Miksi jotkut ihmiset ovat hylkiöitä, esim. minä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Myös kilttien ja ystävällisten ihmisten pitää laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi alistuvalle muita miellyttävälle lapaselle, jota voi toiset kohdella miten haluavat. 

Helpommin sanottu kuin tehty, jos ihmiseltä on otettu luulot pois jo lapsuudessa.

Tietenkin, mutta ei se ole niiden ihmisten vika, joita tapaa myöhemmin elämässään. 

Jos käyttää muita hyväkseen, niin se on aina silloin oma vika eikä sen, jolle on jostain syystä hankalaa laittaa vastaan.

Ikävä kyllä maailmassa on ihmisiä, jotka käyttävät toisia hyväkseen. Sen vuoksi ihan jokaisen on asetettava omat rajansa tai muuten tulee hyväksikäytetyksi. Kukaan muu ei voi niitä rajoja asettaa kuin yksilö itse. Ethän sä kotoa lähtiessäsikään jätä ulko-ovea auki ajatellen, että se on vain varkaan syytä, jos omaisuutesi katoaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Kaikki eivät ole samanlaisia. Miksi tuosta ei voitu sanoa jos kerta häiritsi? Itse olen lapsesta asti huomannut että ketään ei kiinosta jos heikoimpia kohdellaan huonosti. Opettajat nauroi partaansa. Kiusaaminen muuttui fyysiseksi. Maksoin hienovaraisesti samalla mitalla takaisin niin jäi vain hyljeksityksi. En juonut, en pilettänyt, en käyttänyt meikkiä enkä juossut poikien perässö kuten muut. Olin se tylsä tyyppi.

Aikuisena taas ei ole tarvetta esittää kovista, juominen ei kannata koska saatan itseni tappaa oikeasti. En välitä juoruilla,olla ilkeä, polkea toisia maahan. Minulla kestää aikani oppia talon tavoille ja aina odotetaan että oppisin salamana kakki samat, niinkuin ne 10 vuotta asiaa tehneet. Muuten ilkutaan, juorutaan julkisesti maille ja mannuille kuinka en osaa.

Minusta on alettu juoruamaan tyhmäksi, ihmiset jotka eivät minua tunne menee siihen matkaan. Siis aikuset ihmiset ja vielä ne, jotka ei tunne minusta mitään! Mitä enemmän alan pitämään puoliani, sitä suurempaa mölyä piettävät, yrittäen painaa minua yhtä alas kuin ennen olin. En silti suostu muuttumaan aikuseksk teiniksi, mitä nämä ovat vaan haluan oppia ajattelemaan omilla aivoillani, enkä muiden. En tiedä olenko sinusta sitten tällainen nössö, mutta olen ollut. Minusta niillä nössöilläkin on oikeus hyvään lämään. Miksi me aikuiset ei osata pitää heikoimöien puolia? Meidänhän pitäisi olla lapsille se esikuva, mutta miksi me muututaankin itse lapsiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä nämä hyvät ominaisuudet eivät näy ja välity niille kanssaihmisille sellaisena kuin hän kuvittelee. Kenen syy ja kuka voi asian korjata. No ainoastaan ap itse muuttamalla käyttäytymistään ja suhtautumistaan.

Olet missannut koko pointin. Ne "hyvät ominaisuudet" ovat juuri niitä, jotka johtavat sosiaaliseksi hylkiöksi tulemista. Jos ei halua olla erakko, pitää omaksua "huonoja ominaisuuksia".

Höpöhöpö. Tottakai esim työpaikalla ja kaveriporukassa on mukavampaa jos ihmiset ovat hyviä toisilleen. Jos tulet uutena ihmisenä mukaan, et voi olettaa, että toiset heti sinulle lämpenee. Se tutustuminen kestää, eikä sitä pysty pakottamaan. Mulkuista ei tykkää kukaan.

Mlkuista tykkää yllättävän moni. Mulkuilla on parisuhteita, ystäviä, valtaa, tukijoukkoja, hyvä asema työelämässä.

Mulkku tosin pitää itseään hyvänä tyyppinä, kuten useimmat muutkin itseään.

Mulkkua erottaa hyljeksyistä se, että mulkku on pystynyt uskottelemaan muille olevansa korvaamaton, että mulkun käytökselle on oikeutuksensa. Kuten hyvän aseman omaavan ihmisen sietääkin olla vähän mulkku tai että mulkku on hyvä tyyppi, vaikka onkin mulkku.

Vähintäänkin mulkkua pitää sietää, jos ei halua itse hyljeksityksi tai vaarana on, että muuten mulkku tekee elämästä sietämätöntä.

Mulkut eivät ole ole kuitenkaan pelottavia, vaan ne jotka valitsevat olla sokeita.

Näitten harhojen jälkeen onkin selvää, miksi itse et oikein sopeudu porukoihin. Kannattaa varmaan sinunkin työstää noita asioita jonkun ammattiauttajan kanssa.

Kiitos vinkistä, en tosin koe olevani sopeutumaton.

Kommenttisi kyllä tuki sanomaani, kiitos siitä.

No kyllä se kertoo aika karua tarinaa sinusta ja asenteistasi jos useinkin koet muiden ihmisten olevan mulkkuja. Varsinkin omassa ystäväpiirissäsi tai työyhteisössäsi.

Tästähän on esimerkkejä päivittäin julkisuudessakin miten tietyt ihmiset ovat saaneet sikailla vuosia ilman, että kukaan on halunnut puuttua asiaan. Viimeisimpinä eräs toimittaja. Palkittu, hauska seuramies ja noh, mulkku. Ja melko varmaa on, että suuri osa ei koskaan joudu vastuuseen mulkkuudestaan.

Tietyt samat kuviot ja kaavat on huomattavissa ihan kaikkialla.

Omissakin yhteissöissäni. Oikeista epäkohdista ei saisi puhua. Toisaalta uskon, että kyseessä voi olla oma persoonani, joku muu otettaisiin sen sijaan vakavasti. En välitä sellaista karismaa tai itsevarmuutta, joka houkuttaisi ihmisiä puolelleni. Sen sijaan saan usein "epävirallista" hyväksyntää, rehellisimmät tulevat kertomaan minulle "salaa", että ovat puolellani/samaa mieltä, mutta eivät syystä tai toisesta uskalla antaa tunnustusta julkisesti ja osa tulee muuten vain taputtelemaan olalle kun muut eivät ole näkemässä. Tämän taitaa olla yleisin ihmistyyppi.

Toisena ovat itseensä keskittyjät. Ne jotka tekevät selväksi, että mikään mikä ympärillä tapahtuu ei kiinnosta ja tuomitsevat kaiken "turhan draaman" ja haluavat keskittyä vain omaan työskentelyynsä. Usein nämä ovat niitä, joita yhteisöissä kunnioitetaan ja joilla on se painavin viimeinen sana. Ongelmana on vain se, että ehkä tietoisen valinnan kautta, mutta myös aseman heitä eivät muiden kohtaamat epäkohdat yleensä edes kosketa.

Ja tietenkin mulkut ja niiden sokeat seuraajat. Seuraajille mulkku on hyvä tyyppi ja he nauttivat saadessaan olla osa mulkun piiriä. Seuraajat eivät välttämättä ole ikäviä ihmisiä, mutta eivät oikein ymmärrä omassa, saati mullkun käytöksessä mitään väärää. Jos hyvin käy seuraajat saattavat löytää idolikseen, jonkun mulkkua mukavamman tyypin ja näin ollen se heijastuu positiivisesti myös omaan käytökseen.

Ryhmädynamiikka on muuttuva ja roolit voivat vaihdella aina yhteisöstä riippuen.

On kuitenkin aina olemassa niitä, joilla on enemmän karismaa kuin toisilla. Valittettavasti karisma on harvoin tae oikeeudenmukaisuudesta tai kiltteydestä sen enempää kuin empaattisuus ja mukavuus olisi suosion tae.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Myös kilttien ja ystävällisten ihmisten pitää laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi alistuvalle muita miellyttävälle lapaselle, jota voi toiset kohdella miten haluavat. 

Helpommin sanottu kuin tehty, jos ihmiseltä on otettu luulot pois jo lapsuudessa.

Tietenkin, mutta ei se ole niiden ihmisten vika, joita tapaa myöhemmin elämässään. 

Jos käyttää muita hyväkseen, niin se on aina silloin oma vika eikä sen, jolle on jostain syystä hankalaa laittaa vastaan.

Ikävä kyllä maailmassa on ihmisiä, jotka käyttävät toisia hyväkseen. Sen vuoksi ihan jokaisen on asetettava omat rajansa tai muuten tulee hyväksikäytetyksi. Kukaan muu ei voi niitä rajoja asettaa kuin yksilö itse. Ethän sä kotoa lähtiessäsikään jätä ulko-ovea auki ajatellen, että se on vain varkaan syytä, jos omaisuutesi katoaa. 

Kuulostaa raiskaajan edustajan puolustuspuheelta oikeudessa. "Minihame sai sen aikaan!"

Ongelmana on näissäkin vaan se, että samaistutaan liikaa siihen mitä muut meistä näkevät ja kuulevat.

Samaistamme itsemme toisten mielikuviin ja harhoihin, joiden perusteella he meidät hylkäävät/hyväksyvät. Ovat ilkeitä tai mukavia.

Mielikuvia!!

Esim. Itse en voi kiltille ja vähän typerännäköiselle ulkonäölleni mitään, mutta opettelen olemaan samaistumatta siihen, koska todellinen minä on jotain muuta.

Kaikki ongelmat johtuvat suurimmaksi osaksi tosta harhasta, että ihmiset kuvittelevat olevansa sitä miltä näyttävät.

Vierailija kirjoitti:

Se ainakin on täysi vale, kun sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa

Hyvä alku on, että ymmärrät, että kyse on huijauksesta. Nk. positiivisten ryhmädynaamisten roolien omaksuminen johtaa siihen, että muut kävelevät ylitsesi ja saat paskan elämän. Mitä röyhkeämmin ja itsekkäämmin kohtelet ihmisiä, sitä enemmän kunnioitusta saat. Kiltit tuhotaan.

Olen kanssasi muusta samaa mieltä, paitsi tuosta röyhkeästi ja itsekkäästi käyttäytyvien kunnioittamisesta. Muut ihmiset kyllä herkästi mielistelevät ja hännystelevät niin käyttäytyviä, mutta mistään kunnioituksesta siinä ei ole kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Myös kilttien ja ystävällisten ihmisten pitää laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi alistuvalle muita miellyttävälle lapaselle, jota voi toiset kohdella miten haluavat. 

Helpommin sanottu kuin tehty, jos ihmiseltä on otettu luulot pois jo lapsuudessa.

Tietenkin, mutta ei se ole niiden ihmisten vika, joita tapaa myöhemmin elämässään. 

Jos käyttää muita hyväkseen, niin se on aina silloin oma vika eikä sen, jolle on jostain syystä hankalaa laittaa vastaan.

Ikävä kyllä maailmassa on ihmisiä, jotka käyttävät toisia hyväkseen. Sen vuoksi ihan jokaisen on asetettava omat rajansa tai muuten tulee hyväksikäytetyksi. Kukaan muu ei voi niitä rajoja asettaa kuin yksilö itse. Ethän sä kotoa lähtiessäsikään jätä ulko-ovea auki ajatellen, että se on vain varkaan syytä, jos omaisuutesi katoaa. 

Kuulostaa raiskaajan edustajan puolustuspuheelta oikeudessa. "Minihame sai sen aikaan!"

Btw, minut on raiskattu. Tekijän puolustelu teolleen: "Setä kehotti käymään naisiin aina heti rivakasti käsiksi!" Just... Vähät siitä, että muut sen takia oireilevat psyykkisesti vuosien päästäkin. Ihan kantasuomalainen oli.

Vierailija kirjoitti:

Tee erilaisuudestasi hyve äläkä kerjää hyväksyntää enemmistöltä. Omanarvontuntoista ihmistä katsotaan aina ihaillen.

Miten selität sen, että erilaista ihmistä kuitenkin kiusataan ja haukutaan herkemmin, vaikka kuinka on hyvä itsetunto?

Eiköhän se niin ole, mettä jos tahtoo, että ei kiusata niin silloin ei kannata vetää mitään överiksi.

Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia, että heitä vierastaa. En tiedä johtuuko hajusta, erilaisesta ajattelutavasta, intro/ekstroverttiydestä, jostakusta autismin muodosta vai mistä, mutta ainahan tätä enemmän tai vähemmän tapahtuu. Olin semihylkiö itsekin lapsuuden, nuoruuden ja osan aikuisuuttakin. Ei minulla nytkään juuri kavereita ole, muutama, joiden kanssa olen ns. samalla aaltopituudella. Suurimman osan kansa en ikinä ole tullut oikein juttuun, tuntuu, etten vain pääse samalle taajuudelle heidän kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.

Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa. 

- ei ap

Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.

No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.

Haista nyt kukkanen. Olet surkea vanhempi, jos yrität väkisin muokata toisesta jotain sinun mieliksesi.

Tottakai lasta pitää muokata ja opettaa selviytymään. Hyvät sosiaaliset taidot auttavat tässä. En tee sitä omaksi ilokseni vaan jotta lapseni selviytyisi elämässään eteenpäin ja saisi hyvän itsetunnon. Itseni on kasvatettu hyvin tiukasti ja ankarasti ja lähes täysin ilman mitään kontaktia ikäisiini lapsiin ennen kouluikää, joten katson kyllä ,että vanhemman velvollisuus on sosiaalistaa lapsensa. Niinhän koiranpennuillekkin tehdään, että ne selviytyy yhteiselämästä ihmisten ja toisten koirien kanssa.

Kyllä lasta saa kannustaa menemään tilanteisiin ja ottamaan kontaktia muihin, mutta jos lapsi on luonteeltaan ujo ja arka niin silloin lapsen pitää antaa itse päättää, että meneekö vai ei mene!

Älä ainakaan tuputa lapsellesi sellaista, että "mene nyt ja ole reipas kuten kaikki muutkin, katso nyt mallia kaikista muista ja lopeta tuollainen typerä ujosteleminen"

Tuollaisilla lauseilla saat lapsesi tuntemaan, että hän on jotenkin viallinen kun ei uskalla mennä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

Myös kilttien ja ystävällisten ihmisten pitää laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Kiltti ja ystävällinen ei ole synonyymi alistuvalle muita miellyttävälle lapaselle, jota voi toiset kohdella miten haluavat. 

Helpommin sanottu kuin tehty, jos ihmiseltä on otettu luulot pois jo lapsuudessa.

Tietenkin, mutta ei se ole niiden ihmisten vika, joita tapaa myöhemmin elämässään. 

Jos käyttää muita hyväkseen, niin se on aina silloin oma vika eikä sen, jolle on jostain syystä hankalaa laittaa vastaan.

Ikävä kyllä maailmassa on ihmisiä, jotka käyttävät toisia hyväkseen. Sen vuoksi ihan jokaisen on asetettava omat rajansa tai muuten tulee hyväksikäytetyksi. Kukaan muu ei voi niitä rajoja asettaa kuin yksilö itse. Ethän sä kotoa lähtiessäsikään jätä ulko-ovea auki ajatellen, että se on vain varkaan syytä, jos omaisuutesi katoaa. 

Kuulostaa raiskaajan edustajan puolustuspuheelta oikeudessa. "Minihame sai sen aikaan!"

Höpsistä. Jokaisen pitää asettaa omat rajansa sen vuoksi, että vain itse voi tietää, millaisia asioita kykenee mieltään pahoittamatta katsomaan läpi sormien ja millaisia ei. Otetaan vaikka niinkin yksinkertainen esimerkki kuin viesteihin vastaaminen. Jollekin on ehdottoman tärkeää, että viestiin vastataan vuorokauden sisällä, mieluiten mahdollisimman pian. Toiselle taas on ihan ok, että viestiin - jos siinä ei ollut mitään kiireellistä kysymystä - vastataan vasta muutaman päivän päästä. Itse siis määrittelet, haluatko olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät vastaa sun viesteihisi sellaisessa ajassa, johon sinä edellytät vastattavan. Tai sitten toinen esimerkki eli rahan lainaaminen. Voit aivan itse päättää, kuuluuko rahan lainaaminen kavereille yleensäkään sun periaatteisiisi. Jos ei kuulu, voit aivan hyvin sanoa kysyjälle, että sori, mutta tapanani ei ole lainailla rahaa.  Jos taas kympin pari lainaaminen on sulle ihan ok, voit tietenkin lainata. Paljon puhuttu vastavuoroisuuskin on asia, josta päätät ihan itse. Jos edellytät vastavuoroisuutta, älä tee toistuvasti toiselle palveluksia olettaen, että tämä sitten joskus tekee palveluksia sinulle.  Teet yhden palveluksen ja seuraavan vasta sitten, kun toinen on jo vastavuoroisesti tehnyt sulle palveluksen. Näin näet, toimiiko vastavuoroisuus vai ei. 

Ikävä kyllä joillain ihmisillä on kova tarve saada hyväksyntää muilta ihmisiltä ja ovat sen vuoksi valmiita miellyttämään toisia silloinkin, kun eivät oikeasti haluaisi. Sitten harmitellaan, kun tullaan hyväksikäytetyksi. Pitää opetella sanomaan "ei", koska siten saa hyväksikäyttäjät poistumaan elämästään. 

Tämä on helppo: mua karsastetaan aspergerpiirteiden takia. Assini ei ole mitenkään yleistä tietoa. Jos kertoisin siitä heti alkajaiksi, alettaisiin karsastaa koska as-ihmisiin kohdistuu todella vahvoja ja pitkälti paikkansapitämättömiä ennakkoluuloja. Jos en kerro, pienet poikkeavuudet kehonkielessä, sosiaalinen aloitekyvyttömyys jne. pienet jutut jotka ei sinänsä ole hyviä tai huonoja vaan vaan erilaisia, tekevät sen että leimaudun oudoksi. Jos ihmisillä on tilaisuus tutustua paremmin, niin useimmat alkavat pitää. Päällimmäinen reaktio ihmisillä on kuitenkin se että toi on jotenkin outo. Joidenkin mielestä se on kiehtovaa. Enemmistö on perus kohteliaita vaikka selvästi huomaavat erikoisuuden. Toisaalta nämä tyypit saattavat myös lähteä peesaamaan kiusaajia. Sitten on se vähemmistö jolle erilaisuus aiheuttaa tarpeen hyökätä. Onneksi näitä tyyppejä on tullut vastaan koko ikäni joten nyt keski-iässä osaan pitää puoleni. Kivaa se ei tietenkään ole.

Suhtaudun ihmisiin lähtökohtaisen ystävällisesti -tarkoittaa että todellakin koitan olla ystävällinen, mutta sille en voi mitään jos olen jonkun mielestä "väärin" ystävällinen koska sosiaalinen hahmotustaitoni ei ole täysin normaalien ihmisten tasolla. Varovaiseksi olen kyllä tullut. Huonot kokemukset ovat varmaan tehneet sen että vähäinenkin sosiaalinen aloitteellisuus on karissut matkan varrelle. Outojen ihmisten aloitteisiin ei läheskään aina suhtauduta hyvällä eikä mikään ole niin paskaa kuin olla aloitteellinen ja saada vastaansa hiljaisuus tai vieläkin ikävämpi reaktio. Jos on varovainen, välttyy paskalta ainakin jonkin verran ja ehkä pystyy etsiytymään niiden hyvien tyyppien seuraan. Pohjimmiltani olen kuitenkin yksinäinen. Mukavienkin ihmisten kanssa kemiat eivät täysin kohtaa, ja omalta puoleltani kanssakäymisessä on yleensä mukana paljon tsemppaamista ja tietoista yrittämistä, mikä uuvuttaa.  Olisi ihanaa jos olisi ystävä tai pari jotka todella ymmärtäisivät.

Erityisen raivostuttavaa on, kun ihmiset olettavat että "hylkiöt" ryhmäytyvät keskenään ja kaikki on sitten hyvin. No ei v**** ole. Etenkin lapsena ja nuorena oli tätä että isossa porukassa meitä oli pari-kolme hylkiötä joiden oli pakko jutella keskenään tai olla kokonaan yksin. Opin, että sellaisessa tilanteessa kannattaa kasvattaa selkärankaa jättäytyä yksin. Kahdella hylkiöllä ei ole muuta yhteistä kuin se että molemmat ovat syystä tai toisesta hylkiöitä. Se on ehkä huonoin mahdollinen yhdistävä tekijä, mutta sitten kun näyttää siltä että sulla on edes joku seurana, isompi porukka jättää huomiotta entistä totaalisemmin ja jäät todellakin jumiin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa et todellakaan haluaisi viettää aikaa ainakaan kahdestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Joo, kiusatun pitäisi hankkia mm. lisää pituutta ja hylätä silmälasit, jottei yhtä helposti aina ulkoisten ominaisuuksien takia tulisi kiusatuksi... Eiku... Pitäisikö kuitenkin opettaa, ettei muita saa kiusata mistään syystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Luultavasti kotoa opittu malli, pienestä asti oppinut että ihan turha sanoa mitä haluaa koska se ei joko toteudu kumminkaan tai toteutuu, mutta sitten siitä tulee valitusta ja nillitystä. Mun exällä oli paljon tota, oli alkoholistiperheen lapsi ja opetellut pienestä miellyttämään oikukkaita alkoholistivanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Luultavasti kotoa opittu malli, pienestä asti oppinut että ihan turha sanoa mitä haluaa koska se ei joko toteudu kumminkaan tai toteutuu, mutta sitten siitä tulee valitusta ja nillitystä. Mun exällä oli paljon tota, oli alkoholistiperheen lapsi ja opetellut pienestä miellyttämään oikukkaita alkoholistivanhempia.

Minäkin tunsin tällaisen ihmisen. Ei ollut kovin onnellinen eikä hyvinvoiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Ja kiusaamisena koetaan myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Jos kaksi ystävystä ovat samassa työpaikassa, on ihan normaalia, että he viettävät aikaansa yhdessä myös vapaa-aikanaan (esim lähtevät yhdessä töistä suoraan jonnekin). Lapsuudessaan kiusatuksi tullut kokee, että näiden kahden pitäisi olla myös hänen kanssaan vapaa-aikanakin ja jos eivät ole, se on kiusaamista tai vähintään syrjintää. Jos ihmiseltä puuttuu normaalit ystävyys- ja kaverisuhteet, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi ei pääse kolmanneksi pyöräksi mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Ja kiusaamisena koetaan myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Jos kaksi ystävystä ovat samassa työpaikassa, on ihan normaalia, että he viettävät aikaansa yhdessä myös vapaa-aikanaan (esim lähtevät yhdessä töistä suoraan jonnekin). Lapsuudessaan kiusatuksi tullut kokee, että näiden kahden pitäisi olla myös hänen kanssaan vapaa-aikanakin ja jos eivät ole, se on kiusaamista tai vähintään syrjintää. Jos ihmiseltä puuttuu normaalit ystävyys- ja kaverisuhteet, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi ei pääse kolmanneksi pyöräksi mukaan. 

Helpottuiko olo, kun aivopieru pääsi ulos?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli jo kouluaikoina koulukiusattuna todettua.

Ensimmäisessä koulussa ajattelin vielä että kiusaaminen johtuu kiusaajista ei vika ole erityisesti minussa. Mutta kun vaihdoin koulua ja kiusaaminen jatkui eri kiusaajien toimesta, tulin siihen tulokseen että kiusaaminen on omaa syytäni ja itsessäni on vikaa.

Onneksi aikuisena kiusaamisen luonne on muuttunut vain porukan ulkopuolelle jättämiseksi ja olen tottunut olemaan yksin. 

Jonkinlainen heikkoutesi/erilaisuutesi _ei ole_ syy siihen miksi kiusaajat sinua kiusasivat.

Heillä on omat syynsä siihen ja olit vain helppo kohde heille.

Ei sinussa mitään "vikaa" ole.

Olet oikeassa siinä, että kiusatussa ei ole mitään vikaa! Jossakin tutkimuksessa oli selvitetty, että vaikka kiusattu vaihtaa koulua niin häntä aletaan herkästi kiusaamaan uudestaan sillä hänellä on "kiusatun stigma". Hän on ehkä oppinut siihen, että häntä kiusataan ja odottaa saman jatkuvan uudessakin paikassa. Se on jotenkin aistittavissa?

Ja kiusaamisena koetaan myös asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. Jos kaksi ystävystä ovat samassa työpaikassa, on ihan normaalia, että he viettävät aikaansa yhdessä myös vapaa-aikanaan (esim lähtevät yhdessä töistä suoraan jonnekin). Lapsuudessaan kiusatuksi tullut kokee, että näiden kahden pitäisi olla myös hänen kanssaan vapaa-aikanakin ja jos eivät ole, se on kiusaamista tai vähintään syrjintää. Jos ihmiseltä puuttuu normaalit ystävyys- ja kaverisuhteet, on varmasti vaikea ymmärtää, miksi ei pääse kolmanneksi pyöräksi mukaan. 

Helpottuiko olo, kun aivopieru pääsi ulos?

Ei mun olossani ole mitään ongelmaa. Olen vaan tavannut näitä ihmisiä, joille kiusaamista on sellaisetkin asiat, joilla ei ole mitään tekemistä kiusaamisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en lapsuudessa enkä nuoruudessa kärsinyt kiusaamisesta enkä yksinäisyydestä, mulla oli aina kavereita pihalla ja myöhemmin opiskelijaporukoissa olin aktiivinen ja kuuluin useisiin ryhmiin ja elämä oli kivaa. Vielä pariutumisen ja lastensaannin jälkeen oli helppoa solmia uusia ystävyyssuhteita ja elämä oli mutkatonta. Kunnes reilu nelikymppisenä eräs tuttava otti minut silmätikukseen ja oli häkellyttävän ilkeä. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Hän onnistui aika nopeasti keräämään ympärilleen hiljaisen hyväksyjäjoukon, jotka alkoivat eristämään minua muista ihmisistä puhumalla valheita selkäni takana jne. Olin kuin puulla päähän lyöty enkä osannut tehdä asialle mitään, annoin kaiken vain tapahtua. Sen jälkeen olen ollut todella skeptinen muita ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt, mihin muut ovat kykeneväisiä. Olen ollut se kiltti, mukava, auttavainen ja aktiivinen tyttö, mutta sillä ei ole ollut mitään väliä, kun peto pääsee irti. Aika lailla erakkona elän nykyään, sen verran pahasti tuli siipeen.

Yksi manipuloiva kuspää ja suhtaudut negatiivisesti koko ihmiskuntaan? 

Eräässä videossa sanottiin, että tunnolliset ihmiset ( mukaan luettuna kiltit ja ystävälliset) vetävät puoleensa paljon hyväksikäyttäjiä, narsisteja, hyväksikäyttäjiä tai muuten vain ilkeitä ihmisiä. Osaa ärsyttää nähdä "täydellinen" iloinen ja ystävällinen ihminen.

En tuohon ota kantaa, mutta tyttärellä oli peruskoulussa hyvä kaveri. Kiltti, mukava ja kohtelias päällisinpuolin, mutta täysi lapanen muuten. Ikinä mihinkään ei saanut irti mielipidetä. Mitä tehtäisiin? Piiretäänkö? Ihan sama. Mennäänkö luistelemaan? Ihan sama. Tuletko meille? Ihan sama. Sitten kun tytär valitsi jonkun aktiviteetin, niin toinen vaan murjotti kun ei mennyt oman mielen mukaan. Miksei vaan voinut sanoa mitä haluaa? Viimein tytär menetti hermonsa tähän perässävedettävään ja ystävyys loppui koska hän ei enää jaksanut sitä ylläpitää.

Luultavasti kotoa opittu malli, pienestä asti oppinut että ihan turha sanoa mitä haluaa koska se ei joko toteudu kumminkaan tai toteutuu, mutta sitten siitä tulee valitusta ja nillitystä. Mun exällä oli paljon tota, oli alkoholistiperheen lapsi ja opetellut pienestä miellyttämään oikukkaita alkoholistivanhempia.

Olen alkoholisti- ja mt-ongelmaisesta perheestä ja tunnistan tämän piirteen itsestäni. Lapsena mielipiteelläni ei ollut väliä. Sitä ehkä kysyttiin, mutta sillä ei ollut vaikutusta mihinkään.  Eikä edes niin päin ettei haluillani ollut vaikutusta, vaan myös niin että ihmiset tekivät asioita jotka minusta olivat pelottavia tai muuten vaan kamalia vaikka olin sanonut siitä.  Sitten jos yritin "asettaa rajoja" vaikka miten terveisiin kohtiin, siitä seurasi totaaliset raivarit.

Nyt kun olen alkanut tiedostaa miten epänormaaleissa oloissa kasvoin, olen myös opetellut asettamaan rajoja. Se ei ole helppoa. Huomaan yhä yllättyväni siitä että rajojani kunnioitetaan, en saa kritiikkiä siitä että valitsen sen vaihtoehdon minkä todella haluan jne. Olen lisäksi huomannut että erittäin hyvissä oloissa kasvaneilla on tavallaan päinvastainen olo: itseluottamus on huipussaan koska on totuttu siihen että asiat menee aina oman mielen mukaan, tai ainakin omalla mielipiteellä on vaikutusta lopputulokseen. Mieleen ei edes tule se vaihtoehto ettei niin joskus kävisikään. Sellaiseen itseluottamukseen en luultavasti koskaan yllä, koska olen elänyt liikaa siinä todellisuudessa missä on saman tasoista utopiaa että omalla mielipiteellä yhtäkkiä olisikin väliä.

Olen tyytyväinen jos pääsen edes siihen tilanteeseen että pystyn puolustamaan tarvittaessa rajojani, uskallan tehdä valintoja ja ilmaista halujani vaikken ole varma siitä jakavatko muut ne, enkä heittäydy kynnysmatoksi vain siksi että niin pääsee pienimmällä tuskalla.