Minkälainen kokemus SYNNYTYS on?

Synnytyksessä pahinta oli avautumisvaihe, kun supisteli, mutta piti vauvan sydänäänien seurannan takia maata piuhoissa kiinni. Se avuttomuus oli kauheaa, ja takana vielä tietysti jo yksi valvottu yö kotona. Aamuyöstä saatu epiduraali oli taivaallista, sen jälkeen varmaan nukahdinkin hetkeksi, ennen aamun ponnistusvaihetta.

Ponnistusvaiheen kipu oli erilaista, jotenkin tutumpaa. Kuin iso lihas olisi revähtänyt päätä synnyttäessä (tikkejä tarvittiinkin, että kyllähän siinä repesikin). Loppuvauva oli kuin pussillinen makkaroita, tulivat lotisten ja heiluen.

Ja vauvan näkemisen jälkeen sitä oli ihan fiiliksissä, eikä kivutkaan tuntuneet siinä hetkessä niin kamalilta.

Kipu oli pahinta mitä kuvitella saattaa. Olen jo ihan kuukautisistakin niin kipeä, että ilman lääkkeitä makaisin pari ekaa päivää vain sikiöasennossa ja synnytyssupistukset oli tuo potenssiin miljoona. Onneksi se oli nopeasti ohi, valitettavasti niin nopeasti (2h) ettei mitään kivunlievitystä ehditty antaa. Näin painajaisia pari viikkoa ja heräilin omaan huutooni.

Ei se mitään. Tehtiin vielä toinenkin muksu, että ei se synnytys nyt niin kamalan traumaattinen kokemus ollut. Ikävästi kyllä palaili tuskat mieleen kun kuopuksen synnytys käynnistyi. Vannoin miehelleni, että tämä on viimeinen lapsemme. No, tällä kertaa ehdin saada spinaalin. Ah, autuutta! Ei kipua, ei painetta.

Kuopus on nyt 1,5v ja mietin uskaltaisiko tässä vielä kolmatta (ja neljättä) lasta tehdä. En enää pelkää kipua, se on pahimmillaankin kestettävissä, mutta nyt pelottaa repeämät sillä ne olivat toisella kerralla ensimmäistä pahemmat. Pahasti en revennyt, tikkejä tuli kuitenkin klitoriksesta peräaukkoon asti ja pelottaa josko joustamaton arpikudos repeää seuraavaksi vielä pahemmin.

Ensimmäinen synnytys oli pelottava, tietenkin supistukset sattuivat hirveästi, mutta kamalinta oli se kun kohtu alkoi väkisin runnoa vauvaa ulos. Ja kätilö kielsi ettei saa ponnistaa, mutta kun kohtua oli ihan mahdotonta pysäyttää. Se koko vartalon kramppailu oli ihan kamalaa. Kun lopulta sain ponnistaa, niin vauva tuli kuin itsestään ulos, olisi varmaan tullut ponnistamattakin. Toisessa synnytyksessä päätin itse milloin haluan ponnistaa, en halunnut kokea sitä hirveää kramppailua enää toista kertaa. Ei kyllä siinäkään kestänyt kuin 10 min niin lapsi oli ulkona. Eniten yllätti se, että synnytys tuntuu enemmänkin ihan valtavan p*skan ulos vääntämiseltä, ei se vauvan sieltä emättimen kautta tuntunut edes tulevan.

Vierailija kirjoitti:

Supistuskipu on kuukautiskivun tyyppistä, mutta siinä vaiheessa kohtu on sellainen jalkapallo, joka tyhjentää sikiötä, eikä pieni mandariini joka tyhjentää vähän verta. Eli kipu on paljon voimakkaampaa. Epiduraali vie kyllä supistuskivut. Ponnistusvaiheessa se ei välttämättä enään vaikuta, mutta ponnistusvaihe on usein lyhyt ja muitakin lääkkeitä on.

Minusta synnytys oli positiivinen kokemus siitä alkaen kun pääsin sisään sairaalaan. Siellä oli kivunlievitystä saatavilla. Jälkeenpäinkin vielä muistelen inholla sitä, kuinka olin ensin 3vrk kotona ja nukkumatta koska suppareta tuli vartin välein. Siihen olisi auttanut kylpyamme. Auttoi lämmin suihkukin, mutta en millään jaksanut seistä siellä koko aikaa.

Kaikilla on erilainen synnytys. Hyvin se menee!

Tää nyt ainakin helpotti, kiitos!

Mä voitin arpajaisissa: mulle synnyttäminen on helppoa ja toivun tolpilleni nopeasti.

Synnytyskipu oli menkkatyyppistä ja kestettävää mutta toki paljon vahvempaa kuin menkat: oikein napakka supistus salpaa multakin hengen.

Kipukynnys mulla kyllä vähän sellainen että en muutenkaan älyä ajoissa hoidattaa hampaitani tai muita vaivoja kun ei vaan satu niin paljoa että tarttis tehdä jotain kivun lopettamiseksi.

Kaikille se on erilaista. Korkeintaan oman biologisen äidin kokemuksista voi ottaa jotain osviittaa siihen miten synnytys sulla menisi, ja siltikään ei välttämättä osu oikeaan se arvaus.

Mun äidilla tosin aika samanlaiset pikasynnytykset kuin mullakin, tosin se selällään makuuttaminen on hänellä aikanaan hidastanut menoa.

Haudassa oleva luu kirjoitti:

Avatkaa vähän. Auttaako lääkkeet, paljon kipua tuntuu? Onko se yhtään kuukautiskipujen tapaista vai paljon pahempaa? Tuntuuko oikeasti että selkä katkeaisi ja kuolisi? Haluisin kuulla nyt tässä lasta harkinneena onko se niin paha kokemus?

Mun kolme synnytystä on mennyt näin:

Eka synnytys alkoi hitaahkosti kuukautiskipumaisilla tuntemuksilla. Parissa kolmessa tunnissa ne muuttuivat selkeästi rytmisemmiksi: välillä on kipeä ja välillä ei yhtään kipeä. Siitä arvasin, että nyt on supistukset alkaneet ja aloin kellottaa niitä.

Ekan synnytyksen kivut oli sellaista tosi napakkaa kuukautiskipuluokkaa (mulla on endometrioosi, joten kuukautiskivutkin on kovia normaalisti.) Otin epiduraalipuudutuksen ja se auttoi hyvin. Ponnistusvaihe oli täysin kivuton, 10min.

2. synnytys meni samoin kuin 1.synnytys kipujen osalta, mutta nopeammin. Lisäksi supistuspoltot tuntui alaselässä ja etureisissä. Sain spinaalipuudutuksen ja taas kivuton ponnistusvaihe, 2min.

3.synnytys oli sitten kipein ja nopein. Supistukset oli jo tosi kipeät kun mentiin synnärille. Synnytys ikäänkuin räjähti käyntiin lapsiveden mentyä tarkkailuhuoneessa: sieltä äkkiä synnytyssaliin, mutta ennenkuin ehdin saada spinaalipuudutuksen, olin todellakin kipeä, supistus oli päällä koko ajan, ja kylmä hiki oli otsalla ja olin niin kipeä että olin vähän kuin tiedottomassa tilassa kun keskityin vaan hengittämään ja kestämään niitä kipuja. Kätilö kävi välillä kyselemässä olenko tajuissani. Puudutuslääkärin tulo viipyi. Onneksi ehdin saada sen spinaalin ja ponnistus (joita oli vain yksi, kesto alle minuutin) oli kivuton.

Kolmannen synnytyksen jälkeen olin samantien superpirteä ja olo oli loistava.

Muistan, kun itsekin luin näitä juttuja ja yritin kuvitella, miltä synnytys tuntuu. Tosiasia kuitenkin on, että synnytykset on niin erilaisia, että ennustaa ei vain voi. Itsellä kävi onnekkaasti, kipu oli siedettävää ja kehoni vaste lääkkeille oli hyvä. Koko ajan oli siis kontrolloitu olo ja sairaalan henkilökunta otti kipuni tosissaan ja sain aina apua, kun tarvitsin. Nukahtelin jopa supistusten välillä. Ilman lääkkeellistä kivunlievitystä olisi varmaan ollut paljon hirveämpää.

Tuttujen kommentteja:

- menin kipushokkiin

- kuin tulisi tosi iso kakka

- olihan se teurastusta

- huusin kuin eläin

- valitin synnytyksen jälkeen hirveää väsymystä. Kätilö hyssytteli, että normaalia. Pian mua jo kiidätettiin leikkaussaliin. Sisäinen verenvuoto. Ilman verensiirtoa olisin vainaa.

Semmosta. En ole halunnut lapsia enkä ole tietääkseni ollut koskaan raskaana.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se sattuu ihan kamalasti ja jossain vaiheessa on ihan toivoton olo.

Ponnistus on taas niin brutaalia puuhaa, ettei voi kuvitellakaan.

Silti synnytys on useimman naisen elämän huikein kokemus. Ja vitsi se ylpeyden tunne, jos kaikki menee hyvin. Siis se, että mä todellakin tein sen ja valmistin tämän ihmisen kehossani.

On se kova juttu, niin hyvässä kuin pahassakin.

Älä puhu muiden naisten puolesta.

Ei ole huikein vaan hirvein monella. Sen sijaan lapsen tuleminen perheeseen on huikeaa. 

Aika paha ummetus.

Vierailija kirjoitti:

Synnytys kokemuksena on jokaisella naisella erilainen. Yleisesti ottaen synnytys on kivulias kokemus, mutta tietenkin mieleenpainuva kun oma lapsi syntyy. Mikään kauhutapahtuma synnytys ei ole, muuten sitä ei kukaan suostuisi uudelleen kokemaan. Itse olen kokenut sen kolme kertaa, eikä jäänyt traumoja. Lääkkeitäkin on onneksi saatavilla jos siltä tuntuu.

Ei ole totta. Synnytykseen on monen naisen pakko alistua tässä maailmassa, ei ole vaihtoehtoja. Joillekuille se valitettavasti on kauhujen tapahtuma. Hyvä, jos ei sinulle.

1. synnytys: käynnistettiin lääkkeellisesti. Avautumiskipu oli aivan saatanallista, hirveätä. Muistan ajatelleeni täysin tosissani, että jos olisin voinut tappaa itseni, olisin tehnyt sen epäröimättä päästäkseni kivusta. Sain epiduraalin, mutta liian myöhään kipukokemuksen kannalta. Sitten vauvan ponnistaminen ulos sattui vielä enemmän, mutta onneksi vain sen muutaman sekunnin.

2. synnytys: käynnistyi spontaanisti. Pärjäsin hyvin kipujen kanssa aluksi ja sain epiduraalin ennen kuin kivut yltyivät sietämättömiksi. Ponnistaminen ei sattunut lainkaan. Ihana synnytys.

3. synnytys: jotain näiden väliltä. En saanut epiduraalia heti kun toivoin ja kivut yltyivät taas aika voimakkaiksi ennen sitä. Ponnistaminen oli jossain määrin kivuliasta ja minun oli vaikea uskaltaa ponnistaa täysillä. Loppujen lopuksi kuitenkin ok kokemus ja kivun määrä oli siedettävä.

Oli aika kamalaa. Olin tosi väsynyt kun käynnistys aloitettiin aamulla ja kalvot puhkaistiin keskiyöllä. Lapsi syntyi seuraavana aamuna käynnistyksen aloituksesta. Vuorokausi meni kokonaan valvoessa kun kivuilta ei saanut nukuttua. Ponnistusvaiheessa alkoi olla voimat ihan loppu. Olin koko yön oksentanut ja oli ihan hirveä nälkäkin. Epiduraali vei kivun tunniksi ja sen tunnin olin taivaassa. Sitten kipu taas jatkui. Ponnistaminen ja se paineen tunne oli aivan kamalaa. Olin varma että koko perse repeää. No ei se sitten revennyt.

Ihana kokemus jokaisella kerralla. Olisin joka kerta tehnyt saman uudestaan heti perään. Ekan kohdalla supistukset olivat kipeitä, kahden seuraavan kohdalla ei sitäkään kipua ollut. Ekalla kerralla tuli pieni repeämä, pahinta koko synnytyksessä oli sen tikkaaminen. Minun kohdallani olisin toivonut synnytyksen kestävän vähän pidempään, pää ei ihan ehtinyt tahtiin mukaan. Kolmea olen synnyttänyt yhteensä 15 tuntia.