Lue keskustelun säännöt.
Ent. tai nyk. syömishäiriöinen, mistä merkeistä koet että sinun olisi pitänyt osata ennustaa sairastuminen
14.12.2018 |
Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?
Kommentit (54)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä, kun en "voinut" enää käydä mummoilla tai kenelläkään kylässä, koska pelkäsin, että yrittävät tarjota jotain, mikä ei sovi ruokavaliooni. Ihan jo keksi tai kevytmaito kahvissa kaatoi koko pakan.
Kun opettelin tekemään suolahuuhtelun elimistölle ja harrastin sitä ehkä 5 aamuna viikossa.
Yritin tehdä itselleni ruokamyrkytyksen (jättämällä esim kalaa lämpimään ja sitten syömällä sen), jotta tulisi pahempi olo, jotta en vain söisi.
Nämä olivat ehkä niitä viimeisien aikojen merkkejä, milloin olisi viimeistään pitänyt havahtua.
Enpä tiedä. Minua lihavampi tyttö kommentoi, että olen lihava. Kai se kaikki paska mitä lukiossa jouduin yhtäkkiä sietämään tiivistyi siihen hetkeen ja aloitti vuosien laihdutuksen.
Kai se olisi pitänyt tajuta, ettei sillä ruokamäärällä kunto pysy hyvänä. Onneksi noilta ajoilta on päästy eteenpäin ja tärkeintä on hyvä kunto ja "terveellinen" (normaali paino, lihasta, ei haittaa jos vähän löllöä löytyy) kroppa :).
Nyt kyllä vähän jännittää miten käy kun laihdutan synnytettyäni toisen lapsen raskauskilot pois. Aina on kuitenkin riski sairastua uudelleen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siitä, kun en "voinut" enää käydä mummoilla tai kenelläkään kylässä, koska pelkäsin, että yrittävät tarjota jotain, mikä ei sovi ruokavaliooni. Ihan jo keksi tai kevytmaito kahvissa kaatoi koko pakan.
Kun opettelin tekemään suolahuuhtelun elimistölle ja harrastin sitä ehkä 5 aamuna viikossa.
Yritin tehdä itselleni ruokamyrkytyksen (jättämällä esim kalaa lämpimään ja sitten syömällä sen), jotta tulisi pahempi olo, jotta en vain söisi.
Nämä olivat ehkä niitä viimeisien aikojen merkkejä, milloin olisi viimeistään pitänyt havahtua.
No nämä ovat jo ihan täysmittaisen, vakavan anoreksian oireilua, eivätkä mitään ennakoivia merkkejä. Ihmisen pitää olla tosi sairas, että yrittää tieten tahtoen hommata itselleen ruokamyrkytyksen, joka voi olla vakava, sairaalahoitoa vaativa sairaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole ikinä todettu syömishäiriötä.
Jossain vaiheessa elämää aloin käyttää kotona tiukkaa waist training korsettia, koska halusin hoikemman uuman. Mielestäni 70 cm oli aivan liian paljon. Muiden ihmisten seurassa söin aivan normaalisti, tai jopa runsaasti. Kuitenkin, aina sosiaalisen herkuttelun jälkeen "tasapainotin" tilannetta esim. olemalla päivän syömättä. Välillä testailin kuinka vähällä ruualla pärjään, kuinka monta päivää pystyn olla syömättä. Kun tapasin kavereita, söin aina hyvin etukäteen että näytin virkeältä.
En koskaan ajatellut olevani liian lihava. Olen nyt 168 cm, 53 kg, tuolloin kenties 50 kg. Juttu oli kontrolli ja "vapaus"; en halunnut olla "riippuvainen" ruoasta. Saattoi olla jonkinlainen syömishäiriö? Yhä syön liian vähän, mutta yritän koko ajan parantaa. Heitin korsetit pois. Välillä olen kerännyt listaan, mitä minun täytyisi syödä että saan tarpeeksi kaloreita päivässä. On yllättävän paljon.
Olen terveydenhoidon piirissä masennuksen takia. Tästä en ole heille puhunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jälkikäteen mietittynä ei ole mikään yllätys että sairastuin syömishäiriöön; molemmilla vanhemmillani oli jokseenkin omalaatuiset syömistavat. Isä oli äärimmäisen tarkka vitamiineistaan ja lautasmallistaan, mutta lapsille osti joka päivä suklaapatukan, viikonloppuna pizzaa ja sipsejä ja ties mitä. Äitini oli lapsena pyöreä ja sen takia rankasti kiusattu, ja luulen lapsuustraumojen seurauksena äitini on ollut miltei koko elämänsä ylipainoinen. Isä nälvi ja haukkui äitiä aina tämän painosta myös meidän kolmen lapsen kuullen. Äiti tietenkin sukulaisineen koetti välttää lasten lihomista ja saattoi kommentoida miten minun olisi parempi syödä vaikka porkkanoita isän tuputtamien herkkujen sijaan. Sukulaiset antoivat lahjoiksi hyppynaruja ja uimalippuja - silloin lapsena en tietenkään miettinyt asiaa, mutta jälkeenpäin olen huomannut mikä ajatus taustalla oli.
Olin lapsena normaalipainoinen, mutta ala-asteella luokan kovis otti minut silmätikukseen ja otti tavakseen huudella ja kommentoida kaikkea mitä ruokailussa tein. Jos esim. otin lasin maitoa, kuulin pian että "ei ihme kun vain lihot kun et juo vettä" tämän koviksen suusta. En myöskään päässyt liikkumaan; kun sama ihminen päätti että en ole kelpaava, muut seurasivat perässä enkä saanut esim. osallistua pihapeleihin. Luulin vuosikausia olevani huono ja kömpelö, vaikka en ollut yhtään erilaisempi kuin muut. Nykyään koen sairasta mielihyvää siitä että kiusaajani on itse ylipainoinen ja kouluttautumaton.
Piilotin ruokiani jo lapsesta saakka, ja lihoin edellämainittujen asioiden vuoksi teini-iässä normaalipainon rajoille ennen lopullista sairastumistani. Osasyy tähän oli se miten ystäväni olivat juoruneet minusta selän takana; se laukaisi kaiken kiukun ja vihan siitä miten epäreilusti koin tulleeni elämäni aikana. Laihduin ja minulla oli jotain mikä motivoi ja kantoi minua eteenpäin, jotain millä pystyin näyttämään muille. Se oli sellaista hiljaista raivoa joka poltti ja ajoi juoksemaan lenkeille, joka laski kalorit, joka pystyi kieltäytymään herkuista vaikka muut niitä söivät.
Nykyään tilanteeni on hyvä, elän edelleen normaalipainoisena vaikka en ole kehooni aina tyytyväinen ja syön kohtuullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Up