Lue keskustelun säännöt.
Huutaminen omalle kumppanille
14.12.2018 |
Onko teidän mielestä huutaminen on sallittua parisuhteessa? Mieheni on äkkipikainen ja saattaa joskus suuttua mulle nopeasti jostain. Yleensä hänen mielestä jankkaan jostain ja se suuttuu kuulemma siitä. Yleensä kysyn jotain asiaa mihin se ei satusedän tai toisesta halua vastata tai on valmiiksi huonolla tuulella ja koen että purkaa asenne muhun, ei halua ilmeisesti jutella muttei osaa sitä suoraan ilmaista. Ensin tiuskaisee ja sitten aika nopeasti alkaa huutaa kurkku suorana. Myöhemmin ei pyydä anteeksi, kun kuulemma loukkasin sitä mun jankkaamisella ja se on kuulemma yhtä paha loukkaaminen kuin huutaminen. Sanoi vielä että huutaminen on pikku juttu ja loukkaannun turhaan, kuulemma oon liian herkkä. Vertaa siis jankkaamisen huutamiseen ja ne on sen mielestä samalla tasolla. Toisen voi siis hiljentää huutamalla. Yleensä juttu ratkeaa niin että joudun pyytämään anteeksi jankkaamistani ja sitten hän pyytää anteeks sen huutamista. Muuten ei suostu pyytää koska ei kuulemma koe että olisi tehnyt mitään väärin, kun mähän ensin häntä loukkasin. Onko ihan tervettä käytöstä?
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mies on muutenkin ääliö, laita vaihtoon. Toisaalta jos sillä on vaan asperger-piirteitä eikä sen takia kykene reaaliaikaisesti joustamaan viestintätilanteissa, tilanne on monimutkaisempi. Olen tuo ylempi huutaja, jonka mies huutaa myös. Hänellä olen diagnosoinut ongelman osittain neurologiseksi (on sukuvika). Eli huutaa helposti kun kokee tilanteen menevän itselleen pelottavaan suuntaan eli ei siinä tilanteessa tajua loukkaavansa toista. Kyseinen ihminen on kuitenkin syvällisellä tasolla hyvinkin empaattinen ja kykenee valtaviin epäitsekkyyden tekoihin, vaikka puhe voi mennä helposti huutamiseksi. Ymmärtäisin helposti, jos hänen kanssaan ei joku jaksaisi elää, mutta itse olen oppinut näkemään läpi huudosta. Ja tosiaan itsekin helposti korotan ääntä, joten ehkä siksi on helpompi antaa se anteeksi toisillekin.
Sitä en ymmärrä kuinka ketjussa moni sanoo ahdistuvansa huutamisesta. Itse ahdistuisin jos en huutaisi sillon kun oikein paljon joku asia minulle merkitsee.
Huudonsietoon vaikuttaa moni seikka: miten lapsuudenkodissa siihen on suhtauduttu tai ylipäätään ollut (esim. yhden lapsen perheet), onko siihen tottunut jossain muualla, onko mt-ongelmia tai muuten vain ikäviä kokemuksia huutoon liittyen. Sinulle se voi olla vapauttavaa, jollekin muulle jotenkin vain väärää ja luonnotonta.
Niin, meillä ei kotona paljon huudettu, miehen lapsuudenkodissa se oli kuulemma normaalia kommunikointia. Toki itsekin korotan joskus ääntä, mies heti tarttuu siihen et "katso säkin korotat ääntä". Itse kuitenkin huutaa mulle niin kovaa etten oo ehkä kenenkään nähnyt niin huutavan. Ainoa mikä tuli mieleen on entisen työpaikan esimies joka sai ilmeisesti jonkun burn outin kun huusi meille alaisille ja jopa asiakkaille! Myös tämän takia suosittelin sille b-vitamiinia kun ajattelin että on stressiä ja siihen se auttaisi. Meillä ei kukaan sukulaisista tai kavereista huuda, se on mulle ihan vieras asia, vaikka riitoja tai kinasteluja tulee ne selvitetään yleensä puhumalla. Exäkin oli rauhallinen luonne, asioista pystyi sopimaan, ei meillä edes riitoja ollut kun loppuvaiheessa kun oltiin jo eroamassa.
- Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun eksä oli tuollainen ja kestin asiaa melkein kymmenen vuotta lopulta kadottaen itseni. Suurin osa ajasta meni siihen kuinka pohdin, että miten ilmaisen minkäkin asian miehelle, ettei se taas suutu ja ala huutaa ja haukkumaan mua lasten kuullen. Ja silti en koskaan keksinyt, että mikä olisi oikea tapa. Yritin aina keksiä parhaan mahdollisen hetken, ilmaista itseäni niin nätisti kuin voin ja niin ettei se mitenkään voisi kuulostaa siltä, että syyttäisin miestä jostain vaan että haluan rakentavasti parantaa asioita. Mutta ei, mies saattoi alkaa huutaa siitä, että huokaisin väärällä tavalla tai jotain, mitä en välttämättä edes tajunnut tekeväni. Ja joo, koska yhteishuoltajuus, ni se tekee sitä mulle edelleenkin. Nykyään tää on vaan helpompaa, kun ei olla saman katon alla. Ja mies piti aina huutamisen jälkeen mulle mykkäkoulua niin kauan kunnes pyysin anteeksi. Ja kyllä, mä yritin pohtia omaa käytöstäni, löytää vikaa itsestäni, en vuosikausiin enää itkenyt koskaan (vaikka oon hirveen herkkä ja kyyneleet valuu multa tosi helposti), koska se vaan pahensi aina asiaa ja sain kuulla olevani hullu ja että hoitoon pitäisi laittaa.
Nykyäänkin mun on vaikea sanoa ihmisille asioista, koska pelkään että aletaan huutamaan ja syyttämään kaikesta, vaikka olisi vain kysynyt, että onko toiveita, että mitä syödään tänään tai jotain muuta arkista. Ja se, että parisuhteessa saa sanoa asioista, jotka on omasta mielestä pielessä ja varsinkin jos on yhteinen koti. Onneksi nykyinen mies on ihan erilainen ja osaa riidellä mun kanssa niin, että asiat selvitetään heti ja molemmat yrittää ymmärtää toista eikä niin, että toinen ottaa kaikesta itseensä ja toisen pitää aina olla pahoillaan siitä, että on olemassa. Ja tietää millaista mulla oli edellisessä suhteessa ja että edelleen käsittelen sen aiheuttamia traumoja.
Eli tottakai kannattaa miettiä, että onko omassa käytöksessä parantamista, mutta älä missään nimessä mene sen kanssa niin pitkälle, että käytät kaiken energian siihen, että yrität välttää kofliktia ja olla kaikessa täydellinen, ettei mies taas vaan suuttuisi jostain, koska hukut siihen ja jos olet ainut, joka yrittää, niin ei asiat kuitenkaan muutu.
Kiitos kommentista, ja otan osaa. Meillä ei ole onneks ihan niin paha tilanne, toistaiseksi. Tosiaan ex miehen kanssa ei ollut tällaista. Miehen käytös ja sanomiset kärjistyy välillä sellaiseksi että ihmettelen että onko tosissaan ja loukkaantuu joskus ihan ihmeellisistä asioista ja syyttää mua kuitenkin liian herkäksi. Sanoo että ei halua riidellä jos kysyn jotain asiaa, siis ei edes kysyä mitään kun se hermostuu niin että aloittaa ihan itse sen riidan. Oon kans ihan väsynyt väistelemään riitoja ja aina se ei edes onnistu, taitaa olla ihan toivotonta. Ehkä tosiaan joku muu kovanahkaisempi jaksais sitä sen tunnekuohuntaa paremmin, itse en enää jaksa. Kyllä parisuhteessa pitäisi pystyä puhumaan asioista ilman että pelkää toisen suuttumista.
- Ap
Ei se meilläkään ollut tuollaista aluksi, ei tietenkään. Tälläiset asiat alkaa vähitellen ja sit ne alkaakin tuntua jo normaalilta ja ei huomaa kuinka pahaksi tilanne on lopulta voinut muuttua, kuten meillä kävi. Sä et halua herätä kymmenen vuoden päästä ja tajuta kuinka varpaisillaan sä olet mennyt monta vuotta, kuinka sä olet varonut kaikkea ja kuinka sun kaikki energia menee siihen, että sä yrität välttää riitoja ja tehdä kaikkesi suhteen eteen vaikka toinen ei arvosta tai kunnioita sua ollenkaan.
Ja jos susta tuntuu pahalta, ni sehän tarkoittaa, että tilanne ei ole hyvä. Sä et voi yksin ratkaista tilannetta muuttumalla sellaiseksi kuin mies haluaa ja hyväksymällä sen käytöksen, jos mies ei tule yhtään vastaan. Vaikka kuinka olisi opittu käytösmalli jne, ni kyllähän ihmisen kanssa, josta välittää, pitää ottaa sen tunteet huomioon, yksi ihminen ei voi parisuhdetta pelastaa vaan siihen tarvitsee kaksi. Molempien pitää tulla vastaan ja tehdä kompromissejä eikä niin että toinen yrittää olla mahdollisimman täydellinen ja hyvä puoliso ja toinen huutaa kaikesta ihan käsittämättömstä pikkujutusta, mistä toinen ei ees ymmärrä että miksi.
Saat suhteesi pelastettua, jos saat miehen puhumaan tästä ja näkemään molempien näkökannat ja miettimään, miten asia ratkaistaan. Mutta jos miehestä missään ei oo mitään vikaa ja sun mielestä asioissa on vikaa, ni onko mitään järkeä jatkaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka tapauksessa alan jossain vaiheessa itkemään ja ei tule koskaan lohduttaa. En ymmärrä yhtään tuollaista. Tuntuu että empatiakykyä puuttuu kokonaan. En pystyisi itse katsomaan vierestä kun mulle läheinen ihminen itkee.
- ap
No mutta jos hänkin on ollut kuohuksissa niin paha siitä on yhtäkkiä heittäytyä lohduttautumismoodille sillä hetkellä, kun toinen alkaa itkemään. Sitä paitsi jotkut naiset käyttävät itkemistä hyväkseen juuri tuolla tavoin, että saavat miehen "antamaan periksi". Olisi parempi katkaista tilanne niin, että jompikumpi poistuu tilanteesta rauhoittumaan, ei tarvitse itkeä eikä korottaa ääntään, kun varmaan osaatte jo tunnistaa tilanteet kun tunnelma on kuumenemassa jompaan kumpaan suuntaan. Sitten kun hetken hengähtää niin voinee jo puhua rauhalliseen sävyyn itse asiasta. Ja jos taas kuohuu, niin taas pieni breikki.
Tässä kommentissa on jotain itua, mutta vähän häiritsee tuo itkun hyväksikäyttäminen. Näin naisena en usko, että siitä on yleensä kyse. Itsekään en haluaisi itkeä, kuten ei huutajamieskään varmaan huutaa. Kyllä se huutaminen saa naisen itkemään. Mutta pelin poikki viheltäminen on hyvä idea, tosin voi olla vaikeaa tunnistaa uhkaava tilanne ja vielä toimia oikein. Kyllä silti koen, että miehen pitäisi kyetä pyytämään anteeksi huutamistaan. Jos ei heti, niin ehdottomasti myöhemmin. -ohis
Mainitsin että jotkut, ei tämä varmaan kellekään mikään ennenkuulumaton asia ole. Ei tietenkään kaikki, joskus tunteet vaan kuohuu yli, mutta edelleen miehen on varmaan vaikea siinä omassakin kuohunnassa ryhtyä lohduttamaan, eikä se mielestäni mikään erityinen empatianpuutteen osoitus ole.
Kyllä varmaan jotkut tekee niin, mutta mulla huutaminen johtaa lähes poikkeuksetta itkuun. Ja näin se on sanonut itsekin että ei pysty vihaisena lohduttaa, mutta ei myöskään "rauhoittuneena" ole mitenkään empaattinen, vaan kun asia aletaan käsitellä niin on edelleen vihainen mun käytöksestä ja sitä mieltä että mä voisin myös miettiä kannattaako jankata. Tulee olo että mä olen syyllinen ja ansainnut huudot päälle. Ei ole kenenkään muun kanssa ollut koskaan tällaista. Ja sille joka kysyi mistä jankkaan, niin kysyn ihan mitä vaan ja en saa vastausta, ihan talouden pyörittämiseen liittyvää asiaa yms, miksei voi vastata kun toinen kysyy.
- ap
Ja olet kyseisen henkilön kanssa suhteessa, koska? Haluat että sinulle huudetaan? Ei nähdä omassa käytöksessä mitään vikaa vaan syy on toisessa eli sinussa? Haluat olla syntipukki ja vastuussa toisen reaktioista?
En halua olla syntipukki. Kyllä meillä menee muuten hyvin, ainakin omasta mielestäni. Nytkin meni lähes 4 vkoa kun ei riidelty yhtään ja ajattelin että ehkä tämä tästä rauhoittuu ja tänään taas (oon syöttänyt sille b vitamiinia ja sanoinkin että huomasin että on ollut paremmalla tuulella nyt viime aikoina ja arvelin sen johtuvan siitä) Miehellä on ollut stressiä töissä ja ajattelin jos johtuu siitä. Mutta tää on ollut tällaista koko sen ajan mitä ollaan yhdessä asuttu eli kohta vuoden.
- Ap
Hah!Minä oon ollu yhdessä huutajan kanssa kymmenen vuotta. Ja valitettavasti oon myös jankkaaja,märehdin asioita moneen kertaan ja lopulta mies hermostuu ja alkaa huutaa. Ja kun minä en oo periksiantavaa tyyppiä huudetaan lopulta niin että ikkunat helisee. Onneksi ei oo lapsia kuulemassa. En vaan pysty kuuntelemaan miehen huutamista vastaamatta samalla mitalla. Ja joo, eroa ei kyllä olla ajateltu kun muuten tullaan hyvin juttuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun eksä oli tuollainen ja kestin asiaa melkein kymmenen vuotta lopulta kadottaen itseni. Suurin osa ajasta meni siihen kuinka pohdin, että miten ilmaisen minkäkin asian miehelle, ettei se taas suutu ja ala huutaa ja haukkumaan mua lasten kuullen. Ja silti en koskaan keksinyt, että mikä olisi oikea tapa. Yritin aina keksiä parhaan mahdollisen hetken, ilmaista itseäni niin nätisti kuin voin ja niin ettei se mitenkään voisi kuulostaa siltä, että syyttäisin miestä jostain vaan että haluan rakentavasti parantaa asioita. Mutta ei, mies saattoi alkaa huutaa siitä, että huokaisin väärällä tavalla tai jotain, mitä en välttämättä edes tajunnut tekeväni. Ja joo, koska yhteishuoltajuus, ni se tekee sitä mulle edelleenkin. Nykyään tää on vaan helpompaa, kun ei olla saman katon alla. Ja mies piti aina huutamisen jälkeen mulle mykkäkoulua niin kauan kunnes pyysin anteeksi. Ja kyllä, mä yritin pohtia omaa käytöstäni, löytää vikaa itsestäni, en vuosikausiin enää itkenyt koskaan (vaikka oon hirveen herkkä ja kyyneleet valuu multa tosi helposti), koska se vaan pahensi aina asiaa ja sain kuulla olevani hullu ja että hoitoon pitäisi laittaa.
Nykyäänkin mun on vaikea sanoa ihmisille asioista, koska pelkään että aletaan huutamaan ja syyttämään kaikesta, vaikka olisi vain kysynyt, että onko toiveita, että mitä syödään tänään tai jotain muuta arkista. Ja se, että parisuhteessa saa sanoa asioista, jotka on omasta mielestä pielessä ja varsinkin jos on yhteinen koti. Onneksi nykyinen mies on ihan erilainen ja osaa riidellä mun kanssa niin, että asiat selvitetään heti ja molemmat yrittää ymmärtää toista eikä niin, että toinen ottaa kaikesta itseensä ja toisen pitää aina olla pahoillaan siitä, että on olemassa. Ja tietää millaista mulla oli edellisessä suhteessa ja että edelleen käsittelen sen aiheuttamia traumoja.
Eli tottakai kannattaa miettiä, että onko omassa käytöksessä parantamista, mutta älä missään nimessä mene sen kanssa niin pitkälle, että käytät kaiken energian siihen, että yrität välttää kofliktia ja olla kaikessa täydellinen, ettei mies taas vaan suuttuisi jostain, koska hukut siihen ja jos olet ainut, joka yrittää, niin ei asiat kuitenkaan muutu.
Kiitos kommentista, ja otan osaa. Meillä ei ole onneks ihan niin paha tilanne, toistaiseksi. Tosiaan ex miehen kanssa ei ollut tällaista. Miehen käytös ja sanomiset kärjistyy välillä sellaiseksi että ihmettelen että onko tosissaan ja loukkaantuu joskus ihan ihmeellisistä asioista ja syyttää mua kuitenkin liian herkäksi. Sanoo että ei halua riidellä jos kysyn jotain asiaa, siis ei edes kysyä mitään kun se hermostuu niin että aloittaa ihan itse sen riidan. Oon kans ihan väsynyt väistelemään riitoja ja aina se ei edes onnistu, taitaa olla ihan toivotonta. Ehkä tosiaan joku muu kovanahkaisempi jaksais sitä sen tunnekuohuntaa paremmin, itse en enää jaksa. Kyllä parisuhteessa pitäisi pystyä puhumaan asioista ilman että pelkää toisen suuttumista.
- Ap
Ei se meilläkään ollut tuollaista aluksi, ei tietenkään. Tälläiset asiat alkaa vähitellen ja sit ne alkaakin tuntua jo normaalilta ja ei huomaa kuinka pahaksi tilanne on lopulta voinut muuttua, kuten meillä kävi. Sä et halua herätä kymmenen vuoden päästä ja tajuta kuinka varpaisillaan sä olet mennyt monta vuotta, kuinka sä olet varonut kaikkea ja kuinka sun kaikki energia menee siihen, että sä yrität välttää riitoja ja tehdä kaikkesi suhteen eteen vaikka toinen ei arvosta tai kunnioita sua ollenkaan.
Ja jos susta tuntuu pahalta, ni sehän tarkoittaa, että tilanne ei ole hyvä. Sä et voi yksin ratkaista tilannetta muuttumalla sellaiseksi kuin mies haluaa ja hyväksymällä sen käytöksen, jos mies ei tule yhtään vastaan. Vaikka kuinka olisi opittu käytösmalli jne, ni kyllähän ihmisen kanssa, josta välittää, pitää ottaa sen tunteet huomioon, yksi ihminen ei voi parisuhdetta pelastaa vaan siihen tarvitsee kaksi. Molempien pitää tulla vastaan ja tehdä kompromissejä eikä niin että toinen yrittää olla mahdollisimman täydellinen ja hyvä puoliso ja toinen huutaa kaikesta ihan käsittämättömstä pikkujutusta, mistä toinen ei ees ymmärrä että miksi.
Saat suhteesi pelastettua, jos saat miehen puhumaan tästä ja näkemään molempien näkökannat ja miettimään, miten asia ratkaistaan. Mutta jos miehestä missään ei oo mitään vikaa ja sun mielestä asioissa on vikaa, ni onko mitään järkeä jatkaa?
Äsken vielä yritettiin puhua eilisestä ja tämän aamun riidasta ja riitahan siitä tuli, kun sanoin ettei voi verrata mun käytöstä omaansa, että tuo huutaminen on epäasiallista. No siihen sit alkoi huutaa samantien. Kuulemma ei siedä mun käytöstä ja parempi sit erota. No niin kai on. On muuten jättänyt noiden riitojen aikana mut varmaan 10 kertaa, ja myöhemmin sanonut ettei tarkoittanut sitä ja ei oikeasti halua erota. Oon ihan kypsä tähän vuoristorataan.
- Ap
Oon itkenyt töissä aamulla 1,5h ja nyt taas eri huoneessa itken, ei herraa kiinnosta. Helvetin kylmä tunteeton paska.
- Ap
Huudonsietoon vaikuttaa moni seikka: miten lapsuudenkodissa siihen on suhtauduttu tai ylipäätään ollut (esim. yhden lapsen perheet), onko siihen tottunut jossain muualla, onko mt-ongelmia tai muuten vain ikäviä kokemuksia huutoon liittyen. Sinulle se voi olla vapauttavaa, jollekin muulle jotenkin vain väärää ja luonnotonta.