Minkälainen kokemus SYNNYTYS on?

Vierailija kirjoitti:

Supistuskivut eivät ole sen kummempia kuin vatsalihasten krampit. Pystyn tuottamaan niitä itsellenikin kun teen vatsoja tietyssä asennossa.

Sanoo mies tai synnyttämätön nainen.

Vähän kuin kävisi isommalla kakalla.

Mulla oli epiduraali ja puudutuspiikit. En tuntenut kipua.

Joo. Vähän tosiaan kuin olisi isommalla tarpeella käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveää. Kuin olisi erittäin kivulias paskahätä, ei niinkään kuukautiskivut. Näin ainakin mulla. Tuli kyllä sellainen tunne, että ei tästä tule lasta eikä paskaakaan. Eikä edes se vauvan näkeminen saanut sitä kamaluutta unohtumaan. Vielä vuoden jälkeen säälittää vaan kaikki raskaana olevat.

Epäuskottavaa, että olisit synnyttänyt.

No vaikea itsekin uskoa ja hyväksyä, että se tuntui niin vastenmieliseltä, että edes lapsen näkeminen ei pelastanut tilannetta. Olen tästä vieläkin katkera.

Katkera kenelle tai mille?

Lääkkeillä käynnistetty synnytys oli kamala kokemus ja kivut olivat kovempia, kuin olisin ikinä osannut edes kuvitella. Synnytyksen jälkeen olin varma, etten enää ikinä tee lisää lapsia. Nyt pari vuotta myöhemmin aika on jo kullannut muistoja, ja toinen suunnitteilla. Vaikka kivut voivat olla hirvittäviä, ne eivät kestä loputtomiin. Ei lasta ainakaan synnytyskipujen takia kannata jättää yrittämättä. Voihan olla, että sinun synnytyksesi on helppo - sitä et voi tietää muiden kokemuksia kuuntelemalla.

Avautumiskivut oli kuin hyvin voimakkaita kuukautiskipuja, ainakin mulla. Ponnistaminen oli vähän pelottavaa, mutta jotenkin alkukantaista ja sen kulkuun voi ainakin yrittää vaikuttaa hengittämällä, keskittymällä omaan kehoon ja toimimalla sen mukaan. Kätilö auttaa, rauhoittaa ja neuvoo.

Jos synnytys menee hyvin, ei kipu ole täydellisen lamauttavaa, ja lääkkeitä on tarjolla, jos niitä haluaa. Mulla on kokemus vain onnistuneesta ja sujuvasta synnytyksestä ilman epiduraalia, joten en osaa omakohtaisesti kertoa, miltä tuntuu, jos jokin menee vikaan.

Suomessa on hyvä synnyttää, kun täällä on osaava hoitohenkilökunta, joka ei kuitenkaan pakota sinua ottamaan sellaista lääkitystä, mitä et itse halua.

Ei kannattaisi kysellä tällaisia jos ei ole synnyttänyt. Vaikka kipu olisi kuinka kamala tahansa, itse tekisin samat lapset uudelleen, mutta en tiedä mitä olisin uskaltanut jos olisin penkonut kaikki kauhutarinat etukäteen.

Itse olisin antanut mieluummin melkein sahata käteni ilman puudutusta kuin synnyttänyt kipulääkkeillä jotka eivät tarpeeksi tehonneet ja kipu oli sietämätöntä aika kauan 2 ekassa synnytyksessä. Kolmannessa tajusin pyytää kivulievitystä aikaisemmin. Sitä kun ei välttämättä saa silloin kun tarttee esim. yösynnytyksessä joissa anestesialääkärit kiireisiä. 

Aiva kamalaa on, mutta kyllä se unohtuu. Ja lapset on sen arvoisia.

Mutta jos miehet sen joutuisi kokemaan, niin todnäk olisi sektiot ja melko hyvät kipulääkkeet. Eivät sietäisi moista rääkkäystä kuin monet naiset nykyään (vähillä kipulääkkeillä pitkät synnytykset).

Olihan se kipu hirveää, oksensin kivusta ja pelosta ja olin melko sekaisin. Kipuun on kuitenkin helpompi suhtautua, kun tietää, ettei se oikeasti ole vaarallista kipua (vrt. sairauksista johtuvat kivut, tapaturmat).

Haudassa oleva luu kirjoitti:

Avatkaa vähän. Auttaako lääkkeet, paljon kipua tuntuu? Onko se yhtään kuukautiskipujen tapaista vai paljon pahempaa? Tuntuuko oikeasti että selkä katkeaisi ja kuolisi? Haluisin kuulla nyt tässä lasta harkinneena onko se niin paha kokemus?

Se on sun naiseustestisi. Älä käytä mitään kivunlievitystä. Ota vastaan se alkukantainen kipu. Se on vähän kuin puukolla vedeltäis. Mutta sä kestät sen koska olet oikea nainen. Vasta selvittyäsi siitä olet oikea vitunkantaja. Siis vittu on taikavoimainen synnyttäneen naisen elin. Kanava toiseen ulottuvuuteen, elämän tuoja. Voit olla ylpeä itsestäsi. Voit alistaa miehet jalkojesi juureen. Olet laumasi kuningatar.

Sattuuhan se, ja mahdollisesti todella paljon. Minäkin oksensin kivusta ja välillä tuntui, että jalat pettää alta. Lääkkeet auttoi ainakin minulla. Ja kummasti se kaikki sitten unohtuu, ensin sitä huumaantuu siitä syntyneestä vauvasta, ja myöhemmin aika tekee tehtävänsä. Nyt toinen synnytys edessä muutaman kuukauden päästä. Eihän se mitään herkkua ole, mutta kyllä siitä selviää.

Pahempi kuin ikinä voit kuvitella.

Avautumisvaihe on pahin. Mulla on kaksi lasta ja ekan syntyessä supistukset oli säännöllisiä, mikä oli hyvä, koska niitä kipuja tiesi sitten odottaa aina tietyin väliajoin. Toisen kohdalla supparit tulivat milloin tykkäsivät ja minusta on outoa, että synnytystä ei lasketa alkaneeksi, elleivät supistukset tule aivan säännöllisin väliajoin. Kärsin melkein vuorokauden silloin tällöin tulevista kivuliaista supistuksista, mutta synnytys ei muka ollut käynnistynyt :/

Lapsen puskeminen ulos ei minusta enää ollut kovin hirmuista. Kaikki kivut loppuivat, kun lapsi oli ulkona, se on mahtava hetki :) Toisen lapseni kohdalla tosin istukka ei irronnut normaalisti ja lopulta minut nukutettiin, että se saatiin jotenkin brutaalisti revittyä irti :/ Eipä tästäkään mitään traumoja jäänyt - heräsin nukutuksesta normaalisti eikä ollut mitään ylimääräisiä kipuja tai muita haittoja.

Nyt haaveilen kolmannesta lapsesta, mikä kertonee senkin, että synnytys ei pelota minua :) Se on kuitenkin lyhytkestoinen kokemus, olipa se millainen tahansa.

Minusta synnyttäminen ei ollut mitenkään kauheaa ja hirveää. Tosi kivuliasta kyllä, mutta ei sietämätöntä. Missään vaiheessa ei tullut sellaista tunnetta, että kuolen tai en pysty tähän. Siinä vaiheessa, kun kipu alkoi olla tosi kovaa, sain epiduraalin ja se auttoi tosi hyvin, kaikki kivut katosi. Ponnistusvaiheessa en ole tuntenut kipua. Kaksi synnytystä mennyt näin. Enkä koe olevani mikään poikkeustapaus, suurin osa synnyttäneistä tutuistani on sitä mieltä, että synnytys toki sattuu paljon, mutta ei ole sietämättömän hirveää.

Synnytykset ovat tosiaan erilaisia ja voi mennö aivan toisella tavalla kuin itse odottaa niin hyvässä kuin huonossakin.

Itselläni synnytystä käynnisteltiin etuajassa pienen lantioni ja vauvan suuren koon vuoksi. Lopulta vauva ei kuitenkaan mahtunut syntymään ja päädyimme kiireelliseen sektioon, mikä oli yksi pahimmista peloistani ennen synnytystä.

Sektio kuitenkin hoidettiin niin ammattitaitoisesti, että kaikki siihen mennessä kokemani kipu ja pelko unohtui, kun sain vauvan leikkaussalissa rinnalleni.

Ei mennyt niin kuin toivoin vaan niin kuin pelkäsin, mutta jälkeen päin ajateltuna kaikki meni oikein hyvin ja kokemus oli positiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Se on kamalaa. Tuntuu että siihen kuolee ja sen jälkeen alkaa toivoa kuolemaa. Sitten se vauva jo syntyy ja kipu lakkaa. Hiljalleen se unohtuu.

Edelleen odottelen sitä unohtamista. Enää ei toki välitä. Vauva täyttää 18.

Pahempaa kuin pystyin kuvittelemaan. Aikaa tapahtuneesta on noin 14,5 vuotta.

Jäin kuitenkin henkiin. (Ja sain lapsen, mitä äärettömästi arvostan.)

Toivon, että kuolemaani olisi mahdollisimman pitkä aika. Joskus sen aika kuitenkin kohdallani koittaa. Tällöin toivon, että kuolemani olisi helpompi ja vähemmän kivulias.

Tekee kipeää joo, mutta on myös aivan mahtavaa. Voimaannuttavaa, ihmeellistä! Minulla on kolme synnytyskokemusta, kaikki aivan erilaisia (episuraalista luomuun) ja kaikki ovat olleet omilla tavoillaan mahtavia.

Supistukset (joita muutama tunti, noin 10 min välein) on hieman kuukautiskivun tyyppisiä, mutta kovia kipuja, että pakko pysähtyä supistuksen ajaksi (20 sek).

Ponnistusvaihe (noin 10 min) on tosi kivuliasta ja inhottavaa. Mutta kipu loppuu samantien, kun vauvan pää ulkona. Minulla on ollut selkäkipua vuoden verran ja se oli paljon ikävämpää, kun jatkui ja jatkui eikä voinut liikkua normaalisti. Tuo 10 minuuttia ponnistusta tai 10 tuntia supistuksia on kuitenkin nopea juttu, vaikkei kivaa olisi. Epiduraali auttoi hyvin kipuihin. Monessa sairaudessa kipuilet viikko- tai vuositolkulla.

Rohkeasti synnyttämään, tilastojen mukaan vakavat ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia. Ihanaa, kun on jälkikasvua, vaikka onkin välillä raskasta.

Kohta tekee Kalevauva tästäkin laulun. :D

Omalla kohdallani en puhuisi kivusta vaan epämiellyttävästä tunteesta. Aivan kuin olisi kuukautiset. Näin siis ennen epiduraalia. Ponnistusvaihe ei sitten tuntunutkaan enää miltään, kiitos epiduraalin. Rankkaa se tietysti oli. Olin ihan hikinen ja punainen, jalat tärisi mennessäni heti synnytyksen jälkeen vessaan. Fiilis oli aivan mahtava, niin kuin olisi juossut maratonin!