"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(

Vierailija kirjoitti:

Mä en oikeesti ymmärrä että mistä mää antisosiaaliset ja kaverittomat ihmiset löytää kumppanin?? Netistä???

Miten voi olla kumppani, mutta ei ystävää??

Itse kun aikoinaan olin ahdistunut ja pelkäsin suuresti sosiaalisia tilanteita, ei tullut mieleenkään lähestyä vastakkaista sukupuolta. Sellainen toisen kohtaaminen tosi läheisellä tavalla tuntui tosi vaikelta.

Ymmärrän että meitä ihmisiä on monenlaisia, mutta jos ei uskalla lähestyä ihmisiä kaverina, niin miten voi uskaltaa parisuhdemielessä???

Luulen että pohjalla on jotain että ei niin ole arvostanut toisten seuraa. On tosi introvertti, pitänyt huonosti yhteyttä ja kaverit vaan jäänyt.

Sitten yhtäkkiä huomaa että ei ole ketään kelle voisi enää soittaa.

Itse siis luulen näin, koska mulle olisi voinut käydä sama ja melkdin kävi. Tajusin etten ole arvostanut ystäviäni ollenkaan. Aloin huomioida heitä ja pitää yhteyttä. Se tuntui hyvältä minusta ja varmasti ystävistänikin, kun yhteydenpito ei ollut vain heidän kontollaan. Osoitin välittävän heistä.

Ystävyys ja kaverisuhteet kaipaa tekemistä ja yhteydenpitoa.

Ellulla oli äijiä jonoksi asti kun tinderiin

ilmoituksen laittoi. Sieltä valitsi parhaan. Helpolla pääsi ellu siinäkin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla olisi yksi ehdotus. Yksinäiset, perustettaisiinko vaikka faceen yksinäisten sydänten kerho. Siellä voitaisiin tukea toisiamme ja ystävystyä keskenämme. Saisimme näin kokoontumispaikan, missä voisimme jutella asioista oikeilla nimillä ja saada ystäviä itsellemme.

Mitä mieltä olette?

Facessa on useita ryhmiä yksinäisille. Monilla kaupungeillakin omansa. Yksi iso ryhmä on "yksinäiset yhteen". Itsekin kuulunut jo yli vuoden. Ei vain omasta kaupungista ole ketään naista ryhmässä. Vain jotain sinkkumiehiä. Ystävää kaipaan.

Kyllä nainen miehen saa, varsinkin parhaassa iässä oleva kuten tää nainen. Miehenä voi olla täysin yksin! Ei saa seuraa kun rahalla. Jos nainen on masentunut työtön ei se edes haittaa, ok kasvot riittää että joku mies kiinnostuu. Samassa tilanteessa olevasta miehestä ei kiinnostu kukaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Sosiaalisten taitojen kehittäminen edellyttää harjoittelua toisten ihmisten kanssa. Mikään taito ei kehity vain kirjoja lukemalla ja testejä tekemällä, vaan ihan käytännössä. Ja jos joku tulee ulos kuorestaan ja pyrkii kanssakäymiseen muiden kanssa, niin empaattinen ihminen häntä siinä tukee kukin omalla tavallaan. Ja se joka jotain siitä ystävyydestä haluaa, niin kertokoon ihan ääneen, ei kukaan ole ajatustenlukija niin, että vaiti ollen odottaa toisen tekevän niin kuin itselle sopii. Jos siis olet törmännyt ihmistyyppiin, joka odottaa soittoasi tai kiinnostustasi, ja ilmaisee sen sanallisesti, niin silloinhan sinä tietenkin sanot, että, hei kamu, odotan vastavuoroisuutta. Vai mitä? Jos joku mättää, niin sano se ääneen, hienotunteisesti ja tahdikkaasti. 

Miksi muuten väität ihan yleisellä tasolla ettei kukaan halua peilata toista? Minä haluan ja koen että myös minua peilataan, sanoin, elein kritiikillä ja kehuilla. Minulle tämä on kiinnostava rooli. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nainen miehen saa, varsinkin parhaassa iässä oleva kuten tää nainen. Miehenä voi olla täysin yksin! Ei saa seuraa kun rahalla. Jos nainen on masentunut työtön ei se edes haittaa, ok kasvot riittää että joku mies kiinnostuu. Samassa tilanteessa olevasta miehestä ei kiinnostu kukaan!

Vaikea varmaan saada ystäviä ja tutustua kehenkään, jos vain istuu nexflixin ääressä tai pelailee. Kotoahan ei tule kukaan hakemaan. Miehenä ystäviä on siinä mielessä helppo saada, että miesten porukkaan mahtuu aina. Pitää vain tavata niitä miehiä ja olla hyvä tyyppi.

Niin ja tässä otsikossahan oli kyse ystävistä. Ei parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset

sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena

Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä. 

Ellun kootut selitykset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Sosiaalisten taitojen kehittäminen edellyttää harjoittelua toisten ihmisten kanssa. Mikään taito ei kehity vain kirjoja lukemalla ja testejä tekemällä, vaan ihan käytännössä. Ja jos joku tulee ulos kuorestaan ja pyrkii kanssakäymiseen muiden kanssa, niin empaattinen ihminen häntä siinä tukee kukin omalla tavallaan. Ja se joka jotain siitä ystävyydestä haluaa, niin kertokoon ihan ääneen, ei kukaan ole ajatustenlukija niin, että vaiti ollen odottaa toisen tekevän niin kuin itselle sopii. Jos siis olet törmännyt ihmistyyppiin, joka odottaa soittoasi tai kiinnostustasi, ja ilmaisee sen sanallisesti, niin silloinhan sinä tietenkin sanot, että, hei kamu, odotan vastavuoroisuutta. Vai mitä? Jos joku mättää, niin sano se ääneen, hienotunteisesti ja tahdikkaasti. 

Miksi muuten väität ihan yleisellä tasolla ettei kukaan halua peilata toista? Minä haluan ja koen että myös minua peilataan, sanoin, elein kritiikillä ja kehuilla. Minulle tämä on kiinnostava rooli. 

Jos sillä empaattisella ihmisellä on vapaa-aika täynnä velvollisuuksia ja töitä, niin mitä sitten? Valitetaan taas nettiin, että tapasin kivan ja empaattisen ihmisen. Mutta hän ei koskaan ehtinyt muka tavata, eikä ollut kiinnostunut minusta, eikä soitellut minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset

sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena

Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä. 

Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.

Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.

Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nainen miehen saa, varsinkin parhaassa iässä oleva kuten tää nainen. Miehenä voi olla täysin yksin! Ei saa seuraa kun rahalla. Jos nainen on masentunut työtön ei se edes haittaa, ok kasvot riittää että joku mies kiinnostuu. Samassa tilanteessa olevasta miehestä ei kiinnostu kukaan!

Rahalla ystäviä? Tuossa iässä nimenomaan ystävät ovat tärkeitä, ymmärrän hyvin miksi haluaisi muutakin kun olla poikaystävän kanssa. Miten joku saa tästäkin aikaiseksi u-linaketjun, huokaus.

sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena

Mä olen saanut kaikki ystäväni vasta aikuisiällä. Mulle suuri oivallus oli se, että miten aktiivisesti ja nopeasti helposti ystävystyvät ihmiset aloittavat someviestittelyn tutustuessaan uusiin ihmisiin. Eli siis ihan vaan jonkun Face-kommentoinnin, meemien lähettelyn ja pintapuolisen kuulumisten kyselyn. Aloin tehdä sitä itsekin, ja sitä myötä oli huomattavasti helpompi kysyä työkavereita esimerkiksi lounaalle, työpäivän jälkeen/vapaapäivänä kahville tai terassille jne, ja ajan kuluessa olinkin saanut töistä jo kaksi ystävää ja useita tuttavia.

Vierailija kirjoitti:

Voitaisiinko luvata, että heti tällä viikolla loppuviikosta olemme ystävällisiä kaikille ja jutellaan sille työpaikan yksinäiselle. Kysellään viikonlopun suunnitelmia ja jos ei ole, niin jokainen vuorollaan voisi kutsua hänet luokseen viikonloppuna syömään tai muuten vain kylään ja kahville tai shoppailemaan. Olisi viikon hyvä teko jokaiselta. Yhdessä yksinäisyydenpoistotalkoisiin.

Mistä tietää, kuka työpaikalla on yksinäinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Sosiaalisten taitojen kehittäminen edellyttää harjoittelua toisten ihmisten kanssa. Mikään taito ei kehity vain kirjoja lukemalla ja testejä tekemällä, vaan ihan käytännössä. Ja jos joku tulee ulos kuorestaan ja pyrkii kanssakäymiseen muiden kanssa, niin empaattinen ihminen häntä siinä tukee kukin omalla tavallaan. Ja se joka jotain siitä ystävyydestä haluaa, niin kertokoon ihan ääneen, ei kukaan ole ajatustenlukija niin, että vaiti ollen odottaa toisen tekevän niin kuin itselle sopii. Jos siis olet törmännyt ihmistyyppiin, joka odottaa soittoasi tai kiinnostustasi, ja ilmaisee sen sanallisesti, niin silloinhan sinä tietenkin sanot, että, hei kamu, odotan vastavuoroisuutta. Vai mitä? Jos joku mättää, niin sano se ääneen, hienotunteisesti ja tahdikkaasti. 

Miksi muuten väität ihan yleisellä tasolla ettei kukaan halua peilata toista? Minä haluan ja koen että myös minua peilataan, sanoin, elein kritiikillä ja kehuilla. Minulle tämä on kiinnostava rooli. 

Kaikkia ei kiinnosta pelailut ja roolileikit, eikä ole niin täynnä itseä, että pitäisi jatkuvasti saada muilta palautetta, että minkälainen MINÄ olenkaan tänään. Ja olenko eriarvoinen kun eilen, kun laitoin hiukseni aamulla eri tavalla. 

Voi ihan vilpittömästi kiinnostua niistä muista ihmisistä, eikä vaan omasta peilikuvasta. Ja se joka kiinnostuu muista, ei jää tahtomattaan yksin.

Eri asia sitten, että voi olla liikaakin tarjokkaita peilaamaan itseään. Sitten loukkaannutaan ja suututaan, kun ei ne peilaajat kiinnosta, että yhyy teitte minulle huonon itsetunnon, kun ette keskittyneet minuun.

Vierailija kirjoitti:

Onpas rankkaa Elisalla. Löytyy työpaikka ja poikaystävä. 

Kyllä naisilla on raskasta. 

Miten tästä eteenpäin?

Ihme riitelyä täällä taas... Taattua AVtä :).

Olen samaa mieltä molempien kiistapukarien kanssa - kyllä, pitää olla myös itse aktiivinen, mutta kyllä, on myös ihmisiä joiden yksinkertaisesti on vaikea saada kavereita (vaikka olisivat hyviä tyyppejä).

Täällä on ehdotettu todella epäkäytännöllisiä ja epätodennäköisiä paikkoja ystävien saamiseen. Martat? Sori mutta kaksi- tai kolmekymppinenkään ei sieltä mitään sydänystäviä tule löytämään. Kyllä tällaisista vinkeistä saa sanoa, että tämä ei ole realistinen ehdotus, eikä siitä tarvitse suuttua.

Mutta juu totta kai, joutuuhan sitä menemään ihmisten ilmoille jos haluaa uusiin tyyppeihin tutustua. Ehkä sitä kuitenkin kannattaa ajatella sen kautta, että mitä oikeasti haluaa esim. alkaa harrastaa? Eikä niin että menen maanantaina judoon, tiistaina taidekerhoon, keskiviikkona jumppaan, torstaina pitsinnypläykseen, perjantaina kalliokiipeilyyn, lauantaina baariin ja sunnuntaina kirkkoon - jos mikään noista ei oikeasti huvita.

Jos menee harrastuksiin vain olemaan tyrkylle kaverimielessä, todennäköisesti ei tule onnistumaan. Tuloksena on vain sama yksinäisyyden tunne siellä harrastusporukan keskellä, kun muut ovat tunteneet toisensa jo vuosia (ja kenties haistavat epätoivon, kun ei kyseinen aktiviteetti oikeasti edes inspiroi)...

Vierailija kirjoitti:

Ihme riitelyä täällä taas... Taattua AVtä :).

Olen samaa mieltä molempien kiistapukarien kanssa - kyllä, pitää olla myös itse aktiivinen, mutta kyllä, on myös ihmisiä joiden yksinkertaisesti on vaikea saada kavereita (vaikka olisivat hyviä tyyppejä).

Täällä on ehdotettu todella epäkäytännöllisiä ja epätodennäköisiä paikkoja ystävien saamiseen. Martat? Sori mutta kaksi- tai kolmekymppinenkään ei sieltä mitään sydänystäviä tule löytämään. Kyllä tällaisista vinkeistä saa sanoa, että tämä ei ole realistinen ehdotus, eikä siitä tarvitse suuttua.

Mutta juu totta kai, joutuuhan sitä menemään ihmisten ilmoille jos haluaa uusiin tyyppeihin tutustua. Ehkä sitä kuitenkin kannattaa ajatella sen kautta, että mitä oikeasti haluaa esim. alkaa harrastaa? Eikä niin että menen maanantaina judoon, tiistaina taidekerhoon, keskiviikkona jumppaan, torstaina pitsinnypläykseen, perjantaina kalliokiipeilyyn, lauantaina baariin ja sunnuntaina kirkkoon - jos mikään noista ei oikeasti huvita.

Jos menee harrastuksiin vain olemaan tyrkylle kaverimielessä, todennäköisesti ei tule onnistumaan. Tuloksena on vain sama yksinäisyyden tunne siellä harrastusporukan keskellä, kun muut ovat tunteneet toisensa jo vuosia (ja kenties haistavat epätoivon, kun ei kyseinen aktiviteetti oikeasti edes inspiroi)...

Lisätään vielä sen verran, että monet näistä, jotka suhaavat joka ilta ulkona tai harrastuksissa ovat klassisia ekstroverttejä ja saavat lisää energiaa ihmisten kanssa olemisesta. Klassinen introvertti taas joutuu keräämään kaiken saatavilla olevan energiansa, jotta jaksaa lähteä ihmisten ilmoille. Kumpikaan ei ole oikein tai väärin - on vain erilaisia ihmisiä. 

Itse olen siis yksin asuva sinkku introvertti enkä jaksaisi elämää, jossa pitäisi koko ajan nähdä kavereita. Kerran viikossa on juuri sopiva määrä.

Vierailija kirjoitti:

Voitaisiinko luvata, että heti tällä viikolla loppuviikosta olemme ystävällisiä kaikille ja jutellaan sille työpaikan yksinäiselle. Kysellään viikonlopun suunnitelmia ja jos ei ole, niin jokainen vuorollaan voisi kutsua hänet luokseen viikonloppuna syömään tai muuten vain kylään ja kahville tai shoppailemaan. Olisi viikon hyvä teko jokaiselta. Yhdessä yksinäisyydenpoistotalkoisiin.

Ei. Osa työkavereista on täysin sosiaalisesti kelvottomia ja puusilmiä ekstroverttejä. Heidän mielestään kaikkien pitää avautua yksityisasioistaan töissä ja "olla kavereita". Kuulemma kun tietää toisesta yksityisasioita, on helpompi tehdä töitä hänen kanssaan. En ole samaa mieltä enkä halua avautua, en halua viettää aikaa kanssasi, en halua, että utelet minulta mitään.

Vierailija kirjoitti:

parikymppinen kirjoitti:

Eniten ehkä surettaa se, ettei ole matkaseuraa. Poikaystävä ei tykkää matkustella. Äidin kanssa käytiin risteilyllä vuosi sitten, mutta olisi kiva useamminnin käydä eikä äidin rahat riitä./quote]

Hyvä viesti sinulta, mutta tähän tartun sen verran, että poikaystävän ei kannata antaa muodostua esteeksi matkailulle.

Yksin matkailu on erinomainen tapa nähdä maailmaa, ja monesti yksin matkaillessa tulee jopa tutustuneeksi uusiin ihmisiin helpommin kuin kumppanin kanssa ollessa. Yksin meneminen voi kuulostaa aluksi pelottavalle, mutta ainakin omasta mielestäni se on mahtavaa kun siihen tottuu! Pidän yksin matkailusta niin paljon että olen harrastanut sitä suhteessa ollessakin. Joten suosittelen ainakin kokeilemaan jos tuntuu siltä että haluaisit matkailla enemmän, mutta poikaystävää ei nappaa. 

Kävin ennen kuin tapasin poikaystävääni kahden viikon interreilillä euroopassa yksin. Se oli ihan kivaa ja juttelin ihmisille kyllä, mutta en oikein tutustunut kuitenkaan. Pakko varmaan taas mennä yksin, mutta silloinkin oli olo että voi kun olisi joku jonka kanssa ihastella nähtävyyksiä tai kävellä käsi kädessä vanhoja katuja pitkin. Ravintoloissa syöminen oli vähän tylsää, enkä oikein uimaan päässyt kun en uskaltanut jättää tavaroitani rannalle vahtimatta. Muutaman kerran pyysin jotain luotettavan näköistä perhettä vahtimaan laukkua :D

Mutta niin, äidin kanssa on ainakin ollut kivempi reissata, kun sai jakaa kokemuksen. Ja poikaystävän kanssa varmaan vielä kivempi. Nyt varmaan tulisi ikäväkin! Ja toisaalta en euroopan ulkopuolelle yksin varmaan uskaltaisi..

Haluaisiko täältä kukaan lähteä kanssani Kuubaan? :) Tai sitten kustannan itse äidin mukaan :D

Monen yksinäisen ongelma on kärsimättömyys. Ystävä pitäisi saada heti eikä jakseta odottaa, että jokin uusi tuttavuus syvenisi edes kaverisuhteeksi. Pitäisi kuitenkin muistaa, että kun tapaat jonkun uuden ihmisen, olet tämän ihmisen "ihmissuhdejonossa" aluksi viimeisenä. Hän käyttää eniten aikaansa ja energiaansa läheisiinsä ja jo olemassa oleviin ystäviinsä ja kavereihinsa. Vasta sen jälkeen tulee sinun vuorosi. On toki olemassa ihmisiä - eräänlaisia ystäväshoppailijoita - , jotka dumppaavat aiemman ystävänsä heti, kun löytyy joku uusi tuttavuus. Yksinäinen tuskin haluaa kuulua itse dumpattaviin, joten on hyvä miettiä, mitä toiselta ihmiseltä odottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Yleinen tarina nuorella naisella on myös se, että seurustelukumppani syrjäyttää kaverit. Välillä tuntuu, että naiset kohtelevat toisiaan jotenkin vain sellaisina väliaikaisjuttuina, kunnes mies astuu kuvaan.  Entisistä kavereista se saattaa tuntua aika kovalta kyydiltä, mutta äänenlausumaton sopimus sanelee, että nyt sinun on aika astua syrjään kun löysin sen, mitä oikeastaan olin hakemassa.

Lukioaikaisesta kaveriporukasta kaikki löysi poikaystävän saman vuoden aikana. Minun poikaystäväni on ilmeisesti ainut jolla on omat menot mihin en kuulu mukaan ja minä ainut joka haluaisin muutakin seuraa kuin poikaystävän. Kovaa kyytiä oli kyllä kun poikkikset meni aina ohi kaveriporukan sovituista jutuista, bileissäkin nyhjäsivät poikkiksen kanssa kahdestaan.

Nyt ovat muuttaneet miesten perässä ympäri suomen. Minulla on kova ikävä, facessa olen pitänyt yhteyttä. He eivät tunnu kaipaavan kaveriporukkaamme . Onhan sentään mies ja miehen kaverit uusina kavereina ja osalla lapsikin.