Minkälainen kokemus SYNNYTYS on?

Se on kamalaa. Tuntuu että siihen kuolee ja sen jälkeen alkaa toivoa kuolemaa. Sitten se vauva jo syntyy ja kipu lakkaa. Hiljalleen se unohtuu.

Kyllä se sattuu ihan kamalasti ja jossain vaiheessa on ihan toivoton olo.

Ponnistus on taas niin brutaalia puuhaa, ettei voi kuvitellakaan.

Silti synnytys on useimman naisen elämän huikein kokemus. Ja vitsi se ylpeyden tunne, jos kaikki menee hyvin. Siis se, että mä todellakin tein sen ja valmistin tämän ihmisen kehossani.

On se kova juttu, niin hyvässä kuin pahassakin.

Synnytys kokemuksena on jokaisella naisella erilainen. Yleisesti ottaen synnytys on kivulias kokemus, mutta tietenkin mieleenpainuva kun oma lapsi syntyy. Mikään kauhutapahtuma synnytys ei ole, muuten sitä ei kukaan suostuisi uudelleen kokemaan. Itse olen kokenut sen kolme kertaa, eikä jäänyt traumoja. Lääkkeitäkin on onneksi saatavilla jos siltä tuntuu.

Synnytyskipu on asia jota en voinut paeta. Sen takia se varmaan säilyy mielessä lopun elämääni. Että joku asia sai niin kertakaikkisen niskalenkin minusta. Kipu oli niin paha että se sai oksentamaan. Tuntikausia kestäneen kivun jälkeen aloin katsoa itseäni kuin ulkopuolisena ja mielenkiinnolla koin miten se ravisteli ruumistani. Toki jossain vaiheessa sain epiduraalipuudutuksen joka lopetti ne kivut.

Mulla todella hyvä ja voimaannuttava kokemus :) eriteleikkejähän se on ja niin pitkään ku mulla kesti, melkein 2 vrk, niin paljon mahtuu välineitä ja vaiheita. Hiljaa hyvä tulee ja juuri noin sen pitikin mennä. Ponnistuksessa luulin, et nyt repesi ja kunnolla, mut ei tikin tikkiä. Mee avoimin mielin, lue pari synnytyskirjaa, paneudu kivunlievitysvaihtoehtoihin. Tsemppiä!

Kuvittele itsesi makaamaan kiskoille ja juna ajaa säännöllisin väliajoin ylitsesi.

Onneksi epiduraali kyllä auttaa.

Hirveää. Kuin olisi erittäin kivulias paskahätä, ei niinkään kuukautiskivut. Näin ainakin mulla. Tuli kyllä sellainen tunne, että ei tästä tule lasta eikä paskaakaan. Eikä edes se vauvan näkeminen saanut sitä kamaluutta unohtumaan. Vielä vuoden jälkeen säälittää vaan kaikki raskaana olevat.

Mulla ponnistaminen ei sattunut ollenkaan, vaikka leffoissa kauheimmat huudot on siinä vaiheessa.

Supistuskipuja voi verrata kuukautiskipuihin laadutaan, mutta potenssiin sata voimakkuusellaan ainakin mulla.

Mutta se oli ohi loppujen lopuksi niin nopeasti, että tehtiin kaksi vielä tämän jälkeen. Ei sitä muistellut.

Vierailija kirjoitti:

Hirveää. Kuin olisi erittäin kivulias paskahätä, ei niinkään kuukautiskivut. Näin ainakin mulla. Tuli kyllä sellainen tunne, että ei tästä tule lasta eikä paskaakaan. Eikä edes se vauvan näkeminen saanut sitä kamaluutta unohtumaan. Vielä vuoden jälkeen säälittää vaan kaikki raskaana olevat.

Epäuskottavaa, että olisit synnyttänyt.

Ristiriitainen kokemus oli minulle. Elämäni hirvein mutta hienoin hetki. Mulla yritettiin käynnistää synnytystä, mutta ei ollut lääkkeistä apua ja lopulta puhkaistiin kalvot, mistä alkoi tunti tauotonta supistusta. Se kipu oli aivan karmeaa, pakotettiin makaamaan pöydällä antura vauvan päässä ja ei auttanut kuin kärvistellä. Anestesialääkäri kuppasi sen tunnin jossain ja kerkesin juuri ja juuri saamaan epiduraalin. Sitten vasta tajusin miten kovat kivut olivat, kun en huomannut yhtään sitä järkyttävää paineen tunnetta. Olin oikeasti varma, että perse repeää. Kauheaa, ihan kauheaa.

Mutta siltikin jos yhtään lasta haluat, kannattaa tehdä synnytyspelosta huolimatta. Selviät kyllä synnytyksestä.

Vierailija kirjoitti:

Synnytyskipu on asia jota en voinut paeta. Sen takia se varmaan säilyy mielessä lopun elämääni. Että joku asia sai niin kertakaikkisen niskalenkin minusta. Kipu oli niin paha että se sai oksentamaan. Tuntikausia kestäneen kivun jälkeen aloin katsoa itseäni kuin ulkopuolisena ja mielenkiinnolla koin miten se ravisteli ruumistani. Toki jossain vaiheessa sain epiduraalipuudutuksen joka lopetti ne kivut.

Eiku oho, ei kaks vuorokautta, vaan vuorokauden :D pitkälle se silti tuntui. Oli ainakin kolme kätilöä, jotka kaikki sanoivat, et kyl se pian syntyy, heh.

Minulla kivut eivät olleet missään vaiheessa sietämättömiä. Ne olivat kuin voimakkaita kuukautiskipuja. Ponnistaminen oli ihan helppoa, vaikka onhan se raju kokemus.

Synnytys sai minut arvostamaan kehoani entistä enemmän. Kaikki kävi jotenkin todella luonnollisesti. Siitä jäi hyvä muisto.

Alapeukuttajille tiedoksi, että tiedän kyllä olevani onnekas.

Kipu on kamalaa, mutta sitä on eräänlaisessa huumassa sen kanssa, ei ollenkaan tässä maailmassa. Siihen on vaan pakko heittäytyä. Jälkeenpäin muisteltuna kokemus on tosi sumea. Apua kyllä saa, joko puudutuksista tai ilokaasusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveää. Kuin olisi erittäin kivulias paskahätä, ei niinkään kuukautiskivut. Näin ainakin mulla. Tuli kyllä sellainen tunne, että ei tästä tule lasta eikä paskaakaan. Eikä edes se vauvan näkeminen saanut sitä kamaluutta unohtumaan. Vielä vuoden jälkeen säälittää vaan kaikki raskaana olevat.

Epäuskottavaa, että olisit synnyttänyt.

No vaikea itsekin uskoa ja hyväksyä, että se tuntui niin vastenmieliseltä, että edes lapsen näkeminen ei pelastanut tilannetta. Olen tästä vieläkin katkera.

Supistuskipu on kuukautiskivun tyyppistä, mutta siinä vaiheessa kohtu on sellainen jalkapallo, joka tyhjentää sikiötä, eikä pieni mandariini joka tyhjentää vähän verta. Eli kipu on paljon voimakkaampaa. Epiduraali vie kyllä supistuskivut. Ponnistusvaiheessa se ei välttämättä enään vaikuta, mutta ponnistusvaihe on usein lyhyt ja muitakin lääkkeitä on.

Minusta synnytys oli positiivinen kokemus siitä alkaen kun pääsin sisään sairaalaan. Siellä oli kivunlievitystä saatavilla. Jälkeenpäinkin vielä muistelen inholla sitä, kuinka olin ensin 3vrk kotona ja nukkumatta koska suppareta tuli vartin välein. Siihen olisi auttanut kylpyamme. Auttoi lämmin suihkukin, mutta en millään jaksanut seistä siellä koko aikaa.

Kaikilla on erilainen synnytys. Hyvin se menee!

Joo kyllä se se on ihan luvallista ajatella, että hirveää oli, vaikka lastaan rakastaakin. Alussa oikein ahdisti kaikkien hyväätahtovat mietteet että kyllä se kipu unohtui kun oman nyytin sai syliin. Ei unohtunut. Se on vähän tabu aihe vielä mutta onneksi menossa parempaan suuntaan. Synnytys oli karmea silloin, ja karmea myös nyt ajateltuna. En sinänsä kadu mutta mitään huumaa ei koskaan tullut.

Hyvin kivuliasta mutta tietyllä tavalla järkeenkäypää se kipu. En pysty jälkikäteen enää muistamaan oikeastaan kivun voimakkuutta tai kuvailemaan vaikka totean että se oli kovaa. Kipulääkkeet ja puudutykset voi auttaa, ekassa episuraali oli taivas ja synnytys ponnistukseen asti leikintekoa.

Vaikkei epiduraali toiminutkaan ja olin kuoleman väsynyt, synnytys oli voimaannuttava. Olin valmis tekemään kaiken uusiksi.

Nyt vuosien jälkeen en enää ole 😂.

Supistuskivut eivät ole sen kummempia kuin vatsalihasten krampit. Pystyn tuottamaan niitä itsellenikin kun teen vatsoja tietyssä asennossa.

Jokainen synnytys on erilainen ja me naisetkin olemme kipukynnyksinemme aivan erilaisia.

Minulla eka synnytys kesti 44 h ja ponnistusvaihekin 2 h. Toinen synnytys kesti vajaan vuorokauden ja kun vauvan syke lakkasi kesken ponnistuksen (napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä), ponnistin vauvan ulos parissa minuutissa.

Kipu ei ollut kummassakaan sietämätöntä. Kovaa toki, selvästi kovempaa kuin kuukautisissa. Mutta epiduraalipuudutus tehosi hyvon. Ilokaasusta en saanut mitään apua.

Koska monet naiset hankkivat enemmän kuin yhden lapsen, siitä voi päätellä, ettei se kipu nyt mitenkään infernaalista ole.

Ja oman lapsen syntymä on kumminkin kokemuksena ihan mielettömän hieno ja palkitseva. Parasta maailmassa.