Onko täällä ketään naista joka olisi lopettanut emotionaalisen työn tekemisen?

Sinkkumies vois pitää turpansa kiinni välillä kun ei sieltä mitään järkevää tule ulos. Rento ja spontaani Sinkkumiesjoulu = se Sinkkumiehen vaivalla tuoma kinkku on jäisenä vielä saunan jälkeen, pöydässä on tasan pari valmislaatikkoa, jotka Joku Muu on muistanut tuoda. Sinkkumies tulee kuin herra pöytään, jonka eteen ei ole tehnyt oikein mitään, ja jättää tiskitkin vielä äitinsä hoidettavaksi.

Hei sinkkumies, vieläkö olet siinä harhaluulossa, että aktiivimalli on hyvä, koska pitäähän niitä töitä hakea? Se viimeistään todisti mulle, että sä olet täynnä kuumaa ilmaa, ei älyn kipinääkään, pelkkää tyhjää uhoa ja suuruudenhulluutta. Kai sun on pakko ylläpitää kuvaa itsestäsi ylivertaisena, jotta totuus ei sattuisi liikaa. Sori, sä et vakuuta täällä ketään.

Jos mun lapsuudessa olis ollut "spontaani joulu", kaapissa olis ehkä tuurilla ollut puuroriisiä, mutta vain rasvatonta maitoa josta keittää laihaa riisipuuroa. Jouluruokaa ei, jos äiti ei sitä olisi tehnyt. Ei kovin jouluista, jos äiti ei olisi hommannut kuusta, kaivanut koristeita esiin ja koristellut tai pyytänyt muitakin hommaan. Ei olisi myöskään ollut siistiä. Ei olisi varmaan ollut niitä hautakynttilöitä. Ei olisi tullut mitään pukkia. Ei olisi ollut lahjoja. Noi asiat ei itsestään ilmaannu ja tapahdu "spontaanisti", äiti ne hoiti.

Kyllä mäkin ehkä joskus alle kouluikäisenä kuvittelin että asiat vain tapahtuu, muukin kuin pelkkä joulu. Sittemmin kyllä kasvoin isoksi ja järki samoin, mutta kaikilla ei näköjään. Hassua miten aikuinen voi edelleen luulla että asiat vain spontaanisti tippuvat taivaalta.

Samaan kastiin menee se luulo, että parisuhde pysyy hyvässä kunnossa jos ikinä ei puhuta asioista tai edes tehdä mitään yhdessä, kun täälläkin on väitetty että se puhuminen ja yhteisten asioiden järjestäminen (tunnetyö) on joku naisen oma vapaaehtoinen valinta vain ja kaikki on heti hyvin, kun nainen on hiljaa. Jos ei mies kaipaa naisen puhetta, ei naisen seuraa eikä halua käsitellä mitään parisuhteeseen liittyviä tunneasioita, niin voi sitä olla ihan yksinkin. Jännästi useimmat eivät kuitenkaan halua myöskään erota, vaikkei suhteessa edes ole mitään suhdetta muistuttavaa ilman näitä "naisen vapaaehtoisia valintoja".

Vierailija kirjoitti:

Jos mun lapsuudessa olis ollut "spontaani joulu", kaapissa olis ehkä tuurilla ollut puuroriisiä, mutta vain rasvatonta maitoa josta keittää laihaa riisipuuroa. Jouluruokaa ei, jos äiti ei sitä olisi tehnyt. Ei kovin jouluista, jos äiti ei olisi hommannut kuusta, kaivanut koristeita esiin ja koristellut tai pyytänyt muitakin hommaan. Ei olisi myöskään ollut siistiä. Ei olisi varmaan ollut niitä hautakynttilöitä. Ei olisi tullut mitään pukkia. Ei olisi ollut lahjoja. Noi asiat ei itsestään ilmaannu ja tapahdu "spontaanisti", äiti ne hoiti.

Kyllä mäkin ehkä joskus alle kouluikäisenä kuvittelin että asiat vain tapahtuu, muukin kuin pelkkä joulu. Sittemmin kyllä kasvoin isoksi ja järki samoin, mutta kaikilla ei näköjään. Hassua miten aikuinen voi edelleen luulla että asiat vain spontaanisti tippuvat taivaalta.

Samaan kastiin menee se luulo, että parisuhde pysyy hyvässä kunnossa jos ikinä ei puhuta asioista tai edes tehdä mitään yhdessä, kun täälläkin on väitetty että se puhuminen ja yhteisten asioiden järjestäminen (tunnetyö) on joku naisen oma vapaaehtoinen valinta vain ja kaikki on heti hyvin, kun nainen on hiljaa. Jos ei mies kaipaa naisen puhetta, ei naisen seuraa eikä halua käsitellä mitään parisuhteeseen liittyviä tunneasioita, niin voi sitä olla ihan yksinkin. Jännästi useimmat eivät kuitenkaan halua myöskään erota, vaikkei suhteessa edes ole mitään suhdetta muistuttavaa ilman näitä "naisen vapaaehtoisia valintoja".

Upea kiteytys! Tätä yritin sanoa kun kirjoitin jossain kohtaa aiemmin että kummasti ukkojakin näyttää haittaavan kun nainen lopettaa kommunikaatioyritykset. Ja kinkkumiehen joulu; vähän ankea voisi olla jos kaikki vain pelmahtaisivat paikalle random-tuomisineen. Ehkä puuttuisi sinappi, ehkä graavilohi, ehkä perunat kokonaan.

-Ap

Mä en ole edes tullut ajatelleeksi, että normaali toisen huomioiminen olisi työtä. Minulta se tulee ihan luonnostaan, eikä vaadi mitään erityistä eforttia.

Siinä tekee myös asiat itselleen helpommaksi, kun ottaa huomioon toisen tarpeita ja käyttäytyy joustavasti ja vastavuoroisesti. Eli tavallaan se on myös itsekästä.

Ehkä se sitten tuntuu työltä, jos on sosiaalisesti hirveän taidoton ihminen, joka joutuu ponnistelemaan näiden asioiden eteen.

Normaalissa parisuhteessa kommunikoidaan paljon, ja se on vastavuoroista. Jos kokee olevansa suhteessa yksin, ts. että toinen ei tule yhtään vastaan, kannattaa lähteä suhteesta.

En usko toimivaksi strategiaksi sellaista, että itse vetäydytään suhteesta täysin. Toisaalta siinähän se totuus paljastuu helposti; näkee, tuleeko toinen vastaan yhtään, vai jatkuuko vastavuoroisuuden puute.

Ajattelen silti, että sellainen mielenosoituksellisesti vetäytyminen on aika pitkälti vallankäyttöä ja siksi melko epäkypsä strategia.

Miksi murjottaa? Mitä sillä saavuttaa? Kuulostaa teini-ikäisen toimintamallilta. Fiksu ihminen osaa ohjailla asioita haluamaansa suuntaan ilman mitään valtataistelua. Murjottaminen ja hankalaksi heittäytyminen johtaa vain siihen, että toinen osapuoli tympääntyy ja lähtee.

Kaffepulla kirjoitti:

Mä en ole edes tullut ajatelleeksi, että normaali toisen huomioiminen olisi työtä. Minulta se tulee ihan luonnostaan, eikä vaadi mitään erityistä eforttia.

Siinä tekee myös asiat itselleen helpommaksi, kun ottaa huomioon toisen tarpeita ja käyttäytyy joustavasti ja vastavuoroisesti. Eli tavallaan se on myös itsekästä.

Ehkä se sitten tuntuu työltä, jos on sosiaalisesti hirveän taidoton ihminen, joka joutuu ponnistelemaan näiden asioiden eteen.

Normaalissa parisuhteessa kommunikoidaan paljon, ja se on vastavuoroista. Jos kokee olevansa suhteessa yksin, ts. että toinen ei tule yhtään vastaan, kannattaa lähteä suhteesta.

En usko toimivaksi strategiaksi sellaista, että itse vetäydytään suhteesta täysin. Toisaalta siinähän se totuus paljastuu helposti; näkee, tuleeko toinen vastaan yhtään, vai jatkuuko vastavuoroisuuden puute.

Ajattelen silti, että sellainen mielenosoituksellisesti vetäytyminen on aika pitkälti vallankäyttöä ja siksi melko epäkypsä strategia.

Miksi murjottaa? Mitä sillä saavuttaa? Kuulostaa teini-ikäisen toimintamallilta. Fiksu ihminen osaa ohjailla asioita haluamaansa suuntaan ilman mitään valtataistelua. Murjottaminen ja hankalaksi heittäytyminen johtaa vain siihen, että toinen osapuoli tympääntyy ja lähtee.

Tämä meidän välinen väittely on nyt ihan turhaa... Mutta mun tapauksessa esimerkiksi on niin että mies oli ensin mököttänyt viikkokausia jolloin yritin ensin kommunikoida mutta kun ei suostunut niin annoin sitten olla rauhassa mistä helvetti sitten aukesi kokonaan. Eli ikään kuin odotti multa sitä kommunikaatiota mutta eipä ole ilmestynyt mun luokse kyselemään että mitä minä ajattelen. Ja juuri tätä ilmiötä monet naiset ovat kuvanneet tässä ketjussa.

Sinä jankkaat siitä että tätä ilmiötä ei ole olemassakaan, ja ehkä voikin olla niin että olet niin onnekas että et tosiaan ole sitä koskaan elämässäsi joutunut todistamaan. Mutta jos me muut olemme joutuneet ja tästä on viime aikoina kirjoitettu mediassa paljon ja ilmeisesti tätä on aika paljon tutkittukin, niin mitä se sinua kiinnostaa jos me täällä siitä keskustelemme?

-Ap

Kaffepulla kirjoitti:

Ap, ymmärsinkö oikein, ettei sinulla ole edes lapsia? Mikä sinun parisuhteissasi on niin rankkaa ollut? En oikein ymmärrä. Tunnetyö? Mitä ihmettä?

Lapsettomana on helppo ottaa rennosti, tai erota jos siltä tuntuu. En oikein ymmärrä, miten parisuhde on tuntunut niin työläältä sinulle, jos edes lapsia ei ole ollut?

Tunnen monia naisia, jotka hoitavat työnsä, huushollinsa, miehensä ja lapsensa tekemättä asiastaan mitään ihmeempää numeroa.

Onko sinulla jotenkin tosi rajalliset voimavarat, vai onko vaan parinvalinta mennyt pieleen?

Kyllä se suhde ilman lapsiakin voi tuntua työläältä, jos toinen tahalleen tekee siitä työlästä.

Itse nippanappa täysi-ikäisenä seurustelin itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen (pojan) kanssa, joka oli oikea valioluokan kusipää. Kahden hengen taloudessa ei niin paljoa kotitöitä ole etteikö niistä yksin selviä. Suhteen teki siis työlääksi miehen asenne.

Kiitokseksi sain vain huutoa, vittuilua ja mykkäkoulua. Ehdittiin reilu vuosi asus yhdessä eikä mies tehnyt sinä aikana mitään.

Jos pyykkejä ei oltu pesty niin suuttu, koska "sehän on nii pienu juttu et sä voit hoitaa sen". Ei kuitenkaan itse jaksanut, kun kuulemman oli liian vaivalloista.

Sama juttu ruuan kanssa. Itse menin töihin jo 5.30, joten luonnollisesti pääsin myös aikaisin. Jos ruoka ei ollut hänen tullessa kotiin valmis kiukutteli asiasta. "Miks sä et oo tehny ruokaa ku mä teen niiiiiiin pitkää päivää ja oon vasta myöhään kotona." Todellisuudessa hällä oli liukuva työaika ja olisi halutessaan voinut olla kotona jo klo15. Tästä kun mainitsin suuttui ja sanoi haluavansa nukkua pitkään eli heräsi arkena kymmeneltä ja tuli kotiin kun itse olin jo menossa nukkumaan.

Valitti myös siitä, että menin aina aikaisin nukkumaan enkä jaksanut valvoa myöhään hänen kanssaan. Ehdotin, että menisi vähän aikaisemmin töihin niin iltaisin jäisi enemmän aikaa. Ei käynyt, koska kuulemman oli aamuisin väsynyt. Asiaanhan ei tietenkään vaikuttanut se, että kävi nukkumaan samoihin aikoihin ku itse heräsin töihin.

Muutenkin se ainainen mykkäkoulu mitä typerimmistä asioista oli henkisesti äärimmäisen uuvuttavaa.

Lopullisesti pinna paloi, kun mies mykkäkoulun päätteeksi katosi sanaakaan sanomatta moneksi päiväksi. Lopulta monen itkun ja anteeksi pyynnön jälkeen selvisi mistä oli niin kovasti suuttunut. Olin kuulemman julkisesti nöyryyttänyt häntä ja häpäissyt hänet pankkivirkailijan edessä. Eli sama suomeksi: olin vahingossa puhunut hänen päälleen luultuani hänen lopettaneen puhumisen.

Tämä ilmiö tunnetyön teettämisestä on totta ja tätä tekevät myös naiset: minulla on sekä veli että sisar jotka ovat jo noin viisikymppisiä. He eivät kommunikoi juurikaan keskenään koska se on niin vaikeaa - heidän mielestään minun pitäisi olla aina heidän välissään selittämässä/tulkitsemassa/pehmentämässä sitä mitä tuo toinen sanoi ja mitä sillä tarkoitetaan jne.... Lopetin puskurina olemisen pari vuotta sitten kun kumpikaan ei suostunut ymmärtämään että heidän on kyettävä kommunikoimaan myös keskenään. Mikä oli lopputulos: kumpikaan ei puhu toiselle juuri koskaan.  Ja kumpikin yrittää edelleen tukeutua minuun ja saada minut toimimaan yhteyshenkilönä heidän välillään.  Jotkut vaan ovat kykenemättömiä oppimaan.

Tunnetyön tekemättömyys on myös sitä, että ei opi eikä kehity ihmisenä. Ei suostu joustamaan, ei vastaamaan suhteen haasteisiin ja muuttumiseen. Tullaan poikamiesasenteella suhteeseen, ollaan suhteessa poikamiesasenteella ja saadaan se päättymään poikamiesasenteella.

On selvää, että kaikissa suhteissa on vaikeuksia ja kaikki vähänkään pitemmät suhteet muuttuvat ajan myötä. Suhteen dynamiikka muuttuu, jos edes toinen muuttuu. Jos haluaa olla suhteessa, on jotenkin reagoitava kumppanin ja suhteen muutokseen. Mutta tosiaan, kaikki eivät tähän pysty, vaan toteuttavat tappiin saakka samaa käsikirjoitusta, millä aloittivatkin.

Nämä miehet ovat niitä, jotka aloittavat aina uudestaan suhteen ja aina suhde päättyy samoihin ongelmiin. Kun ei osaa omalta osaltaan ottaa vastuuta ongelmista, täytyy vain toistaa samaa suhdetta, eri naisen kanssa vain, loputtomiin. Ja on näitä naisiakin tietysti. Mutta enemmän tiedän miehiä, joilla kosahtaa suhteet aina tietyn ajan kuluessa aina samaan häiriökäyttäytymiseen. Se voi olla tunnepuolen flegmaattisuutta, pettämistä tai jotain muuta, mutta samalla kaavalla mennään ja mistään ei mitään opita. Nää on niitä, jotka lehtien palstoilla seitsemännen avioliiton solmittuaan hehkuttavat, että "Uskon yhä tosirakkauteen."

Kyllä mä ymmärrän tuon tunnetyö käsitteen toisaalta, olenhan tehnyt sitä itsekin viimeiset kaksi päivää, kun mieheni on ryypännyt. Kumpanakin iltana sammui sänkyyn, oli tosi hankala, jouduin riisumaan hänet jne.



Kyse on siis siitä, että tekee toisen vuoksi sellaista, mitä ei muuten tekisi. Jos eilen olisin tehnyt kuten itse haluan, olisin jättänyt miehen sammumispisteessä baariin ja kävellyt itse hotellille nukkumaan. Jättänyt sinne, en olisi huolehtinut tavaroista, en pitänyt hereillä, en taluttanut hotellille.



Mutta eihän niin voi tehdä. Kun ollaan yhdessä, toisesta huolehditaan. Mieheni tekisi saman minulle. Hän ei ikinä jättäisi minua yksin vieraassa kaupungissa.



Parisuhteessa olo on välillä rankkaa ja ottaa enemmän kuin antaa. Jos kokonaisuutena ollaan kuitenkin plussalla, kyllä se vaiva kannattaa nähdä.



Asiat eivät ainakaan parane sillä, että lakkaa tekemästä mitään toisen eteen. Siinä ampuu vain itseään jalkaan.

Vierailija kirjoitti:

Mene ap vaikka Rentoon feminismiryhmään keskustelemaan niin löydät tukea oikeassaolollesi

Miksi ihmeessä vaivautua sinne, kun ketjussa näyttää olevan useita naisia, jotka tietävät tismalleen mistä ap on puhunut? 

Kyllähän moni meistä naisista tekee sitä "tunnetyötä", mutta en oikein pidä tuota termiä osuvana. Mieluummin ilmaisisin asian niin, että miellyttää liikaa, ei pidä omia rajojaan, menee epämukavuusaluelle toisen vuoksi, tai että ottaa liikaa vastuuta muista. 

Jos kyse on vain tunteesta, esim. siitä, että murehtii tai on hirvittävän huolestunut jostakusta, niin sehän on oma päänsisäinen ongelma. Jokainen on omista tunteistaan vastuussa.

Sitten taas jos puhutaan ihan käytännön toiminnasta, esim. siitä, että tekee vastaosan kotitöistä toisen tekemättä mitään, niin siinä tapauksessa se on liiallista vastuunkantamista. Mutta en siis edelleenkään käyttäisi siitä termiä tunnetyö.

Tässä menee herkästi mielestäni kaksi asiaa sekaisin; tunteet ja toiminta.

Vierailija wrote:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Tässä on ollut muutama vuosi putkeen sellaisia extra-juttuja lapsen ja vaativan työn päälle, jotka ovat vieneet voimia ja ajatuksia parisuhteen tunnetyöltä. Mies ei ole puolestaan kokenut "minkään olevan pielessä", joten hänkään ei ole asiaan mitenkään panostanut. Tilanne? Olemme eron partaalla, koska sitä kadonnutta yhteyttä on todella vaikea saada enää aikaan. Toki koetut asiat ovat muuttaneet minua, enkä tiedä, pariutuisinko nykyisen miehen kanssa, jos nyt tapaisimme.

 

Minä olen pelastanut meidän suhteemme ainakin kolme kertaa vuosien varrella, koska kiinnitän huomioni pitkästymiseen, tylsyyteen, ja muuhun mitä en elämääni halua. Viimeisimmän kerran jälkeen koin hyvin vahvasti, että mies seilaa minun järjestämässä parisuhteessa. Totuus on, että minä en voi hyvin suhteessa jota ei pidetä auki koko ajan, vaan välillä vain, ja loppuaika möllötetään p

En ole tajunnut ikinä aloittaakkaan. Siis mitä ihmettä tämä tarkoittaa?? Olisiko multa odotettu että holhoan miestä kuin äiti lastaan? Miksi ihmeessä olisin lähtenyt tuollaiseen?

Vierailija wrote:

Samaan kastiin menee se luulo, että parisuhde pysyy hyvässä kunnossa jos ikinä ei puhuta asioista tai edes tehdä mitään yhdessä, kun täälläkin on väitetty että se puhuminen ja yhteisten asioiden järjestäminen (tunnetyö) on joku naisen oma vapaaehtoinen valinta vain ja kaikki on heti hyvin, kun nainen on hiljaa. Jos ei mies kaipaa naisen puhetta, ei naisen seuraa eikä halua käsitellä mitään parisuhteeseen liittyviä tunneasioita, niin voi sitä olla ihan yksinkin. Jännästi useimmat eivät kuitenkaan halua myöskään erota, vaikkei suhteessa edes ole mitään suhdetta muistuttavaa ilman näitä "naisen vapaaehtoisia valintoja".

Täähän kuulostaa naisen kannalta ihan hirveältä ja ymmärrän jos porukka on raivoissaan.

Ymmärrän jos kenelle tahansa miehelle tai naiselle suhteessa puhuminen on vaikeaa eikä aina mene taiteen sääntöjen mukaan, mutta eihän koko suhdetta ole jos ei siihen panosta. Tai miksi olla suhteessa, jos yhteinen aika ei innosta? Ei kukaan Suomessa pakota suhteeseen.

Olisipa nöyryyttävä tunne olla "parisuhteessa" jossa toinen kokee vastenmielisenä viettää aikaa kanssani tai kokee turhana puhua asioista.

Parisuhteessa mulla ei ole tällaista roolia, mutta osaan samaistua koska lapsuudenperheessä sitä mulle tyrkytetään. Ei tosin erityisesti sukupuolen takia, sillä tyrktttäjinä on äiti ja siskot. Samaan tyrkytykseen olen törmännyt myös muualla, vaikka en ole koskaan halunnut lähteä ihmisten emohahmoksi (varsinkaan oman äitini!!!)

Ihan helvetin ärsyttävää ja raivostuttavaa, mutta toisaalta myös kiinnostaisi tietää mikä vetää magneetin lailla olettamaan että haluan olla joku ihmisten keinoemo. Joku piirre herättää alkukantaisen vaiston tietynlaisissa ihmisissä, jotka eivät osaa kantaa ihan itse itsestään ja tunteistaan aikuisen vastuuta? 

Vierailija wrote:

Kaffepulla kirjoitti:

Mä en ole edes tullut ajatelleeksi, että normaali toisen huomioiminen olisi työtä. Minulta se tulee ihan luonnostaan, eikä vaadi mitään erityistä eforttia.

Siinä tekee myös asiat itselleen helpommaksi, kun ottaa huomioon toisen tarpeita ja käyttäytyy joustavasti ja vastavuoroisesti. Eli tavallaan se on myös itsekästä.

Ehkä se sitten tuntuu työltä, jos on sosiaalisesti hirveän taidoton ihminen, joka joutuu ponnistelemaan näiden asioiden eteen.

Normaalissa parisuhteessa kommunikoidaan paljon, ja se on vastavuoroista. Jos kokee olevansa suhteessa yksin, ts. että toinen ei tule yhtään vastaan, kannattaa lähteä suhteesta.

En usko toimivaksi strategiaksi sellaista, että itse vetäydytään suhteesta täysin. Toisaalta siinähän se totuus paljastuu helposti; näkee, tuleeko toinen vastaan yhtään, vai jatkuuko vastavuoroisuuden puute.

Ajattelen silti, että sellainen mielenosoitukse

Musta on tosi mielenkiintoista miten käännät tuollaisen marttyroinnin nimenomaan miesten ongelmaksi. Eiköhän moni mies koe päinvastoin

Mut miesvihaahan tämä aloitus pursuaa. Näköjään jo vuosikaudet. Toivottavasti ei ole lapsia

Kysymys näille "tunnetyöskentelijänaisille", jotka näkee syyn aina ja vain miehissä ja ongelman sukupuolittuneesti, että miten te selitätte sen, että kun uhriutujat ja uhrautuvat naiset ei sitten kuitenkaan tule toimeen keskenäänkään?

Eikö tuolla logiikalla luulisi, että naisten väliset ihmissuhteet olisivat kaikkein onnistuneimpia, kun tehdään niin maanperkuleesti sekä tunnetyötä ja muuta metatyötä? Ja toki muitakin töitä.

Näinhän ei kuitenkaan ole. 

N38

Mun mies on luonteeltaan sellainen, että jos jostain suuttuu niin on ensin useamman päivän vaisu. Ei mökötä, mutta on selvästi hiljainen ja omissa ajatuksissaan. Sitten valitsee rauhallisen tilanteen jossa ottaa asian esiin.

Mua jos jokin ärsyttää kovasti, otan asian yleensä esille paljon nopeammin. Mutta joskus vaadin minäkin haudutteluaikaa, ihan jo siksi että ei mene tunnepuuskassa sanomaan mitä sattuu.

Jos jompi kumpi meistä alkaisi haudutteluaikana kiirehtimään ja painostamaan toista puhumaan ennen kuin on valmis niin ei se oikein toimisi.

Mietin, voisiko joissain tapauksissa olla kysymys siitä että puhumisen tahti on täysin erilainen? Toinen ei ehdi olla aloitteellinen koska on hitaampi? 

Meillä on mies se joka lepyttelee ja haluaa ratkoa riidat puhumalla .