Lue keskustelun säännöt.
"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(
25.11.2018 |
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/b868b978-127e-49e8-bbbc-c3adb3147fdf
Olisiko tässä k-miehelle kumppani?
Kommentit (518)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Mitä te alle kolmekymppiset toisissanne pelkäätte? Tarkoitan, että miksi te ette kykene juttelemaan asiakaspalvelutilanteissa toistenne kanssa? Mikä tekee välillenne muurin, jota ei voi ylittää? Kuitenkin alle kolmekymppiset aspat kykenevät juttelemaan meidän yli kolmekymppisten asiakkaiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Niin ja kaupankassan kanssa ystävystymisessä pitää muutenkin olla tähtimerkit kohdallaan. Tiedän tämän siksi, että olin itse vuosia pienen kaupan kassalla. Suhteellisen sosiaalisena ja ystävällisenä ihmisenä yritin lukemattomia kertoja aloittaa keskustelua asiakkaiden kanssa, joita nyt useimpia näki kuitenkin monta kertaa viikossa. Todella monta kertaa asiakas vastasi yhdellä sanalla ja mulkoili sen jälkeen vihaisesti :D.
Esimerkki: saman ikäinen tyttö kävi monta kertaa viikossa, hymyili ja tervehti ihan normaalisti. Huomasin että hänellä oli ihana koira, jonka hän jätti odottamaan ulos. Joten sitten 100:n kassatapahtuman jälkeen rohkaistuin sanomaan, "sulla on muuten tosi nätti koira, minkä rotuinen se on?". Vastaus oli: "aussi". Ja tunnelma meni saman tien sata astetta pakkaselle. Hän laski katseensa maahan, pakkasi ostoksensa salamannopeasti ja paineli ovesta niin että törmäsi mummeliin matkalla.
Niin, ei hän halunnut jutella kassan kanssa, vaikka näki minua varmaan enemmän kuin omaa äitiään. Ja vaikka keskimääräisesti koiraihmiset tykkäävät puhua koiristaan. Tämän jälkeen ei puhuttu enää koskaan mitään :D.
Tosi kiva jos joku onnistuu tuosta murtamaan jään ja aloittamaan YHTEISEN LAIHDUTUSPROJEKTIN. :D Rispekt!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Mitä te alle kolmekymppiset toisissanne pelkäätte? Tarkoitan, että miksi te ette kykene juttelemaan asiakaspalvelutilanteissa toistenne kanssa? Mikä tekee välillenne muurin, jota ei voi ylittää? Kuitenkin alle kolmekymppiset aspat kykenevät juttelemaan meidän yli kolmekymppisten asiakkaiden kanssa.
Kyse on enemmänkin siitä, mitä pidetään luontevana käytöksenä missäkin tilanteessa. Kyllä minäkin helposti heitän läppää Espresso Housen myyjän kanssa, mutta se jää small talkiksi, eikä siinä ruveta mitään lenkkisuunnitelmia tekemään. Puhumattakaan että jossain S-Marketissa alkaisi aina jututtaa kassaa. Ehkä jossain maaseudulla nämä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo vähän ihmetyttää. On poikaystävä ja muutama kaverikin, vaikka ei koko ajan näe heitä. Luulisi, että poikaystävän kavereista osalla olisi myös tyttöystävät, voisi pyytää vaikka muutaman pariskunnan istumaan iltaa. Ties vaikka niihin tyttöystäviin tutustuisi paremminkin, jos synkkaa.
Minulla täysin sama tilanne "Elisan" kanssa. Kavereita muutama, nähdään pari kertaa vuodessa. Miehen ystävät ei tällä hetkellä parisuhteessa, niin ei sitäkään kautta kavereita voi saada... tästähän on koko ajan juttua, että monet pari-kolmekymppiset miehet ei vain kohtaa naisia. On tää parikymppisen naisen elämä välillä aika yksinäistä, koska huomaan kaipaavani sitä "tyttöjen aikaa", vaikka mies onkin paras ystäväni.
Jos hänellä on miesystävä, hän ei ole yksin!
Jos taas kokee itsensä parisuhteessa yksinäiseksi, varaa ajan pariterapiaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika lailla sama tilanne. On mulla kolme kaveria, mutta en jaksaisi yksin pitää yhteyttä. Pelaan sitten tietokoneella muutaman ulkomaalaisen jätkän kanssa, kun oma poikaystävä pelaa omien kavereidensa kanssa, tai käy heidän kanssaan kahvilla.
N27
Eiköhän se yksinäisyys ole kiinni siitä omasta sosiaalisen kanssakäymisen tarpeesta.
Minulla on riittävästi kavereita ja näen heitä omaan tarpeeseen mielestäni sopivan usein. Oikeastaan enemmänkin, kun joskus yhteinen aika alkaa väsyttää, vaikka kivaa onkin. Kuitenkaan meillä ei ihan mielenkiinnon kohteet mätsää, joten esimerkiksi konsertit ja muut tapahtumat ovat sellaisia mihin joudun menemään lähes aina yksin. En silti koe itseäni niin yksinäiseksi, että olisi tarvetta hakea uusia kavereita näiden tapahtumien ystävistä, useimmissa niissä kuitenkin pärjää yksinkin, vaikka kaverin kanssa olisi varmaan kivempaa. Nuorempana myös tuntui vähän hölmöltä käydä näissä yksin, mutta nykyään en jaksa välittää.
Minulle myös poikaystävä (emme asu yhdessä) on kaveri, jonka kanssa voin viettää aikaa arjessa keskustellen, käyden ravintolassa, baarissa jne. Uskoisin pärjääväni aika hyvin jos hän olisi ainoa kaverini, vaikka onhan omaa sukupuolta edustavissa kavereissakin tietty omat etunsa.
Monessa tilanteessa viihdynkin yksin kokematta yksinäisyyttä, siksi haluankin jatkossa asua yksin. Oikeastaan voisin kuvitella, että poikaystävä olisi jollain tapaa "vähemmän kaveri", jos asuisimme yhdessä ja varmaan myös ulkona käyminen vähentyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Mitä te alle kolmekymppiset toisissanne pelkäätte? Tarkoitan, että miksi te ette kykene juttelemaan asiakaspalvelutilanteissa toistenne kanssa? Mikä tekee välillenne muurin, jota ei voi ylittää? Kuitenkin alle kolmekymppiset aspat kykenevät juttelemaan meidän yli kolmekymppisten asiakkaiden kanssa.
Kyse on enemmänkin siitä, mitä pidetään luontevana käytöksenä missäkin tilanteessa. Kyllä minäkin helposti heitän läppää Espresso Housen myyjän kanssa, mutta se jää small talkiksi, eikä siinä ruveta mitään lenkkisuunnitelmia tekemään. Puhumattakaan että jossain S-Marketissa alkaisi aina jututtaa kassaa. Ehkä jossain maaseudulla nämä.
Mä asun ihan pääkaupunkiseudulla. Mutta lähikauppani on tosiaan pikkukauppa eikä mikään iso market. Kun on satoja kertoja käynyt samassa kaupassa, vähintään 3 kertaa viikossa, samat kassat aina vastassa ja samat naamat tulee täällä lähiössäkin kaduilla vastaan, musta tuntuisi omituiselta, jos heittäisi vain läppää.
Ihan uteliaisuudesta kysyn: mikä on alle kolmekymppisten mielestä luonteva tapa tutustua muihin ihmisiin? Kuinka monta kertaa pitää olla tavannut ennenkuin "mitä kuuluu?" -kysymykseen on luontevaa käytöstä vastata muutakin kuin "kiitos ihan hyvää"? Siis missä vaiheessa ja tilanteessa voi jättää smalltalkin pois?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Mielestäni tässä on keskusteltu myös yleisellä tasolla mistä aikuisiällä saa ystäviä. Parikymppisethän vielä pitkälti ovat opiskelijpita, joten toki samanhenkistä seuraa löytyy helpoiten juuri sieltä opiskelumaailmasta. Mielestäni ei kuitenkaan kannata ylimielisesti muuta harrastustoimintaa tyrmätä. Itse osallistuin parikymppisenä kansallispukupiiriin ja kudontakurssille. Toiset oli iältään selvästi vanhempia, mutta hauskat jutut siellä oli.
Onko ihmisten kanssa jutteleminen parikymppisille täysin mahdottomuus niinkuin viestissäsi annat ymmärtää. No jos näin on niin ehkä kannattaa sitten keskittää se ystävien halu someen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Mielestäni tässä on keskusteltu myös yleisellä tasolla mistä aikuisiällä saa ystäviä. Parikymppisethän vielä pitkälti ovat opiskelijpita, joten toki samanhenkistä seuraa löytyy helpoiten juuri sieltä opiskelumaailmasta. Mielestäni ei kuitenkaan kannata ylimielisesti muuta harrastustoimintaa tyrmätä. Itse osallistuin parikymppisenä kansallispukupiiriin ja kudontakurssille. Toiset oli iältään selvästi vanhempia, mutta hauskat jutut siellä oli.
Onko ihmisten kanssa jutteleminen parikymppisille täysin mahdottomuus niinkuin viestissäsi annat ymmärtää. No jos näin on niin ehkä kannattaa sitten keskittää se ystävien halu someen.
Osa nuorista on hirveän jäykkiä ja muodollisia. Ollaan hyvin tarkkoja, mitä on soveliasta sanoa missäkin tilanteessa ja kenelle. Jos vähänkään epäröi, ei sanota mitään. Osa nuorista taas tulee helposti juttuun muiden kanssa. Varsinkin sellaiset, jotka ovat matkustelleet paljon, asuneet ulkomailla tai muuten vaihtaneet usein asuinpaikkaa ja sen vuoksi ovat joutuneet hankkimaan uusia kavereita ja ystäviä paikallisista.
Prototyyppi kirjoitti:
Saa kai sitä kaivata kaveriporukkaa, jos ei sellaista ole. Monilla kuitenkin on se lukio- tai opiskeluporukka tmv, jonka kanssa tavataan joitain kertoja vuodessa esim. ravintolaillan merkeissä.
Sinä sentään pääset Gambiaan ja suurlähetystöön bilettämään vanha hääpuku ylläsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Olen yli viisikymppinen enkä osaa kuvitellakaan, että ystävystyisin kaupan myyjien kanssa, vaikka kaupassa toki tervehdinkin ja olen ystävällinen. En jutustele niitä näitä vieraiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Mielestäni tässä on keskusteltu myös yleisellä tasolla mistä aikuisiällä saa ystäviä. Parikymppisethän vielä pitkälti ovat opiskelijpita, joten toki samanhenkistä seuraa löytyy helpoiten juuri sieltä opiskelumaailmasta. Mielestäni ei kuitenkaan kannata ylimielisesti muuta harrastustoimintaa tyrmätä. Itse osallistuin parikymppisenä kansallispukupiiriin ja kudontakurssille. Toiset oli iältään selvästi vanhempia, mutta hauskat jutut siellä oli.
Onko ihmisten kanssa jutteleminen parikymppisille täysin mahdottomuus niinkuin viestissäsi annat ymmärtää. No jos näin on niin ehkä kannattaa sitten keskittää se ystävien halu someen.
Osa nuorista on hirveän jäykkiä ja muodollisia. Ollaan hyvin tarkkoja, mitä on soveliasta sanoa missäkin tilanteessa ja kenelle. Jos vähänkään epäröi, ei sanota mitään. Osa nuorista taas tulee helposti juttuun muiden kanssa. Varsinkin sellaiset, jotka ovat matkustelleet paljon, asuneet ulkomailla tai muuten vaihtaneet usein asuinpaikkaa ja sen vuoksi ovat joutuneet hankkimaan uusia kavereita ja ystäviä paikallisista.
Luulenpa, että nuo erot johtuvat erilaisista persoonallisuuksista eikä niinkään mistään matkustelusta tai juurettomuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään.
Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan.
Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.
Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.
Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne.
Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.
Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.
Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.
Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.
Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset
sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena
Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä.
Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.
Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.
Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.
Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D
En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta mullakin on kokemusta lähikaupan myyjistä. Kun vuosia käy samassa pikkukaupassa ostoksilla, henkilökunta on tullut tutuksi. Kassalla vaihdetaan puolin ja toisin kuulumisia. Suurin osa lähikauppani työntekijöistä asuu lähistöllä, joten heitä tulee vastaan kadullakin. Aina tervehditään ja vaihdetaan muutama sana. Olen käynyt heidän kanssaan paikallisessa baarissa ja yhden myyjän kanssa ulkoiluttamassa koiriamme. Ihan hyvin voisi olla tilanne, että alkaisin käydä jonkun heistä kanssa lenkillä, mutta mun lenkkeilyni ovat koiran kanssa kävelemistä.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.
Mielestäni tässä on keskusteltu myös yleisellä tasolla mistä aikuisiällä saa ystäviä. Parikymppisethän vielä pitkälti ovat opiskelijpita, joten toki samanhenkistä seuraa löytyy helpoiten juuri sieltä opiskelumaailmasta. Mielestäni ei kuitenkaan kannata ylimielisesti muuta harrastustoimintaa tyrmätä. Itse osallistuin parikymppisenä kansallispukupiiriin ja kudontakurssille. Toiset oli iältään selvästi vanhempia, mutta hauskat jutut siellä oli.
Onko ihmisten kanssa jutteleminen parikymppisille täysin mahdottomuus niinkuin viestissäsi annat ymmärtää. No jos näin on niin ehkä kannattaa sitten keskittää se ystävien halu someen.
Osa nuorista on hirveän jäykkiä ja muodollisia. Ollaan hyvin tarkkoja, mitä on soveliasta sanoa missäkin tilanteessa ja kenelle. Jos vähänkään epäröi, ei sanota mitään. Osa nuorista taas tulee helposti juttuun muiden kanssa. Varsinkin sellaiset, jotka ovat matkustelleet paljon, asuneet ulkomailla tai muuten vaihtaneet usein asuinpaikkaa ja sen vuoksi ovat joutuneet hankkimaan uusia kavereita ja ystäviä paikallisista.
Luulenpa, että nuo erot johtuvat erilaisista persoonallisuuksista eikä niinkään mistään matkustelusta tai juurettomuudesta.
Voi olla. Ja voi olla, että tietyn tyyppiset persoonat matkustelevat ja muuttavat enemmän, koska eivät koe uusiin ihmisiin tutustumista vaikeaksi.
Ihan oikeesti, miksi ettet yksinäiset kuntouta itseänne? Tajuatteko, että se, että tuntee itsensä huonoksi ja petetyksi, eikä uskalla sen takia lähestyä ihmisiä, SE EI OLE MIKÄÄN NORMAALI OLOTILA, EIKÄ SEN PITÄISI OLLA.
On aivan turha velloa vuosikausia sitten tapahtuneissa asioissa, kun nyt on nyt.
Joo, vaikeat elämäntilanteer hankaloittaa kaikkea, kiusaaminen traumatisoi. Ystävien pettäminen tuntuu pahalta. Nää on oikeesti tosi kurjia juttuja! Ihan oikeesti!
Mutta älä_jää_miettimään_näitä_yksin. Hae apua. Mene keskustelemaan. Sosiaalisten tilanteiden hallitsemattomuus on ihan oikeasti seikka, jolla voi mennä hakemaan apua. Se altistaa syrjäytymiselle, masennukselle ja mielenterveysoireille. Jos et saa toivomaasi apua heti, niin hae uudestaan. Näissä asioissa joutuu joskus pysymään tiukkana.
Kerro kaikki milä huolettaa ja kaikki ongelmasi.
Ammattilainen näkee missä vika on.
Kerron oman kokemukseni. Olin yksinäinen, enkä uskaltanut ottaa yhteyttä ihmisiin vaikka halusin.
Ammattilainen näki, että fyysinen olemukseni oli tosi sulkeutunut. Aloimme työstämään sitä - jos halusin tutustua muihin, kiinnitin huomiota siihen, että myös näytin fyysisesti siltä että kiinnostaa. Näitä on esim: nojaat eteenpäin keskustellessa, hymyilet, katsot silmiin, et pidä käsiä ja jalkoja ristissä, vaan asento on "avoin".
Esim tämän tajuaminen auttoi itselläni jo paljon.
Sinun ongelmasi voi olla mikä tahansa, mutta jos et ole saanut ratkaistua sitä omin voimin vuosikausiin, niin et saa ratkaistua yksin kyllä jatkossakaan.
Aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä. Opiskelujen jälkeen sen eteen saa todella tehdä töitä. Kyllä minäkin olen tutustunut ihmisiin esimerkiksi töissä ja harrastuksissa, mutta ei niistä ole ikinä kehittynyt kaverisuhdetta, jossa tapaisimme myös vapaa-ajalla. Ei suurimmalla osalla ihmisistä tunnu olevan kiinnostusta ja aikaa uusille ystäville, koska heillä on jo omat ystävät ja perhe.
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeesti, miksi ettet yksinäiset kuntouta itseänne? Tajuatteko, että se, että tuntee itsensä huonoksi ja petetyksi, eikä uskalla sen takia lähestyä ihmisiä, SE EI OLE MIKÄÄN NORMAALI OLOTILA, EIKÄ SEN PITÄISI OLLA.
On aivan turha velloa vuosikausia sitten tapahtuneissa asioissa, kun nyt on nyt.
Joo, vaikeat elämäntilanteer hankaloittaa kaikkea, kiusaaminen traumatisoi. Ystävien pettäminen tuntuu pahalta. Nää on oikeesti tosi kurjia juttuja! Ihan oikeesti!
Mutta älä_jää_miettimään_näitä_yksin. Hae apua. Mene keskustelemaan. Sosiaalisten tilanteiden hallitsemattomuus on ihan oikeasti seikka, jolla voi mennä hakemaan apua. Se altistaa syrjäytymiselle, masennukselle ja mielenterveysoireille. Jos et saa toivomaasi apua heti, niin hae uudestaan. Näissä asioissa joutuu joskus pysymään tiukkana.
Kerro kaikki milä huolettaa ja kaikki ongelmasi.Ammattilainen näkee missä vika on.
Kerron oman kokemukseni. Olin yksinäinen, enkä uskaltanut ottaa yhteyttä ihmisiin vaikka halusin.
Ammattilainen näki, että fyysinen olemukseni oli tosi sulkeutunut. Aloimme työstämään sitä - jos halusin tutustua muihin, kiinnitin huomiota siihen, että myös näytin fyysisesti siltä että kiinnostaa. Näitä on esim: nojaat eteenpäin keskustellessa, hymyilet, katsot silmiin, et pidä käsiä ja jalkoja ristissä, vaan asento on "avoin".
Esim tämän tajuaminen auttoi itselläni jo paljon.Sinun ongelmasi voi olla mikä tahansa, mutta jos et ole saanut ratkaistua sitä omin voimin vuosikausiin, niin et saa ratkaistua yksin kyllä jatkossakaan.
Miksi minulle ei sitten anneta kuntoutusta vaikka haluaisin? Terapiaa kuulemma tarvitsisin vuosikausia, ja Kela korvaa vain 3 vuotta. Yksi kerta ilman tukea maksaa n 80 e, pitäisi käydä 4 kertaa kuukaudessa, ja siinähän ei sitten samaan aikaan syödäkään.
just, jotkut immeiset tykkää elää erakkona eikä tarvitse apinalaumaa reviirille
mutta joo, naiset varmaan kuvittelee saavansa kaiken ilman vaivaa
mää sain juttuseuraa koululta heti kättelyssä kun aloin opiskelee, kun löytyy muutamalla sama mielenkiinnon kohde, meillä se on yleisesti tietokoneet
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeesti, miksi ettet yksinäiset kuntouta itseänne? Tajuatteko, että se, että tuntee itsensä huonoksi ja petetyksi, eikä uskalla sen takia lähestyä ihmisiä, SE EI OLE MIKÄÄN NORMAALI OLOTILA, EIKÄ SEN PITÄISI OLLA.
On aivan turha velloa vuosikausia sitten tapahtuneissa asioissa, kun nyt on nyt.
Joo, vaikeat elämäntilanteer hankaloittaa kaikkea, kiusaaminen traumatisoi. Ystävien pettäminen tuntuu pahalta. Nää on oikeesti tosi kurjia juttuja! Ihan oikeesti!
Mutta älä_jää_miettimään_näitä_yksin. Hae apua. Mene keskustelemaan. Sosiaalisten tilanteiden hallitsemattomuus on ihan oikeasti seikka, jolla voi mennä hakemaan apua. Se altistaa syrjäytymiselle, masennukselle ja mielenterveysoireille. Jos et saa toivomaasi apua heti, niin hae uudestaan. Näissä asioissa joutuu joskus pysymään tiukkana.
Kerro kaikki milä huolettaa ja kaikki ongelmasi.Ammattilainen näkee missä vika on.
Kerron oman kokemukseni. Olin yksinäinen, enkä uskaltanut ottaa yhteyttä ihmisiin vaikka halusin.
Ammattilainen näki, että fyysinen olemukseni oli tosi sulkeutunut. Aloimme työstämään sitä - jos halusin tutustua muihin, kiinnitin huomiota siihen, että myös näytin fyysisesti siltä että kiinnostaa. Näitä on esim: nojaat eteenpäin keskustellessa, hymyilet, katsot silmiin, et pidä käsiä ja jalkoja ristissä, vaan asento on "avoin".
Esim tämän tajuaminen auttoi itselläni jo paljon.Sinun ongelmasi voi olla mikä tahansa, mutta jos et ole saanut ratkaistua sitä omin voimin vuosikausiin, niin et saa ratkaistua yksin kyllä jatkossakaan.
Miksi minulle ei sitten anneta kuntoutusta vaikka haluaisin? Terapiaa kuulemma tarvitsisin vuosikausia, ja Kela korvaa vain 3 vuotta. Yksi kerta ilman tukea maksaa n 80 e, pitäisi käydä 4 kertaa kuukaudessa, ja siinähän ei sitten samaan aikaan syödäkään.
Ja olen siis käynyt jo tuon 3 v, samoilla diagnooseilla kuin minulla on, käy ihmiset yli 10 vuotta ennen kuin tilanne on suurinpiirteim normaali.
Okei. Ei mitään, hienoa teille.
Tuollainen kulttuuri on vain meidän alle kolmekymppisten silmissä täysin menneen maailman meininkiä. Ehkä tämäkin on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavalla eri sukupolvet näkevät nämä ystävystymiseen liittyvät asiat. Varmaan sen vuoksi tuolla aiemmin tuli kinaa siitä kun joku ei pitänyt marttoihin liittymistä hyvänä ohjeena parikymppiselle.