Lue keskustelun säännöt.
Ent. tai nyk. syömishäiriöinen, mistä merkeistä koet että sinun olisi pitänyt osata ennustaa sairastuminen
14.12.2018 |
Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?
Kommentit (54)
Käsittääkseni syömishäiriöihin sairastuminen tapahtuu aina salakavalasti siten, ettei sairastunut itse ymmärrä sairastumistaan ainakaan ennen kuin se on täysin ilmiselvää. Toki esim. bulimiaan kuuluva itseaiheutettu oksentelu syömisen jälkeen on selvä merkki sairaudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu.
Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.
En ole varma onko se syömishäiriöt,mutta arvelin jotakin olleen väärin kun ekaa kertaa Lähdin rangaistus hölkälle,kun repsahdin jäätelön kanssa. Eli aina,kun syön yli "budjetin" pitää kalorit liikkua pois.toisaalta en myöskään liho
Mahdotonta sanoa, aloin laihduttamaan ensimmäistä kertaa reilusti ennen kouluikää. Ala-asteella alkoi oksentaminen ja pakonomainen liikkuminen, myöhemmässä teini-iässä anoreksia. Sukurasite varmasti vaikutti, heillä todella kiero suhtautuminen syömiseen ja painon ja vartalonmallin kyttääminen ja arvostelu on arkipäivää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu.
Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.
Alapeukkujen sijaan voisiko joku selventää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaa'alla hyppääminen.
Pakonomainen ajattelu/listaus iltaisin mitä olin päivän aikana syönyt.
Veden tankkaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu.
Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.
Alapeukkujen sijaan voisiko joku selventää?
No luulisin että syömishäiriöiselle 40 kg on paljon? Että "oikeat" syömishäiriöiset painaa max 12 kg.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastuin 12-vuotiaana pitemmän laihdutusdieetin yhteydessä. Enpä olisi itse voinut mitenkään tajuta mitään merkkejä. Ulkopuolinen tarkkailija-psykologi olisi varmasti nähnyt sen jo kun olin 4v ja ikulaihduttaja-äidin manipuloimana luettelin, mitä ei saa syödä, kun se lihottaa.
Mutta ei ollut lopullista, aloin parantua 28-vuotiaana. Muutama vuosi siihen meni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu.
Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.
Alapeukkujen sijaan voisiko joku selventää?
No luulisin että syömishäiriöiselle 40 kg on paljon? Että "oikeat" syömishäiriöiset painaa max 12 kg.
No ei ole paljon. Itse en ole koskaan kuullut alle 12 kiloisista anorektikoista, tuskinpa sellainen olisi hengissä jos normaalipituinen olisi, pelkät luutkin painaa jo melkein ton verran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä aloitusta. Sairastuin bulimiaan 11-vuotiaana, kun minulle tehtiin koulussa terveydenhoitajan vastaanotolla selväksi, että painan liikaa. Ahmin ja oksentelin siitä eteenpäin melkein 15 vuotta. Nykyään ainoastaan ahmin satunnaisesti.
Koen, että vanhempieni olisi pitänyt tajuta.
Olin 10-vuotias, kun aloin ensimmäisen kerran kirjata syömisiäni ylös. Oireilin vaikeaa tilannetta kotona, vanhempieni tulehtuneita välejä ja jatkuvia riitoja. Olin sitä ennen todella iloinen ja reipas lapsi ja muutuin kuin haamuksi itsestäni.
Toki ymmärrän että vanhemmillani oli muutakin mielessä, mutta koen, että heidän olisi pitänyt nähdä pienen lapsen hätä ja turvattomuus tilanteesta. Ei sitä oikein kukaan muukaan voi nähdä, ei ainakaan lapsi itse siten, että osaisi itse hakea apua siihen.
Nyt olen 22-vuotias ja kärsin edelleen syömishäiriöstä, nykyään olen onneksi avun piirissä. Välillä mietin, että olisipa vanhempani nähneet hätäni, niin olisin ehkä säästynyt tältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu.
Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.
Alapeukkujen sijaan voisiko joku selventää?
No luulisin että syömishäiriöiselle 40 kg on paljon? Että "oikeat" syömishäiriöiset painaa max 12 kg.
No ei ole paljon. Itse en ole koskaan kuullut alle 12 kiloisista anorektikoista, tuskinpa sellainen olisi hengissä jos normaalipituinen olisi, pelkät luutkin painaa jo melkein ton verran.
Liioittelinkin tarkoituksella, 40 kg on tietenkin todella vähän yli 120- senttiselle.
Ainahan huonosti toimiva perhe on riski lapsen mielenterveydelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koen, että vanhempieni olisi pitänyt tajuta.
Olin 10-vuotias, kun aloin ensimmäisen kerran kirjata syömisiäni ylös. Oireilin vaikeaa tilannetta kotona, vanhempieni tulehtuneita välejä ja jatkuvia riitoja. Olin sitä ennen todella iloinen ja reipas lapsi ja muutuin kuin haamuksi itsestäni.
Toki ymmärrän että vanhemmillani oli muutakin mielessä, mutta koen, että heidän olisi pitänyt nähdä pienen lapsen hätä ja turvattomuus tilanteesta. Ei sitä oikein kukaan muukaan voi nähdä, ei ainakaan lapsi itse siten, että osaisi itse hakea apua siihen.
Nyt olen 22-vuotias ja kärsin edelleen syömishäiriöstä, nykyään olen onneksi avun piirissä. Välillä mietin, että olisipa vanhempani nähneet hätäni, niin olisin ehkä säästynyt tältä.
Voimia sinulle! Olet vielä nuori. Ehkä elämäsi seuraava jakso on helpompi.
Äitini vitsaili joskus, miten tavallisilla syntymäpäivillä tyttö hyppää kakusta, mutta bulimikkojen juhlissa kakku hyppää tytöstä. Sen jälkeen ymmärsin, etten koskaan voi puhua vanhemmilleni sairastumisestani bulimiaan. 😑
Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni syömishäiriöihin sairastuminen tapahtuu aina salakavalasti siten, ettei sairastunut itse ymmärrä sairastumistaan ainakaan ennen kuin se on täysin ilmiselvää. Toki esim. bulimiaan kuuluva itseaiheutettu oksentelu syömisen jälkeen on selvä merkki sairaudesta.
Ei varmaankaan itse hetkessä, mutta entä voiko sen nähdä jälkikäteen?
Vierailija kirjoitti:
En ole varma onko se syömishäiriöt,mutta arvelin jotakin olleen väärin kun ekaa kertaa Lähdin rangaistus hölkälle,kun repsahdin jäätelön kanssa. Eli aina,kun syön yli "budjetin" pitää kalorit liikkua pois.toisaalta en myöskään liho
Tämä oli juuri sitä mitä hain. Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?
Kun tajusin, että voin todella vaikuttaa painooni ja laihdun hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu.
Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.
Alapeukkujen sijaan voisiko joku selventää?
No luulisin että syömishäiriöiselle 40 kg on paljon? Että "oikeat" syömishäiriöiset painaa max 12 kg.
No just :D olen myös 170 ja painaessaan 51 kiloa olin aivan karsean laiha ja siitä huomautettiin.
40kg olisin vuodepotilas ja 12kg kuollut ajat sitten.
En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu.