Ahdistaa kun lapset kasvaneet murrosikään. Miten te veditte murrosikäisten kasvatuksen läpi ja vielä onnistuen?

Vierailija kirjoitti:

Näitä lukiessa tulee väistämättä mieleen harrastusten tärkeys jo nuorempana. Etenkin liikuntaharrastusten. Vaikka siitä on viimeaikoina ollut paljon soraääniä, että lapsilla on liikaa harrastuksia. Harrastuksissa on kavereita, ikätovereita ja mielekästä tekemistä. Psyyke ja kunto sekä sosiaaliset taidot saavat harjoitusta.

Murrosikä ei iske niin pahasti, jos on vielä murrosiässä mielekäs harrastus, mielellään useammin kuin kerran viikossa. Paljot energiat voi purkaa harrastuksessa, eikä ajaudu huonoon seuraan, päihteiden tielle ja yksin huoneeseen koneen ääreen murjottamaan ja itkemään.

Juuri näin, ja soittoharrastus samoin. Menoa sen puitteessa 4-5 krt viikossa ja hyviä kavereita soittoporukoissa, ei paljoa jaksa ja huvita kylillä juosta harrastusten jälkeen.  Ja itsetuntokin vahvistuu, ei tarvitse myöskään hakea hyväksyntää arveluttavilla tavoilla kun saa paljon positiivista palautetta monta kertaa viikossa muutenkin.

Mutta on niinkin, että usein rakastavien perheiden lapset harrastaa, eli heillä on muutenkin asiat yleensä hyvin. Valitettavasti he ketkä eniten sitä positiivista palautetta tarvitsisi eivät saa sitä kotoa eivätkä harrastuksista :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä lukiessa tulee väistämättä mieleen harrastusten tärkeys jo nuorempana. Etenkin liikuntaharrastusten. Vaikka siitä on viimeaikoina ollut paljon soraääniä, että lapsilla on liikaa harrastuksia. Harrastuksissa on kavereita, ikätovereita ja mielekästä tekemistä. Psyyke ja kunto sekä sosiaaliset taidot saavat harjoitusta.

Murrosikä ei iske niin pahasti, jos on vielä murrosiässä mielekäs harrastus, mielellään useammin kuin kerran viikossa. Paljot energiat voi purkaa harrastuksessa, eikä ajaudu huonoon seuraan, päihteiden tielle ja yksin huoneeseen koneen ääreen murjottamaan ja itkemään.

Älä sano :D. Näin vanhempana äitinä voin kokemuksesta sanoa, että ainakin jääkiekkoa ja jalkapalloa harrastavat pojat oppi nuuskankäytön ja kaljan lipityksen muita aiemmin, kun leireillä porukkapainostus oli niin kova. Lukemisetkin monilla jäi, kun piti tulla ammattiurheilijoita. Lisäksi totuus iski myöhemmin päälle rajusti, kun tavallisena duunarina ilman jääkiekkouraa, eivät enää olleetkaan niin suosittuja, kuin nuorena. Ylimielisen käytöksen kun olivat oppineet näissä piireissä, niin sillä ei pitkälle potkittu tavallisessa elämässä.

No jääkiekon olisinkin jättänyt mainitsematta, mutta en kohteliaana viitsinyt leimata. Harrastusten valinnassa täytyy toki käyttää harkintaa. Jääkiekko ei vie kaikkia hyville teille ja on perheitä, jotka jättävät sen suosiolla väliin eivätkä siihen suostu mainitsemistasi syistä.

Jalkapallokaan ei ole puhtoinen valinta, jos sattuu huono tuuri joukkuekokoonpanon suhteen. Jalkapallossa on ehkä helpompi vaikuttaa siihen, millaisessa joukkueessa aikoo aikaansa viettää tai olla viettämättä.

Vierailija kirjoitti:

Olen varmaan huono isä kun mitään kahnauksia ei murrosiässä tullut. Yhtä mukavia kuin pienenäkin ja nyt aikuisina Kai se niin menee, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. En huutanut.

Jos et laita teinille mitään rajoja, niin ilman huutoja pääset. Tosin teillä ne rajat ehkä laittoi vaimosi/ex-vaimosi.

Minä voin täällä nostaa käden ilmaan ja myöntää, etten onnistunut.

Lapseni ei koskaan ollut edes uhmaikäinen, että olisin vähän edes saanut harjoitella. Kaikki ne 16 vuotta kiltti, sopeutuvainen ja iloinen. Ikinä, en ikinä ois uskonut millainen murrosikä sieltä tuleekaan ja kun murkkuikä alkaa pojilla usein paljon myöhemmin on 17 kesäistä ihan mahdoton saada ruotuun.

Nuorisolaitokseen oli jo laukku pakattuna ja karkailevaa teiniä odotettiin kotiin puhelin kädessä, että saan heti soittaa hakemaan. Kuvioon tuli siis lopulta väärät piirit, rikollisuutta ja huumeet. Ikinä en kuitenkaan pystynyt poikaa laittaa laitokseen, mutta hyvin lähellä se oli! Olin äärimmäisen epätoivoinen ja väsynyt, pohjattoman peloissani!

Poikani ei ollut ikinä minulle pahapäinen, eikä puhunut rumasti, mutta se puhumattomuus vasta kamalaa olikin! Mielestäni tavaroiden heittely ja manailu on merkki siitä, että sieltä vielä putkahtelee tunteita, hiljaisuus on kaikista kamalinta!

Ikinä elämässäni en vielä ollut laskeutunut polvilleni rukoilemaan, mutta poikani murrosikä laittoi senkin tekemään.

Pahin on jo takana ja nykyään poika opiskelee ja aikuistuu kovaa kyytiä.

Nykyään aina, kun näen tai kuulen jonkun kamppailevan murrosikäisen kanssa tekisi mieli mennä halaamaan! Tiedän mitä se on ja sitä pahempaa on vain vakavasti sairastuminen tai kuolema.