Miksi jotkut ihmiset ovat hylkiöitä, esim. minä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Joo, kiusatun pitäisi hankkia mm. lisää pituutta ja hylätä silmälasit, jottei yhtä helposti aina ulkoisten ominaisuuksien takia tulisi kiusatuksi... Eiku... Pitäisikö kuitenkin opettaa, ettei muita saa kiusata mistään syystä?

Vastasitkohan nyt väärään viestiin?

Tuossa viestissähän sanottiin juuri, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Valitettavaa on se, että vaikka vaihdat koulua niin kiusaaminen herkästi jatkuu! Se on väärin ja todellakin pitäisi opettaa, että muita ei saa kiusata mistään syystä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Ja kiusaamisena koetaan myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Jos kaksi ystävystä ovat samassa työpaikassa, on ihan normaalia, että he viettävät aikaansa yhdessä myös vapaa-aikanaan (esim lähtevät yhdessä töistä suoraan jonnekin). Lapsuudessaan kiusatuksi tullut kokee, että näiden kahden pitäisi olla myös hänen kanssaan vapaa-aikanakin ja jos eivät ole, se on kiusaamista tai vähintään syrjintää. Jos ihmiseltä puuttuu normaalit ystävyys- ja kaverisuhteet, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi ei pääse kolmanneksi pyöräksi mukaan. 

Helpottuiko olo, kun aivopieru pääsi ulos?

Ei mun olossani ole mitään ongelmaa. Olen vaan tavannut näitä ihmisiä, joille kiusaamista on sellaisetkin asiat, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. 

Eli siis käyttäydyt usein tavalla, mistä olet saanut muilta ihmisiltä palautetta, ettei siitä pidetä? Ja nyt ajattelet muiden olevan yliherkkiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä nämä hyvät ominaisuudet eivät näy ja välity niille kanssaihmisille sellaisena kuin hän kuvittelee. Kenen syy ja kuka voi asian korjata. No ainoastaan ap itse muuttamalla käyttäytymistään ja suhtautumistaan.

Olet missannut koko pointin. Ne "hyvät ominaisuudet" ovat juuri niitä, jotka johtavat sosiaaliseksi hylkiöksi tulemista. Jos ei halua olla erakko, pitää omaksua "huonoja ominaisuuksia".

Höpöhöpö. Tottakai esim työpaikalla ja kaveriporukassa on mukavampaa jos ihmiset ovat hyviä toisilleen. Jos tulet uutena ihmisenä mukaan, et voi olettaa, että toiset heti sinulle lämpenee. Se tutustuminen kestää, eikä sitä pysty pakottamaan. Mulkuista ei tykkää kukaan.

Mlkuista tykkää yllättävän moni. Mulkuilla on parisuhteita, ystäviä, valtaa, tukijoukkoja, hyvä asema työelämässä.

Mulkku tosin pitää itseään hyvänä tyyppinä, kuten useimmat muutkin itseään.

Mulkkua erottaa hyljeksyistä se, että mulkku on pystynyt uskottelemaan muille olevansa korvaamaton, että mulkun käytökselle on oikeutuksensa. Kuten hyvän aseman omaavan ihmisen sietääkin olla vähän mulkku tai että mulkku on hyvä tyyppi, vaikka onkin mulkku.

Vähintäänkin mulkkua pitää sietää, jos ei halua itse hyljeksityksi tai vaarana on, että muuten mulkku tekee elämästä sietämätöntä.

Mulkut eivät ole ole kuitenkaan pelottavia, vaan ne jotka valitsevat olla sokeita.

Näitten harhojen jälkeen onkin selvää, miksi itse et oikein sopeudu porukoihin. Kannattaa varmaan sinunkin työstää noita asioita jonkun ammattiauttajan kanssa.

Kiitos vinkistä, en tosin koe olevani sopeutumaton.

Kommenttisi kyllä tuki sanomaani, kiitos siitä.

No kyllä se kertoo aika karua tarinaa sinusta ja asenteistasi jos useinkin koet muiden ihmisten olevan mulkkuja. Varsinkin omassa ystäväpiirissäsi tai työyhteisössäsi.

Ja miksi kukaan edes haluaisi kuulua mulkkujen joukkoon? Töissäkin voi tehdä töitä eikä seurustella muiden kanssa, jos kokee, että muut on mulkkuja eikä viihdy heidän seurassaan. Ystävänsä taas saa valita ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Luultavasti kotoa opittu malli, pienestä asti oppinut että ihan turha sanoa mitä haluaa koska se ei joko toteudu kumminkaan tai toteutuu, mutta sitten siitä tulee valitusta ja nillitystä. Mun exällä oli paljon tota, oli alkoholistiperheen lapsi ja opetellut pienestä miellyttämään oikukkaita alkoholistivanhempia.

Olen alkoholisti- ja mt-ongelmaisesta perheestä ja tunnistan tämän piirteen itsestäni. Lapsena mielipiteelläni ei ollut väliä. Sitä ehkä kysyttiin, mutta sillä ei ollut vaikutusta mihinkään.  Eikä edes niin päin ettei haluillani ollut vaikutusta, vaan myös niin että ihmiset tekivät asioita jotka minusta olivat pelottavia tai muuten vaan kamalia vaikka olin sanonut siitä.  Sitten jos yritin "asettaa rajoja" vaikka miten terveisiin kohtiin, siitä seurasi totaaliset raivarit.

Nyt kun olen alkanut tiedostaa miten epänormaaleissa oloissa kasvoin, olen myös opetellut asettamaan rajoja. Se ei ole helppoa. Huomaan yhä yllättyväni siitä että rajojani kunnioitetaan, en saa kritiikkiä siitä että valitsen sen vaihtoehdon minkä todella haluan jne. Olen lisäksi huomannut että erittäin hyvissä oloissa kasvaneilla on tavallaan päinvastainen olo: itseluottamus on huipussaan koska on totuttu siihen että asiat menee aina oman mielen mukaan, tai ainakin omalla mielipiteellä on vaikutusta lopputulokseen. Mieleen ei edes tule se vaihtoehto ettei niin joskus kävisikään. Sellaiseen itseluottamukseen en luultavasti koskaan yllä, koska olen elänyt liikaa siinä todellisuudessa missä on saman tasoista utopiaa että omalla mielipiteellä yhtäkkiä olisikin väliä.

Olen tyytyväinen jos pääsen edes siihen tilanteeseen että pystyn puolustamaan tarvittaessa rajojani, uskallan tehdä valintoja ja ilmaista halujani vaikken ole varma siitä jakavatko muut ne, enkä heittäydy kynnysmatoksi vain siksi että niin pääsee pienimmällä tuskalla. 

Hyvin kiteytetty. Itse kuuntelin sivusta erään pariskunnan keskustelua, jonka jäsenistä toinen oli toimivasta perheestä ja toinen ei. Se, jolla oli rakastava perhe, oli sitä mieltä, ettei toisen pitäisi antaa kotoa saamalleen kritiikille mitään painoa, vaikka toinen oli altistunut tuolle samalle kritiikille lapsesta asti ja siksi mm. sairastunut syömishäiriöön. Hänellä ei ollut tällaisesta puolison kohtaamasta ilkeämielisestä kritiikistä kokemusta, joten hän ei lainkaan kyennyt samaistumaan puolisonsa asemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Ja kiusaamisena koetaan myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Jos kaksi ystävystä ovat samassa työpaikassa, on ihan normaalia, että he viettävät aikaansa yhdessä myös vapaa-aikanaan (esim lähtevät yhdessä töistä suoraan jonnekin). Lapsuudessaan kiusatuksi tullut kokee, että näiden kahden pitäisi olla myös hänen kanssaan vapaa-aikanakin ja jos eivät ole, se on kiusaamista tai vähintään syrjintää. Jos ihmiseltä puuttuu normaalit ystävyys- ja kaverisuhteet, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi ei pääse kolmanneksi pyöräksi mukaan. 

Helpottuiko olo, kun aivopieru pääsi ulos?

Ei mun olossani ole mitään ongelmaa. Olen vaan tavannut näitä ihmisiä, joille kiusaamista on sellaisetkin asiat, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. 

Meillä on työyhteisössä myös tällainen henkilö. Hän ottaa kaiken normaalin keskustelun ja kanssakäymisen ihan toisin kuin muut. Hän on monesti meidän muiden kanssa kahvilla ja saattaa hetken kuluttua tulla ihmettelemään minulle, että miksi tuo yksi sanoi hänelle näin ja miksi katsoi häntä halventavasti ja nauroi hänelle?!?

Joka kerta saa ihmetellä, että hetkinen....oltiinkohan me ollenkaan samassa kahvipöydässä kun mielestäni tunnelma oli mukava ja kenellekään ei naurettu ja ketään ei katsottu halveksien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Ja kiusaamisena koetaan myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Jos kaksi ystävystä ovat samassa työpaikassa, on ihan normaalia, että he viettävät aikaansa yhdessä myös vapaa-aikanaan (esim lähtevät yhdessä töistä suoraan jonnekin). Lapsuudessaan kiusatuksi tullut kokee, että näiden kahden pitäisi olla myös hänen kanssaan vapaa-aikanakin ja jos eivät ole, se on kiusaamista tai vähintään syrjintää. Jos ihmiseltä puuttuu normaalit ystävyys- ja kaverisuhteet, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi ei pääse kolmanneksi pyöräksi mukaan. 

Helpottuiko olo, kun aivopieru pääsi ulos?

Ei mun olossani ole mitään ongelmaa. Olen vaan tavannut näitä ihmisiä, joille kiusaamista on sellaisetkin asiat, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. 

Eli siis käyttäydyt usein tavalla, mistä olet saanut muilta ihmisiltä palautetta, ettei siitä pidetä? Ja nyt ajattelet muiden olevan yliherkkiä?

Olen tavannut sekä opiskeluaikana että työelämässä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, mikä ero on kuulumisella samalle vuosikurssille/saada palkka samalta työnantajalta ja ystävyydellä tai kaveruudella. Ja jotka sitten ottavat jossain vaiheessa esille, miten heitä syrjitään tai kiusataan. No ei syrjitä eikä kiusata, koska vapaa-ajallaan jokainen saa viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa. Sama vuosikurssi/palkanmaksaja ei velvoita opiskelu/työajan ulkopuolella - ei edes lounastauolla -  minkäänlaiseen sosiaalisen kanssakäymiseen kaikkien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Joo, kiusatun pitäisi hankkia mm. lisää pituutta ja hylätä silmälasit, jottei yhtä helposti aina ulkoisten ominaisuuksien takia tulisi kiusatuksi... Eiku... Pitäisikö kuitenkin opettaa, ettei muita saa kiusata mistään syystä?

Vastasitkohan nyt väärään viestiin?

Tuossa viestissähän sanottiin juuri, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Valitettavaa on se, että vaikka vaihdat koulua niin kiusaaminen herkästi jatkuu! Se on väärin ja todellakin pitäisi opettaa, että muita ei saa kiusata mistään syystä!

No, onhan se selvää, että kiusattu on peloissaan ja varmaan aika heikoilla fiiliksillä siellä uudessa koulussa, kun vanhassa tuli turpaan, niin kyllä se näkyy ulos ihan selvästi näille uusille reppanoille, ketkä kiusaa.

Tärkeintä ois, että kiusattu ja kiusaaja sais oikeanlaista keskusteluapua parantumiseen.

Ihmiset eivät käyttäytyisi muita kohtaan mielivaltaisesti, elleivät kokisi olevansa suhteessa toiseen ihmiseen sellaisessa asemassa, että se on mahdollista. Siksi kusipäinen käytös ei ikinä tule tästä maailmasta loppumaan, yritti sen kohteeksi joutunut mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Kaikki eivät ole samanlaisia. Miksi tuosta ei voitu sanoa jos kerta häiritsi? Itse olen lapsesta asti huomannut että ketään ei kiinosta jos heikoimpia kohdellaan huonosti. Opettajat nauroi partaansa. Kiusaaminen muuttui fyysiseksi. Maksoin hienovaraisesti samalla mitalla takaisin niin jäi vain hyljeksityksi. En juonut, en pilettänyt, en käyttänyt meikkiä enkä juossut poikien perässö kuten muut. Olin se tylsä tyyppi.

Aikuisena taas ei ole tarvetta esittää kovista, juominen ei kannata koska saatan itseni tappaa oikeasti. En välitä juoruilla,olla ilkeä, polkea toisia maahan. Minulla kestää aikani oppia talon tavoille ja aina odotetaan että oppisin salamana kakki samat, niinkuin ne 10 vuotta asiaa tehneet. Muuten ilkutaan, juorutaan julkisesti maille ja mannuille kuinka en osaa.

Minusta on alettu juoruamaan tyhmäksi, ihmiset jotka eivät minua tunne menee siihen matkaan. Siis aikuset ihmiset ja vielä ne, jotka ei tunne minusta mitään! Mitä enemmän alan pitämään puoliani, sitä suurempaa mölyä piettävät, yrittäen painaa minua yhtä alas kuin ennen olin. En silti suostu muuttumaan aikuseksk teiniksi, mitä nämä ovat vaan haluan oppia ajattelemaan omilla aivoillani, enkä muiden. En tiedä olenko sinusta sitten tällainen nössö, mutta olen ollut. Minusta niillä nössöilläkin on oikeus hyvään lämään. Miksi me aikuiset ei osata pitää heikoimöien puolia? Meidänhän pitäisi olla lapsille se esikuva, mutta miksi me muututaankin itse lapsiksi?

Sepä se. Tytär yritti ja yritti. Sanoi asiasta. Yritti saada sen kaverinsakin joskus jotain ehdottamaan tai edes sanomaan mielipiteensä. Mutta kun toinen ei yhtään omalta osaltaan tuonut siihen kaveruuteen mitään. Paitsi sitä passiivisagressiivista murjotusta jos homma ei sitten miellyttänytkään. Ei ne ihmissuhteet suju jos ne ei ole vastavuoroisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Ja kiusaamisena koetaan myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Jos kaksi ystävystä ovat samassa työpaikassa, on ihan normaalia, että he viettävät aikaansa yhdessä myös vapaa-aikanaan (esim lähtevät yhdessä töistä suoraan jonnekin). Lapsuudessaan kiusatuksi tullut kokee, että näiden kahden pitäisi olla myös hänen kanssaan vapaa-aikanakin ja jos eivät ole, se on kiusaamista tai vähintään syrjintää. Jos ihmiseltä puuttuu normaalit ystävyys- ja kaverisuhteet, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi ei pääse kolmanneksi pyöräksi mukaan. 

Helpottuiko olo, kun aivopieru pääsi ulos?

Ei mun olossani ole mitään ongelmaa. Olen vaan tavannut näitä ihmisiä, joille kiusaamista on sellaisetkin asiat, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. 

Eli siis käyttäydyt usein tavalla, mistä olet saanut muilta ihmisiltä palautetta, ettei siitä pidetä? Ja nyt ajattelet muiden olevan yliherkkiä?

Olen tavannut sekä opiskeluaikana että työelämässä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, mikä ero on kuulumisella samalle vuosikurssille/saada palkka samalta työnantajalta ja ystävyydellä tai kaveruudella. Ja jotka sitten ottavat jossain vaiheessa esille, miten heitä syrjitään tai kiusataan. No ei syrjitä eikä kiusata, koska vapaa-ajallaan jokainen saa viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa. Sama vuosikurssi/palkanmaksaja ei velvoita opiskelu/työajan ulkopuolella - ei edes lounastauolla -  minkäänlaiseen sosiaalisen kanssakäymiseen kaikkien kanssa. 

Kuulostat tosi kivalta työkaverilta. Olen kuullut tuollaisista ihmisistä, jotka saattavat jättää kollegat tervehtimättä, koska siitä ei makseta. Eihän kaikilla toki voi olla hyvät sosiaaliset taidot.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät käyttäytyisi muita kohtaan mielivaltaisesti, elleivät kokisi olevansa suhteessa toiseen ihmiseen sellaisessa asemassa, että se on mahdollista. Siksi kusipäinen käytös ei ikinä tule tästä maailmasta loppumaan, yritti sen kohteeksi joutunut mitä tahansa.

Ihmiset, jotka pitävät kiinni omista rajoistaan, eivät päästä toisia sellaiseen asemaan, että mielivaltainen käyttäytyminen olisi mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Ja kiusaamisena koetaan myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Jos kaksi ystävystä ovat samassa työpaikassa, on ihan normaalia, että he viettävät aikaansa yhdessä myös vapaa-aikanaan (esim lähtevät yhdessä töistä suoraan jonnekin). Lapsuudessaan kiusatuksi tullut kokee, että näiden kahden pitäisi olla myös hänen kanssaan vapaa-aikanakin ja jos eivät ole, se on kiusaamista tai vähintään syrjintää. Jos ihmiseltä puuttuu normaalit ystävyys- ja kaverisuhteet, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi ei pääse kolmanneksi pyöräksi mukaan. 

Helpottuiko olo, kun aivopieru pääsi ulos?

Ei mun olossani ole mitään ongelmaa. Olen vaan tavannut näitä ihmisiä, joille kiusaamista on sellaisetkin asiat, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. 

Eli siis käyttäydyt usein tavalla, mistä olet saanut muilta ihmisiltä palautetta, ettei siitä pidetä? Ja nyt ajattelet muiden olevan yliherkkiä?

Olen tavannut sekä opiskeluaikana että työelämässä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, mikä ero on kuulumisella samalle vuosikurssille/saada palkka samalta työnantajalta ja ystävyydellä tai kaveruudella. Ja jotka sitten ottavat jossain vaiheessa esille, miten heitä syrjitään tai kiusataan. No ei syrjitä eikä kiusata, koska vapaa-ajallaan jokainen saa viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa. Sama vuosikurssi/palkanmaksaja ei velvoita opiskelu/työajan ulkopuolella - ei edes lounastauolla -  minkäänlaiseen sosiaalisen kanssakäymiseen kaikkien kanssa. 

Kuulostat tosi kivalta työkaverilta. Olen kuullut tuollaisista ihmisistä, jotka saattavat jättää kollegat tervehtimättä, koska siitä ei makseta. Eihän kaikilla toki voi olla hyvät sosiaaliset taidot.

Olen tavannut heitäkin, mutta ei mun itsetuntoni ole kiinni siitä, tervehtiikö joku mua vai ei. Työkaverit ovat kuitenkin vain työkavereita, ystävät ja oikeat kaverit on ihan eri asia. Olkoonkin, että joskus ystävä tai kaveri saattaa olla samassa työpaikassakin. Harvemmin kuitenkin on ainakaan kovin kauaa, koska ihmiset vaihtavat työpaikkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät käyttäytyisi muita kohtaan mielivaltaisesti, elleivät kokisi olevansa suhteessa toiseen ihmiseen sellaisessa asemassa, että se on mahdollista. Siksi kusipäinen käytös ei ikinä tule tästä maailmasta loppumaan, yritti sen kohteeksi joutunut mitä tahansa.

Ihmiset, jotka pitävät kiinni omista rajoistaan, eivät päästä toisia sellaiseen asemaan, että mielivaltainen käyttäytyminen olisi mahdollista. 

Eli siis sinusta on ihmisen oma vika, jos kadulla joku ryöstää ja pahoinpitelee? Olet epäempaattinen kusipää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Luultavasti kotoa opittu malli, pienestä asti oppinut että ihan turha sanoa mitä haluaa koska se ei joko toteudu kumminkaan tai toteutuu, mutta sitten siitä tulee valitusta ja nillitystä. Mun exällä oli paljon tota, oli alkoholistiperheen lapsi ja opetellut pienestä miellyttämään oikukkaita alkoholistivanhempia.

Olen alkoholisti- ja mt-ongelmaisesta perheestä ja tunnistan tämän piirteen itsestäni. Lapsena mielipiteelläni ei ollut väliä. Sitä ehkä kysyttiin, mutta sillä ei ollut vaikutusta mihinkään.  Eikä edes niin päin ettei haluillani ollut vaikutusta, vaan myös niin että ihmiset tekivät asioita jotka minusta olivat pelottavia tai muuten vaan kamalia vaikka olin sanonut siitä.  Sitten jos yritin "asettaa rajoja" vaikka miten terveisiin kohtiin, siitä seurasi totaaliset raivarit.

Nyt kun olen alkanut tiedostaa miten epänormaaleissa oloissa kasvoin, olen myös opetellut asettamaan rajoja. Se ei ole helppoa. Huomaan yhä yllättyväni siitä että rajojani kunnioitetaan, en saa kritiikkiä siitä että valitsen sen vaihtoehdon minkä todella haluan jne. Olen lisäksi huomannut että erittäin hyvissä oloissa kasvaneilla on tavallaan päinvastainen olo: itseluottamus on huipussaan koska on totuttu siihen että asiat menee aina oman mielen mukaan, tai ainakin omalla mielipiteellä on vaikutusta lopputulokseen. Mieleen ei edes tule se vaihtoehto ettei niin joskus kävisikään. Sellaiseen itseluottamukseen en luultavasti koskaan yllä, koska olen elänyt liikaa siinä todellisuudessa missä on saman tasoista utopiaa että omalla mielipiteellä yhtäkkiä olisikin väliä.

Olen tyytyväinen jos pääsen edes siihen tilanteeseen että pystyn puolustamaan tarvittaessa rajojani, uskallan tehdä valintoja ja ilmaista halujani vaikken ole varma siitä jakavatko muut ne, enkä heittäydy kynnysmatoksi vain siksi että niin pääsee pienimmällä tuskalla. 

Hyvin kiteytetty. Itse kuuntelin sivusta erään pariskunnan keskustelua, jonka jäsenistä toinen oli toimivasta perheestä ja toinen ei. Se, jolla oli rakastava perhe, oli sitä mieltä, ettei toisen pitäisi antaa kotoa saamalleen kritiikille mitään painoa, vaikka toinen oli altistunut tuolle samalle kritiikille lapsesta asti ja siksi mm. sairastunut syömishäiriöön. Hänellä ei ollut tällaisesta puolison kohtaamasta ilkeämielisestä kritiikistä kokemusta, joten hän ei lainkaan kyennyt samaistumaan puolisonsa asemaan.

No miten tätä toista sitten auttaa se, että oikein piehtaroi niissä menneissä. Opettelee pääsemään niistä irti. Varsin hyvä sen toisen neuvo oli. Mikäli tämä toinen ei ota siitä vaaria on enemmän kuin todennäköistä, että ero tulee kun se tounen ei jaksa riippakiveä enää raahata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät käyttäytyisi muita kohtaan mielivaltaisesti, elleivät kokisi olevansa suhteessa toiseen ihmiseen sellaisessa asemassa, että se on mahdollista. Siksi kusipäinen käytös ei ikinä tule tästä maailmasta loppumaan, yritti sen kohteeksi joutunut mitä tahansa.

Ihmiset, jotka pitävät kiinni omista rajoistaan, eivät päästä toisia sellaiseen asemaan, että mielivaltainen käyttäytyminen olisi mahdollista. 

Valitettavasti vaikka tietää missä omat rajat menee, niin kukaan ei niillä pysty kontrolloimaan toista ihmistä.

Kyllä se tarpeeksi k usipäinen ja vahva persooona jatkaa mielivaltaista käytöstä just niin pitkään, kunnes saa opetuksen tai kohtaa vahvempansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät käyttäytyisi muita kohtaan mielivaltaisesti, elleivät kokisi olevansa suhteessa toiseen ihmiseen sellaisessa asemassa, että se on mahdollista. Siksi kusipäinen käytös ei ikinä tule tästä maailmasta loppumaan, yritti sen kohteeksi joutunut mitä tahansa.

Ihmiset, jotka pitävät kiinni omista rajoistaan, eivät päästä toisia sellaiseen asemaan, että mielivaltainen käyttäytyminen olisi mahdollista. 

Eli siis sinusta on ihmisen oma vika, jos kadulla joku ryöstää ja pahoinpitelee? Olet epäempaattinen kusipää.

Tässä puhutaan nyt ihmissuhteista eikä rikoksista. 

Paasaan nyt vielä..

"Kiusatun stigma" voi osaltaan johtua myös siitä, että kun ja jos koulua tästä syystä vaihdetaan, kiusattu on aina uusi. Ryhmät ja kaveripiirit ovat jo ehtineet muilla muodostua.

Rikosoikeusjärjestelmäkin perustuu osaltaan siihen, että yritetään arvioida onko uhri vaikuttanut jotenkin kohtaloonsa.

On turvallista ajatella, että itse pystyy vaikuttamaan asioihin. Siksi meidän on helpompaa ajatella, että "uhreissa" tai syrjityissä on jotakin vikaa. Ja siksi meidän on helpompaa olla "voittajien" puolella silloinkin kun käyttäytyvät ku**päisesti, koska haluamme identifioitua heihin.

Sitten se osa jota on hieman vaikea myöntää. Vaikka en ole kokenut suoraa kiusaamista tai hylkimistä, niin jonkinlaista ulkopuolisuutta kuitenkin..

Tämä ei välttämättä koska ap:ta tai muita, mutta on asia jota ehkä kannattaisi yrittää tarkastella rehellisesti.

Olen omalta kohdaltani huomannut, että kaltaiseni eivät kelpaa edes toisilleen.

Meitä löytyy kyllä porukoista, mutta ne ovat niitä jotka ovat tehneet valinnan kärsiä mieluumin siihen kuulumisen ehdoista kuin yksinäisyydestä.

Se miksi me jäädään ulkopuolisiksi on se, että ehkä alitajuisesti toivotaan, että muut olisivat enemmän kaltaisiamme haluamatta sopeutua sosiaalisiin peleihin. Ja toisaalta emme kelpaa toisillemme, koska siitä huolimatta haluaisimme olla vähän enemmän kuin ne muut. Kuulua laumaan, mutta omilla ehdoillamme ja omana itsenämme.

Se on kyllä jossain määrin erillaisuudeksi luokiteltavaa, mutta ei sellaisia ulkoisia tekijöitä kuten tässä ketjussa on mainittu. Ujous, besserwisseröinti tms. Ei tee kenestäkään automaattisesti ulkopuolista.

Tavallaan voisi ajatella, että vika on tässä asiassa maailmassa. Ei ominaisuuksissamme.

Useimmat pystyvät vaihtelemaan roolia mennen tullen, näkemättä juurikaan moraalisia tms. ristiriitoja itsensä ja laumakäyttäytymisen välillä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät käyttäytyisi muita kohtaan mielivaltaisesti, elleivät kokisi olevansa suhteessa toiseen ihmiseen sellaisessa asemassa, että se on mahdollista. Siksi kusipäinen käytös ei ikinä tule tästä maailmasta loppumaan, yritti sen kohteeksi joutunut mitä tahansa.

Ihmiset, jotka pitävät kiinni omista rajoistaan, eivät päästä toisia sellaiseen asemaan, että mielivaltainen käyttäytyminen olisi mahdollista. 

Eli siis sinusta on ihmisen oma vika, jos kadulla joku ryöstää ja pahoinpitelee? Olet epäempaattinen kusipää.

Kyllä jos menet ja näyttelet tavaroitasi tai rahojasi . Mitä muuta voit odottaa? Onko se oukein. No ei. Mutta toisaalta omilla toimillaan voi sen ennaltaehkäistä. .eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Luultavasti kotoa opittu malli, pienestä asti oppinut että ihan turha sanoa mitä haluaa koska se ei joko toteudu kumminkaan tai toteutuu, mutta sitten siitä tulee valitusta ja nillitystä. Mun exällä oli paljon tota, oli alkoholistiperheen lapsi ja opetellut pienestä miellyttämään oikukkaita alkoholistivanhempia.

Olen alkoholisti- ja mt-ongelmaisesta perheestä ja tunnistan tämän piirteen itsestäni. Lapsena mielipiteelläni ei ollut väliä. Sitä ehkä kysyttiin, mutta sillä ei ollut vaikutusta mihinkään.  Eikä edes niin päin ettei haluillani ollut vaikutusta, vaan myös niin että ihmiset tekivät asioita jotka minusta olivat pelottavia tai muuten vaan kamalia vaikka olin sanonut siitä.  Sitten jos yritin "asettaa rajoja" vaikka miten terveisiin kohtiin, siitä seurasi totaaliset raivarit.

Nyt kun olen alkanut tiedostaa miten epänormaaleissa oloissa kasvoin, olen myös opetellut asettamaan rajoja. Se ei ole helppoa. Huomaan yhä yllättyväni siitä että rajojani kunnioitetaan, en saa kritiikkiä siitä että valitsen sen vaihtoehdon minkä todella haluan jne. Olen lisäksi huomannut että erittäin hyvissä oloissa kasvaneilla on tavallaan päinvastainen olo: itseluottamus on huipussaan koska on totuttu siihen että asiat menee aina oman mielen mukaan, tai ainakin omalla mielipiteellä on vaikutusta lopputulokseen. Mieleen ei edes tule se vaihtoehto ettei niin joskus kävisikään. Sellaiseen itseluottamukseen en luultavasti koskaan yllä, koska olen elänyt liikaa siinä todellisuudessa missä on saman tasoista utopiaa että omalla mielipiteellä yhtäkkiä olisikin väliä.

Olen tyytyväinen jos pääsen edes siihen tilanteeseen että pystyn puolustamaan tarvittaessa rajojani, uskallan tehdä valintoja ja ilmaista halujani vaikken ole varma siitä jakavatko muut ne, enkä heittäydy kynnysmatoksi vain siksi että niin pääsee pienimmällä tuskalla. 

Hyvin kiteytetty. Itse kuuntelin sivusta erään pariskunnan keskustelua, jonka jäsenistä toinen oli toimivasta perheestä ja toinen ei. Se, jolla oli rakastava perhe, oli sitä mieltä, ettei toisen pitäisi antaa kotoa saamalleen kritiikille mitään painoa, vaikka toinen oli altistunut tuolle samalle kritiikille lapsesta asti ja siksi mm. sairastunut syömishäiriöön. Hänellä ei ollut tällaisesta puolison kohtaamasta ilkeämielisestä kritiikistä kokemusta, joten hän ei lainkaan kyennyt samaistumaan puolisonsa asemaan.

No miten tätä toista sitten auttaa se, että oikein piehtaroi niissä menneissä. Opettelee pääsemään niistä irti. Varsin hyvä sen toisen neuvo oli. Mikäli tämä toinen ei ota siitä vaaria on enemmän kuin todennäköistä, että ero tulee kun se tounen ei jaksa riippakiveä enää raahata.

Vaikeista kokemuksista ei pääse eroon, ellei niitä käsittele. Tuollainen on puolison kokemusten mitätöintiä ja varmasti vaikuttaa kielteisesti suhteeseen.

Mussa ainakin on jotain sellaisia itsestä riippumattomia asioita, joita ihmiset pitää outoina. Esimerkiksi se, etten halua nähdä perhettäni, vaikka olen muuttanut kotoa 2v sitten ja näennäisesti asuin koko lukioajan ihan mukavasti kotona, vanhemmat maksoivat, eikä minua edes lyöty tms kuritettu. Perheestäni vain huokuu niin negatiivinen ilmapiiri ja se, että vanhemmat inhoavat toisiaan mutta ovat yhdessä rahan ja elintason takia. Lisäksi se, että ovat epäkypsiä eivätkä osaa käsitellä omaa pettymystään, pahaa oloaan ja patoumiaan jonkun ammattihenkilön kanssa vaan huokuvat sitä ympärilleen ja lapset aistivat sen ja oireilevat.

Tuommoiset "saan vain heistä pahoja fiiliksiä" -selittelyt ovat kummastuttaneet lähempiäkin ystäviä, etenkin nyt joulusuunnitelmien ollessa puheena, kun aiheeksi nousee se, että aion olla joulun opiskelukaupungissani enkä vastata perheen jouluateriakutsuihin. Vaikka muuten olen mukava ja menevä ihminen ja kaiken kaikkiaan normaali mielestäni, niin tuo särö kulisseissa saa kai monet varpailleen, koska niin ei vain kuulu olla.