Jo pidempään vaivannut tunne että mua inhotaan

Mulla ollut sama koko aikuisiän. Alkavaa masennusta?

Mulla tämä fiilis kulkee käsi kädessä ahdistuksen ja masennuksen kanssa. Molemmat aaltoilee ja ahdistus siitä että olen vain rasittava pelle, eli sosiaalinen itsetunto romahtaa, kun ahdistus tai masennus kasvaa.

Sanoisin, että normaali oire ja kuuluu asiaan.

No testaa tekemällä joku hyvä ele sitä kohtaan, kenen luulet vihaavan? Eiköhän se sillä selviä?

Vois tasata oloo jos kysyisit. Ehkä sen toisenkin. Jos ujottaa ni kirjota rivipari ja jotai yhttiet ja ehkä jokin laiha sopu tuloksena.

Sillee oppii. Kaikki.

Vierailija kirjoitti:

syvästi. Aiheuttaa levottomuutta ja stressiä kun mietin koko ajan mitä olen tehnyt tai sanonut ja olenko loukannut. Kysyä en kuitenkaan halua etten leimaudu vainoharhaiseksi. Miten eteenpäin tällaisessa tilanteessa?

Tään voisi tullkita joko etttä olet psyko taai välinpitämätöön?

Itsellä sama. Seuraan luokkaa muita vaikka pitäisi keskittyä itseen (ulkoa ohjautuva).

Nyt olen uudessa työpaikassa ja luulen, että parin pv sisällä saan haukut yhdeltä ihmiseltä. Hän ei pidä minusta. Olen vielä kiltti ja yritän olla positiivinen (pitäisi olla vaan oma itse).

Lapsuus oli perseestä ja olin se, joka sovitteli perheriitoja. Jouduin olemaan varpaillaan koko akan yms. Sieltä se kumpuaa tämä epävarmuus.

Samasta kärsin ja kauan. Kunnes tajusin lääkkeen. En yksinkertaisesti välitä ja lopetin tietoisesti ajattelemasta mitä muut minusta ajattelevat. Päätin, että en enää mene kenenkään luokse puhumaan, mutta istun kahvipöytään muiden seuraan ihan pokkana. Muiden (usein pakosta, kun töissä ollaan) puhuessa minulle olen aina ystävällinen ja kunnioittava, kannustava ja empaattinen. Tämä siitä huolimatta, että ihminen näyttää inhoavan minua. Pysyttelen vähäsanaisena, jotten analysoisi sanomisiani myöhemmin.

En siis yritä olla hauska, en kerro kuulumisia ja jos joku kysyy (kohteliaisuudesta) niin vastaan iloisesti ja lyhyesti, esim. Kiitos, ihan hyvin meni viikonloppu, oli kiva olla vähän ulkona vaikka satoikin, mites sulla?

Eli vastaa aina lyhyesti ja kysy jotain, niin puheenvuoro siirtyy toiselle. Sitten voit vain kuunnella ja äännähdellä tilanteeseen sopivasti. Kysy lisää, älä ala kertoa omaa tarinaasi. Tarinan jälkeen kiitä juttiseurasta, ja kiiruhda töihin, tunnille, vessaan, what ever.

Tämäkään ei tee sinusta suosittua, mutta saat neutraalin ja mukavan leiman.

Minäkin ylianalysoin sosiaalisia suhteitani ja näen kaikkialla merkkejä siitä, ettei minusta pidetä, että olen nolo, rasittava ja niin edelleen. Jatkuva kuumotus siitä, että puhutaankohan minusta pahaa. Vatvon jälkikäteen jokaista sanaani ja tunnen pienistäkin mokista hirveää syyllisyyttä ja häpeää. Lapsuudesta varmasti juontaa tämä hylätyksi tulemisen pelko ja arvottomuuden kokemus.

Mulla on joku superkyky lukea ihmisiä. Yleensä ihmiset pitävät minusta ja viihtyvät seurassani, mutta huomaan heti ne, jotka eivät pidä, eikä se ole mitään kuvitelmaa. Huomaan, että ihan pelkkä olemassaoloni ärsyttää muutamaa ihmistä, vaikka en ole tietääkseni antanut sille mitään aihetta. No, aina ei vaan kemiat kohtaa, eikä harmita tai kiinnosta yhtään. Nämä pari ihmistä jotka tulevat heti mieleen, ovatkin sitten humalassa avautuneet ja olleet todella omituisia. Vetävät jotain ”normaalia” roolia töissä, mutta sisällä selkeästi kuohuu.

Mitä siitä sitten? Itse olen aina ollut sellainen persoona että jotkut tykkää, jotkut inhoaa, mutta se on mulle ihan yksi ja sama että jotkut inhoaa minua.