"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(

Aika paljon nykyisin on myös "verkostoitujia", jotka hakevat enemmän hyötysuhdetta kuin mitään aitoa ystävyyttä. Ainakin minulla ystävyydestä tulee mieleen sellainen lapsena ja varhaisteininä koettu syvä suhde, jossa ollaan lojaaleja, pidetään hauskaa yhdessä ja avaudutaan. Se on täysin eri asia kuin se, että samanlaista työuraa tekevä haluaa dinnerille kanssasi tai miehesi poliittista uraa ihaileva on kiinnostunut yhtäkkiä harrastuksestasi. Joskus mielessä käy, että monella "suositulta vaikuttavalta" ihmisellä on varmasti paljon tuttavia ja verkostoja, mutta ei välttämättä niitä hyviä ystäviä. Hiljaisella "yhden ystävän ihmisellä" saattaa siis olla asiat paremmin.

Kun alkaa seurustella, moni unohtaa ystävänsä, ja jossain kohtaa havahdutaan että voivoi. Oma vika jos unohtaa kaikki olemassaolevat ihmiset, ja sitten heidän pitäisi olla valmiina odottamassa kun aikaa taas on!

Vierailija kirjoitti:

Ihme riitelyä täällä taas... Taattua AVtä :).

Olen samaa mieltä molempien kiistapukarien kanssa - kyllä, pitää olla myös itse aktiivinen, mutta kyllä, on myös ihmisiä joiden yksinkertaisesti on vaikea saada kavereita (vaikka olisivat hyviä tyyppejä).

Täällä on ehdotettu todella epäkäytännöllisiä ja epätodennäköisiä paikkoja ystävien saamiseen. Martat? Sori mutta kaksi- tai kolmekymppinenkään ei sieltä mitään sydänystäviä tule löytämään. Kyllä tällaisista vinkeistä saa sanoa, että tämä ei ole realistinen ehdotus, eikä siitä tarvitse suuttua.

Mutta juu totta kai, joutuuhan sitä menemään ihmisten ilmoille jos haluaa uusiin tyyppeihin tutustua. Ehkä sitä kuitenkin kannattaa ajatella sen kautta, että mitä oikeasti haluaa esim. alkaa harrastaa? Eikä niin että menen maanantaina judoon, tiistaina taidekerhoon, keskiviikkona jumppaan, torstaina pitsinnypläykseen, perjantaina kalliokiipeilyyn, lauantaina baariin ja sunnuntaina kirkkoon - jos mikään noista ei oikeasti huvita.

Jos menee harrastuksiin vain olemaan tyrkylle kaverimielessä, todennäköisesti ei tule onnistumaan. Tuloksena on vain sama yksinäisyyden tunne siellä harrastusporukan keskellä, kun muut ovat tunteneet toisensa jo vuosia (ja kenties haistavat epätoivon, kun ei kyseinen aktiviteetti oikeasti edes inspiroi)...

Juuri näin, mikään ei kiinnosta, mutta muiden pitäisi olla kiinnostuneita hänestä. Mikä tekee kiinnostavan ihmisestä, jota mikään ei kiinnosta? Ei mikään.

Martoissa on erilaisia piirejä, on mm Anarkistimartat, joissa keski-ikä ei ole 60 v ja harrastus sukankudonta. Mutta arvaan jo, ei kiinnosta.

Minusta tuollainen ihminen jää syystä yksin, jos ei mikään kiinnosta, ja heti pitäisi päästä sisäpiiriin kuitenkin. Miksi sinne sisäpiiriin pitää päästä, ellei koko harrastus kiinnosta? Mitä annettavaa on kenellekään? Ai niin, eihän siitä ole kyse, vaan siitä että saa kuulijoita omille jutuilleen. Jotka ovat yleensä tosi kiinnostavia kaikilla niillä, joita itseä ei mikään kiinnosta. Eiku....

Vierailija kirjoitti:

Ihme riitelyä täällä taas... Taattua AVtä :).

Olen samaa mieltä molempien kiistapukarien kanssa - kyllä, pitää olla myös itse aktiivinen, mutta kyllä, on myös ihmisiä joiden yksinkertaisesti on vaikea saada kavereita (vaikka olisivat hyviä tyyppejä).

Täällä on ehdotettu todella epäkäytännöllisiä ja epätodennäköisiä paikkoja ystävien saamiseen. Martat? Sori mutta kaksi- tai kolmekymppinenkään ei sieltä mitään sydänystäviä tule löytämään. Kyllä tällaisista vinkeistä saa sanoa, että tämä ei ole realistinen ehdotus, eikä siitä tarvitse suuttua.

Mutta juu totta kai, joutuuhan sitä menemään ihmisten ilmoille jos haluaa uusiin tyyppeihin tutustua. Ehkä sitä kuitenkin kannattaa ajatella sen kautta, että mitä oikeasti haluaa esim. alkaa harrastaa? Eikä niin että menen maanantaina judoon, tiistaina taidekerhoon, keskiviikkona jumppaan, torstaina pitsinnypläykseen, perjantaina kalliokiipeilyyn, lauantaina baariin ja sunnuntaina kirkkoon - jos mikään noista ei oikeasti huvita.

Jos menee harrastuksiin vain olemaan tyrkylle kaverimielessä, todennäköisesti ei tule onnistumaan. Tuloksena on vain sama yksinäisyyden tunne siellä harrastusporukan keskellä, kun muut ovat tunteneet toisensa jo vuosia (ja kenties haistavat epätoivon, kun ei kyseinen aktiviteetti oikeasti edes inspiroi)...

Sinänsä on jännä miten takerrutaan yhteen esitettyyn yhdistykseen, jonka toiminnasta ei lisäksi näytä olevan mitään käsitystä. Samassa viestissä heitettiin esille monia muitakin juttuja, jotka toimivat todennäköisesti ihan kenen tahansa ulottuvilla. Kukaan ei sanonutkaan, että pitäisi väkisin harrastaa jotain tiettyä jutta vaan sitä, että kyllä tarjolla on monenlaista toimintaa kun vain viitsii selvittää. Miksi muuten mielestäsi eri ikäiset ihmiset eivät voisi ystävystyä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme riitelyä täällä taas... Taattua AVtä :).

Olen samaa mieltä molempien kiistapukarien kanssa - kyllä, pitää olla myös itse aktiivinen, mutta kyllä, on myös ihmisiä joiden yksinkertaisesti on vaikea saada kavereita (vaikka olisivat hyviä tyyppejä).

Täällä on ehdotettu todella epäkäytännöllisiä ja epätodennäköisiä paikkoja ystävien saamiseen. Martat? Sori mutta kaksi- tai kolmekymppinenkään ei sieltä mitään sydänystäviä tule löytämään. Kyllä tällaisista vinkeistä saa sanoa, että tämä ei ole realistinen ehdotus, eikä siitä tarvitse suuttua.

Mutta juu totta kai, joutuuhan sitä menemään ihmisten ilmoille jos haluaa uusiin tyyppeihin tutustua. Ehkä sitä kuitenkin kannattaa ajatella sen kautta, että mitä oikeasti haluaa esim. alkaa harrastaa? Eikä niin että menen maanantaina judoon, tiistaina taidekerhoon, keskiviikkona jumppaan, torstaina pitsinnypläykseen, perjantaina kalliokiipeilyyn, lauantaina baariin ja sunnuntaina kirkkoon - jos mikään noista ei oikeasti huvita.

Jos menee harrastuksiin vain olemaan tyrkylle kaverimielessä, todennäköisesti ei tule onnistumaan. Tuloksena on vain sama yksinäisyyden tunne siellä harrastusporukan keskellä, kun muut ovat tunteneet toisensa jo vuosia (ja kenties haistavat epätoivon, kun ei kyseinen aktiviteetti oikeasti edes inspiroi)...

Sinänsä on jännä miten takerrutaan yhteen esitettyyn yhdistykseen, jonka toiminnasta ei lisäksi näytä olevan mitään käsitystä. Samassa viestissä heitettiin esille monia muitakin juttuja, jotka toimivat todennäköisesti ihan kenen tahansa ulottuvilla. Kukaan ei sanonutkaan, että pitäisi väkisin harrastaa jotain tiettyä jutta vaan sitä, että kyllä tarjolla on monenlaista toimintaa kun vain viitsii selvittää. Miksi muuten mielestäsi eri ikäiset ihmiset eivät voisi ystävystyä?

Ei ollut tarkoitus takertua yhtään mihinkään, se oli vain esimerkki annetuista huonoista esimerkeistä.

Miksi luulet että mielestäni eri ikäiset ihmiset eivät voisi ystävystyä? Enhän sanonut mitään sinnepäinkään, sanoin vain että Martat on huono ehdotus useimmille nuorille aikuisille. Eikä se johdu osallistujien iästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voitaisiinko luvata, että heti tällä viikolla loppuviikosta olemme ystävällisiä kaikille ja jutellaan sille työpaikan yksinäiselle. Kysellään viikonlopun suunnitelmia ja jos ei ole, niin jokainen vuorollaan voisi kutsua hänet luokseen viikonloppuna syömään tai muuten vain kylään ja kahville tai shoppailemaan. Olisi viikon hyvä teko jokaiselta. Yhdessä yksinäisyydenpoistotalkoisiin.

Ei. Osa työkavereista on täysin sosiaalisesti kelvottomia ja puusilmiä ekstroverttejä. Heidän mielestään kaikkien pitää avautua yksityisasioistaan töissä ja "olla kavereita". Kuulemma kun tietää toisesta yksityisasioita, on helpompi tehdä töitä hänen kanssaan. En ole samaa mieltä enkä halua avautua, en halua viettää aikaa kanssasi, en halua, että utelet minulta mitään.

Jep, lisättynä sillä, että kun sitten kerrot yksityisasiasi muille, tietoja käytetään taatusti sinua vastaan.

Toi on nykyaikaa, on huono työntekijä, jos haluaa tehdä siellä työpaikalla töitä, eikä seurustella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme riitelyä täällä taas... Taattua AVtä :).

Olen samaa mieltä molempien kiistapukarien kanssa - kyllä, pitää olla myös itse aktiivinen, mutta kyllä, on myös ihmisiä joiden yksinkertaisesti on vaikea saada kavereita (vaikka olisivat hyviä tyyppejä).

Täällä on ehdotettu todella epäkäytännöllisiä ja epätodennäköisiä paikkoja ystävien saamiseen. Martat? Sori mutta kaksi- tai kolmekymppinenkään ei sieltä mitään sydänystäviä tule löytämään. Kyllä tällaisista vinkeistä saa sanoa, että tämä ei ole realistinen ehdotus, eikä siitä tarvitse suuttua.

Mutta juu totta kai, joutuuhan sitä menemään ihmisten ilmoille jos haluaa uusiin tyyppeihin tutustua. Ehkä sitä kuitenkin kannattaa ajatella sen kautta, että mitä oikeasti haluaa esim. alkaa harrastaa? Eikä niin että menen maanantaina judoon, tiistaina taidekerhoon, keskiviikkona jumppaan, torstaina pitsinnypläykseen, perjantaina kalliokiipeilyyn, lauantaina baariin ja sunnuntaina kirkkoon - jos mikään noista ei oikeasti huvita.

Jos menee harrastuksiin vain olemaan tyrkylle kaverimielessä, todennäköisesti ei tule onnistumaan. Tuloksena on vain sama yksinäisyyden tunne siellä harrastusporukan keskellä, kun muut ovat tunteneet toisensa jo vuosia (ja kenties haistavat epätoivon, kun ei kyseinen aktiviteetti oikeasti edes inspiroi)...

Juuri näin, mikään ei kiinnosta, mutta muiden pitäisi olla kiinnostuneita hänestä. Mikä tekee kiinnostavan ihmisestä, jota mikään ei kiinnosta? Ei mikään.

Martoissa on erilaisia piirejä, on mm Anarkistimartat, joissa keski-ikä ei ole 60 v ja harrastus sukankudonta. Mutta arvaan jo, ei kiinnosta.

Minusta tuollainen ihminen jää syystä yksin, jos ei mikään kiinnosta, ja heti pitäisi päästä sisäpiiriin kuitenkin. Miksi sinne sisäpiiriin pitää päästä, ellei koko harrastus kiinnosta? Mitä annettavaa on kenellekään? Ai niin, eihän siitä ole kyse, vaan siitä että saa kuulijoita omille jutuilleen. Jotka ovat yleensä tosi kiinnostavia kaikilla niillä, joita itseä ei mikään kiinnosta. Eiku....

Taas ymmärretään tahallaan väärin - eihän kyse ole ollenkaan siitä ettei mikään kiinnostaisi. Nimenomaan pitää etsiä se juttu mikä itseä kiinnostaa. Henkilökohtaisesti siis harrastan juttuja, joista tykkään ja olen löytänyt muutaman kaverinkin. Ja sehän oli koko pointti, ettei mihinkään kaveripiiriin kannata lähteä "tunkemaan", jos ei edes kyseinen harrastus (tai mikä onkin) kiinnosta. Ne kaverit löytyvät parhaiten luonnollisesti, usein kun on jotain yhteistä.

Sinä varmaan olet se rautaisella itsetunnolla varustettu ekstrovertti, joka menee kaupungin tanhuiltaan ilman paria, etkä tunne oloasi lainkaan epämukavaksi kun seisot ja tanssit siellä viikosta toiseen yksin? Kuinka monta viikkoa jaksaisit käydä? Kun yrität jutella siellä olevien kanssa ja kysellä heiltä harrastuksesta tai paikkakunnan muista menoista tai heistä itsestään, ja he hymähtävät ja kääntävät selkänsä? Hienoa, hyvä sinulle. Mutta monille muille tuo ei ole mukava kokemus, nimimerkillä kokemusta on (tosin harrastus ei ollut tanhu).

Jos ton ikäinen ei saa kaveria - täytyy olla täysi Puupää, tai sitten haluaakin olla yksin.

Ei kaikki halua kavereita: suomaalaiset varsinkin on täysiä kuzipäitä kavereiksi.

voisin panna

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon nykyisin on myös "verkostoitujia", jotka hakevat enemmän hyötysuhdetta kuin mitään aitoa ystävyyttä. Ainakin minulla ystävyydestä tulee mieleen sellainen lapsena ja varhaisteininä koettu syvä suhde, jossa ollaan lojaaleja, pidetään hauskaa yhdessä ja avaudutaan. Se on täysin eri asia kuin se, että samanlaista työuraa tekevä haluaa dinnerille kanssasi tai miehesi poliittista uraa ihaileva on kiinnostunut yhtäkkiä harrastuksestasi. Joskus mielessä käy, että monella "suositulta vaikuttavalta" ihmisellä on varmasti paljon tuttavia ja verkostoja, mutta ei välttämättä niitä hyviä ystäviä. Hiljaisella "yhden ystävän ihmisellä" saattaa siis olla asiat paremmin.

Monilla "verkostoituminen" tapahtuu automaattisesti, koska joutuu olemaan tekemisissä mitä erilaisempien ihmisten kanssa erilaisissa yhteyksissä. Ystäville ei jää samalla tavalla aikaa kuin lapsena, jolloin elämässä ei vielä ollut vastuita eikä velvollisuuksia. Sen vuoksi ei ole mahdollisuutta kovin moneen ystävyyssuhteeseen eikä varsinkaan sellaiseen "paita ja peppu" -suhteeseen, koska suurin osa elämästä menee ihan muihin asioihin kuin ystävyyteen. 

eniten ihmettelen noita syyllistäviä kommentteja siitä, että yksinäisellä on kuitenkin puoliso ts. poikaystävä, joten hämmästyttävää että henkiö tuntee yksinäisyyttä! Nyt tulee päräyttävä uutinen, mutta joskus se pahin yksinäistyttäjä voi olla nimenomaan se puoliso ja usein se seuraelämä syttyy ihan uuteen kukoistukseen kun se ihan kiva tyyppi on heivattu mäkeen karsimasta menoja tai mahdollistamasta sitä yksinäisyyttä. Itse muistan, että kaikkein yksinäisimmät vuoteni olivat vakavassa parisuhteessa. Puoliso ei halunnut, että kulkisin missään kenenkään kanssa, mutta hän osasi taitavasti tehdä sen niin passiivisaggressiivisesti, että aloin tiedostamattani karsimaan kaikkia menojani. Kukaan ei saanut tulla käymään meillä ja jos tuli, niin puoliso lemppasi heidät pihalle hänen määritteleminään aikoina, sen sijaan samat säännöt eivät koskeneet hänen kavereitaan joten se oli sitä mustasukkaista kiukuttelua. Siinä vaiheessa kun istuin uuden vuoden yön hänen kanssaan kaksin ja olimme menossa puolen yön aikaan nukkumaan, niin päätin että tämän on päätyttävä. Olin saanut kolmiin eri illanistujaisiin kutsun, mutta puoliso ei halunnut tulla yksiinkään mukaan ja itkuparulla sai minut jäämään pois koska olisi kohtuutonta jättää hänet yksin, joten siinä sitä oltiin. Jos puoliso ei yhtään tue tai tule vastaan sosiaalisen verkoston muodostamisessa, niin kyllä se näkyy - ja jos puoliso on vielä sitä sorttia, joka ei ota mihinkään mukaan vaan pitää itsekkäästi kiinni omista kavereistaan, niin show on valmis. JATKUU -->

Sen jälkeen kun koin yhden eristäjän kanssa asumista, päätin etten toista tilalle ota. Välit perheeseen ja kavereihin pitää olla kunnossa, ja en siedä enää miestä joka ei siedä äänessä oloani yms. 

Vierailija kirjoitti:

Se, miten se on siis itsestä kiinni. Omasta elämästä kokemus

Työkavereista en ole edes hakenut koskaan ystäviä. Olenhan mennyt töihin tekemään töitä ja työkavereilla on aivan taatusti omat jutut ja perheet yms. Mutta juteltu on kahvitauoilla kyllä ihan mukavia. Mutta että menisin töihin saadakseni ystäviä, on ihan väärä ajatus. Ne muutkin tulee sinne tekemään töitä, ei ystävystymään.

Mutta siis sairastuin vakavasti pitkäksi aikaa. En päässyt minnekään kotoa tai jos pääsin, se oli vaivalloista ja sain hoidettua välttämättömät asiat. Mutta netti. Mikä oiva keksintö. Kirjauduin muutamalle harrastesivulle ja keskustelupalstalle. Sinne vain juttua heittämään. Kohta tuntui, että olikin seuraa, vaikka kuinka paljon. Muutaman kanssa tuli kirjoiteltua yksityisviestejä ja tutustuttua sitä kautta. Vaihdettiin puhelinnumeroita ja soiteltiin.  Yhden kanssa en ole edes ikinä tavannut, vaikka ollaan tunnettu 10 vuotta. Silti voin sanoa, että ollaan ystäviä. Muiden näiden palstojen kautta tutustumieni kanssa on tavattu pari kertaa, koska asuvat eri puolella Suomea. Mutta yhteyttä pidetään ja soitellaan ja viestitellään. Koen, että hekin ovat tärkeitä ystäviä, vaikka ei puuhaillakkaan yhdessä kaikenlaista.

Olen parantunut täysin ja voin kulkea ja mennä sinne ja tänne. Silti nämä nettiystävät ovat säilyneet tärkeinä ihmisinä minulle. Enemmän varmaan tulee soiteltua heidän kanssaan, kuin livenä tuntemieni ihmisten kanssa.

Joten se, ettei pääse oven ulkopuolelle ja on sidottu sänkyyn, ei ole myöskään mahdoton este tutustua uusiin ihmisiin ja jopa ystävystyä. Kannustan kokeilemaan ainakin. Sieltä voi löytyä todella hienoja ihmisiä ja syviä ihmissuhteita

Minulla on myös kaikki ystävät netin kautta, kahta lukuunottamatta, joista toinen on suomalainen ja toinen aasialainen. Pisimmillään netin kautta tunnettujen henkilöiden kanssa ollaan pidetty yhtä 15 vuotta. Vierailtu puolin ja toisin, ja tultu läheisiksi. Ystävistäni suurin osa on ulkomaalaisia. 

Kasvotusten en tutustu kehenkään mystisesti, en edes matkoilla, vaikka matkustan yksin monta kertaa vuodessa. Yksin matkustavat läheiset löytävät joka reissu jonkun uuden tuttavan tai ystävän. Minä en törmää kenenkään, vaikka matkailutapamme eivät eroa toisistaan ystävieni kanssa.

Muutin uudelle paikkakunnalle 7 vuotta sitten. En ole tutustunut keneenkään tänä aikana, paitsi netissä yhteen ihmiseen, joka asuu samalla paikkakunnalla. 

Minä kuulen olevani pelottava ja intensiivinen kasvotusten. MINÄ, pullanaamainen 150cm pätkä, joka ei saa edes kurkkupurkkia auki ilman apuvälineitä! Netin kautta ihmiset taas kommentoivat, että olen lempeä. Ehkä minulla on tietämättäni naisena tämän palstan kuuluisa saalistajan katse, vai mikä se nyt oli :DDD

Kyllähän tuo vähän ihmetyttää. On poikaystävä ja muutama kaverikin, vaikka ei koko ajan näe heitä. Luulisi, että poikaystävän kavereista osalla olisi myös tyttöystävät, voisi pyytää vaikka muutaman pariskunnan istumaan iltaa. Ties vaikka niihin tyttöystäviin tutustuisi paremminkin, jos synkkaa.

miksi pitäs ystävystyä ihmisten kanssa? eikö kalja ja musiikki riitä kaveriksi? itsellä kaikki kaverit olleet loosereita ja hyväksikäyttäjiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset

sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena

Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä. 

Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.

Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.

Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.

Ja illalla vesijumppa naapurin jaken kanssa vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleinen tarina nuorella naisella on myös se, että seurustelukumppani syrjäyttää kaverit. Välillä tuntuu, että naiset kohtelevat toisiaan jotenkin vain sellaisina väliaikaisjuttuina, kunnes mies astuu kuvaan.  Entisistä kavereista se saattaa tuntua aika kovalta kyydiltä, mutta äänenlausumaton sopimus sanelee, että nyt sinun on aika astua syrjään kun löysin sen, mitä oikeastaan olin hakemassa.

Lukioaikaisesta kaveriporukasta kaikki löysi poikaystävän saman vuoden aikana. Minun poikaystäväni on ilmeisesti ainut jolla on omat menot mihin en kuulu mukaan ja minä ainut joka haluaisin muutakin seuraa kuin poikaystävän. Kovaa kyytiä oli kyllä kun poikkikset meni aina ohi kaveriporukan sovituista jutuista, bileissäkin nyhjäsivät poikkiksen kanssa kahdestaan.

Nyt ovat muuttaneet miesten perässä ympäri suomen. Minulla on kova ikävä, facessa olen pitänyt yhteyttä. He eivät tunnu kaipaavan kaveriporukkaamme . Onhan sentään mies ja miehen kaverit uusina kavereina ja osalla lapsikin.

Tämähän on täysin normaalia. Yleensä parisuhteessa olevat haluaa panostaa toisiinsa ja sitten lapsiinsa. Kyllä useimmat mun tuttavani harrastavat ja seurustelevat perhekunnittain eikä sinkkuaikojen kaveriporukoita enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset

sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena

Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä. 

Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.

Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.

Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.

Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D

En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset

sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena

Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä. 

Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.

Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.

Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.

Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D

En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin. 

Olen toinen, mutta kyllä minä juttelen asioidessani myös aspojen kanssa. Esim. Juuri lähikaupan kassojen, kirjastotätien, terveydenhoitajien, opettajien jne jne. Osa on vain hyvänpäivän tuttuja, osan tunnen niin hyvin, että voisin kuvitella lenkille lähteväni heidän kanssaan jos lenkkiseuraa kaipaisin. Rupattelen näiden tuntemieni ihmisten kanssa kaikissa yhteyksissä missä heitä tapaan. Niinkin hullusta paikasta olen saanut tuttavia kuin uimahallin aamu-uinilta. Sielläkin usein tapaa samat naamat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset

sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena

Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä. 

Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.

Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.

Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.

Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D

En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin. 

En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja  yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.