Vapaaehtoisesti lapseton mies ihmettelee: millä tavalla lasten hankkimisen pitäisi muka parantaa elämääni?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme parisuhdetta päättynyt. On vanha suola janottanut tai baarissa vastaan ihana nappisilmä. Tai vastaavaa. Vanhemmat tai lapset eivät ole hylänneet. Retkeilty, rakennettu legoja, pelattu pleikalla, katsottu sarjoja, tehty kotitöitä yhdessä, juteltu matematiikasta tai avaruudesta. Kumppanit lähinnä tahtoneet suunnitella reissuja ja paneskella. Ihan mitä tahtoo elämältä. Eikä ne toisiaan poissulje.

W T mamma siellä

Vierailija kirjoitti:

minä osaan vastata. alat hankkia lapsia heti kun kuulet että et saa eläkettä. ja tämä tapahtuu muutaman vuoden sisällä

Haista persu paska 😂

Minulla ei ole lapsia ja kyllä minua mietityttää millaisen vanhuuden tulen elämään. Minulla on toki perusturvallisuuden tunteessa ongelmia ja traumoja lapsuudesta, mikä on yksi syy etten lapsia ole halunnut itse, enkä voi tietenkään tietää millainen vanhempi olisin osannut olla ja olisivatko minun jälkeläiseni halunneet minua auttaa. Lapsuustraumoista huolimatta minulla on kuitenkin jokin sellainen kiintymys ja turva lapsuudenperheeseeni ja sukuun että autamme toisiamme ja autamme vanhempiamme. Voin luottaa heihin aina ja se luottamus ja läheisyys tuntuu aivan erilaiselta kuin ammattilaisten tai ystävien. Pelkään sitä kun sisaria ei enää ole tai miten he pärjäävät kun minua ei ole. Heilläkään ei ole lapsia, suku päättyy meihin ja meitä hoitavat vieraat. Se haastaa kyllä itsellä muutenkin tätä luottamisen ja turvallisuuden tunnetta. Vaikka kuten totesin jo, en tiedä auttaisiko omat lapset ja toisekseen suhde heihin olisi eri kuin sisarussuhde enkä tiedä osaisinko ottaa hoivaa ja apua vastaan heiltäkään, mutta henkilökohtaisesti koen että perheestä on ainakin se turva omalla kohdalla että joku pitää puolia, on tukena ja apuna vaikka siinä että saa vaikka palveluja - eli on pitämässä huolta. Tiedän ettei sukulaisuus sitä tietenkään automaattisesti takaa että näin toimitaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen hankkiminen parantaisi elämääsi siten että kokisit pienen ihmisen pyyteettömän rakkauden ja saisit kokemuksen hoivasta ja huolenpidosta. Työn ja vaivan lisäksi se on myös ainutlaatuisen palkitsevaa. Oman itsen ja omien tarpeiden ympärillä pyöriminen ei lopulta ole elämän tarkoitus.

Ai sinä päätät mikä on kenenkin elämän tarkoitus? Millä valtuuksilla? Äläkä ala sönköttämään sit mistään raamatuista tai muista satukirjoista. Olen ateisti, ei määritä uskonto harhat minua eikä elämääni, kuten et sinä tai kukaan muukaan. Niin kerros et millä v i t u n valtuuksilla ja kyvyillä sä kerrot kenellekkään mikä elämän tarkoitus on? 

Vierailija kirjoitti:

Melko moni ihminen pitää jo ihan biologiankin kannalta oman jälkipolven saamisesta ja kehittymisen seuraamisesta. Monelle on antoisaa puuhastella lasten kanssa ja nähdä, miten he kasvavat pienistä kääröistä itsenäisiksi, omiksi persoonikseen. Ei se varmasti elämästä teekään erityisesti helpompaa tai parempaa, mutta erilaista ja usein hyvin antoisaa.

Onhan se varmaan biologisesti nautinnollista ja antoisaa katsella itsensä aiheuttamaa kärsimystä lapsissaan ja lopulta pestä kokonaan kätensä, että ihan lapsen oma vika, että on autisti/trans/ahdistunut/kiusattu/tms. 

Älykäs et ole, jos luulet professorin osaavan tuohon puolestasi vastata. Jokainen tehköön kuten haluaa.

Ei se varmaan kaikkien elämää parannakaan. Mutta minulle, entiselle velalle kävi just se klassinen: Aiemmin elämässä kaikki hyvin, matkustettiin pari ulkomaanreissua vuodessa, reilusti käyttörahaa jne, kaikki ihan mukavaa. Sitten tuli vahinkoraskaus ja päätinkin pitää lapsen. Reissut ja myöhäiset rauhalliset aamut ja omat harrastukset on toistaiseksi katkolla, mutta elämä on saanut ihan uutta merkityksellisyyttä jota ei oikeasti tajua ennen kuin sen lapsen saa. En vaihtaisi mihinkään. Ärsyttää itseänikin sanoa näin mutta niin tässä vaan kävi. Ei sitä oikeasti tajunnut ennen omaa lasta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole lapsia ja kyllä minua mietityttää millaisen vanhuuden tulen elämään. Minulla on toki perusturvallisuuden tunteessa ongelmia ja traumoja lapsuudesta, mikä on yksi syy etten lapsia ole halunnut itse, enkä voi tietenkään tietää millainen vanhempi olisin osannut olla ja olisivatko minun jälkeläiseni halunneet minua auttaa. Lapsuustraumoista huolimatta minulla on kuitenkin jokin sellainen kiintymys ja turva lapsuudenperheeseeni ja sukuun että autamme toisiamme ja autamme vanhempiamme. Voin luottaa heihin aina ja se luottamus ja läheisyys tuntuu aivan erilaiselta kuin ammattilaisten tai ystävien. Pelkään sitä kun sisaria ei enää ole tai miten he pärjäävät kun minua ei ole. Heilläkään ei ole lapsia, suku päättyy meihin ja meitä hoitavat vieraat. Se haastaa kyllä itsellä muutenkin tätä luottamisen ja turvallisuuden tunnetta. Vaikka kuten totesin jo, en tiedä auttaisiko omat lapset ja toisekseen suhde heihin olisi eri kuin sisarussuhde enkä tiedä osaisinko ottaa hoivaa ja apua vastaan heiltäkään, mutta henkilökohtaisesti koen että perheestä on ainakin se turva omalla kohdalla että joku pitää puolia, on tukena ja apuna vaikka siinä että saa vaikka palveluja - eli on pitämässä huolta. Tiedän ettei sukulaisuus sitä tietenkään automaattisesti takaa että näin toimitaan.

Minua ei, kun hoitajana tiedän että todella monen vanhuksen lapset eivät hoida, auta eivätkä tapaile, kun ehkä pikaisesti synttäreinä ja jouluna, jos silloinkaan. Monen kohdalla on siis seuran ja sisiaalisuuden suhteen aivan yksi lysti vaikkei niitä lapsia olisi lainkaan. Kannattaisi hoitaa sosiaalisetsuhteensa kuntoon kun vielä ehtii. Meillä on paljon vanhuksia joilla käy jatkuvasti tuttavaa, ystävää, ystävien lapsia jne. Laajennettua perhettä vierailemassa. Ovat nääs osanneet hoitaa sosiaalisiasuhteitaan, eivätkä heittäytyneet sen varaan että josko lapset pitäisi niistä sitten aikanaan huolen. Kaikkein yksinäisimpiä on lapselliset vanhukset jotka ovat ikänsä eläneet lastensa kautta, olleet paljon kotona, tukeutuneet lapsiinsa saadakseen sosiaalista elämää ja luottaneet siihen että lapsista sitten on vanhoilla päivilläkin seuraa vaikka heillä on ne ihan omat kiireiset elämänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole lapsia ja kyllä minua mietityttää millaisen vanhuuden tulen elämään. Minulla on toki perusturvallisuuden tunteessa ongelmia ja traumoja lapsuudesta, mikä on yksi syy etten lapsia ole halunnut itse, enkä voi tietenkään tietää millainen vanhempi olisin osannut olla ja olisivatko minun jälkeläiseni halunneet minua auttaa. Lapsuustraumoista huolimatta minulla on kuitenkin jokin sellainen kiintymys ja turva lapsuudenperheeseeni ja sukuun että autamme toisiamme ja autamme vanhempiamme. Voin luottaa heihin aina ja se luottamus ja läheisyys tuntuu aivan erilaiselta kuin ammattilaisten tai ystävien. Pelkään sitä kun sisaria ei enää ole tai miten he pärjäävät kun minua ei ole. Heilläkään ei ole lapsia, suku päättyy meihin ja meitä hoitavat vieraat. Se haastaa kyllä itsellä muutenkin tätä luottamisen ja turvallisuuden tunnetta. Vaikka kuten totesin jo, en tiedä auttaisiko omat lapset ja toisekseen suhde heihin olisi eri kuin sisarussuhde enkä tiedä osaisinko ottaa hoivaa ja apua vastaan heiltäkään, mutta henkilökohtaisesti koen että perheestä on ainakin se turva omalla kohdalla että joku pitää puolia, on tukena ja apuna vaikka siinä että saa vaikka palveluja - eli on pitämässä huolta. Tiedän ettei sukulaisuus sitä tietenkään automaattisesti takaa että näin toimitaan.

Minua ei, kun hoitajana tiedän että todella monen vanhuksen lapset eivät hoida, auta eivätkä tapaile, kun ehkä pikaisesti synttäreinä ja jouluna, jos silloinkaan. Monen kohdalla on siis seuran ja sisiaalisuuden suhteen aivan yksi lysti vaikkei niitä lapsia olisi lainkaan. Kannattaisi hoitaa sosiaalisetsuhteensa kuntoon kun vielä ehtii. Meillä on paljon vanhuksia joilla käy jatkuvasti tuttavaa, ystävää, ystävien lapsia jne. Laajennettua perhettä vierailemassa. Ovat nääs osanneet hoitaa sosiaalisiasuhteitaan, eivätkä heittäytyneet sen varaan että josko lapset pitäisi niistä sitten aikanaan huolen. Kaikkein yksinäisimpiä on lapselliset vanhukset jotka ovat ikänsä eläneet lastensa kautta, olleet paljon kotona, tukeutuneet lapsiinsa saadakseen sosiaalista elämää ja luottaneet siihen että lapsista sitten on vanhoilla päivilläkin seuraa vaikka heillä on ne ihan omat kiireiset elämänsä. 

On sulla pointti mutta tuostahan minä en varsinaisesti puhunut mutta ehkä en osannut esittää pointtiani riittävän selkeästi. Minähän olen hoitanut sosiaaliset suhteeni kuntoon, he ovat perheenjäseniäni, suurinpiirtein saman ikäisiä kuin minä, jää nähtäväksi miten jaksetaan vierailla toistemme luona. Ja kuten sanoin, perusturvallisuuden tunteessa kun on ongelmia on vieraisiin ihmisiin tutustumisessakin ongelmia eikä monistakaan tule läheisiä. Mielestäni en myöskään viitannut siihen että lapsia kannattaisi tehdä omiin sosiaalisiin tarpeisiin, mutta näet nyt asian omasta näkökulmastasi. Pointtini oli että vanhuus voi pelottaa oli lapsia ja ystäviä tai ei, koska vanhuudessa oma kyvykkyys usein voi kadota jos fyysinen ja kognitiivinen toimintakyky heikkenee, vaikka tietenkin se voi tapahtua myös sairastumalla nuorena ja työikäisenä, omalla kohdalla ei ole näin toistaiseksi ollut. Että kyllä se pelottaa jos tai kun joutunee turvautumaan toisten apuun. Ja hoitajaihmiseltä olisin odottanut enemmän empatiaa.

Paradoksaalista onkin lapsi ei paranna kenenkään elämää, mutta on välttämätön paha ihmiskunnan jatkumisen kannalta.

Ap:n kysymykseen, se lapsiperhearki ei kestä ikuisesti. Sen takia en jättäisi lapsia hankkimatta. Omalla kohdalla en koskaan ole halunnut olla kenenkään äiti. Ja vaikka lapsista pidänkin, en halua vastuuta.