Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa kun lapset kasvaneet murrosikään. Miten te veditte murrosikäisten kasvatuksen läpi ja vielä onnistuen?
On alkanut käden vääntäminen joka asiasta. Jatkuvasti "huono äiti-fiilis". Voiko kukaan olla ystävällinen ja raivoamatta murkuille? Muutanko minä vai lapset täältä pois?
Kommentit (250)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä lukiessa tulee väistämättä mieleen harrastusten tärkeys jo nuorempana. Etenkin liikuntaharrastusten. Vaikka siitä on viimeaikoina ollut paljon soraääniä, että lapsilla on liikaa harrastuksia. Harrastuksissa on kavereita, ikätovereita ja mielekästä tekemistä. Psyyke ja kunto sekä sosiaaliset taidot saavat harjoitusta.
Murrosikä ei iske niin pahasti, jos on vielä murrosiässä mielekäs harrastus, mielellään useammin kuin kerran viikossa. Paljot energiat voi purkaa harrastuksessa, eikä ajaudu huonoon seuraan, päihteiden tielle ja yksin huoneeseen koneen ääreen murjottamaan ja itkemään.
Älä sano :D. Näin vanhempana äitinä voin kokemuksesta sanoa, että ainakin jääkiekkoa ja jalkapalloa harrastavat pojat oppi nuuskankäytön ja kaljan lipityksen muita aiemmin, kun leireillä porukkapainostus oli niin kova. Lukemisetkin monilla jäi, kun piti tulla ammattiurheilijoita. Lisäksi totuus iski myöhemmin päälle rajusti, kun tavallisena duunarina ilman jääkiekkouraa, eivät enää olleetkaan niin suosittuja, kuin nuorena. Ylimielisen käytöksen kun olivat oppineet näissä piireissä, niin sillä ei pitkälle potkittu tavallisessa elämässä.
No jääkiekon olisinkin jättänyt mainitsematta, mutta en kohteliaana viitsinyt leimata. Harrastusten valinnassa täytyy toki käyttää harkintaa. Jääkiekko ei vie kaikkia hyville teille ja on perheitä, jotka jättävät sen suosiolla väliin eivätkä siihen suostu mainitsemistasi syistä.
Jalkapallokaan ei ole puhtoinen valinta, jos sattuu huono tuuri joukkuekokoonpanon suhteen. Jalkapallossa on ehkä helpompi vaikuttaa siihen, millaisessa joukkueessa aikoo aikaansa viettää tai olla viettämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen varmaan huono isä kun mitään kahnauksia ei murrosiässä tullut. Yhtä mukavia kuin pienenäkin ja nyt aikuisina Kai se niin menee, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. En huutanut.
Jos et laita teinille mitään rajoja, niin ilman huutoja pääset. Tosin teillä ne rajat ehkä laittoi vaimosi/ex-vaimosi.
Minä voin täällä nostaa käden ilmaan ja myöntää, etten onnistunut.
Lapseni ei koskaan ollut edes uhmaikäinen, että olisin vähän edes saanut harjoitella. Kaikki ne 16 vuotta kiltti, sopeutuvainen ja iloinen. Ikinä, en ikinä ois uskonut millainen murrosikä sieltä tuleekaan ja kun murkkuikä alkaa pojilla usein paljon myöhemmin on 17 kesäistä ihan mahdoton saada ruotuun.
Nuorisolaitokseen oli jo laukku pakattuna ja karkailevaa teiniä odotettiin kotiin puhelin kädessä, että saan heti soittaa hakemaan. Kuvioon tuli siis lopulta väärät piirit, rikollisuutta ja huumeet. Ikinä en kuitenkaan pystynyt poikaa laittaa laitokseen, mutta hyvin lähellä se oli! Olin äärimmäisen epätoivoinen ja väsynyt, pohjattoman peloissani!
Poikani ei ollut ikinä minulle pahapäinen, eikä puhunut rumasti, mutta se puhumattomuus vasta kamalaa olikin! Mielestäni tavaroiden heittely ja manailu on merkki siitä, että sieltä vielä putkahtelee tunteita, hiljaisuus on kaikista kamalinta!
Ikinä elämässäni en vielä ollut laskeutunut polvilleni rukoilemaan, mutta poikani murrosikä laittoi senkin tekemään.
Pahin on jo takana ja nykyään poika opiskelee ja aikuistuu kovaa kyytiä.
Nykyään aina, kun näen tai kuulen jonkun kamppailevan murrosikäisen kanssa tekisi mieli mennä halaamaan! Tiedän mitä se on ja sitä pahempaa on vain vakavasti sairastuminen tai kuolema.
Muista sanoa usein että rakastat, ja näytä se myös: hellä silitys selkään aamulla, kiva kun tulit kotiin - toivotus illalla. Kehu ja kannusta. Anna hyvää palautetta silloin kun on vähänkin aihetta nuoret saa sitä negatiivista paljon. Jos on varaa, menkää yhdessä ravintolaan, leffaan, pienelle matkalle tai vaikka vaateostoksille tai kahville.
Enpä tiedä, olenko onnistunut. Kaksi kasvatettu. Tosin 19-vuotias on vielä teini. Yksi on vielä jäljellä. Vaikeaa on ollut. Esikoisella päihteet, juhliminen, kaverit. Lukio alkoi aikoinaan hyvin, pientä murrosiän merkkiä sinä oli. Sitten tuli vaihe, että piti tosissaan vääntää. Läksyt tekemättä usein. Jos oltiin jo lähdetty töihin ja hänellä alkoi myöhemmin koulu, myöhästyi, koska nukkui aina pommiin. Minusta tuntui, että juhliminen alkoi olla tärkeämpää kuin koulu. Ylioppilaaksi pääsi, ei kummoiselta menestyksellä. Jotenkin olin helpottunut kun meni armeijaan. Nyt ei äiti ole katsomassa, koska asutaan eri paikkakunnalla. Opiskelut vielä kesken.
Keskimmäisellä murrosikä alkoi noin 13-14 v. Mielialan vaihteluita. Joskus iloinen ja puhua pulputti ja joskus synkkä ja mikään ei ollut hyvin. Kaikki kotiruoka pahaa. Yhtenä aamuna oltiin lähdössä etelän lomalle. Kotona tuli kovat raivarit, että hän ei lähde, koska ei ole vaatteita. En ymmärrä, mikä siinä tuli yhtäkkiä, kun laukku oli pakattu jo aiemmin. Ajatelkaa nyt: aletaan tehdä lähtöä, pitäisi alkaa viedä matkalaukkuja autoon ja 14-vuotias huutaa, että hän ei lähde, koska ei ole mitään vaatteita. Ei auttanut kun sanoin, että ostetaan perillä vaikka kaikki vaatteet. Silloin muistan huutaneeni, että tajuatko, miten kallis matka on maksettu ja että yksin sinä et kotiin jää, nyt autoon. Varmaan puoli tuntia kesti se taistelu. Lopulta saatiin matkaan ja hän murjotti monta päivää, ei puhunut kenellekään mitään. Meillä on myös kesämökki, mutta sinne häntä ei kannattanut ottaa mukaan ollenkaan, koska se oli yhtä valitusta ja murjottamista. Miks me tänne tultiin, miks mun piti tulla mukaan, täällä ei oo mitään tekemistä. Sitten kun kysyttiin, haluatko mennä saunaan, haluatko uida, pelataanko lautapelejä, paistetaanko lettuja, mikään tekeminen ei kelvannut. Hullunkurista kyllä hän oli useamman kerran kaverinsa kesämökillä niiden perheen mukana ja siellä oli sitten ollut niin hauskaa. Omalla mökillä ei kelvannut samat tekemiset. Seurustelukuvioissa noin 16-17 v. oli myös omat draamansa. Ja sanotaanko näin, ettei se uran valintakaan ihan helppoa ole ollut, etenkin kun ihminen itse ei ole kiinnostunut mistään ja löytöä joka ammatista vain negatiivista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvisin valitsemalla taisteluni, enkä nalkuttanut joka asiasta., välillä piti vain sulkea silmät joiltain asioilta. Annoin.myös paljon vapautta.
Koitin pitää keskusteluyhteyden auki,kerroin mm. että kotiin saa ja pitää aina tulla, saa tuoda myös esimerkiksi liikaa nauttineita kavereita kotiin ja ettei kaveria saa jättää. Tämä siis silloin, kun oli ensimmäisiä kokeiluja alkoholin kanssa.
Kerroin myös, että haen heidät kotiin mistä ja milloin vain, missä kunnossa tahansa.
Jos tuli jotain pahempaa istuin lapsen huoneessa ja keskusteltiin. Ja kerroin myös jos olin pettynyt. Se oli lapsille ehkä kaikkein pahin lausahdus äidin suusta.
Välillä kun hermo meni esimerkiksi kotitöihin osallistumattomuuteen avadin ääntäni kunnolla. Koska sitä tapahtui niin harvoin vaikutus oli toivottu.
Loppujen lopuksi pojan kanssa pääsin kohtuullisen helpolla, tytön kanssa bähän vaikeampaa, mutta molemmista on tullut jotakuinkin yhteiskuntakelpoisia nuoria aikuisia, jotka opiskelevat, käyvät töissä ja ovat muuttaneet omilleen.
Nykyisin molemmilta tulee puheluita viinottain, milloin joku veroasia on uusi ja selvitellään yhdessä, välillä taas kysytään mitä jauhelihaa pitikään ostaa spagettikastikkeeseen. Tai ehkä joskus varmistellaan vain, että äiti on olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Valtavasti auttaa tämä vertaistuki. Kiitos.
Välillä ajattelen että muutan maalle kauas kaikesta vaaranpaikoista ja elellään sielä omavaraisesti luonnosta nauttien.
Naurattaa aina nämä ilmiselvästi kaupunkilaisten kuvitelmat maalla elämisestä.
K uoli sitte viikossa, jos tosiaan yrittäisitte elää omavaraisesti.
Muut maalla asuvat käyvät kaupasta ostamassa ruuat yms. Ja aikuiset käyvät töissä ja lapset koulussa, myös maaseudulla. Ja siellä on myös sähköt, hanavesi, Internet yms.
Eli teinien koulussa riehuminen ja muut asiat pysyisivät ennallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Annoin tukkapöllyä, ajoin kaverit pois kotoa, annoin nyrkistä ym
pikkuveli
Vierailija kirjoitti:
Murrosiässä kannattaa tehdä paljon yhdessä perheenä, jopa tärkeämpää kuin pikkulapsiaikana. Yhdessä ravintoloissa, elokuvissa, teatterissa, taidenäyttelyissä, matkoilla. Kutsua nuorten kavereita kotiin syömään ja viettämään iltaa. Luottaa ja antaa vastuuta. Näillä eväillä meillä on saatettu hyvällä menestyksellä nuoret aikuisuuteen. Huumoria ja keskustella kuten aikuiselle .
Tämä. Just todettiin miehen kanssa, että pokkulapsiaikana lapset 3kpl sentäs oli välillä mummolassa tai leireillä.
Nyt 18, 15 ja 12 on lähes aina kotona ja vaatimassa huomiota. Heitä kuskataan harrastuksiin, välillä kouluun. Sitten kaikki haluavat jutella tosi paljon asioistaan, haluavat että katsellaan heidän kanssaan elokuvia, lautapelataan tai lähdetään ulos. Minä ostan tytöllekin vielä vaatteet, koska "olen parempi stailisti".
IHAN OIKEASTI! En odottanut, että paapotaan, leikitetään ja huolletaan näitä kullanmuruja n.20v/pää. Vai loppuuko se silloinkaan?
Koulut menee hyvin, kaikki on 9-10 oppilaita, auttavat kotitöissä ja hoitavat harrastukset mallikkaasti.
Mutta onhan tämä nyt tosi erilaista kun oma ysärinuoruus...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1. LKU-metodi
2. Kultainen sääntö.
Niillä pärjää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistelin omaa murrosikääni. Ja kasvoin myös itse, murrosikäisen lapsen vanhempi on vähän erilainen kuin pienen lapsen vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Murrosiässä kannattaa tehdä paljon yhdessä perheenä, jopa tärkeämpää kuin pikkulapsiaikana. Yhdessä ravintoloissa, elokuvissa, teatterissa, taidenäyttelyissä, matkoilla. Kutsua nuorten kavereita kotiin syömään ja viettämään iltaa. Luottaa ja antaa vastuuta. Näillä eväillä meillä on saatettu hyvällä menestyksellä nuoret aikuisuuteen. Huumoria ja keskustella kuten aikuiselle .
Tämä. Just todettiin miehen kanssa, että pokkulapsiaikana lapset 3kpl sentäs oli välillä mummolassa tai leireillä.
Nyt 18, 15 ja 12 on lähes aina kotona ja vaatimassa huomiota. Heitä kuskataan harrastuksiin, välillä kouluun. Sitten kaikki haluavat jutella tosi paljon asioistaan, haluavat että katsellaan heidän kanssaan elokuvia, lautapelataan tai lähdetään ulos. Minä ostan tytöllekin vielä vaatteet, koska "olen parempi stailisti".
IHAN OIKEASTI! En odottanut, e
Eikö lapsilla ole kavereita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisenä se pahin vaihe yleensä on ja miten kauan kestää? Uhkailu, kiristys ja lahjonta, toimiiko?
Meillä poika oli vielä seiskalla ihan lapsonen, kuulema jotkut luokan tytöt jopa polttivat tupakkaa, niin ei luokka voinut mennä mukaan johonkin tupakoinninvastaiseen kampanjaan. Kasilla lapsesta kuoriutui teini, alkoi ikävä kyllä sitten myös polttaa (kaveritkin poltti, minä en ole ikinä polttanut). Luokasta poistettiin usein, kun ei malttanut pitää suutaan kiinni opettajille. Olin alussa ihan kauhuissani, että miten olen osannut kasvattaa noin väärin. Itselläni oli liiankin tiukka kuri, vanhemmat olivat aina oikeassa (vaikka eivät olleetkaan). Puhumattakaan opettajista, joita katsoin kuin jumalia. Ysin keväällä alkoi rauhoittuminen, ja lukioonhan poika meni (koska itse halusi). Sittemmin pääsi heti myös yliopistoon, eikä avovaimon sukulaiset meinaa millään uskoa,
Huonon itsetunnon merkki, että lapsi hakee hyväksyntää muista lapsista, eikä osaa sanoa ei päihteille. Nämä samat ihmiset ovat yhä aikuisena yhtä selkörangattomia, kohde vain vaihtuu, mutta ei se ilmiö enää muutu. Itsetunto rakennetaan paljon pienempänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Murrosiässä kannattaa tehdä paljon yhdessä perheenä, jopa tärkeämpää kuin pikkulapsiaikana. Yhdessä ravintoloissa, elokuvissa, teatterissa, taidenäyttelyissä, matkoilla. Kutsua nuorten kavereita kotiin syömään ja viettämään iltaa. Luottaa ja antaa vastuuta. Näillä eväillä meillä on saatettu hyvällä menestyksellä nuoret aikuisuuteen. Huumoria ja keskustella kuten aikuiselle .
Tämä. Just todettiin miehen kanssa, että pokkulapsiaikana lapset 3kpl sentäs oli välillä mummolassa tai leireillä.
Nyt 18, 15 ja 12 on lähes aina kotona ja vaatimassa huomiota. Heitä kuskataan harrastuksiin, välillä kouluun. Sitten kaikki haluavat jutella tosi paljon asioistaan, haluavat että katsellaan heidän kanssaan elokuvia, lautapelataan tai lähdetään ulos. Minä ostan tytöllekin vielä vaatteet, koska "olen parempi staili
Kuskaatte kouluun ja harrastuksiin, eivätkö kykene kulkemaan jo itse? Vai onko seutu vaarallinen?
Annoin valita itse. Neuvoistani huolimatta.
Kaksi ekaa meni hyvin mutta kolmanteen taidettiin laittaa aikoinaan kaikki loput tarpeet niin on ollut hankalaa. Kaverivanhemmaksi en ole ryhtynyt, kotona tehdään/vaaditaan samoja asioita kuin ennenkin, tänttäröinnillä ei saa mitään aikaan - kumpaankaan suuntaan.
Sinä olet turvallinen.
Et hylkää. Laitat rajoja. Ne helpottavat sitä lastasi. Jos hölmöilee, niin tiukemmat kotiintuloaikoja tai tarkoitat kaverien käyntiä ja iltamenoja joksikin aikaa.
Se rauhoittaa sitä myrskymenoa.
Se rajat ja rakkaus on meidän vanhempien homma.
Kerro, että rakastat. Kerro, että lapsesi on sinulle tärkeä ja arvokas.
Myrskyt on teinillä. Ei se ole tasaista ja helppoa olla siinä kasvussa.
Yritä saada jotenkin päivärytmi ja ruokailut ja lepo suunnilleen säännölliseksi.
On ihan eri kuin pienen lapsen kanssa. Tämä jo opettelee elämistä monenlaisissa piireissä.
Teini hakee hyväksyntää ja opettelee elämään.
Joku sanoi, että huonon itsetunnon merkki on se kavereitten ja
mukana kokeiluihin meno.
Kyllä se nuoruuden aivosumu ja myrskyt tekee paljon erilaisia valintoja, mihin olisi olettanut tai tottunut.
Ihan turha ruveta itsetuntoa tähän vetämään.
Sitäkin voi opetella.
Ei kaikki ole puupökkelöitä.
Juuri näin, ja soittoharrastus samoin. Menoa sen puitteessa 4-5 krt viikossa ja hyviä kavereita soittoporukoissa, ei paljoa jaksa ja huvita kylillä juosta harrastusten jälkeen. Ja itsetuntokin vahvistuu, ei tarvitse myöskään hakea hyväksyntää arveluttavilla tavoilla kun saa paljon positiivista palautetta monta kertaa viikossa muutenkin.
Mutta on niinkin, että usein rakastavien perheiden lapset harrastaa, eli heillä on muutenkin asiat yleensä hyvin. Valitettavasti he ketkä eniten sitä positiivista palautetta tarvitsisi eivät saa sitä kotoa eivätkä harrastuksista :(