Lue keskustelun säännöt.
Mä en käsitä, miten jotkut jaksaa hoitaa kokoaikatyön, lapset ja kodin!
15.12.2018 |
Olen 19-vuotias yliopisto-opiskelija, ja tuntuu jo nyt, ettei kaikkea millään jaksaisi tehdä! Väsyttää ihan koko ajan... Opiskelen lähes joka päivä (eli siis usein myös viikonloppuisin ja lomilla), mutta päivittäinen tuntimäärä jää reilusti alle 8 h, ehkä keskimäärin 4–6 h..? En jaksaisi keskittyä tehokkaasti pidempään. Ruokaa laitan itse vain viikonloppuisin, sillä se on työlästä ja aikaa vievää. Arkisin syön yliopistolla ruoan tai kaksi ruokaa ja kotona vain välipalatyyppisesti. Viikonlopun ruoatkin ovat tyyliä purkkihernekeitto tai nistipata. Urheiluharrastus vie useamman tunnin viikossa, mutta ei silti mitenkään mahdottomasti (en kilpaile). Silti koko ajan huomaan, että taas pitäisi imuroida ja taas kaikki vaatteet on pyykkikorissa. Miten ihmeessä elämää jaksaisi, jos tässä pyörisi jaloissa vielä lapsia?!
Kommentit (83)
Syön jatkuvasti rautalisää ja sen avulla rauta-arvot on pysynyt ok. Yläasteella mulla oli parikin kertaa anemia, joten päädyttiin jatkuvaan lisärautaan. Kilpparit ja useampi vitamiinitaso on myös testattu, kaikki ok. Nukun joka yö 7-10 h mielestäni hyvin. Masennuksesta en tiedä... En yhtään ihmettele, vaikka lievästi masentunut olisinkin. Jotenkin elämä tuntuu turhalta jatkuvalta suorittamiselta ja koko ajan joku asia ahdistaa ja stressaa. Koen kyllä edelleen paljon mielihyvääkin kivoista asioista, mutta kyllä se negatiivisuus meinaa jo suuremman palan haukata.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No 19-vuotiaan ei tarvitse moisista huolehtia. Työelämässä on yleensä helpompaa kuin yliopistossa, koska koko ajan joutuu luentojen lisäksi valmistautumaan tentteihin, tekemään tutkielmia ym., joten tavallaan vapaa-aikaa ei ole ollenkaan. Työssä voi tehdä kahdeksan tunnin työpäivän ja sen jälkeen voi olla vapaalla. Perheen ja lasten hankkimisen aika on myöhemmin eikä sinun tarvitse hankkia niin huonoa puolisoa, että joudut yksinhuoltajaksi. Hyvässä perheessä kotityöt jaetaan ja ollaan yhteisvastuussa kaikesta.
Älä tuhia murehdi vielä.
Mun työviikkoni on tällä viikolla ollut jo 70 tuntinen. Mennyt aamulla neljään, päässyt puolen päivän aikaan ja mennyt yöksi takaisin 23-07. Nyt on yksi vapaapäivä ennen uutta samanlaista putkea ja myös joulunpyhät töissä. Miten on yliopisto-opiskelu rankempaa?
Ja olen silti jaksanut hoitaa lapset, kodin, harrastukset ym normaalin elämän tälläkin viikolla.Onneksi en ole sinä, onneksi en asu teillä ja onneksi en ole niissä töissä, missä sinä olet. T: Omaa vaapaa-aikaakin arvostava.
Niin että millä ajalla sinä hoidat harrastukset ym normaalin elämän? Ja millä ajalla nukut? Vai oletko keksinyt jonkin aikakoneen, jolla vuorokauteen saa lisätunteja 24 tunnin päälle? Olisiko keksintösi ostettavissa? Nimittäin niille lisätunneille olisi minullakin kovasti käyttöä.
Näpäyttelyyn sulla on aikaa? Nukun aamusta puoleen päivään asti, teen ruoan, lapset tulee koulusta, syömme, läksyjä tai harrastukseen viemistä jolloin käyn itse pilateksessa tai salilla samalla, mies tullut sillä aikaa kaupan kautta kotiin, iltapalat yhdessä, menen nukkumaan n 19.00, mies laittaa lapset nukkumaan, herään 22, suihku ja töihin. Ei vaikeaa. Tuona aamu/yö työpäivänä en harrasta enkä kuskaa vaan on kotipäivä.
Joo, en ikinä menisi klo 19 nukkumaan. Minun vapaa-aikani on joka päivä klo 19 vasta alkupuolellaan ja sen verran kova tohina on tuolloin päällä, etten todellakaan voisi silloin nukkua. Lisäksi Salkkarit tulee arkisin klo 19:30. Viikolla tulee unta usein vain 5-6 tuntia yössään, mutta selvästi enemmän tarvitsisin. Se tosin ei onnistu, koska vapaa-ajalla hoidettavat askareet vievät sen verran aikaa, että päivä venyy väkisinkin lähelle keskiyötä, usein sen toiselle puolellekkin. Töissä usein väsyneenä, mutta minkäs sille voin.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä missä välissä mä niitä lapsia tekisin... Olen valmistumassa vuoden sisään koulusta, tiedossa on ulkomailla oleilua ainakin parin vuoden verran. Sitten tulen ehkä mahdollisesti takaisin Suomeen ja kouluttaudun lisää. Sitten haluan matkustella. En oikein tiedä missä välissä niitä lapsia olisi hyvä tehdä... Minulle sopisi lapset joskus 40v, mutta se on biologian kannalta taas vähän jo siinä ja siinä.
Naisen elämä on valintoja. Ei aina saa uraa, mielenkiintoista harraste-elämää ja perhettä. Kannattaa miettiä mikä on se, mikä tekee pitkässä juoksussa onnelliseksi. Jotkut ovat halunneet nuo kaikki ja saaneet ja kipuilevat jaksamisen kanssa. Voi olla pakko luopua jostain elementistä.
On se makeeta huomata vanhana että on pyhittäny elämänsä työlle ja somettamiselle. Siinäpä se unelmaelämä mitä monet nyt sitten käytännössä elää. Lisäksi käy salilla pari kertaa viikossa. Kun ei mitään jaksa.
Heh. Minä otin vuoden opintovapaan ja opiskelin yliopistossa. Se oli täydellistä lomaa verrattuna akateemiseen työelämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä teen 80% työaikaa, jotta arki sujuu helpommin. Mutta kyllä opiskeluaika oli tavallaan "kevytaikuisuutta" tähän verrattuna. Ns. omaa vapaa-aikaa jää paljon vähemmän kuin nuorena aikuisena. Mutta ei sitä tarvi etukäteen pelätä, muutokset tapahtuvat vähitellen, joten niihin ehtii sopeutua.
Vierailija kirjoitti:
Ja muistakaa hommata lapset nuorina, jos niitä haikailette.. Mulla oli elämässä kova pätkä, kun lapset oli pieniä ja vanhemmat vanhoja, molempia piti hoivata ja tietysti kävin töissä myös. Että siihen verrattuna oma aikani yliopistossa oli lomailua, sorry vaan.
Vaikee hommata kun ei oo rahaa eikä sopivaa miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eniten ihmettelen lääkäreitä ja hoitajia joilla on lapsia. Ensin hoitavat porukkaa koko päivän töissä ja sitten tulevat kotiin hoitamaan omia lapsiansa? Huhhuh. En yhtään ihmettele, että osa alan ihmisistä jää mielellään lapsettomiksi.
Öh. Heillähän on helppo työ. Toki siinä jaksaa.
Minun äiti on ammattinimikkeeltään lastenhoitaja, eli lapsiin erikoistunut lähihoitaja. Muistan lapsuudestani miten äiti oli aina hirveän väsynyt ja äkäinen jatkuvasti muuten kuin pidemmillä vapailla tai lomilla. Jaksoi töissä olla hoitaja muille lapsille, mutta ei sitten enää kotona olla äiti minulle. En ollut mikään kauhukakara vaan lähinnä viihdyin hiljaa itsekseni. Siitä huolimatta piti olla käytännössä näkymätön ettei äiti rasitu, älä huutaa ja käy väkivaltaiseksi. Nykyään ymmärrän että hän oli uupunut ja luultavasti masentunut, ei vain koskaan hakenut unilääkkeitä kummempaa apua, on myös nyt osa-aika eläkkeellä. Ymmärrän myös miksi olen ainut lapsi. Eikä äitini siis ollut yh, isäni auttoi minkä pystyi ja vanhempani ovat edelleen yhdessä. Että ei se hoitotyö mitään lastenleikkiä ole.
Mä taas oon opiskelija ja odotan jo ihan innolla sitä että saisin jossain vaiheessa lapsia. ☺️
Mulle lapset on ihan selvä ajatus. Siinähän ne menee elämän mukana siinä missä kaikki muukin. Enemmän mä pelkää sitä, että mitä jos en saakaan lapsia. Eihän sitä voi tietää, että saako niitä edes.. varsinkin mulla on nuoruudessa ollut syömishäiriötaustaa ja muuta joten saa oikeasti vähän jännittää. Noh, aika näyttää.
Jos pitäisi valita lapset vai työelämä niin totta hitossa lapset sitten mieluummin. Mä uskon, että työelämä on kivempaa kun on perhe ja niin sanotusti "muuta elämää" kunnolla työn ulkopuolella. Emmä ainakaan jaksa nähdä lapsia minään riesana, ne on herranjestas mun omia lapsia...
Mä haluan elämääni kaikkea... Koiria, sukulaiset, perheen, ystäviä... Kaikki on tervetulleita mun elämään, niin myös ne lapset ☺️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eniten ihmettelen lääkäreitä ja hoitajia joilla on lapsia. Ensin hoitavat porukkaa koko päivän töissä ja sitten tulevat kotiin hoitamaan omia lapsiansa? Huhhuh. En yhtään ihmettele, että osa alan ihmisistä jää mielellään lapsettomiksi.
Öh. Heillähän on helppo työ. Toki siinä jaksaa.
Minun äiti on ammattinimikkeeltään lastenhoitaja, eli lapsiin erikoistunut lähihoitaja. Muistan lapsuudestani miten äiti oli aina hirveän väsynyt ja äkäinen jatkuvasti muuten kuin pidemmillä vapailla tai lomilla. Jaksoi töissä olla hoitaja muille lapsille, mutta ei sitten enää kotona olla äiti minulle. En ollut mikään kauhukakara vaan lähinnä viihdyin hiljaa itsekseni. Siitä huolimatta piti olla käytännössä näkymätön ettei äiti rasitu, älä huutaa ja käy väkivaltaiseksi. Nykyään ymmärrän että hän oli uupunut ja luultavasti masentunut, ei vain koskaan hakenut unilääkkeitä kummempaa apua, on myös nyt osa-aika eläkkeellä. Ymmärrän myös miksi olen ainut lapsi. Eikä äitini siis ollut yh, isäni auttoi minkä pystyi ja vanhempani ovat edelleen yhdessä. Että ei se hoitotyö mitään lastenleikkiä ole.
Entisajan lastenhoitajat eivät ole lähihoitajia! Heillä oli ihan virallinen lastenhoitajan koulutus.
Uuden oppiminen "täyspäiväisesti" on raskaampaa kuin useimmat työt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on sitten varmaankin myös puoliso, joka tekee puolet kotihommista ja hoitaa lapsia yhtä paljon kuin sinäkin. Niinhän se yleensä menee. Yh:t harvemmin käy kokopäivätöissä.
Anteeksi mitä? Yksinhuoltajien on ainakin käytävä kokopäivätöissä, mikäli haluaa elättää lapsensa, eikä halua olla sossun elättinä. Oma äitini oli yksinhuoltaja ja teki peräti kahta työtä. Aamuvarhaisella lähti jakamaan postia ja sen päälle vielä kokopäivätyöhön. Itse olen nuori leski, totaaliyksinhuoltaja ja käyn kokopäivätyössä. Ei löydy taloudesta toista aikuista, joka tekisi kotihommia tai hoitaisi lapsia. Kaikki on tehtävä itse. Uupumuksen partaalla on keikuttu vuosikausia, mutta pakko vaan on yrittää jaksaa.
Pikkulapsiperheessä onkin viisasta ja oikein, että vanhemmat ovat joko leppoisassa päivätyössä esim.osa-aikaisena, tai sitten kokonaan kotona.
Perhearki vaatii kekseliäisyyttä arkea helpottavien asioiden suhteen. Etukäteen mietityt avut tietyille päiville, hyvät arkirutiinit sekä esim.robotti-imuri ovat olleet sellaisia meillä.
Onneksi tuo raskain vaihe elämässä menee pian ohi ja kaikki helpottaa..
t.yh joka nauttii taas elämästä lasten ollessa kouluikäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eniten ihmettelen lääkäreitä ja hoitajia joilla on lapsia. Ensin hoitavat porukkaa koko päivän töissä ja sitten tulevat kotiin hoitamaan omia lapsiansa? Huhhuh. En yhtään ihmettele, että osa alan ihmisistä jää mielellään lapsettomiksi.
Öh. Heillähän on helppo työ. Toki siinä jaksaa.
Minun äiti on ammattinimikkeeltään lastenhoitaja, eli lapsiin erikoistunut lähihoitaja. Muistan lapsuudestani miten äiti oli aina hirveän väsynyt ja äkäinen jatkuvasti muuten kuin pidemmillä vapailla tai lomilla. Jaksoi töissä olla hoitaja muille lapsille, mutta ei sitten enää kotona olla äiti minulle. En ollut mikään kauhukakara vaan lähinnä viihdyin hiljaa itsekseni. Siitä huolimatta piti olla käytännössä näkymätön ettei äiti rasitu, älä huutaa ja käy väkivaltaiseksi. Nykyään ymmärrän että hän oli uupunut ja luultavasti masentunut, ei vain koskaan hakenut unilääkkeitä kummempaa apua, on myös nyt osa-aika eläkkeellä. Ymmärrän myös miksi olen ainut lapsi. Eikä äitini siis ollut yh, isäni auttoi minkä pystyi ja vanhempani ovat edelleen yhdessä. Että ei se hoitotyö mitään lastenleikkiä ole.
Entisajan lastenhoitajat eivät ole lähihoitajia! Heillä oli ihan virallinen lastenhoitajan koulutus.
Tiedän, selvennän vain yleensä vähän. Olen törmännyt usein siihen että "lastenhoitaja" nimikettä ei tunnisteta vaan oletetaan kyseessä olevan joku päiväkodin työntekijä tai vastaava. Enemmän kai koulutus vastaa sairaanhoitajaa kuin lähihoitajaa, mutta äitini ei kuitenkaan saa sh hommia tehdä ilman lisäkoulutusta. Näin olen ainakin äidin puheista ymmärtänyt, onhan voinut höpistä omiaankin
Aloittaja, eihän sitä jaksakaan. Mietin pitkään tekisinkö edes sen yhden mutta jätin homman siihen sillä talous menisi pakkasen puolelle enkä voisi olla lapsen kanssa kolme vuotiaaksi asti kotona. Pahimmillaan hän joutuisi vuorokauden ympäri aukiolevaan päikkyyn. Ehkä nyt alan ymmärtään näitä ''mummoäitejä'' jotka lisääntyvät vasta vanhemmalla iällä kun on aikaa SEKÄ rahaa käytettävissä. Tosin omalta kohdaltani saatan jättää lastenteon kokonaan, koska en halua teettää tänne uutta työtöntä tai puhdasta työhevosta joka tullaan vetämään piippuun.
Onneksi nykyään voi valita tekeekö nuorena tai sitten vanhemmalla iällä. Lapsettomuus alkaa olemaan yleisesti hyväksyttyä ja lähes normi joten stressiä tästä ei kannata ottaa. Toisilla sattuu olemaan enemmän puhtia kuin muilla. Katso huvikseen youtubesta näitä supermammoja jotka pyörittävät yritystä, perheen arkea sekä siivoavat hemmotellen miehiään siinä samalla. Huh! Mä meinaa hengästyä pelkästään jo katsellessa heidän menoaan :D
Ai niin, sitten on tietenkin vaihtoehtona pakastaa solunsa tai luovuttaa niitä, mikäli empii. (tämäkin täysin vapaaehtoista toimintaa) ;)
Joo itse ihmettelen usein samaa. Olen 22 ja nyt opiskelen ja käyn osa aikatöissä. Jaksa yllättävän hyvin. Olen myös käynyt kokopäiväisesti töissä ja usein mietin, miten jaksaisin jos olisi omakotitalo ja lapsia. No en varmaan mitenkään.. varsinkin kun usein elämään voi tulla vielä jotain yllättävää rasitetta, mikä vie kaiken energian. Sairastelu ja yllättävä työttömyys jne. Ei se perhe-elämä mitään juhlaa useinkaan ole. Ainakin yhden lapsen silti haluan ehdottomasti.
Mulla on 3 lasta ja vaativa asiantuntijatyö, eikä arki koskaan ole tuntunut raskaalta (toki joitain raskaita hetkiä on, mutta yleisesti elämä on helppoa ja mukavaa). Luulen, että tähän on seuraavat syyt:
-isot ikäerot (n. 5v) lapsilla -> ehditty keskittyä rauhassa jokaiseen lapseen kun nämä ovat olleet pieniä ja tarvitsevia, toisaalta ehditty edistää uraa lasten välillä
-kaikki lapset hoidettu 3-vuotiaiksi kotona -> ei hirveää sairastelukierrettä, ei taaperoiden pukemista ja kuskaamista tiukalla aikataululla, ei huonoa omaatuntoa siitä miten pienet pärjäävät hoidossa. Kotonaoloaika on jaettu miehen kanssa about puoliksi.
-joustavat työajat ja mahdollisuus tehdä töitä kotona
-suht hyvä taloudellinen tilanne
-prioriteetit selvillä - olen aina varautunut siihen, että jos lasten etu sitä vaatii, niin työ joustaa. Olivat seuraukset millaiset tahansa.
Kyllä se on suorittaminen ja materialismi mikä tekee nykyelämästä helvettiä, ei ihme että silloin alkaa tulee fiilis ettei lapsia halua... Olen muokannut elämäni semmoiseksi että olen minimoinut työnteon ja kulutuksen ja haaveilen kotiäitiydestä sitten kun miehen ja lisää lapsia saan. Yksi esiteini on ennestään ja voi kuinka nautimme molemmat kun meillä on aikaa toisillemme kun en tuhlaa elämääni työnteolle enkä pakonomaiselle omaisuuden keräämisellä
Kaikkien pitäisi miettiä vakavasti onko nykyajan elämä oikeasti enää normaalia tai tervettä ihmiselle; 40h viikossa töitä status quo ja "pakko" , mahollisesti helvetimmoinen vastuu ja kiire -> vapaa menee palautuessa -> ei aikaa omalle hyvinvoinnille. Tähän lisäksi maailmanlaajuinen suorittamispakko ja näyttämisenhalu joka näkyy heikkona itsetuntona, materialismissa, omaisuuden haalimisessa ja velkaantumisessa. Pidän velkaantumista eräänlaisena nykyajan orjuuden muotona joka vie ihmiseltä vapauden. Vanhemmuudestakin on tullut suorittamista jossa itseä vertaillaan jatkuvasti toisiin vanhempiin. Ei ole normaalia tämäkään
Nykyajan meno ei oo tervettä, jatkuva kellon mukaan eläminen on ihmiselle haitaksi. Ihmisen pitäisi saada olla joutilaana ja mietiskellä rauhassa. Sitä ei nykymaailma ihmiselle suo. Valitettavasti työntekijöiden panos valuu rikkaalle pienelle osalle, siksi työaika ja määrä on noin älytöntä.
Hullu maailma
Ja muistakaa hommata lapset nuorina, jos niitä haikailette.. Mulla oli elämässä kova pätkä, kun lapset oli pieniä ja vanhemmat vanhoja, molempia piti hoivata ja tietysti kävin töissä myös. Että siihen verrattuna oma aikani yliopistossa oli lomailua, sorry vaan.