Miksi jotkut ihmiset ovat hylkiöitä, esim. minä?

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Tämä. Pahuudella on ihmisen kasvot.

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.

Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa. 

- ei ap

Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.

No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.

Et taida edes nähdä miten paljon lapsesi näkee vaivaa kelvatakseen sinulle? Mikä vaivaa ihmistä, joka ei kykene arvostamaan omaa lastaan? Tyytymättömyys omaan itseen ja omaan elämään? Kenessäkään muussakaan ei kyetä näkemään mitään hyvää?

Tämähän ei ole mikään kelpaamiskysymys. Kysymys on siitä, että lapselle annetaan mahdollisuus kehittyä tälläkin osa-alueella, niin ettei tule kaksikymppisenä vinkumaan av-palstalle omaa kelpaamottumaattaan ja muiden ihmisten ilkeyttä. Sosiaalisia taitoja voi ja pitää opetella. Jos sinulle ei niitä jo kotona ole opetettu, sinun pitää niitä itse ymmärtää kehittää.

Miten lapsesk pärjäämistä myöhemmissä ihmissuhteissa kehittää se kokemus, etteivät edes omat vanhemmat pitäneet hänestä, vaan näkivät hänessä pelkän henkilökohtaisen kehittämishankkeensa?

Kaikkia lapsia kasvatetaan. Se on vanhempien tehtävä. Minulla on vuoden ikäerolla tytär ja poika. Esim leikkikentällä lasten luonteet tuli esiin. Poikani meni iloisesti avoimin mielin esittäytymään ja juttelemaan toisten hänelle tuntemattomien lasten kanssa ja sai joka kerran uusia leikkikavereita. Vuotta vanhempi sisarensa taas oli ujompi ja varautuneempi ja hän tarkkaili tilannetta aina aluksi ulkopuolelta. Tottakai häntä oli opetettava ja rojhkaistava miten sinne leikkiin pääsee mukaan. Nykyisin hänelläkään ei ole mitään vaikeuksia saada esim uudessa koulussa kavereita.

Miellät rohkaisun samaksi asiaksi, kuin että vanhempi suoraan moittii lapsensa persoonaa vääränlaiseksi?

Missä olen sanonut, että moitin lastani? Moittiminen on ihan sun päässäsi ja kertoo vaan ikävällä tavalla sinusta. Itse sanoin opettavani, tukevani ja kannustavani. Se, että neuvotaan ei tarkoita, että moititaan tai ettei lapsi kelpaisi. Sinun kyllä kannattaisi mennä vaikkapa jollekin psykologille purkamaan noita traumojasi.

Miksi olet sitä mieltä, että lapsesi ei yritä tarpeeksi? Oletko itse taipuvainen alisuorittamaan ja uskot muiden toimivan samoin?

Sinun mielestäsi on yrittämistä jos yksi vaan katselee syrjästä vaikka mieli tekisi mennä itsekkin mukaan. On ok olla ujo ja varautunut, mutta kyllä sitä täytyy oppia itsekkin toimimaan. Aikuisella on tuossakin tilanteessa toimia niin, että kaikki tukevat hyväksytyksi leikkiin.

Mikähän vaihe sinun kasvatuksessasi on jäänyt tekemättä?

Sinällään jo yksittäinen vaikea asia, esimerkiksi alkoholistivanhempien vaikutus lapsen persoonan kehitykseen voi aiheuttaa sen, että muutkin ottavat lapsen ikävän kohtelun uhriksi. Yhteisö purkaa sosiaalista painetta lyömällä osan sen jäsenistä maahan. Niitä ovat ne, jotka jo valmiiksi vaikuttavat olevan jotenkin heikoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.

Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa. 

- ei ap

Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.

No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.

Et taida edes nähdä miten paljon lapsesi näkee vaivaa kelvatakseen sinulle? Mikä vaivaa ihmistä, joka ei kykene arvostamaan omaa lastaan? Tyytymättömyys omaan itseen ja omaan elämään? Kenessäkään muussakaan ei kyetä näkemään mitään hyvää?

Tämähän ei ole mikään kelpaamiskysymys. Kysymys on siitä, että lapselle annetaan mahdollisuus kehittyä tälläkin osa-alueella, niin ettei tule kaksikymppisenä vinkumaan av-palstalle omaa kelpaamottumaattaan ja muiden ihmisten ilkeyttä. Sosiaalisia taitoja voi ja pitää opetella. Jos sinulle ei niitä jo kotona ole opetettu, sinun pitää niitä itse ymmärtää kehittää.

Miten lapsesk pärjäämistä myöhemmissä ihmissuhteissa kehittää se kokemus, etteivät edes omat vanhemmat pitäneet hänestä, vaan näkivät hänessä pelkän henkilökohtaisen kehittämishankkeensa?

Kaikkia lapsia kasvatetaan. Se on vanhempien tehtävä. Minulla on vuoden ikäerolla tytär ja poika. Esim leikkikentällä lasten luonteet tuli esiin. Poikani meni iloisesti avoimin mielin esittäytymään ja juttelemaan toisten hänelle tuntemattomien lasten kanssa ja sai joka kerran uusia leikkikavereita. Vuotta vanhempi sisarensa taas oli ujompi ja varautuneempi ja hän tarkkaili tilannetta aina aluksi ulkopuolelta. Tottakai häntä oli opetettava ja rojhkaistava miten sinne leikkiin pääsee mukaan. Nykyisin hänelläkään ei ole mitään vaikeuksia saada esim uudessa koulussa kavereita.

Miellät rohkaisun samaksi asiaksi, kuin että vanhempi suoraan moittii lapsensa persoonaa vääränlaiseksi?

Missä olen sanonut, että moitin lastani? Moittiminen on ihan sun päässäsi ja kertoo vaan ikävällä tavalla sinusta. Itse sanoin opettavani, tukevani ja kannustavani. Se, että neuvotaan ei tarkoita, että moititaan tai ettei lapsi kelpaisi. Sinun kyllä kannattaisi mennä vaikkapa jollekin psykologille purkamaan noita traumojasi.

Miksi olet sitä mieltä, että lapsesi ei yritä tarpeeksi? Oletko itse taipuvainen alisuorittamaan ja uskot muiden toimivan samoin?

Sinun mielestäsi on yrittämistä jos yksi vaan katselee syrjästä vaikka mieli tekisi mennä itsekkin mukaan. On ok olla ujo ja varautunut, mutta kyllä sitä täytyy oppia itsekkin toimimaan. Aikuisella on tuossakin tilanteessa toimia niin, että kaikki tukevat hyväksytyksi leikkiin.

Mikähän vaihe sinun kasvatuksessasi on jäänyt tekemättä?

Mikset anna lapsellesi tilaa kehittyä omaan tahtiinsa ja mennä mukaan siinä vaiheessa, kun hän itse on siihen valmis?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä nämä hyvät ominaisuudet eivät näy ja välity niille kanssaihmisille sellaisena kuin hän kuvittelee. Kenen syy ja kuka voi asian korjata. No ainoastaan ap itse muuttamalla käyttäytymistään ja suhtautumistaan.

Olet missannut koko pointin. Ne "hyvät ominaisuudet" ovat juuri niitä, jotka johtavat sosiaaliseksi hylkiöksi tulemista. Jos ei halua olla erakko, pitää omaksua "huonoja ominaisuuksia".

Höpöhöpö. Tottakai esim työpaikalla ja kaveriporukassa on mukavampaa jos ihmiset ovat hyviä toisilleen. Jos tulet uutena ihmisenä mukaan, et voi olettaa, että toiset heti sinulle lämpenee. Se tutustuminen kestää, eikä sitä pysty pakottamaan. Mulkuista ei tykkää kukaan.

Mlkuista tykkää yllättävän moni. Mulkuilla on parisuhteita, ystäviä, valtaa, tukijoukkoja, hyvä asema työelämässä.

Mulkku tosin pitää itseään hyvänä tyyppinä, kuten useimmat muutkin itseään.

Mulkkua erottaa hyljeksyistä se, että mulkku on pystynyt uskottelemaan muille olevansa korvaamaton, että mulkun käytökselle on oikeutuksensa. Kuten hyvän aseman omaavan ihmisen sietääkin olla vähän mulkku tai että mulkku on hyvä tyyppi, vaikka onkin mulkku.

Vähintäänkin mulkkua pitää sietää, jos ei halua itse hyljeksityksi tai vaarana on, että muuten mulkku tekee elämästä sietämätöntä.

Mulkut eivät ole ole kuitenkaan pelottavia, vaan ne jotka valitsevat olla sokeita.

Näitten harhojen jälkeen onkin selvää, miksi itse et oikein sopeudu porukoihin. Kannattaa varmaan sinunkin työstää noita asioita jonkun ammattiauttajan kanssa.

Kiitos vinkistä, en tosin koe olevani sopeutumaton.

Kommenttisi kyllä tuki sanomaani, kiitos siitä.

No kyllä se kertoo aika karua tarinaa sinusta ja asenteistasi jos useinkin koet muiden ihmisten olevan mulkkuja. Varsinkin omassa ystäväpiirissäsi tai työyhteisössäsi.

Niin no tämä yks kuspää onnistui eristämään minut aika täydellisesti tutuista ihmisistä, joten olihan siinä osallisena aika monta hangaround jäsentä. Mutta teki tosiaan varovaiseksi muita ihmisiä kohtaan, varmaan liiankin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Myös kilttien ja ystävällisten ihmisten pitää laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi alistuvalle muita miellyttävälle lapaselle, jota voi toiset kohdella miten haluavat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Myös kilttien ja ystävällisten ihmisten pitää laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi alistuvalle muita miellyttävälle lapaselle, jota voi toiset kohdella miten haluavat. 

Helpommin sanottu kuin tehty, jos ihmiseltä on otettu luulot pois jo lapsuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Vierailija kirjoitti:

Niin no tämä yks kuspää onnistui eristämään minut aika täydellisesti tutuista ihmisistä, joten olihan siinä osallisena aika monta hangaround jäsentä. Mutta teki tosiaan varovaiseksi muita ihmisiä kohtaan, varmaan liiankin kanssa.

Tuo on ikävää eikä edes kovin harvinaista. Sama ilmiö kuin epäluottamuksessa kumppania kohtaan, jos edellinen kumppani on ollut uskoton. Toisen ihmisen teot laitetaan oletuksena uusienkin ihmisten tuleviksi teoiksi ja sen vuoksi suhtaudutaan kaikkiin varovaisesti. Valitettavasti tuo ennakkoluuloinen asenne kalahtaa yleensä vain omaan nilkkaan, koska toinen ihminen saa kaverinsa ja ystävänsä muualtakin kuin ennakkoluuloisista ihmisistä. 

Se on ihan jokaisen oma syy, kaikki muut ovat täydellisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Myös kilttien ja ystävällisten ihmisten pitää laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi alistuvalle muita miellyttävälle lapaselle, jota voi toiset kohdella miten haluavat. 

Helpommin sanottu kuin tehty, jos ihmiseltä on otettu luulot pois jo lapsuudessa.

Tietenkin, mutta ei se ole niiden ihmisten vika, joita tapaa myöhemmin elämässään. 

Vähän samoja fiiliksiä. Olen lapsesta asti ollut huomaavainen, kiltti ja yrittänyt ottaa kaikki huomioon ja mukaan esim. porukkaan tai leikkeihin. Lapsena myös puolustin kiusattuja. Usein kävi kuitenkin niin, että itse jäin porukan ulkopuolelle ja esim. ala-asteella eräs puolustamani kiusattu alkoikin kaveerata kiusaajiensa kanssa ja kiusata minua! Tuntuu, että tytöillä on porukoissaan erikoisia käyttäytymissääntöjä ja nokkimisjärjestyksiä, joita en ole ikinä ymmärtänyt. Ehkä siitä onkin johtunut se, että esim. kouluaikoina muut tytöt usein karsastivat seuraani. Silloin tuntui kurjalta, mutta enää en välitä.

Sama jatkuu nyt aikuisena. Minulla on toki puoliso ja muutama hyvä ystävä, mutta mikään porukkatyyppi en ole vieläkään. Työpaikalla tulen kyllä kaikkien kanssa toimeen ja olen menossa mukana, mutta pienten sisäpiiriporukoiden juorukerhoihin minua ei ole otettu sisälle. Enkä haluaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.

Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa. 

- ei ap

Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.

No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.

Et taida edes nähdä miten paljon lapsesi näkee vaivaa kelvatakseen sinulle? Mikä vaivaa ihmistä, joka ei kykene arvostamaan omaa lastaan? Tyytymättömyys omaan itseen ja omaan elämään? Kenessäkään muussakaan ei kyetä näkemään mitään hyvää?

Tämähän ei ole mikään kelpaamiskysymys. Kysymys on siitä, että lapselle annetaan mahdollisuus kehittyä tälläkin osa-alueella, niin ettei tule kaksikymppisenä vinkumaan av-palstalle omaa kelpaamottumaattaan ja muiden ihmisten ilkeyttä. Sosiaalisia taitoja voi ja pitää opetella. Jos sinulle ei niitä jo kotona ole opetettu, sinun pitää niitä itse ymmärtää kehittää.

Miten lapsesk pärjäämistä myöhemmissä ihmissuhteissa kehittää se kokemus, etteivät edes omat vanhemmat pitäneet hänestä, vaan näkivät hänessä pelkän henkilökohtaisen kehittämishankkeensa?

Kaikkia lapsia kasvatetaan. Se on vanhempien tehtävä. Minulla on vuoden ikäerolla tytär ja poika. Esim leikkikentällä lasten luonteet tuli esiin. Poikani meni iloisesti avoimin mielin esittäytymään ja juttelemaan toisten hänelle tuntemattomien lasten kanssa ja sai joka kerran uusia leikkikavereita. Vuotta vanhempi sisarensa taas oli ujompi ja varautuneempi ja hän tarkkaili tilannetta aina aluksi ulkopuolelta. Tottakai häntä oli opetettava ja rojhkaistava miten sinne leikkiin pääsee mukaan. Nykyisin hänelläkään ei ole mitään vaikeuksia saada esim uudessa koulussa kavereita.

Miellät rohkaisun samaksi asiaksi, kuin että vanhempi suoraan moittii lapsensa persoonaa vääränlaiseksi?

Missä olen sanonut, että moitin lastani? Moittiminen on ihan sun päässäsi ja kertoo vaan ikävällä tavalla sinusta. Itse sanoin opettavani, tukevani ja kannustavani. Se, että neuvotaan ei tarkoita, että moititaan tai ettei lapsi kelpaisi. Sinun kyllä kannattaisi mennä vaikkapa jollekin psykologille purkamaan noita traumojasi.

Miksi olet sitä mieltä, että lapsesi ei yritä tarpeeksi? Oletko itse taipuvainen alisuorittamaan ja uskot muiden toimivan samoin?

Sinun mielestäsi on yrittämistä jos yksi vaan katselee syrjästä vaikka mieli tekisi mennä itsekkin mukaan. On ok olla ujo ja varautunut, mutta kyllä sitä täytyy oppia itsekkin toimimaan. Aikuisella on tuossakin tilanteessa toimia niin, että kaikki tukevat hyväksytyksi leikkiin.

Mikähän vaihe sinun kasvatuksessasi on jäänyt tekemättä?

Mikset anna lapsellesi tilaa kehittyä omaan tahtiinsa ja mennä mukaan siinä vaiheessa, kun hän itse on siihen valmis?

Hohhoijaa. Kyllähän tässäkin ketjussa näkee miten käy kun lapsia ei tueta ja kannusteta. Oma tyttäreni ei saanut sielulleen vaurioita vaan päinvastoin oppi miten toisten kanssa toimitaan. ja on nykyisin itsevarma, sosiaalinen lukiolainen.

Vierailija kirjoitti:

Vähän samoja fiiliksiä. Olen lapsesta asti ollut huomaavainen, kiltti ja yrittänyt ottaa kaikki huomioon ja mukaan esim. porukkaan tai leikkeihin. Lapsena myös puolustin kiusattuja. Usein kävi kuitenkin niin, että itse jäin porukan ulkopuolelle ja esim. ala-asteella eräs puolustamani kiusattu alkoikin kaveerata kiusaajiensa kanssa ja kiusata minua! Tuntuu, että tytöillä on porukoissaan erikoisia käyttäytymissääntöjä ja nokkimisjärjestyksiä, joita en ole ikinä ymmärtänyt. Ehkä siitä onkin johtunut se, että esim. kouluaikoina muut tytöt usein karsastivat seuraani. Silloin tuntui kurjalta, mutta enää en välitä.

Sama jatkuu nyt aikuisena. Minulla on toki puoliso ja muutama hyvä ystävä, mutta mikään porukkatyyppi en ole vieläkään. Työpaikalla tulen kyllä kaikkien kanssa toimeen ja olen menossa mukana, mutta pienten sisäpiiriporukoiden juorukerhoihin minua ei ole otettu sisälle. Enkä haluaisikaan.

Mä olen aina päässyt helposti sisään porukoihin, mutta olen itse aina päättänyt, millaisiin porukoihin. Ja ihan kuten sinäkin, minäkään en ole halunnut mukaan mihinkään juorukerhoihin. Olen kiinnostuneempi asioista, ilmiöistä ja tekemisestä kuin ihmisistä ja ihmissuhteista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Myös kilttien ja ystävällisten ihmisten pitää laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi alistuvalle muita miellyttävälle lapaselle, jota voi toiset kohdella miten haluavat. 

Helpommin sanottu kuin tehty, jos ihmiseltä on otettu luulot pois jo lapsuudessa.

Tietenkin, mutta ei se ole niiden ihmisten vika, joita tapaa myöhemmin elämässään. 

Jos käyttää muita hyväkseen, niin se on aina silloin oma vika eikä sen, jolle on jostain syystä hankalaa laittaa vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Niin no tämä yks kuspää onnistui eristämään minut aika täydellisesti tutuista ihmisistä, joten olihan siinä osallisena aika monta hangaround jäsentä. Mutta teki tosiaan varovaiseksi muita ihmisiä kohtaan, varmaan liiankin kanssa.

Tämä tapahtui koska et itse tehnyt mitään ja nostanut kissaa pöydälle tuttaviesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.

Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa. 

- ei ap

Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.

No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.

Et taida edes nähdä miten paljon lapsesi näkee vaivaa kelvatakseen sinulle? Mikä vaivaa ihmistä, joka ei kykene arvostamaan omaa lastaan? Tyytymättömyys omaan itseen ja omaan elämään? Kenessäkään muussakaan ei kyetä näkemään mitään hyvää?

Tämähän ei ole mikään kelpaamiskysymys. Kysymys on siitä, että lapselle annetaan mahdollisuus kehittyä tälläkin osa-alueella, niin ettei tule kaksikymppisenä vinkumaan av-palstalle omaa kelpaamottumaattaan ja muiden ihmisten ilkeyttä. Sosiaalisia taitoja voi ja pitää opetella. Jos sinulle ei niitä jo kotona ole opetettu, sinun pitää niitä itse ymmärtää kehittää.

Miten lapsesk pärjäämistä myöhemmissä ihmissuhteissa kehittää se kokemus, etteivät edes omat vanhemmat pitäneet hänestä, vaan näkivät hänessä pelkän henkilökohtaisen kehittämishankkeensa?

Kaikkia lapsia kasvatetaan. Se on vanhempien tehtävä. Minulla on vuoden ikäerolla tytär ja poika. Esim leikkikentällä lasten luonteet tuli esiin. Poikani meni iloisesti avoimin mielin esittäytymään ja juttelemaan toisten hänelle tuntemattomien lasten kanssa ja sai joka kerran uusia leikkikavereita. Vuotta vanhempi sisarensa taas oli ujompi ja varautuneempi ja hän tarkkaili tilannetta aina aluksi ulkopuolelta. Tottakai häntä oli opetettava ja rojhkaistava miten sinne leikkiin pääsee mukaan. Nykyisin hänelläkään ei ole mitään vaikeuksia saada esim uudessa koulussa kavereita.

Miellät rohkaisun samaksi asiaksi, kuin että vanhempi suoraan moittii lapsensa persoonaa vääränlaiseksi?

Missä olen sanonut, että moitin lastani? Moittiminen on ihan sun päässäsi ja kertoo vaan ikävällä tavalla sinusta. Itse sanoin opettavani, tukevani ja kannustavani. Se, että neuvotaan ei tarkoita, että moititaan tai ettei lapsi kelpaisi. Sinun kyllä kannattaisi mennä vaikkapa jollekin psykologille purkamaan noita traumojasi.

Miksi olet sitä mieltä, että lapsesi ei yritä tarpeeksi? Oletko itse taipuvainen alisuorittamaan ja uskot muiden toimivan samoin?

Sinun mielestäsi on yrittämistä jos yksi vaan katselee syrjästä vaikka mieli tekisi mennä itsekkin mukaan. On ok olla ujo ja varautunut, mutta kyllä sitä täytyy oppia itsekkin toimimaan. Aikuisella on tuossakin tilanteessa toimia niin, että kaikki tukevat hyväksytyksi leikkiin.

Mikähän vaihe sinun kasvatuksessasi on jäänyt tekemättä?

Mikset anna lapsellesi tilaa kehittyä omaan tahtiinsa ja mennä mukaan siinä vaiheessa, kun hän itse on siihen valmis?

Hohhoijaa. Kyllähän tässäkin ketjussa näkee miten käy kun lapsia ei tueta ja kannusteta. Oma tyttäreni ei saanut sielulleen vaurioita vaan päinvastoin oppi miten toisten kanssa toimitaan. ja on nykyisin itsevarma, sosiaalinen lukiolainen.

Mahtavaa, peräti yksi myönteinen esimerkki käytössä. Ja kuinka moni olisikaan toivonut vanhempien antavan tilaa omalle henkilökohtaiselle kasvulle?