Miten ottaa ylipaino puheeksi 17-vuotiaan tytön kanssa niin, ettei aiheuta traumoja/syömishäiriötä/tarpeetonta mielipahaa?

Alipaino tuskin on mikään ongelma, jos henkilö on luontaisesti hoikka. Eri asia on sitten se, jos alipaino johtuu laihduttamisesta tai vaikkapa perussairauksista. Kun näitä tilastoja ihmetellään, niin ei niissä erotella luontaisesti hoikkia vs. anorektikkoja. Jälkimmäisillä varmasti onkin paljon terveysongelmia.

 Suvussa on 2. polven läskejä /elämän kaluja. Kun jossain joku olisi silloin 80-luvun lopulla vaan sanonut: Mene lenkille, tai saatat kaatua portaissa.

 Ai et käynyt lenkillä?

 Kolinaa, kaatuu portaissa.

 Käyt vaan lenkillä huomenna, ettei tarvi taas kaatua portaissa.

 5 vuotta, 10 vuotta, 30 vuotta yhteiskunta ja seuraavat sukupolvet kiittää. Jopa rappusissa kaatunutkin kiittää muutaman vuoden päästä.  Teet vaan mitä pitää tehdä, ei sen kummempaa.

Yritä innostaa liikkumaan yhdessä kanssasi, ei asiaa kyllä oikein nätisti voi ottaa esille. Voit kertoa, miten itsellesi kävi, etkä todellakaan halua hänelle käyvän samoin. Kerro tukevasi häntä ja haluavasi vain hyvää hänelle, et halua haukkua häntä tai saada tuntemaan oloaan huonoksi. Kerro olevasi huolissasi hänen terveydestään pidemmän päälle. Muita neuvoja minulla ei oikein ole antaa, mutta voisin kirjoittaa hiukan siitä, miten itselleni kävi.

Olin aina iso lapsi, ihan tarhasta asti. Ilmeisesti normaali vauva ja taapero olin. Muistan, kun äitini joka viikko punnitsi minut ja kirjasi painoni pieneen vihkoon. Jos en ollut laihtunut, huusi minulle pää punaisena, miksi minun pitää olla lihava, miksi syön salaa jne. Olin tämän alkaessa ehkä 6v, miten ihmeessä olisin voinut syödä salaa? Joskus jopa lihoin noihin punnituksiin, enkä oikeasti käsitä miksi.

Liikuin ja olin aina ulkona, ei ollut tietokoneita, pelejä ja vehkeitä. Herkut olivat tiukassa pannassa, viikonloppuisin sai syödä herkkuja ja silloin tietysti vedettiin niitä napa täyteen. Jos menin synttäreille viikolla, en saanut ottaa herkkuja enkä uskaltanut niitä ottaakaan. Jos jollakin oli vaikka Hesburgerilla synttärit, en saanut mennä jos olivat viikolla. Kaikki toitottivat, miten pitää laihtua, liikkua ja kuntoilla. Tein ihan kaikkeni ja pienenä muistan kun monesti itkin ulkona ja liikuin ja liikuin, halusin laihtua, mutten laihtunut vaikka tein mitä, joka ikinen päivä ja paljon.

Vihdoin, kun sain kasvupyrähdykseni ala-asteen ja ylä-asteen välillä, laihduin aivan tolkuttomasti, olin normaalipainon ala rajoilla. Olin niin onnellinen, vihdoinkin olin laiha! Kaikki kehuivat, miten hyvältä näytin, äitini oli tyytyväinen kun voi ostaa minulle normaaleja housuja jne. Selitti aina, miten pojat tykkäävät laihoista tytöistä, en saa nyt lihoa uudestaan jne.

Tästä alkoikin sitten anoreksia, en syönyt koulussa, aina kun kykenin, heitin ruokani kotona roskiin, sotkin lautasen näyttämään käytetyltä, muutaman kerran olin jopa koko viikonlopun syömättä pe-su, eikä äitini huomannut mitään vaikka oli aina kotona. Sitten alkoi valitus, miten olen liian laiha, pitäisi saada painoa, lihaa luiden ympärille, olen kauhea lauta eikä pojat tykkää jne.

(Jatkuu)

(Jatkoa)

Joskus, ehkä kerran puoleen vuoteen ajattelin syödä kotona jäätelön. Ehdin ottaa jäätelön pakastimesta, äitini käveli ohi sanoen "Jäätelö sit lihottaa kauheesti". Mietin hetken ja laitoin jäätelön takaisin ja kärsin useamman päivän huonosta omatunnosta, kun sen meinasin syödä. Painoin pahimmillaan 42kg ja olin 170cm pitkä.

Täysi-ikäisyyden tienoilla tapasin mieheni ja hän alkoi auttaa minua painoni kanssa. Hän oli todella huolissaan minusta ja ihan syystäkin. Hiljalleen aloin parantumaan, ymmärsin että olin sairas, ei ihmisen kuulu pelätä ruokaa.

Kun vihdoin saavutin normaalipainon alarajan, äitini alkoi sättiä, että kauhea kun olin lihonut, pitäisi laihtua, näytän kauhealta pallolta, meneeköhän enää vanhat housutkaan jalkaan, älä sitten minulta ruinaa rahaa uusiin vaatteisiin kun et mahdu vanhoihin jne. Meinasin sortua taas fanaattiseen laihduttamiseen, mutta mieheni avulla jatkoin parantumista.

Kun olin asunut omassa kodissa vuoden verran, syömiseni lähti aivan käsistä, söin aivan järjettömästi kaikkia herkkuja ja lihoin ja lihoin. Vihdoinkin joku ei jatkuvasti kommentoinut syömisiäni ja rajoittanut niitä. Mieheni ei raaskinut puuttua syömisiini kun tiesi millainen äitini oli ollut, mutta yritti kuntoilla kanssani.

Laihdutin itseni normaalipainon ylärajoille ja tulin raskaaksi. Raskauden jälkeen laihduin normaaliksi, mutta aloin taas syödä ja nykyään olen 170cm ja 105kg. Olen nyt aloittelemassa taas laihduttamista ja toivon sen tosiaan pysyvän normaalina, enkä todella enää haluaisi lihoa uudestaan. En silti usko koskaan saavani tervettä suhdetta ruokaan.

Siitä olen onnellinen, että mieheni on vieläkin kanssani ja pitää ulkonäöstäni ja näyttää sen. Puhuu kanssani asiasta jos haluan ja aikoo auttaa minua taas laihduttamaan. Hän sanoo, että vaikka en laihtuisi, olisi silti kanssani, eikä todellakaan aio jättää minua painoni takia ja pitää minua kauniina.

Itse olen pudottanut kuopuksen syntymän jälkeen 20 kiloa, ja kyllä siinä monelle entiselle herkulle on joutunut sanomaan hyvästit ja keksimään niitä itselle sopivia ruokanautintoja. Pysyvä elämäntapojen muutos on ainoa keino. Ei ehkä ole järkevää edes puhua laihduttamisesta, vaan painon hallinnasta. Se kestää koko loppuelämän, siksi sen pitää olla sellainen jota voi noudattaa joka päivä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mieheni ei liho, vaikka söisi mitä. Meillä on kaikilla omanlainen aineenvaihdunta, eikä kaikki sovi kaikille. Mulle sopii tiukka karppaus, muut meidän perheessä menee rennommalla otteella ilman ylipainoa. Samaa ruokaa teen kaikille, mutta jätän hiilarit vain pois omalta lautaselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti asiaa ei pysty ottamaan kiltisti esille.

Mutta koska sinä itsekin opit kyllä aikuisiällä paremmat elämäntavat, niin mikset soisi samaa mahdollisuutta tyttärellesikin? Löytää itse itsestään se motivaatio, vaikkei se olisikaan heti huomisen tai välttämättä edes ensivuoden juttu.

Tämä on toki mahdollisuus, mutta pelkään, että tässä aikuistumisen kynnyksellä ja itsenäistyessä tilanne saattaisi riistäytyä käsistä kokonaan. Nyt kotona asuessa on sentään jonkinlainen kontrolli esim. herkkujen kanssa ja kotona syödään säännöllisesti, mutta miten käy parin vuoden päästä, kun on omat rahat ja oma (opiskelija)-asunto, voi elää vaikka pelkällä suklaalla?

Huomaan, että ylipaino vaikuttaa tyttäreen. Ei jaksa samalla tavalla liikkua vaikkapa perheen yhteisillä lomamatkoilla, ei jaksa kävellä muun perheen tahtiin tai yhtä paljon. Itsetunto on myös selvästi huonompi kuin siskollaan. 

ap

No mitäpäs jos ottaisit asian esiin ennemminkin sitä kautta, että tyttäresi saa olla just sellainen kuin on, ja hänellä on täysi oikeus ihan samoihin asioihin kuin muillakin. Että hänen nimenomaan EI tarvitse laihtua jotta hän voisi harrastaa urheilua tai pukeutua kauniisti. Ja että säännöllinen syöminen on yksinkertaisesti hyvä tapa, sen ei tarvitse laihduttaa häntä tms.

Eli lähtisit nimenomaan rakentamaan ja tukemaan sitä tyttäresi itsetuntoa, koska hän on aivan varmasti jo saanut kuulla tarpeeksi vertailuja siskoonsa ja aivan varmasti tuntee olevansa huonompi. Ja sitä huonompi, jos äitikin tulee toitottamaan että ihan kohta tyttärellä varmasti lähtee lapasesta.

Mä vaan mietin, että mitä sä ihan oikeasti kuvittelet jonkun keskustelun muuttavan? Ihan oikeasti? ONko sun kanssa joskus käyty keskustelu, joka on saanut sut muuttamaan kokonaan elämäntapasi tms.?

Tyttäresi on itsenäinen, lähes aikuinen ihminen. Rakasta häntä ja anna hänen tehdä valintansa, äläkä millään typerällä huolitrollauksella pilaa välejänne ja tyttären mielenterveyttä.