Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolisoiden aikaa vievät harrastukset lapsiperheissä
Meillä on kauhea kina miehen kanssa siitä, miten vähäinen vapaa-aika ja lomat pitäisi jakaa niin, että aikaa jäisi molempien tärkeäksi kokemille jutuille, yhteiselle perheajalle ja kotihommille. Arki ja pikkuharrastukset eivät ole ongelma, vaan se, että mies haluaisi käyttää omaan tärkeään harrastukseen 20-30 vuorokautta (3-7 päivän putkissa) vuoden mittaan. Mä olen hampaita kiristelleen suostunut tähän, mutta sillä ehdolla että saan jotain kivaa vastineeksi. Ja ainoa kiva mitä haluan, on matkustaminen perheen kanssa. Olen sanonut, että kun vastavuoroisesti matkustellaan 20-30 vuorokautta vuodessa perheen kanssa, niin homma on bueno ja molemmat saa mitä haluaa. Mies ei ymmärrä ollenkaan. On sitä mieltä, että jos hän saa omaan harrastukseen 20-30 päivää, niin siitä vastineeksi voi lähteä perhereissuille 7-10 päivää vuodessa.
Joku tässä ei mun mielestä täsmää. Onko miehen ehdotus teistä tasapuolinen?
Tiedän, että matkusteluun kuluisi jonkin verran enemmän rahaa, mutta molemmat saisi sen mitä eniten elämässä tällä hetkellä arjen vastapainoksi tahtovat.
Onko muissa perheissä tällaisia keskusteluja? Käyttääkö teidän miehet omiin menoihinsa enemmän kuin te vaimot aikaa ja onko se teille ok?
(Työreissuja en tähän laske ja niitäkin miehellä muutamia viikkoja vuodessa, mutta se asia erikseen. Toki vaikuttaa siihen, etten niin iloinen ole siitä, että sen lisäksi haluaisi harrastaa vielä melkein kuukauden vuodesta itsekseen.)
Ja vastaus jo etukäteen, että miehen harrastus on sellainen johon minä en pysty enkä halua osallistua eikä mieheni minua mukaan haluaisikaan.
Kommentit (149)
Vierailija kirjoitti:
Mun mies on aivan yliveto itsekkyydessään. Olen aivan loppu. :( Vauva on 7kk. Hän ei ole vähentänyt ollenkaan ns. luottamustoimia ym harrasteluitansa ja kirjoittaa lehtiartikkeleita jäsenlehtiin, käy mökillänsä, työhön etäisesti liittyvillä risteilyillä jne ja kokee nämä niin pakolliseksi että vain ilmoittaa että "minulla on kiireinen tammikuu ja olen matkoilla joka viikonloppu". Ok.. Kaiken muun *askan lisäksi eilen tein teetä ja laitoin kupin myös hänelle. Koska hän oli lähdössä koko päiväksi omiin menoihinsa, puin vauvan aamulla ja sanoin että x olisi nyt valmis aamiaiselle. Mitä tekee mies, rupesi huutamaan että minä yritän häntä komennella että hänellähän tee jäähtyy! Ei voi kuulemma hoitaa vauvaa minun aikataulujeni mukaan. Niin se jäähtyy mullakin, joka päivä monta kertaa. Jos edes ehdin sitä juoda. Tähän mies että jos olen yksin vauvan kanssa ongelmaa ei ole kun vauvaa voi hoitaa oman aikatauluni mukaan... Kun mies oli kuitenkin pääsemässä vapaalle taas koko päiväksi (suostui klo 22 illalla antamaan vauvalle pullon maitoa, ainoa osallistuminen oli siinä) niin huudot vielä aamulla. Jes. Lisäksi vaatii muuttoa hänen perintöasuntoonsa jossa ei edes hissiä. Oltaisiin vauvan kanssa lopullisesti jumissa.
Kurjaa ja väärin sua kohtaan :( Älä nyt ainakaan muuta sinne perintöasuntoon. Ero helpottaisi sikäli, että miehen olisi pakko hoitaa lastaan isäviikonloppuina eikä sun tarvisi kokata ja pyykätä tälle vapaamatkustajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju aukaisi silmät ex-mieheni itsekkyydelle. Hänkin harrasti moottoripyöräilyn tapaista, ja vaati, että joka ikinen loma piti lähteä jonnekin pitkälle reissulle haisevien rytkyjen kanssa ja skipata kaikki kavereiden menot. Lisäksi hänen typeryydestään kertoi sekin, että meille ilmaantui kaverin läksiäiset päivää ennen lähtöä, mutta ei, matkaa ei vain voinut siirtää eikä mies antanut mitään perusteluita. Jätin sitten läksiäiset väliin, ja tajusin tien päällä ettei mitään oikeaa syytä ollut kuin miehen halu lähteä. mitään ei ollut varattu etukäteen tai jos olikin, niin pari lauttalippua, jotka olisi pystynyt ostamaan vaikka paikanpäällä uudelleen, eli se oli miehen itsekkyyttä.
Reissussa emme voineet jäädä mihinkään pidemmäksi aikaa, koska miehellä oli kiire. Halusin juoda edes aamukahvin rauhassa sen alituisen ajamisen keskellä, mutta ei, hopihopi, kiire, vaikka hotellihuoneitakaan ei tarvinnut vielä palauttaa (kello oli puoli kaksitoista aamulla, 12 piti palauttaa vasta huone ja hotelli oli pieni kuin sieni ja yleisöryntäystä ei näihin paikkoihin ollut muutenkaan norjan maisemissa). Yhtenä päivänä pyörryin kyytiin, koska silloin olivat ruotsissa ennätyshelteet (+35 astetta keskipäivällä), päälläni mustat topatut varusteet ja nestehukka joten sen arvaa kuinka siinä käy. Mies koppasi minut viime hetkellä kiinni, mutta ei edelleenkään hidastanut tahtia.
Se syvä järkytys kun palasimme reissusta, kun tajusin että mies halusi tehdä ennätyksen itseään vastaan. Muistan reissusta vain sen alituisen väsymyksen, hikoilun ja kuolemanpelon että selviänkö hengissä, ja nenäni vuosi verta jatkuvasti. Siinä kohtaa kun mies alkoi marista siitä että halusin juoda pari kaljaa viikon lopuksi, niin eropäätös kypsyi aika varmana takaraivossa. Hän uhriutui urakalla jälkikäteen valittamalla, miten olin ollut oikea taakka reissussa mukana ja miten hän oli hyvää hyvyyttään järjestänyt meille sen molempien iloksi. Senkin muistan kun puhkiväsyneenä nuokuin norjalaisen apartmentin olkkarissa ja toivoin hetken hengähdysrauhaa, niin mies kehtasi tulla ruinaamaan seksiä. Se ei luonnollisesti tuollaisen kohtelun jälkeen kiinnostanut. "No kyllä hiukan nyt pitäisi." Makasin kuin lahna, koska ei vain kiinnostanut.
Se tulikin sitten myöhemmin, koska en ala henkeäni uhraamaan tuollaisen vapaaehtoisen idiotismin takia. Oli kivaa katsoa kuvia jälkikäteen, kun kaverit olivat olleet ihanissa mekoissa festareilla ja nähneet kavereita, ja itse jouduin pönöttämään moottoripyörän selässä aivan uupuneena siihen miehen keksittyyn kiireeseen.
Minä erosin. Vuoroviikkokuvio, mummo hoitaa lapsia nyt sitten sillä viikolla kuin lapset ovat isällään. Minulla on ruhtinaallisen paljon vapaa-aikaa ja aina siisti koti. Voin harrastaa ja tehdä asioita, lapsia on kyllä tosi ikävä niillä viikoilla kun eivät ole minun luonani.
Olisi vaan pitänyt lähteä paljon aiemmin, mitä järkeä on viettää elämäänsä ihmisen kanssa joka ei halua viettää aikaa perheensä ja vaimonsa kanssa? Meillä oli vain erilliset elämät samassa asunnossa.
Aika moni tuntuu eronneen moisista miehistä. Onko kukaan saanut asioita paremmin järjestettyä tai miestä miettimään prioriteettejaan? Ymmärrän oman ajan tarpeen, mutta sen pitää olla jotenkin kohtuullista ja molemmille sama. Miten tuollaisen miehen saa miettimään vaimoaan ja lapsiaan? Tai sitä että koko perhe menisi omien juttujen edelle?
ap
en lukenut koko juttua, mutta kuulostaa siltä, että ilmastonmuutos ei vaivaa teitä kumpaakaan kovin paljoa, jos nuo matkat tehdään lentämällä. Eikä myöskään miehen työnantajaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika moni tuntuu eronneen moisista miehistä. Onko kukaan saanut asioita paremmin järjestettyä tai miestä miettimään prioriteettejaan? Ymmärrän oman ajan tarpeen, mutta sen pitää olla jotenkin kohtuullista ja molemmille sama. Miten tuollaisen miehen saa miettimään vaimoaan ja lapsiaan? Tai sitä että koko perhe menisi omien juttujen edelle?
ap
Yritin ennen eroa ottaa ns henkisen eron eli vähät välittää siitä mitä miehen kalenterissa on kun hän vaan yksinkertaisesti ei sitten yhtään tullut vastaan vaan homma muuttui hankalammaksi ja hankalammaksi. Exä oli kanssa tämmöinen "osallistun kaikkiin komiteoihin ja kokouksiin jotka mitenkään liittyy mun työhön"-tyyppi.
Kaikki aina valittaa uusperheistä mutta oikeasti, nyt mulla uusperhe, ei yhteisiä lapsia ja parisuhteessa paljon huumoria ja muuta hyvää. Pari kertaa mies on maininnut että olisi kuulemma vaikka joku saunailta joukkuekavereiden kanssa tarjolla kun molempien lapset kotona. Vastaan esim. ihmettelemällä että mistä ihmeestä saat lastenvahdin nyt äkkiseltään olen suunnitellut lasteni kanssa K12 leffaan menoa (miehen pienin lapsi 6v, mun omat isompia) ja todellakin sitten menen. Oma kalenteri on NIIN ihana että en luovu siitä enää ikinä. Muuten miehen lasten kanssa harrastan ja touhuan ja niistä tykkään mutta lastenvahdiksi en rupea. Niin jumissa ja yksin olin aikoinaan omien lasteni kanssa heidän isänsä kanssa avioliitossa ollessani että pienikin muisto siitä on liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Surullista, että mies ei halua matkustella perheensä kanssa, vaan näkee sen hintana "omasta ajasta". Kuulostaa siltä kuin ap:n perheessä ap. olisi vastuussa kokonaisuudesta, ja hänen miehensä vain esittäisi vaatimuksia lisävapauksista kuin olisi yksi lapsista, sellainen teini-ikäinen joka pyrkii itsenäistymään.
Ei varmaan auta muu kuin jakaa vastuuta ilman, että sen kummemmin kyselee, sopiiko se. Vastuu on molemmilla aikuisilla.
Tuo miehen teiniajattelu on niin tuttua, vaikka oma mieheni ei onneksi ole harrastavaa sorttia. Meillä oli kuitenkin pitkän riitelyn takana, että mies oppi kertomaan minulle menoistaan ja kotiintuloajostaan ja ymmärsi, ettei ole vapaa päättämään yksin, lähteekö vaikka kavereiden kanssa kaljalle keskiviikkona.
Mies sanoi nimittäin teinin tavoin uhmakkaana, että hän on aikuinen ja päättää itse omista menemisistään. Hänen ei kuulemma tarvitse kysyä lupaa minulta siihen, milloin näkee kavereitaan, enkä voi asettaa hänelle kotiintuloaikoja.
Just.
Tämä loppui kun aloin toimia miehen tavoin. Siis soitin miehelle töihin kolmelta iltapäivällä, että nyt kuule mulle tulikin duunikavereiden kanssa kaljoittelu, haepas lapset ja hoida ilta, tuun sit joskus puolilta öin. Ei kuulemma käynyt, kun töissä menee myöhään. No ikävä juttu sulle, hoida jotenkin, nähdään!
Sitten kovensin peliä. Lanseerasin asiaa niin päin, että lähtökohtaisesti mies hakee lapset aina ja hoitaa aina illat, ellen minä jalosti erikseen ilmoita, että tänään voin hakea tai olla paikalla. Jos siis minun työni ja sosiaalinen elämäni sallivat, niin voin hakea omat lapseni tarhasta, mutta yleensä en. Ja joskus en vaan viitsi ilmoittaa, että olisin voinutkin hakea. Eihän aikuisen ihmisen tarvitse tehdä tiliä puolisolleen siitä, miten menee ja tulee!
Ei mennyt kovin kauaa, kun miehelle alkoi sopia sekin vaihtoehto, että yhdessä käydään läpi, kuka voi paremmin hakea lapsia ja hoitaa iltoja. Ja kun lähtökohtana oli, että minä olen poissa illat, alkoi mies arvostaa sitäkin ajatusta, että ollaan molemmat kotona. Kun mies oli muutaman kerran pitänyt ruokaa lämpimänä tuntikausia ja odotellut nälissään, millon minä ilmestyn aterialle (oho hupsis, mä kävin Annan kanssa mäkkärissä!), alkoi hänkin ymmärtää, miksi on kiva tietää keitä on illallispöydässä ja mihin aikaan.
Miksi niin monien miesten kanssa asiat pitääkin vääntää vaikeimman kautta ennen kuin ymmärrystä löytyy? Sulla riitti kanttia ja energiaa kylmään herätykseen, moni muu vaan toivoo, että puhe menisi perille.
Niin minäkin tein ja lopulta olin niin väsynyt, että en edes yrittänyt. Sitten kun ruuhkavuosien laantuessa löysin voimaa, katsoin paremmaksi erota, kuin yreittää alkaa muuttaa vuosiksi vinoutunutta tilannetta.
Pelkäänpä, että sitä ymmärrystä joko löytyy tai sitten ei. Siinä ei vääntämiset auta. Siksi en oikein usko, että tuo 54:n kuvaama tarina on tosi. Jos miehen asenne olisi tuo: "et sä mulle kotiintuloaikoja aseta..." ja puoliso alkaisi käyttäytyä noin, niin 99% tapauksista mies lähtee ennemmin kävelemään, kuin muuttaa käytöstään, valitettavasti.
Tarina on tosi. Asiaa auttoi, että meillä oli samanlainen työ ja suunnilleen samat tulot. Mies ei siis voinut mitenkään väittää, että hänen työnsä olisi tärkeämpää kuin minun.
Ollaan edelleen naimisissa, hyvinkin onnellisesti, lapset ovat jo isompia.
No onnittelut, sulle osui kehityskelpoinen yksilö ja kovilla panoksilla pelaaminen kannatti. Toisaalta, varmaan se aina kannattaa. Jos mies ei kovistelua kestä, vaan lähtee, niin parempi yh:na kuin mies-lapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika moni tuntuu eronneen moisista miehistä. Onko kukaan saanut asioita paremmin järjestettyä tai miestä miettimään prioriteettejaan? Ymmärrän oman ajan tarpeen, mutta sen pitää olla jotenkin kohtuullista ja molemmille sama. Miten tuollaisen miehen saa miettimään vaimoaan ja lapsiaan? Tai sitä että koko perhe menisi omien juttujen edelle?
ap
Jotenkin pikkulapsi aika voi olla rankkaa ja periaatteessa on ymmärrettävää, että yhteiset lomamatkat eivät sytytä miestäsi. Mutta on oikeasti huolestuttavaa, jos mies ei halua viettää aikaa edes sinun kanssasi. Omia juttuja on hyvä olla ja varmasti monella voi olla rakas aikaavievä harrastus, mutta yleensä pitäisi löytyä kyllä halua järjestää se muu elämä toisin, jotta myös kahdenkeskistä aikaakin löytyisi.
Voisit vaikka kysyä mieheltäsi, mitä merkitset hänelle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni tuntuu eronneen moisista miehistä. Onko kukaan saanut asioita paremmin järjestettyä tai miestä miettimään prioriteettejaan? Ymmärrän oman ajan tarpeen, mutta sen pitää olla jotenkin kohtuullista ja molemmille sama. Miten tuollaisen miehen saa miettimään vaimoaan ja lapsiaan? Tai sitä että koko perhe menisi omien juttujen edelle?
ap
Yritin ennen eroa ottaa ns henkisen eron eli vähät välittää siitä mitä miehen kalenterissa on kun hän vaan yksinkertaisesti ei sitten yhtään tullut vastaan vaan homma muuttui hankalammaksi ja hankalammaksi. Exä oli kanssa tämmöinen "osallistun kaikkiin komiteoihin ja kokouksiin jotka mitenkään liittyy mun työhön"-tyyppi.
Kaikki aina valittaa uusperheistä mutta oikeasti, nyt mulla uusperhe, ei yhteisiä lapsia ja parisuhteessa paljon huumoria ja muuta hyvää. Pari kertaa mies on maininnut että olisi kuulemma vaikka joku saunailta joukkuekavereiden kanssa tarjolla kun molempien lapset kotona. Vastaan esim. ihmettelemällä että mistä ihmeestä saat lastenvahdin nyt äkkiseltään olen suunnitellut lasteni kanssa K12 leffaan menoa (miehen pienin lapsi 6v, mun omat isompia) ja todellakin sitten menen. Oma kalenteri on NIIN ihana että en luovu siitä enää ikinä. Muuten miehen lasten kanssa harrastan ja touhuan ja niistä tykkään mutta lastenvahdiksi en rupea. Niin jumissa ja yksin olin aikoinaan omien lasteni kanssa heidän isänsä kanssa avioliitossa ollessani että pienikin muisto siitä on liikaa.
Hyvä, että olet nyt löytänyt onnellisen parisuhteen, mutta pitäisikö sinun kuitenkin päästää tuosta menneisyydestä irti? Saat toki kieltäytyä miesten lasten hoitamisesta, jos et oikeasti halua/pysty niitä hoitamaan, mutta tuo kuulostaa siltä, että rankaisisit nykyistä miestäsi eksäsi synneistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jessus mikä ketju, syntyvyyskäyrä valahtaa alaspäin pari pykälää lapsettomien näitä lukiessa. Ihania, empaattisia ja vastuunsa kantavia miehiä Suomessa yhteensä 35-50 kpl...? N35
Ihan vain tiedoksi, että vaimollani on kaksi palkkatyötä, yksi yritys ja useita viikonloppu- sekä viikkolomia vuodessa kavereiden kanssa ilman pientä lasta. Kaikki hänen omia valintojaan, ei ole pakotettu mihinkään. Minulla on yksi työ ja pieni urheiluharrastus, mutta maksan 80% menoista, kun vaimolla ei ole finanssit hallussa (tms). Arkena ja näillä lomilla minä olen yksin lapsien kanssa. Minulla on yksittäisiä iltamia vuosittain kavereiden ja työporukan kanssa.
Turha näistä valinnoista on uhriutua ja pidän hyvänä, että perhe-elämän ulkopuolella on sosiaalista aktiviteettia kaikilla. Tutkimustenkin mukaan naisilla on paljon enemmän sosiaalista verkostoa perhe-elämän ulkopuolella ja miesten sosiaalinen elämä kaventuu huomattavasti avioliiton aikana.
Vierailija kirjoitti:
Jos vuoden aikana mies on vapaalla poissa kotoa 20-30 vuorokautta ja työmatkojen takia 30-40 vuorokautta, niin kai sitä jokainen täysipäinen perheenisä yrittäisi ehdottaa jotain reissua tai lomaa perheen tai ainakin lasten kanssa?? Omat lapseni ovat kyllä hieman vanhempia, mutta en kyllä ole koskaan osannut laskea heidän kanssaan vietettyä aikaa "hyvitykseksi" jostain, ei ole tullut edes mieleen. Perheen yhteisestä lomasta nyt puhumattakaan... Käsittämätöntä!
Silloin kun lapset olivat pieniä, saattoi joku leikkipuistokeikka tai vaunulenkki taantua "kotityöksi" ("Laitako ruuan sillä välin kun vien lapset ulos...?") mutta kyllä se pääosin oli lasten kanssa vietettyä aikaa.
Ja kun kävin teinien kanssa kaupunkilomalla kesällä ja vaimo oli vanhemmillaan, nyt pitäisi sitten päästä kavereiden kanssa kaljoittelemaan Prahaan. (Jos totta puhutaan, niin pääsisin vaimon puolesta kyllä, kun siellä on salibandyn MM ja pari joukkuekaveria on siellä paraikaa... En vain halua käyttää lomapäiviä ja rahaa moiseen... Menen mielummin kaupunkilomalle teinien kanssa, kun ne vielä asuvat kotona ja suostuvat minun kanssani lähtemään)
Nämä näyttävät olevankin näitä persoonakysymyksiä?
Kun mulla oli lapsi niin jäin leskeksi kun hän oli 1v. Hoidin ihan itse hänet, ilman kumppania, ja "kotityöt" ja "lapsen kanssa vietetty aika" olivat elämää. En osannut laskea mikä on minun aikaani, ja mikä lapsen, tai että minun olisi pitänyt saada olla 30vrk harrastamassa omia juttujani. Jos minulla oli jotain menoa, niin mummo katsoi lapsen perään. Tämä katsominen ei ollut jatkuvaa ja koko aikaista.
Kun lapsi alkoi olla siinä 10v, ja tapasin mukavan miehen, niin ei puhettakaan että olisin lisääntynyt hänen kanssaan. Minulla oli jo lapsi, minun iki oma, eikä kenenkään muun, ja olin hänet rakkaudella hoitanut, ja elänyt yhteistä elämää, en todellakaan olisi alkanut tekemään yhtään lasta enää, ja ottaa riskiä että jään hänen kanssaan yksin, oli se syy siihen mikä tahansa.
Nykyisen miehen kanssa onneksi sävelet oli selvät, eikä hän halunnut myöskään enää lisääntyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Surullista, että mies ei halua matkustella perheensä kanssa, vaan näkee sen hintana "omasta ajasta". Kuulostaa siltä kuin ap:n perheessä ap. olisi vastuussa kokonaisuudesta, ja hänen miehensä vain esittäisi vaatimuksia lisävapauksista kuin olisi yksi lapsista, sellainen teini-ikäinen joka pyrkii itsenäistymään.
Ei varmaan auta muu kuin jakaa vastuuta ilman, että sen kummemmin kyselee, sopiiko se. Vastuu on molemmilla aikuisilla.
Tuo miehen teiniajattelu on niin tuttua, vaikka oma mieheni ei onneksi ole harrastavaa sorttia. Meillä oli kuitenkin pitkän riitelyn takana, että mies oppi kertomaan minulle menoistaan ja kotiintuloajostaan ja ymmärsi, ettei ole vapaa päättämään yksin, lähteekö vaikka kavereiden kanssa kaljalle keskiviikkona.
Mies sanoi nimittäin teinin tavoin uhmakkaana, että hän on aikuinen ja päättää itse omista menemisistään. Hänen ei kuulemma tarvitse kysyä lupaa minulta siihen, milloin näkee kavereitaan, enkä voi asettaa hänelle kotiintuloaikoja.
Just.
Tämä loppui kun aloin toimia miehen tavoin. Siis soitin miehelle töihin kolmelta iltapäivällä, että nyt kuule mulle tulikin duunikavereiden kanssa kaljoittelu, haepas lapset ja hoida ilta, tuun sit joskus puolilta öin. Ei kuulemma käynyt, kun töissä menee myöhään. No ikävä juttu sulle, hoida jotenkin, nähdään!
Sitten kovensin peliä. Lanseerasin asiaa niin päin, että lähtökohtaisesti mies hakee lapset aina ja hoitaa aina illat, ellen minä jalosti erikseen ilmoita, että tänään voin hakea tai olla paikalla. Jos siis minun työni ja sosiaalinen elämäni sallivat, niin voin hakea omat lapseni tarhasta, mutta yleensä en. Ja joskus en vaan viitsi ilmoittaa, että olisin voinutkin hakea. Eihän aikuisen ihmisen tarvitse tehdä tiliä puolisolleen siitä, miten menee ja tulee!
Ei mennyt kovin kauaa, kun miehelle alkoi sopia sekin vaihtoehto, että yhdessä käydään läpi, kuka voi paremmin hakea lapsia ja hoitaa iltoja. Ja kun lähtökohtana oli, että minä olen poissa illat, alkoi mies arvostaa sitäkin ajatusta, että ollaan molemmat kotona. Kun mies oli muutaman kerran pitänyt ruokaa lämpimänä tuntikausia ja odotellut nälissään, millon minä ilmestyn aterialle (oho hupsis, mä kävin Annan kanssa mäkkärissä!), alkoi hänkin ymmärtää, miksi on kiva tietää keitä on illallispöydässä ja mihin aikaan.
Miksi niin monien miesten kanssa asiat pitääkin vääntää vaikeimman kautta ennen kuin ymmärrystä löytyy? Sulla riitti kanttia ja energiaa kylmään herätykseen, moni muu vaan toivoo, että puhe menisi perille.
Niin minäkin tein ja lopulta olin niin väsynyt, että en edes yrittänyt. Sitten kun ruuhkavuosien laantuessa löysin voimaa, katsoin paremmaksi erota, kuin yreittää alkaa muuttaa vuosiksi vinoutunutta tilannetta.
Pelkäänpä, että sitä ymmärrystä joko löytyy tai sitten ei. Siinä ei vääntämiset auta. Siksi en oikein usko, että tuo 54:n kuvaama tarina on tosi. Jos miehen asenne olisi tuo: "et sä mulle kotiintuloaikoja aseta..." ja puoliso alkaisi käyttäytyä noin, niin 99% tapauksista mies lähtee ennemmin kävelemään, kuin muuttaa käytöstään, valitettavasti.
Tarina on tosi. Asiaa auttoi, että meillä oli samanlainen työ ja suunnilleen samat tulot. Mies ei siis voinut mitenkään väittää, että hänen työnsä olisi tärkeämpää kuin minun.
Ollaan edelleen naimisissa, hyvinkin onnellisesti, lapset ovat jo isompia.
No onnittelut, sulle osui kehityskelpoinen yksilö ja kovilla panoksilla pelaaminen kannatti. Toisaalta, varmaan se aina kannattaa. Jos mies ei kovistelua kestä, vaan lähtee, niin parempi yh:na kuin mies-lapsen kanssa.
Minusta taas tuntuu, että aika moni hyväksyy liian helposti, että miehellä jotenkin olisi valinnanvaraa siinä, ottaako vastuuta perheestään, ja naisella olisi aina se ensisijainen vastuu. Siis juuri tuo ”pikku yksityiskohta” että jos mitään ei ole sovittu tai puhuttu, kuka hakee lapset tarhasta ja hoitaa illan. Niin kauan kuin se vastuu on vain naisella, mies kokee voivansa aidosti valita, mitä häntä huvittaa tehdä juuri tänään.
Minä siirsin tuon vastuun miehelle sillä argumentilla, että nyt on sinun vuorosi. Minä olin ollut äitiyslomilla ja joitakin kuukausia hoitovapaallakin, mies oli siinä kohtaa käynyt käytännössä koko ajan töissä. Kun minä palasin töihin, näytti hetken siltä, että minulla olisi vaan sitten entisen kotivastuun lisäksi myös työvastuut niskassa. Siinä kohtaa sitten paloi käämit, kun mies veti tuota ”et sä mua määrää” teinikiukuttelua.
Eihän se mene ilman riitaa eikä helposti, mutta oikeassa paikassa suuttuminen kyllä pelastaa parisuhteessa paljon. Mies oli meilläkin oikeasti vähällä tehdä itsestään tarpeettoman. Siis sellaisen rasitteen, josta eroaminen helpottaa elämää. Tuolla vastuun kääntämisellä päästiin nopeasti tilanteeseen, jossa molemmat tekivät osansa ja mies oli myös lapsille tärkeä henkilö arjessa.
Vielä nytkin kun lapset ovat jo teinejä, mies kertoo tarkkaan etukäteen iltamenonsa ja varmistelee etukäteen, että asiat sujuvat kotona sillä välin. Aika usein tekee esimerkiksi ruokaa valmiiksi jääkaappiin, jos tietää, että hänen poissaolonsa tekee illan hankalaksi meille muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni tuntuu eronneen moisista miehistä. Onko kukaan saanut asioita paremmin järjestettyä tai miestä miettimään prioriteettejaan? Ymmärrän oman ajan tarpeen, mutta sen pitää olla jotenkin kohtuullista ja molemmille sama. Miten tuollaisen miehen saa miettimään vaimoaan ja lapsiaan? Tai sitä että koko perhe menisi omien juttujen edelle?
ap
Yritin ennen eroa ottaa ns henkisen eron eli vähät välittää siitä mitä miehen kalenterissa on kun hän vaan yksinkertaisesti ei sitten yhtään tullut vastaan vaan homma muuttui hankalammaksi ja hankalammaksi. Exä oli kanssa tämmöinen "osallistun kaikkiin komiteoihin ja kokouksiin jotka mitenkään liittyy mun työhön"-tyyppi.
Kaikki aina valittaa uusperheistä mutta oikeasti, nyt mulla uusperhe, ei yhteisiä lapsia ja parisuhteessa paljon huumoria ja muuta hyvää. Pari kertaa mies on maininnut että olisi kuulemma vaikka joku saunailta joukkuekavereiden kanssa tarjolla kun molempien lapset kotona. Vastaan esim. ihmettelemällä että mistä ihmeestä saat lastenvahdin nyt äkkiseltään olen suunnitellut lasteni kanssa K12 leffaan menoa (miehen pienin lapsi 6v, mun omat isompia) ja todellakin sitten menen. Oma kalenteri on NIIN ihana että en luovu siitä enää ikinä. Muuten miehen lasten kanssa harrastan ja touhuan ja niistä tykkään mutta lastenvahdiksi en rupea. Niin jumissa ja yksin olin aikoinaan omien lasteni kanssa heidän isänsä kanssa avioliitossa ollessani että pienikin muisto siitä on liikaa.
Hyvä, että olet nyt löytänyt onnellisen parisuhteen, mutta pitäisikö sinun kuitenkin päästää tuosta menneisyydestä irti? Saat toki kieltäytyä miesten lasten hoitamisesta, jos et oikeasti halua/pysty niitä hoitamaan, mutta tuo kuulostaa siltä, että rankaisisit nykyistä miestäsi eksäsi synneistä.
En rankaise vaan pidän huolta siitä että tässä suhteessa jaksan olla mukava ja rento oma itseni ja että omat isotkin saavat äitinsä kanssa laatuaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin että vaadin kohtuuttomia mieheltä kun vaadin samaa 20-30 vuorokautta itselleni mutta hyvä kuulla että se olisi teistä ihan reilua.
Mieheni on saanut mut jo uskomaan että vaadin häneltä ihan mahdottomia, jos minä saisin samat 20-30 vuorokautta omiin juttuihin.
Ethän sinä edes vaadi samaa 20-30 vuorokautta itsellesi. Kun mies on saman ajan poissa, hoidat kotona lapset ja kotityöt kokonaan. Olet ehdottanut yhteistä lomaa, jolloin ei olisi lainkaan tai juurikaan kotitöitä ja lapsia hoitaisit vähintään puoliksi ellei suurimmaksi osaksi (koska miehenhän täytyy lomalla saada rentoutua). Ei siis lähellekään edes sama juttu. Silti miehen mukaan mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sen pitäisi mennä niin, että on se perheen yhteinen kiva ja sitten lisäksi molemmilla vanhemmilla mahdollisuus esim. harrastaa jotain yksin. Jos ei halua omaa aikaa, niin se on sitten oma valinta.
Niinhän sen varmaan pitäisi, mutta luit tarkemmin, niin ap kuvasi puolisostaan, että "perheen yhteistä kivaa ei ollenkaan, minä harrastan niin paljon kuin ehdin, ai sinun harrastus... no eikö perheen yhteinen kiva riitä...?"
Niin? Tottakai luin ap:n tekstit. Ja juuri siksi kirjoitin, että *pitäisi*, tueksi ap:n mietteille, että hän ei todellakaan vaadi kohtuuttomia. Itsekäs mies.
Meillä oli tuollaista kun lapset olivat pieniä, miehen omat menot tuntuivat menevän kaiken edelle eikä puuhamaa- matkailu tai leikkipuistoissa seisominen kiinnostanut. Olin katkera kun olin aina kotona passissa.Kävin perheneuvolassa puhumassa ja sain vinkin että minun pitäisi järjestää omaa menoa vastapainoksi. Ja että isompina lapset osaavat pyytää isän seuraa. Totta se olikin ja kouluikäisille lapsille hän onkin ollut todella aktiivinen ja osallistuva isä. Nykyään menot ovat kivasti tasapainossa, kaikki tekevät monenlaista, niin koko perheenä kuin muissakin kokoonpanoissani.
Ehkä mieheni kasvoi isäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos mies ei tykkää matkustella tai rahanmeno on hänen mielestään koko perheen matkoista liiallista, niin lähde sä yksin matkustelemaan se 20-30 päivää vuodesta? Omasta ajasta omaa aikaa.
Ei kai tässä muuta vaihtoehtoa ole. Jotenkin pitäisi vaan nuo lasten lomat saada järjestettyä tässä niin että mies saa mitä haluaa ja mä saan sitten loput. Eli varmaankin otan sitten lapsia matkoille mukaan. En tiedä kun en ole edes jaksanut laskea miten kaikki vuosilomat ja viikonloput tuolla kuvioilla menisi.
Ajattelin että vaadin kohtuuttomia mieheltä kun vaadin samaa 20-30 vuorokautta itselleni mutta hyvä kuulla että se olisi teistä ihan reilua.
Mieheni on saanut mut jo uskomaan että vaadin häneltä ihan mahdottomia, jos minä saisin samat 20-30 vuorokautta omiin juttuihin.
Oliko se niin että olet nainen? Eikö kukaan ole kertonut, että ei nainen saa vaatia? Ei palkkaa, ei seksuaalista itsemääräämisoikeutta eikä ainakaan omaa aikaa äitinä. Ei. Koko naiseus on kutsumustehtävä ja meidän kuuluu ilolla ja nauttien tehdä työmme vailla vastavaateita!
Eiku.
Kas tässä, otahan tämä marttyyrinviitta harteillesi kun on niin rankkaa. Voi hyvänen aika nyt... älä syytä muita omasta lapatossuilustasi. Ei ketään kiinnosta parantaa elämänlaatuasi, jos et sitä edes itse vaadi.
t. aidosti vahva nainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on miehen harrastus? Siis ap:n miehen?
Moottoripyöräilyn tapainen harrastus.
ap
jaa joku liivipellejengi vai?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap käytkö viikolla iltaisin harrastamassa niin että lapset ovat isänsä kanssa? Jos et niin ehkä nyt olisi aika pyytää että yhtenä iltana viikosta mies hoitaa kaiken lapsiin ja kotiin liittyvän asian. Perusteluna voit käyttää myös sitä että on niin mukava olla yksin lasten kanssa kotona. Lisäksi voisit varata jonkun viikonlopun lähiaikoina niin että mies on koko viikonlopun lasten kanssa ( sinä menet vanhemmille, siskolle, kaverille tai vaikka halpaan hotelliin jonnekin muualle).
ap huolehdi että mies kokeilee myös mitä on olla muutama päivä yksin lasten kanssa kotona... se opettaa. Paitsi jos mies vie lapset mummolaan /jättää suurimman osan töistä tekemättä.
Olen niin poikki etten jaksa käydä iltaisin paljon missään. Joskus harvoin käyn jossain. Mies kyllä tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia siinä missä minäkin (paitsi tietenkin vähemmän vuodessa kun on työreissuja), mutta ongelma on varmaan ollut myös se, etten oo luottanut hänen kykyynsä huolehtia ja oon ottanut itselleni enemmän vastuuta lapsista.
Miehen silmiä avaisi varmaan hyvin se, että olisi aina silloin tällöin viikonlopun pois. Tai että oikeasti olisin jonkun pidemmän pätkän pois, esim viikon silloin tällöin. Nyt mä olen jatkuva resurssi täällä kotona iltaisin ja viikonloppuisin. Ilman arvostusta. Ja ilman, että mulle kuuluisi edes yhtä paljon kuin hänelle. Hänen mielestään hän ansaitsee vaan enemmän vapaa-aikaa kuin mä eikä millään ymmärrä sitä että minäkin haluaisi kivoja asioita elämääni yhtä paljon. Hän ei vaan millään ymmärrä. Millä vääntää se rautalangasta että parisuhteessa MOLEMMAT tarvitsevat?
Niin, eli olet jyrännyt miehen tavan olla vanhempi, tehnyt hänestä ehkä epävarman, ominut päätöksiä? Nyt niität sitä mitä olet kylvänyt.
Alue: Aihe vapaa
Tarina on tosi. Asiaa auttoi, että meillä oli samanlainen työ ja suunnilleen samat tulot. Mies ei siis voinut mitenkään väittää, että hänen työnsä olisi tärkeämpää kuin minun.
Ollaan edelleen naimisissa, hyvinkin onnellisesti, lapset ovat jo isompia.