Ent. tai nyk. syömishäiriöinen, mistä merkeistä koet että sinun olisi pitänyt osata ennustaa sairastuminen

Halusiko ap siis kuulla ainoastaan aikuisten sairastumisesta anoreksiaan? Ei esimerkiksi lapsen ahmimishäiriöstä?

Vierailija kirjoitti:

Halusiko ap siis kuulla ainoastaan aikuisten sairastumisesta anoreksiaan? Ei esimerkiksi lapsen ahmimishäiriöstä?

Molempia

Luulen, että ainoa syy miksen ole (kai?) ihan sairastunut syömishäiriöön, on juuri se että tiedostan vielä oman syömiskäyttäytymiseni ja kehoon suhtautumiseni tarpeeksi hyvin ja kontrolloin asioita vielä itse. Syömishäiriö tulee siitä kun ei enää tajua kuinka ne syömisasiat alkavatkin kontrolloida itseä eikä toisinpäin.

Olen siis vuosikausia tarkkaillut syömisiäni ja kroppaani, en vain istu siihen syömishäiriödiagnoosiin. Ja kun tuntuu että menee vaikkapa todella ortorektiseksi, tajuan sen ja höllään. Sama silloin kun syön liian vähän. En ajattele ruoasta normaalin rennolla tavalla, se pyörii mielessä hyvin paljon, mutta se ei vie täysin mukanaan kuten varmaan pitäisi diagnoosin saamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?

Kun tajusin, ettei haittaa, jos syön liikaa. Voinhan laittaa sormet kurkkuun ja oksentaa. Sen jälkeinen olo jollain tavalla uupumuksesta huolimatta hyvin palkitseva. Tuntui kuin kaikki epämääräinen ahdistus olisi hetkeksi kaikonnut pois. En oksentamisen jälkeen jaksanut ajatella enää mitään, en edes vanhempieni huonoja välejä.

Katsoin silloin kokoajan laihdutusohjelmia ja laihdutusvideoita youtubesta ja järkytyin siitä kuinka paljon ne ihmiset söivät. Laskin kaloreita ja pyöristin grammamäärät järkyttävän ylös (siis jos söin jotain 60 grammaa niin se kääntyi sadaksi).

tw: Ruokasääntöjä oli järkyttävät määrät: esim. "sain" syödä vain puolikkaan hedelmän päivässä. Sallittuja olivat päärynä ja omena. Banaania sain syödä puolikkaan pari kertaa viikossa. Rasvaa sain syödä vain joko teelusikallisen öljyä päivässä ruoan paistamiseen tai puolikkaan avokadon. Muuten söin sulatettuja wokkivihanneksia ja rahkaa marjojen kanssa. En siis syönyt mitään muuta moneen kuukauteen satunnaisia ahmimisia mukaan laskematta. Sen jälkeen alkoi ahmimis ja paastoamiskierre jota kesti vaikka kuinka pitkään. Ja tajusin sairastavani syömishäiriötä vasta kaksi vuotta tuon alun laihdutuskuurina alkaneen helvetin jälkeen. 

Jälkeenpäin tuntuu täysin absurdilta etten tajunnut sairastuneeni. 

Vierailija kirjoitti:

Katsoin silloin kokoajan laihdutusohjelmia ja laihdutusvideoita youtubesta ja järkytyin siitä kuinka paljon ne ihmiset söivät. Laskin kaloreita ja pyöristin grammamäärät järkyttävän ylös (siis jos söin jotain 60 grammaa niin se kääntyi sadaksi).

tw: Ruokasääntöjä oli järkyttävät määrät: esim. "sain" syödä vain puolikkaan hedelmän päivässä. Sallittuja olivat päärynä ja omena. Banaania sain syödä puolikkaan pari kertaa viikossa. Rasvaa sain syödä vain joko teelusikallisen öljyä päivässä ruoan paistamiseen tai puolikkaan avokadon. Muuten söin sulatettuja wokkivihanneksia ja rahkaa marjojen kanssa. En siis syönyt mitään muuta moneen kuukauteen satunnaisia ahmimisia mukaan laskematta. Sen jälkeen alkoi ahmimis ja paastoamiskierre jota kesti vaikka kuinka pitkään. Ja tajusin sairastavani syömishäiriötä vasta kaksi vuotta tuon alun laihdutuskuurina alkaneen helvetin jälkeen. 

Jälkeenpäin tuntuu täysin absurdilta etten tajunnut sairastuneeni. 

On niin pelottavan veteen piirretty viiva missä syömishäiriö alkaa.

Olen tässä nyt itse laihduttanut ja tuo kuulostaa melko tutulta, ihan noin äärimmäisyyksiin en ole mennyt. Mutta kaiken piti olla terveellistä ja hyvää muuten paitsi yhtenä päivänä viikossa, jolloin aloin kuitenkin tuntea syyllisyyttä "huonoista ruoista" vaikka kyseisen päivän piti olla vapaa kyttäämisestä.

Lasken myös kalorit ylöspäin, olen aina katsellut kaiken maailman laihdutusohjelmia ja ties mitä ravintoon ja kroppaan liittyviä juttuja. 

Oli pakko repiä itsensä irti tuosta ajatusmallista ja olen joutunut lisäämään ihan kunnon epäterveellisiäkin juttuja ruokavalioon, aiempi ruokavalioni oli aivan liian vähäkalorinen ja ortorektinen. Kalorivajetta oli liikaa, kohta olisi laihtuminen tyssännyt varmaan kokonaan aineenvaihdunnan hidastumiseen. 

Sekin on toki tietyllä tavalla vähän kyseenalaista että laihdutan normaalipainoisena, mutta siihen on muitakin syitä kuin ulkonäkö.

Olin koulukiusattu monta vuotta lähinnä juuri ulkonäköni takia. Olin myös hiljainen, mikä tuntui provosoivan monia. Koulun käytävällä kuulin monia kommentteja, mutta yksi maailman järkyttävin lause sysäsi minut raiteiltani. Halusin laihtua. Kuollakseni. Aloitin vähähiilihiilihydraattisen dietin. Tiedot sain kirjastosta lainatuista kirjoista. Tosin se, mitä sisäistin oli, että saan syödä pienen määrän vihreää parsakaalia, koska hiilihydraatteja oli niin paljon. Paistoin sen vajaan kourallisen pannulla ja söin aina koulun jälkeen suorittamani HIT-treenin jälkeen. Muuta en syönyt. Muistan kuinka rakensin elämäni tuon aterian varaan. Unelmoin päivät pitkät, kuinka sitten saan syödä. Laihduin ja se vain lisäsi tehojani. Vaatteet roikkuivat. Välitunnit seisoin. Treenasin. Lopulta halusin tehdä tätä "kovempaa". Halusin painaa vähemmän ja vähemmän. Lopetin ainoan ateriani syömisen. Kilpailin itseni kanssa, kuinka kauan pystyisin olemaan syömättä. Lopulta kuvittelin koko maailman tarkkailevan minua ja ajattelin aina, että tiedättekö kuinka monta päivää olen ollut syömättä. Olin ylpeä siitä. Yleensä sitä ei voi näin tarkkaan sanoa, mutta minulla se oli tämä hetki. Se oli pikemminkin piste i:n päälle. Se viimeinen niitti. Mutta ehkä pitäisikin muistaa, että koskaan ei voi tietää mitä toinen on kokenut jo valmiiksi, vaikka itsestä omat sanat tuntuisivat mitättömiltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?

Kun tajusin, ettei haittaa, jos syön liikaa. Voinhan laittaa sormet kurkkuun ja oksentaa. Sen jälkeinen olo jollain tavalla uupumuksesta huolimatta hyvin palkitseva. Tuntui kuin kaikki epämääräinen ahdistus olisi hetkeksi kaikonnut pois. En oksentamisen jälkeen jaksanut ajatella enää mitään, en edes vanhempieni huonoja välejä.

Voiko bulimiaa ajatella tavallaan päihteenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?

Kun tajusin, ettei haittaa, jos syön liikaa. Voinhan laittaa sormet kurkkuun ja oksentaa. Sen jälkeinen olo jollain tavalla uupumuksesta huolimatta hyvin palkitseva. Tuntui kuin kaikki epämääräinen ahdistus olisi hetkeksi kaikonnut pois. En oksentamisen jälkeen jaksanut ajatella enää mitään, en edes vanhempieni huonoja välejä.

Voiko bulimiaa ajatella tavallaan päihteenä?

En ole kirjoittaja, mutta itse vertaisin bulimiaa pikemminkin addiktiook kuin päihteeseen. Itse ruoka voisi olla päihde, kuten alkoholi ja bulimia itse alkoholismi sairauden kaltainen. Suuri ero kuitenkin on, että ihminen pärjää ilman päihteitä, mutta ei ilman ruokaa. Tämä olisi tärkeää muistaa esim. hoitoa miettiessä. Alkoholista vierottaudutaan kokonaan. Bulimian hoidossa pitää opetella elämään ruoan kanssa. 

Vanhempani vaativat täydellisyyttä ja ehdotonta nöyryyttä. Uskoivat, että kehuminen ylpistää.

Olin ahdistunut ja koulussa hiljaista kympin tyttöä kiusattiin. Syömättömyys vei liian ahdistuksen pois.

Vaikka äitini pari kertaa uhkaili lääkäriin viemisellä, jos en lopeta "ruualla temppuilua", sain kuitenkin melko rauhassa sairastaa syömishäiriötä.

Paranin parissa kuukaudessa, kun olin muuttanut lapsuudenkodistani pois. En ollut ainoa meidän perheen lapsista, joka sairastui syömishäiriöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?

Kun tajusin, ettei haittaa, jos syön liikaa. Voinhan laittaa sormet kurkkuun ja oksentaa. Sen jälkeinen olo jollain tavalla uupumuksesta huolimatta hyvin palkitseva. Tuntui kuin kaikki epämääräinen ahdistus olisi hetkeksi kaikonnut pois. En oksentamisen jälkeen jaksanut ajatella enää mitään, en edes vanhempieni huonoja välejä.

Voiko bulimiaa ajatella tavallaan päihteenä?

En ole kirjoittaja, mutta itse vertaisin bulimiaa pikemminkin addiktiook kuin päihteeseen. Itse ruoka voisi olla päihde, kuten alkoholi ja bulimia itse alkoholismi sairauden kaltainen. Suuri ero kuitenkin on, että ihminen pärjää ilman päihteitä, mutta ei ilman ruokaa. Tämä olisi tärkeää muistaa esim. hoitoa miettiessä. Alkoholista vierottaudutaan kokonaan. Bulimian hoidossa pitää opetella elämään ruoan kanssa. 

Bulimiaan kyllä tyypillisesti kuuluu pitkät lähes syömättömät jaksot, joiden jälkeen "sorrutaan ahmimaan". Ahmimishäiriö sen sijaan on enemmän addiktion kaltainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?

Kun tajusin, ettei haittaa, jos syön liikaa. Voinhan laittaa sormet kurkkuun ja oksentaa. Sen jälkeinen olo jollain tavalla uupumuksesta huolimatta hyvin palkitseva. Tuntui kuin kaikki epämääräinen ahdistus olisi hetkeksi kaikonnut pois. En oksentamisen jälkeen jaksanut ajatella enää mitään, en edes vanhempieni huonoja välejä.

Voiko bulimiaa ajatella tavallaan päihteenä?

Itse koen suhteeni shoppailuun olevan samanlainen kuin aiempi suhteeni ruokaan. Yritän kontrolloida käytöstäni naurettavuuksiin asti ja kun kontrolli lopulta murtuu, niin se tuottaa sekä häpeää että nautintoa.

Up

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että ainoa syy miksen ole (kai?) ihan sairastunut syömishäiriöön, on juuri se että tiedostan vielä oman syömiskäyttäytymiseni ja kehoon suhtautumiseni tarpeeksi hyvin ja kontrolloin asioita vielä itse. Syömishäiriö tulee siitä kun ei enää tajua kuinka ne syömisasiat alkavatkin kontrolloida itseä eikä toisinpäin.

Olen siis vuosikausia tarkkaillut syömisiäni ja kroppaani, en vain istu siihen syömishäiriödiagnoosiin. Ja kun tuntuu että menee vaikkapa todella ortorektiseksi, tajuan sen ja höllään. Sama silloin kun syön liian vähän. En ajattele ruoasta normaalin rennolla tavalla, se pyörii mielessä hyvin paljon, mutta se ei vie täysin mukanaan kuten varmaan pitäisi diagnoosin saamiseksi.

Etkö oikeasti ymmärrä olevasi sairas? Sinulla on ilmeisesti jonkinlainen epätyypillinen syömishäiriö. Se ei liene kuolemanvakavaa laatua kuten anoreksia mutta haittaa silti selvästi elämääsi. Ei ole normaalia miettiä ruokaa noin paljon. Riskinä on myös, että häiriö muuntuu ja pahenee tulevissa elämänkriiseissä.

Jälkikäteen ajateltuna se oli hetki kun istuin kavereiden kanssa koulun ruokalassa ja ajattelin mielessäni että kukaan muu ei varmaan syö kotona mitään ja olen ainoa heikko joka sortuu syöpöttelyyn jopa kolme kertaa päivässä. Päähän alkoi tuon päivän jälkeen valua ihan ihmeellisiä ajatuksia siitä miten koko maailma oli muka salaliitossa minua vastaan. Kaikki pyöri ruuan, liikunnan, itsesyytösten ja epäilyjen ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Minkä hetken arvioit olevan hetki jolloin ei ollut enää paluuta?

Ei sellaista ole. Tavallaan se kohta jossa opin oksentamaan, koska sen jälkeen kierre riistäytyi hallinnasta, mutta olisin voinut lopettaa, jos olosuhteet ja oma halu olisivat kohdanneet. Paranin myöhemmin, ja taas, ei sekään ollut väistämätöntä, olisi voinut mennä toisinkin.

Ajatus siitä, että on hetki, josta ei ole paluuta, on vähän vaarallinen. Olin pahasti sairas jo ennen kuin opin oksentamaan, ja toisaalta periaatteessa oksentamisen ei olisi tarvinnut muuttaa mitään. Tavallaan kävin aika pohjalla ennen paranemistani, mutta varmaan olisi päässyt huonompaankin kuntoon.

 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu. [/quote]

Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.[/quote]

Alapeukkujen sijaan voisiko joku selventää?[/quote]

Syömishäiriöisen  yksityisessä sisäänpin känytneessä elämässä tuo 40 kg/170 cm on paljon!

Itse  olen 168 cm ja tavoitteeni oli - 29 kg! Se oli jonkinlainen pakkomielle johon täytyi hinnalla millä hyvänsä päastä. Anorektikon maailma on paino ja laihtuminen. Rima nouseee jatkuvasti. Kun saat kaksi kiloa pois on pakko saada vielä kolme jne. Oma aloituspainoni oli 62 kg. Siitä pudotin suhteellisen nopeasti tuohon 32, mutta silloin kroppa alko kerätä nestettä niin että painoa oli vaikea ylläpitää. Siinä vaiheessa lääkärini lähetti minut taksilla sairaalaan ja kertoi suoraan että ei tiedä missä hetkessä kuolen. 

Ihmisen kroppa on uskomattoman kestävä ja sinnikäs! Ei se suostu helpolla kuolemaan. Onneksi minulla oli hyvä psykologi ja endokrinologi seurasi viiikoittain vointia. Painon nostaminen oli työtä ja tuskaa, se ei niin vain suostunutkaan nousta! Kropppa korjasi ensin niitä vahinkoja joita olin itseeni aiheuttanut, sitten vasta alkoi paino pikkuhiljaa nousta. Siihen meni vuosia, eikä näläntunne edelleenkään ole kunnolla palannut. Syön kuitenkin koska en halua sinne entiseen enää. Paino on stabiloitunut 55 kg joka on varsin hyvä paino pituiselleni. Olen siis aikunen nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu. 

Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.

Syömishäiriöisen suhteellisuudentaju heittää, eikä osa ymmärrä, että normaalille aikuiselle 40 kg on helvetin vähän pituudesta riippumatta. Hänen oma vertailukohtansa on joku tuttavapiirissä tai julkisuudessa, joka on painanut vähemmän, ja hän joutuu selittämään itselleen, että on ollut oikeasti hoidon tarpeessa vaikka painoi enemmän. Samalla hän puolustelee sitä muille, koska luulee, että muilla on sama vertailukohta.

Ja tää ei nyt oo se ketju johon tarttee tulla trollaamaan et naisen ideaalipaino on alipaino öhhöhhöö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu. 

Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.

Syömishäiriöisen suhteellisuudentaju heittää, eikä osa ymmärrä, että normaalille aikuiselle 40 kg on helvetin vähän pituudesta riippumatta. Hänen oma vertailukohtansa on joku tuttavapiirissä tai julkisuudessa, joka on painanut vähemmän, ja hän joutuu selittämään itselleen, että on ollut oikeasti hoidon tarpeessa vaikka painoi enemmän. Samalla hän puolustelee sitä muille, koska luulee, että muilla on sama vertailukohta.

Ja tää ei nyt oo se ketju johon tarttee tulla trollaamaan et naisen ideaalipaino on alipaino öhhöhhöö.[/quo

Kyllä nykyään väitetään,että normaalipainon ylärajalla tai lihavanakin on normaali. Alipainoiset ovat todella harvinaisia. Anorektikon kehonkuva on vääristynyt,mutta kyllä lihavatkin usein kieltäytyvät hoitamasta selvää ongelmaansa. Kehopositiivisuus-agenda tukee ylipainoisten sairastamista luomalla lihavuudesta hyväksyttävää.

Soisitteko myös anorektikoille itsensä hyväksynnän? Ja miksi ette?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe, että minun olisi pitänyt ennustaa se jotenkin. Kyse on mielenterveyden häiriöstä. Ei mistään kristallipallosta katsomisesta. Sairastumiseni oli lähes välttämätöntä. Minua kiusattiin monta vuotta haukkuen läskiksi. Olin normaalipainoinen. Pituutta 166 cm, painoa 52 kg, vaihteli siinä 48-52 kg välissä aina. Tuo siis siinä tienoilla, kun koen sairauden todella alkaneen niin, että se alkoi kontrolloida kaikkea. Pahimmillani olin 170 cm ja alle 40 kg. Kuulostaa paljolta, mutta suhteuttakaa pituuteen. Tämä oli sitten jo, kun olin päässyt kiusaajien ulottumattomiin. Pari vuotta sen jälkeen olin todella pohjalla muutenkin, mutta nyt alan nähdä valoa jo kaikilla elämän osa-alueilla. Pitkä matka on edessä, mutta se on aloitettu. 

Sanotko tosissaan että 40 kg "kuulostaa paljolta" 170 cm? Vai siis että pudotusta aikaisempaan on paljon - sen ymmärrän mutta miten liittyy pituuteen? Olen 170 cm ja olisin tasan varmasti haudassa jos painaisin 40kg, tai ainakin lähellä vihannesta.

Syömishäiriöisen suhteellisuudentaju heittää, eikä osa ymmärrä, että normaalille aikuiselle 40 kg on helvetin vähän pituudesta riippumatta. Hänen oma vertailukohtansa on joku tuttavapiirissä tai julkisuudessa, joka on painanut vähemmän, ja hän joutuu selittämään itselleen, että on ollut oikeasti hoidon tarpeessa vaikka painoi enemmän. Samalla hän puolustelee sitä muille, koska luulee, että muilla on sama vertailukohta.

Ja tää ei nyt oo se ketju johon tarttee tulla trollaamaan et naisen ideaalipaino on alipaino öhhöhhöö.[/quo

Kyllä nykyään väitetään,että normaalipainon ylärajalla tai lihavanakin on normaali. Alipainoiset ovat todella harvinaisia. Anorektikon kehonkuva on vääristynyt,mutta kyllä lihavatkin usein kieltäytyvät hoitamasta selvää ongelmaansa. Kehopositiivisuus-agenda tukee ylipainoisten sairastamista luomalla lihavuudesta hyväksyttävää.

Soisitteko myös anorektikoille itsensä hyväksynnän? Ja miksi ette?

Sä vastaat nyt viestiin, jossa joku kokee tarpeelliseksi puolustella sitä, että oli 170 cm ja "jopa" 40 kg. Se, miten yleistä alipaino ja ylipaino ovat keskimäärin ei nyt mitenkään liity mihinkään. Todellakin soisin, että anorektikot voisivat hyväksyä itsensä, eikä heidän tarvitsisi puolustella sitä, että ovat olleet avun tarpeessa.