium on hieman riskaabeli epäsäännöllisillä ja huonoilla terveystavoilla ja mahdollisiin lisäksi oleviin ahdistusoireisiin bentsot, lyricat yms. ehdoton ei, edes apulääkkeinä, mutta ketipinorit ja vastaavat tasaavat lääkkeet käyvät hyvin ja tosiaan tutkitusti helpottavat päihdehäiriötäkin merkittävällä osalla bipolaarisista päihdepotilaista.

Ja terapeutin on hyvä ollakin ihanneäidin korvike niin tarvittaessa, sillä jos ei ole omalta äidiltään saanut empatiaa, tukea ja ymmärrystä, niin joltain toiselta ne on korvaavasti saatava, noiden tunnetaitojen ym opettamisen lisäksi. Asennevamma on kyllä nyt ihan toisaalla kuin potilaissa...

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.

Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.

Traumatisoituneen ihmisen kohdalla voikin käydä niin, että olo aluksi huononee, kun vanhoja haavoja revitään auki. Minä olen käynyt terapiassa 6 vuotta. Ensimmäiset vuodet meni olon tasaamiseen. Jos on elänyt koko lapsuuden traumaattisissa oloissa niin muutama vuosi harvoin riittää siihen, että olo kohenee niin paljon, että voi jatkaa normaalisti elämää. Terapia tosin vaatii ihan mieletöntä itsetutkiskelua ja rehellisyyttä. On silti myös tärkeää, että terapeutti on myötätuntoinen ja on tilaa myös muiden syyttämiselle, että pääsee siitä irti ja jatkamaan. Padotut tunteet voivat estää sen, että terapia auttaa. Kaikkien tunteiden ja ajatusten on oltava sallittuja. Olen itse lopettanut mielialalääkkeet pari vuotta sitten syötyäni niitä tosi kauan. Niillä ON haittavaikutuksia. Pidän huomattavasti pienempänä paha syödä yksi tai kaksi bentsoa viikossa kuin syödä koko ajan mielialalääkkeitä. 

Tämä ketju vain vahvistaa huonoja käsityksiä psyk hoitajista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.

Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.

Juuri näin!

Ja mitkähän ovat ne paremman elämän avaimet? "Esitä ettet enää välitä" ei riitä vastaukseksi. Riippuvuuksia esimerkiksi on hankala purkaa ellei päästä käsiksi niihin syihin, jotka ovat olleet riippuvuuden syntymisen taustalla.

Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.

Ratkaisu ei ole se, että käytetään terapeuttia jonain ihanneäidin korvikkeena ja paijausautomaattina, vaan opitaan löytämään ne keinot, jolla itsensä hoitaminen, huolenpito, lohduttaminen, rauhoittaminen ja "paijaaminen" onnistuu ihan itse. Sen jälkeen jos vielä oppii, miten lohduttaa ja paijata toista, niin on mahdollisuus esimerkiksi terveeseen parisuhteeseen, jossa saa toiseltakin sitä huolenpitoa tasa-arvoisesti itse annetun huolenpidon kanssa.

No voi herran tähden, sitä varten sen terapeutin pitääkin nuo taidot asiakkaalle opettaa, kun tällä ei niitä valmiiksi ole! Ja kyllä terapeutti on nimenomaan usein vanhemman korvike, eli opettaa asiakkaalle ne taidot, jotka tämän olisi pitänyt saada vanhemmiltaan, kuten vaikka se kyky arvioida omia tunteita ja ajatuksia ja rauhoittaa itseä. Sitä varten ne terapeutit on nimenomaan olemassa!

Toki, mutta potilaalla pitää olla halu opetella ja itse oppia. Terapeutti ei voi kaataa päähän tuota osaamista sen enempää kuin kieltenopettaja voi opettaa vierasta kieltä, jos oppilas ei itse opiskele. Ongelmana molemmissa vain tuppaa olemaan se, että sitä omaa osuutta ei haluta tehdä, vaan terapiassa halutaan, että se terapeutti jotenkin vain taianomaisesti siirtäisi ne taidot tai vielä mieluummin vain loputtomasti ymmärtäisi, paijaisi ja kertoisi, kuinka arvokas ja hieno ihminen ja muutenkin tosi taitava ja herkkä ja korkeammalla tasolla kuin muut potilas on.

Jos terapeutti esimerkiksi vaatii, että potilas tekisi terapiassa sovitut tehtävät ja kokeilisi terapiassa keksittyjä asioita käytännössä, on terapeutti ihan ilkeä, ei ymmärrä mitään ja pitää vaihtaa. Näitä potilaita on valitettavasti tosi paljon. Sitten on kolme vuotta terapia-aikaa käytetty neljän eri terapeutin kanssa ja mitään ei ole saavutettu, mutta varmasti jossain olisi se täydellinen terapeutti, joka heidät parantaisi, jos vain saa lisää rahaa terapiaan ja elämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.

Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.

Juuri näin!

Ja mitkähän ovat ne paremman elämän avaimet? "Esitä ettet enää välitä" ei riitä vastaukseksi. Riippuvuuksia esimerkiksi on hankala purkaa ellei päästä käsiksi niihin syihin, jotka ovat olleet riippuvuuden syntymisen taustalla.

Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.

Ratkaisu ei ole se, että käytetään terapeuttia jonain ihanneäidin korvikkeena ja paijausautomaattina, vaan opitaan löytämään ne keinot, jolla itsensä hoitaminen, huolenpito, lohduttaminen, rauhoittaminen ja "paijaaminen" onnistuu ihan itse. Sen jälkeen jos vielä oppii, miten lohduttaa ja paijata toista, niin on mahdollisuus esimerkiksi terveeseen parisuhteeseen, jossa saa toiseltakin sitä huolenpitoa tasa-arvoisesti itse annetun huolenpidon kanssa.

No voi herran tähden, sitä varten sen terapeutin pitääkin nuo taidot asiakkaalle opettaa, kun tällä ei niitä valmiiksi ole! Ja kyllä terapeutti on nimenomaan usein vanhemman korvike, eli opettaa asiakkaalle ne taidot, jotka tämän olisi pitänyt saada vanhemmiltaan, kuten vaikka se kyky arvioida omia tunteita ja ajatuksia ja rauhoittaa itseä. Sitä varten ne terapeutit on nimenomaan olemassa!

Toki, mutta potilaalla pitää olla halu opetella ja itse oppia. Terapeutti ei voi kaataa päähän tuota osaamista sen enempää kuin kieltenopettaja voi opettaa vierasta kieltä, jos oppilas ei itse opiskele. Ongelmana molemmissa vain tuppaa olemaan se, että sitä omaa osuutta ei haluta tehdä, vaan terapiassa halutaan, että se terapeutti jotenkin vain taianomaisesti siirtäisi ne taidot tai vielä mieluummin vain loputtomasti ymmärtäisi, paijaisi ja kertoisi, kuinka arvokas ja hieno ihminen ja muutenkin tosi taitava ja herkkä ja korkeammalla tasolla kuin muut potilas on.

Jos terapeutti esimerkiksi vaatii, että potilas tekisi terapiassa sovitut tehtävät ja kokeilisi terapiassa keksittyjä asioita käytännössä, on terapeutti ihan ilkeä, ei ymmärrä mitään ja pitää vaihtaa. Näitä potilaita on valitettavasti tosi paljon. Sitten on kolme vuotta terapia-aikaa käytetty neljän eri terapeutin kanssa ja mitään ei ole saavutettu, mutta varmasti jossain olisi se täydellinen terapeutti, joka heidät parantaisi, jos vain saa lisää rahaa terapiaan ja elämiseen.

Taidatpa liiotella aika reippaasti, toki kaikenlaisia potilaita on, mutta ei oman kokemukseni mukaan todellakaan "aika paljon".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.

Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.

Juuri näin!

Ja mitkähän ovat ne paremman elämän avaimet? "Esitä ettet enää välitä" ei riitä vastaukseksi. Riippuvuuksia esimerkiksi on hankala purkaa ellei päästä käsiksi niihin syihin, jotka ovat olleet riippuvuuden syntymisen taustalla.

Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.

Ratkaisu ei ole se, että käytetään terapeuttia jonain ihanneäidin korvikkeena ja paijausautomaattina, vaan opitaan löytämään ne keinot, jolla itsensä hoitaminen, huolenpito, lohduttaminen, rauhoittaminen ja "paijaaminen" onnistuu ihan itse. Sen jälkeen jos vielä oppii, miten lohduttaa ja paijata toista, niin on mahdollisuus esimerkiksi terveeseen parisuhteeseen, jossa saa toiseltakin sitä huolenpitoa tasa-arvoisesti itse annetun huolenpidon kanssa.

No voi herran tähden, sitä varten sen terapeutin pitääkin nuo taidot asiakkaalle opettaa, kun tällä ei niitä valmiiksi ole! Ja kyllä terapeutti on nimenomaan usein vanhemman korvike, eli opettaa asiakkaalle ne taidot, jotka tämän olisi pitänyt saada vanhemmiltaan, kuten vaikka se kyky arvioida omia tunteita ja ajatuksia ja rauhoittaa itseä. Sitä varten ne terapeutit on nimenomaan olemassa!

Toki, mutta potilaalla pitää olla halu opetella ja itse oppia. Terapeutti ei voi kaataa päähän tuota osaamista sen enempää kuin kieltenopettaja voi opettaa vierasta kieltä, jos oppilas ei itse opiskele. Ongelmana molemmissa vain tuppaa olemaan se, että sitä omaa osuutta ei haluta tehdä, vaan terapiassa halutaan, että se terapeutti jotenkin vain taianomaisesti siirtäisi ne taidot tai vielä mieluummin vain loputtomasti ymmärtäisi, paijaisi ja kertoisi, kuinka arvokas ja hieno ihminen ja muutenkin tosi taitava ja herkkä ja korkeammalla tasolla kuin muut potilas on.

Jos terapeutti esimerkiksi vaatii, että potilas tekisi terapiassa sovitut tehtävät ja kokeilisi terapiassa keksittyjä asioita käytännössä, on terapeutti ihan ilkeä, ei ymmärrä mitään ja pitää vaihtaa. Näitä potilaita on valitettavasti tosi paljon. Sitten on kolme vuotta terapia-aikaa käytetty neljän eri terapeutin kanssa ja mitään ei ole saavutettu, mutta varmasti jossain olisi se täydellinen terapeutti, joka heidät parantaisi, jos vain saa lisää rahaa terapiaan ja elämiseen.

Taidatpa liiotella aika reippaasti, toki kaikenlaisia potilaita on, mutta ei oman kokemukseni mukaan todellakaan "aika paljon".

Sanoitkin "tosi paljon", siellä nyt oman elämänsä nurse Ratchett (googleta) mesoaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.

Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.

Juuri näin!

Ja mitkähän ovat ne paremman elämän avaimet? "Esitä ettet enää välitä" ei riitä vastaukseksi. Riippuvuuksia esimerkiksi on hankala purkaa ellei päästä käsiksi niihin syihin, jotka ovat olleet riippuvuuden syntymisen taustalla.

Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.

Ratkaisu ei ole se, että käytetään terapeuttia jonain ihanneäidin korvikkeena ja paijausautomaattina, vaan opitaan löytämään ne keinot, jolla itsensä hoitaminen, huolenpito, lohduttaminen, rauhoittaminen ja "paijaaminen" onnistuu ihan itse. Sen jälkeen jos vielä oppii, miten lohduttaa ja paijata toista, niin on mahdollisuus esimerkiksi terveeseen parisuhteeseen, jossa saa toiseltakin sitä huolenpitoa tasa-arvoisesti itse annetun huolenpidon kanssa.

No voi herran tähden, sitä varten sen terapeutin pitääkin nuo taidot asiakkaalle opettaa, kun tällä ei niitä valmiiksi ole! Ja kyllä terapeutti on nimenomaan usein vanhemman korvike, eli opettaa asiakkaalle ne taidot, jotka tämän olisi pitänyt saada vanhemmiltaan, kuten vaikka se kyky arvioida omia tunteita ja ajatuksia ja rauhoittaa itseä. Sitä varten ne terapeutit on nimenomaan olemassa!

Toki, mutta potilaalla pitää olla halu opetella ja itse oppia. Terapeutti ei voi kaataa päähän tuota osaamista sen enempää kuin kieltenopettaja voi opettaa vierasta kieltä, jos oppilas ei itse opiskele. Ongelmana molemmissa vain tuppaa olemaan se, että sitä omaa osuutta ei haluta tehdä, vaan terapiassa halutaan, että se terapeutti jotenkin vain taianomaisesti siirtäisi ne taidot tai vielä mieluummin vain loputtomasti ymmärtäisi, paijaisi ja kertoisi, kuinka arvokas ja hieno ihminen ja muutenkin tosi taitava ja herkkä ja korkeammalla tasolla kuin muut potilas on.

Jos terapeutti esimerkiksi vaatii, että potilas tekisi terapiassa sovitut tehtävät ja kokeilisi terapiassa keksittyjä asioita käytännössä, on terapeutti ihan ilkeä, ei ymmärrä mitään ja pitää vaihtaa. Näitä potilaita on valitettavasti tosi paljon. Sitten on kolme vuotta terapia-aikaa käytetty neljän eri terapeutin kanssa ja mitään ei ole saavutettu, mutta varmasti jossain olisi se täydellinen terapeutti, joka heidät parantaisi, jos vain saa lisää rahaa terapiaan ja elämiseen.

Taidatpa liiotella aika reippaasti, toki kaikenlaisia potilaita on, mutta ei oman kokemukseni mukaan todellakaan "aika paljon".

Sanoitkin "tosi paljon", siellä nyt oman elämänsä nurse Ratchett (googleta) mesoaa.

Voi tietysti johtua näkökulmavinoumasta, että minä näen näitä potilaita tosi paljon. Meille kun eivät yleensä tule ne potilaat, jotka pyrkivät hoitamaan itseään, käyttävät lääkkeitä saamiensa ohjeiden mukaan, osallistuvat matalamman kynnyksen palveluihin yms. Periaatteessa tiedän kyllä, että esimerkiksi juuri masennus- ja ahdistuskoulut ovat todella tehokkaita ja todella moni saa avun, mutta meille nämä potilaat eivät näy. Meillä näkyvät ne kehää kiertävät, yleensä enemmän tai vähemmän epävakaat, päihdehakuiset potilaat, joilla harvoin mitään pyrkyä parempaan on.

Heillä vain on juuri nuo samat jutut, mitä tässäkin ketjussa on tullut esiin. Syy kaikkiin ongelmiin on aina itsen ulkopuolella, pitkä traumaterapia olisi ainoa ratkaisu, mutta ei tämän, tämän, tämän tai tuon terapeutin kanssa, koska ne ovat ihan tyhmiä eivätkä ymmärrä heitä. Ja psykiatrit vasta ovatkin, kun eivät kirjoita tarpeeksi bentsoja ja kehtaavat ehdotella muita lääkkeitä niiden sijaan.

Olen huomannut saman, enkä ole edes alalla. Kaikki pitäisi saada nyt ja heti. Suunnilleen huonolla peruskoulutodistuksella johtajan titteli kovalla palkalla. Sekä yhteiskunnan pitäisi hoitaa kaikki omasta puolesta. UAAAH!!!

Eikun ylös ulos ja hommiin, ei ole olemassa ilmaisia lounaita.

Miksei samantien tuoda nat*i-saksaa takaisin kun mt-ongelmaiset ovat teidän täydellisen elämänne tiellä, siellä heitettiin mt-ongelmaisetkin uun*in, myös vammaiset jne. Saisitte sitten täydellisen Suomen jossa olisi vain täydellisiä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.

Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.

Juuri näin!

Ja mitkähän ovat ne paremman elämän avaimet? "Esitä ettet enää välitä" ei riitä vastaukseksi. Riippuvuuksia esimerkiksi on hankala purkaa ellei päästä käsiksi niihin syihin, jotka ovat olleet riippuvuuden syntymisen taustalla.

Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.

Ratkaisu ei ole se, että käytetään terapeuttia jonain ihanneäidin korvikkeena ja paijausautomaattina, vaan opitaan löytämään ne keinot, jolla itsensä hoitaminen, huolenpito, lohduttaminen, rauhoittaminen ja "paijaaminen" onnistuu ihan itse. Sen jälkeen jos vielä oppii, miten lohduttaa ja paijata toista, niin on mahdollisuus esimerkiksi terveeseen parisuhteeseen, jossa saa toiseltakin sitä huolenpitoa tasa-arvoisesti itse annetun huolenpidon kanssa.

No voi herran tähden, sitä varten sen terapeutin pitääkin nuo taidot asiakkaalle opettaa, kun tällä ei niitä valmiiksi ole! Ja kyllä terapeutti on nimenomaan usein vanhemman korvike, eli opettaa asiakkaalle ne taidot, jotka tämän olisi pitänyt saada vanhemmiltaan, kuten vaikka se kyky arvioida omia tunteita ja ajatuksia ja rauhoittaa itseä. Sitä varten ne terapeutit on nimenomaan olemassa!

Toki, mutta potilaalla pitää olla halu opetella ja itse oppia. Terapeutti ei voi kaataa päähän tuota osaamista sen enempää kuin kieltenopettaja voi opettaa vierasta kieltä, jos oppilas ei itse opiskele. Ongelmana molemmissa vain tuppaa olemaan se, että sitä omaa osuutta ei haluta tehdä, vaan terapiassa halutaan, että se terapeutti jotenkin vain taianomaisesti siirtäisi ne taidot tai vielä mieluummin vain loputtomasti ymmärtäisi, paijaisi ja kertoisi, kuinka arvokas ja hieno ihminen ja muutenkin tosi taitava ja herkkä ja korkeammalla tasolla kuin muut potilas on.

Jos terapeutti esimerkiksi vaatii, että potilas tekisi terapiassa sovitut tehtävät ja kokeilisi terapiassa keksittyjä asioita käytännössä, on terapeutti ihan ilkeä, ei ymmärrä mitään ja pitää vaihtaa. Näitä potilaita on valitettavasti tosi paljon. Sitten on kolme vuotta terapia-aikaa käytetty neljän eri terapeutin kanssa ja mitään ei ole saavutettu, mutta varmasti jossain olisi se täydellinen terapeutti, joka heidät parantaisi, jos vain saa lisää rahaa terapiaan ja elämiseen.

Taidatpa liiotella aika reippaasti, toki kaikenlaisia potilaita on, mutta ei oman kokemukseni mukaan todellakaan "aika paljon".

Sanoitkin "tosi paljon", siellä nyt oman elämänsä nurse Ratchett (googleta) mesoaa.

Voi tietysti johtua näkökulmavinoumasta, että minä näen näitä potilaita tosi paljon. Meille kun eivät yleensä tule ne potilaat, jotka pyrkivät hoitamaan itseään, käyttävät lääkkeitä saamiensa ohjeiden mukaan, osallistuvat matalamman kynnyksen palveluihin yms. Periaatteessa tiedän kyllä, että esimerkiksi juuri masennus- ja ahdistuskoulut ovat todella tehokkaita ja todella moni saa avun, mutta meille nämä potilaat eivät näy. Meillä näkyvät ne kehää kiertävät, yleensä enemmän tai vähemmän epävakaat, päihdehakuiset potilaat, joilla harvoin mitään pyrkyä parempaan on.

Heillä vain on juuri nuo samat jutut, mitä tässäkin ketjussa on tullut esiin. Syy kaikkiin ongelmiin on aina itsen ulkopuolella, pitkä traumaterapia olisi ainoa ratkaisu, mutta ei tämän, tämän, tämän tai tuon terapeutin kanssa, koska ne ovat ihan tyhmiä eivätkä ymmärrä heitä. Ja psykiatrit vasta ovatkin, kun eivät kirjoita tarpeeksi bentsoja ja kehtaavat ehdotella muita lääkkeitä niiden sijaan.

Kai sä älypää ymmärrät ettei ole mitään mielenkiintoa avautua henkilökohtaisista, kipeistä asioista ihmiselle josta ei pidä. Se kato vaatii sitä luottamusta ja jos johonkuhun ei luota ja se tyyppi tuntuu epäilyttävältä/epämiellyttävältä ja niin edelleen niin ei sen kanssa tee mieli hoitaa itseään kuntoon.

He-he!

Kyllä on niin pitkä matka hoitsusta lakimieheen että ei voi edes puhua samana päivänä.

Hoitsu on palvelija. Aina. Piste.[/quote]

Hoitajien työssä iso osa on kuntouttava toiminta. Hoitaja ei ole palvelija, koska hoitajan työhön ei kuulu puolesta tekeminen, silloin kun asiakas/potilas itse pystyy tekemään asioita. Hoitaja auttaa tarvittaessa ja kannustaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vain vahvistaa huonoja käsityksiä psyk hoitajista.

Tämä ketju osoittaa, millaista VÄÄNTÖÄ hoitajan työ joidenkin potilaiden kanssa on. Kaikki tiedetään paremmin, hoitotoimenpiteet ja hoitavat henkilöt halutaan valita kuin joulumarkkinoiden myyntikojuista, sitoudutaan niihin asioihin, mitkä sattuvat miellyttämään. Kirsikkana kakussa sekoilu ihmissuhteissa, vanhemmuudessa ja talousasioissa. Toki potilaina on myös ihmisiä, joiden kanssa on aidosti mukava tehdä työtä, nämä usein luottavat hoitotahoon, sitoutuvat hoitoon ja yrittävät itse. Ja usein paranevat, jos eivät täydellisesti, ainakin mielekkääseen elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vain vahvistaa huonoja käsityksiä psyk hoitajista.

Tämä ketju osoittaa, millaista VÄÄNTÖÄ hoitajan työ joidenkin potilaiden kanssa on. Kaikki tiedetään paremmin, hoitotoimenpiteet ja hoitavat henkilöt halutaan valita kuin joulumarkkinoiden myyntikojuista, sitoudutaan niihin asioihin, mitkä sattuvat miellyttämään. Kirsikkana kakussa sekoilu ihmissuhteissa, vanhemmuudessa ja talousasioissa. Toki potilaina on myös ihmisiä, joiden kanssa on aidosti mukava tehdä työtä, nämä usein luottavat hoitotahoon, sitoutuvat hoitoon ja yrittävät itse. Ja usein paranevat, jos eivät täydellisesti, ainakin mielekkääseen elämään. 

Julkisella puolella näin. Soten myötä myös se yksityistyy - ja hoitaja tekee juuri kuten maksaja sanoo. Norsunpersenaama peruslukemilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vain vahvistaa huonoja käsityksiä psyk hoitajista.

Tämä ketju osoittaa, millaista VÄÄNTÖÄ hoitajan työ joidenkin potilaiden kanssa on. Kaikki tiedetään paremmin, hoitotoimenpiteet ja hoitavat henkilöt halutaan valita kuin joulumarkkinoiden myyntikojuista, sitoudutaan niihin asioihin, mitkä sattuvat miellyttämään. Kirsikkana kakussa sekoilu ihmissuhteissa, vanhemmuudessa ja talousasioissa. Toki potilaina on myös ihmisiä, joiden kanssa on aidosti mukava tehdä työtä, nämä usein luottavat hoitotahoon, sitoutuvat hoitoon ja yrittävät itse. Ja usein paranevat, jos eivät täydellisesti, ainakin mielekkääseen elämään. 

Tämä on vähän jännä kommentti. Totta kai ihminen, joka hakeutuu yksityiseen terapiaan ja jopa maksaa siitä haluaa, että kemiat kohtaavat terapeutin kanssa. Ja hyvin harvan kanssa ne valitettavasti kohtaavat. Itselläni kävi hyvä tuuri, kun löytyi kerrasta huippu terapeutti. Eli ihmisellä on todellakin oikeus valita se terapeutti kenen kanssa lähtee terapiatyöhön.