Ilmiö nimeltä Lapsiaikuiset

Monet tuonikäiset myös ryyppää ja tupakoi, kohtelee muita kuin pornossa ja siten haluavat käyttää valtaa väkisin. Lorvitaan, loisitaan eikä oteta vastuuta mistään. Mutta siitä enemmistöstä et ole huolissasi?

Mä oon tollanen reilu kolmikymppinen naislapsi: katson ja fanitan My Little Pony - Ystävyysen taikaa, katson lastenohjelmia, ostin suklaajoulukalenterinkin. Tää on sellaista eskapismia jonka avulla pakenen ankaraa ja rasittavaa aikuisen todellisuutta.

Luulin, että tämä aloitus käsittelee juuri noita uhmaikäisen tavoin käyttäytyviä aikuisia, mutta tuohan on aivan harmitonta.

Mä olen tällainen lapsiaikuinen..miehen lapsi on ainakin kommentoinut, että hänestä on kiva kun tykätään samoista jutuista, väreistä ja glitteristä. Mulla on tosi vahvoja muistoja lapsuudesta.. 30 ikävuoden jälkeen vahvistui se tunne miten olen edelleen SE SAMA IHMINEN kuin lapsena. Se on mahtavaa! Ja olen onnellinen, ei voi valittaa. Minua ihmetyttää kun monet ihmiset kuuntelee radiokanavia, katsovat Putousta ja Tanssii tähtien kanssa ja kohkaavat työpaikan pikkujouluista ja ryyppäämisestä ja käyttävät liikaa maitotuotteita. Ne on asioista mitä minä en ymmärrä, mutta en silti koe tarvetta valittaa siitä keskustelupalstalla.

Täytän piakkoin kuusikymmentä vuotta. Luen sarjakuvia, toki paljon muutakin. Tykkään Aku Ankasta, Asterixista ja vanhoista Disney piirretyistä. Miksi minun pitäisi luopua näistä mielihyvää tuottavista asioista vain jonkun ulkopuolisen "aikuisuuden" määritelmän takia? Ehei, en luovu!

Mahtavaa että jengi on irtautunut perinteisistä ja tylsistä kaavoista.Täällä ollaan vain kerran ja jokaisen kannatta käyttää se aika mahdollisemman hyvin.

Tuntuu, että nykyiset viisikymppiset ovat lapsellisempia kuin 30 vuotta sitten vastaavat.

Ei tässä taida aikuistua koskaan.

Siis koko lapsuuteni odotin, että sitten kun olen aikuinen voin tehdä mitä huvittaa. Nyt olen aikuinen ja voin katsoa piirrettyjä ja syödä pitsaa ihan milloin huvittaa, olla pyjama päällä vaikka koko päivän ja pelata pleikkaa. Miksi pitäisi heti muuttua vakavaksi ja alkaa tykkäämään vain "aikuisten" asioista, kun ei ole enää lapsi? Minulla on kuitenkin asunto ja työpaikka niin tarviiko sitä vielä jotain muita vaatimuksia täyttää?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tällainen lapsiaikuinen..miehen lapsi on ainakin kommentoinut, että hänestä on kiva kun tykätään samoista jutuista, väreistä ja glitteristä. Mulla on tosi vahvoja muistoja lapsuudesta.. 30 ikävuoden jälkeen vahvistui se tunne miten olen edelleen SE SAMA IHMINEN kuin lapsena. Se on mahtavaa! Ja olen onnellinen, ei voi valittaa. Minua ihmetyttää kun monet ihmiset kuuntelee radiokanavia, katsovat Putousta ja Tanssii tähtien kanssa ja kohkaavat työpaikan pikkujouluista ja ryyppäämisestä ja käyttävät liikaa maitotuotteita. Ne on asioista mitä minä en ymmärrä

Olisin itse voinut kirjoittaa tuon sanasta sanaan. Olen vastuullinen, työni, laskuni ym. "aikuisten jutut" hoitava keski-ikäinen, joka nauttii edelleen samoista asioista kuin lapsena ja pitää tätä rikkautena. Aikuisuus on jotain, mikä on tullut lapsuuden lisäksi, muttei ole syrjäyttänyt asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä jo kauan sitten. Kuten kirjoittaja totesi - olen edelleen se sama ihminen kuin lapsena. 

On täällä lapsellista porukkaa :P

Minusta on enemmän lapsellista ajatella että joku piirrettyjen katsominen tai suklaajouluklanterin hankkiminen on lapsellista ja noloa :D yleensä ihmisillä on siinä teini-iässä-parikymppisenä se vaihe että pitää olla niin "aikuinen" ja kaikki on noloa, mutta näköjään joillakin se vaihe jää päälle.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko huomanneet saman? Tiedän yllättävän monta aiukuista 24-40v, jotka mm. katsoo lastenohjelmia, keräilee My little poneja tai jotakin muita leluja, pukeutuu lapsekkaisiin t-paitihin joissa yksisarvinen, halinalle tai mitä niitä nyt onkaan? Ostaa itselleen lapsille tarkoitetun suklaajoulukalenterin...

Ihmetyttää mikä pohjimmiltaan on tässä taustalla? Siis onko näiltä aikuisilta jäänyt lapsuus välistä vai eivätkö vain halua kasvaa aikuisiksi?

Mitä aikuisuus sinusta tarkoittaa?

Onko se sitä, että pitää olla vakava?

Onko se sitä, että unohtaa mielikuvituksen?

Onko se sitä, että kiinnostuu vain sellaisista aiheista, jotka sinä tai joku muu on määritellyt aikuisille sopivaksi?

Onko se sitä, että osaa ajatella vain"inside the box"?

Mitkä ovat mielestäsi aikuisille sopivia kiinnostuksenkohteita?

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tollanen reilu kolmikymppinen naislapsi: katson ja fanitan My Little Pony - Ystävyysen taikaa, katson lastenohjelmia, ostin suklaajoulukalenterinkin. Tää on sellaista eskapismia jonka avulla pakenen ankaraa ja rasittavaa aikuisen todellisuutta.

No minun mielestäni tuossa suklaakalenterissa ei olekaan mitään outoa eikä kovin "lapsekasta": kukas sitä ei suklaasta pitäisi, ainakin jos kuuluu siihen onnelliseen väestönosaan, joka ei saa kivuliaita ja märkiviä finnejä tuosta jalosta nautintoaineesta. Tosin noiden suklaakalenterien annoskoot ovat ihan onnettomat. Ei sellainen viiden gramman nappula riitä edes lapsille, aikuisesta puhumattakaan. Pitäisi olla joka päivän luukussa ainakin puolen kg:n mättölevy. Itse haluaisin jalostaa ideaa myös hampurilais-, tupakka- ja vodkakalenterien suuntaan: tuotekehittelijät saavat hyödyntää ideaani vapaasti.

Mutta mikä siinä aikuisen todellisuudessa on niin ankaraa ja rasittavaa? Oliko se elämä pikkulapsenakaan muka niin kovin helppoa, kun osa populaatiosta on aina ja kaikkina aikoina kiusaajia, opettajat olivat puolueellisia, terveydenhoitajat tökkivät rokotuspiikeillä sekä valittivat joka toiselle lapselle ylipainosta ja joka toiselle liiallisesta laihuudesta, vaatteet kiristivät kun ne kävivät alinomaa liian pieniksi, hiihtokilpailuihin oli pakko osallistua, kovakouraisissa leikeissä tuli tällejä vatsaan ja päähän, pakkoliikunnassa lensi pesäpallo silmään jne?

Eikö aikuisen elämä ole toisaalta myös ihan mukavaakin?

Voisitko tosiaankin kelpuuttaa avio- tai seurustelukumppaniksesi miestä, joka leikkii pikkuautoilla ja -kaivureilla?

Melaa tuon ikäisen naisen kuuluu haluta ja unohtaa ne My Little Ponyt ja lastenohjelmat.

Olen itsekin tällainen "aikuislapsi", ja alunperin tarkoituksenani oli pohtia oikein pitkän kaavan kautta syitä sille (sekä omalla kohdallani, että yleisellä tasolla – "ilmiö" kun tuntuu olevan aina vain yleistymään päin), mutten millään saanut ajatuksiani järkevään muotoon.

Joten lyhyesti todettakoon vain: "mitä välii?"

Itse pitäisin tätä lähinnä merkkinä siitä, että ns. aikuisuuden malli on muuttumassa, eikä enää näin 2010-luvulla ole niin tarkkaa muottia mihin sopia.

Joten, mitä väliä sillä on, vaikka Marko 27v rentoutuu työpäivän jälkeen katsellen My Little Ponya? Tai Minna ostaa itselleen 30-vuotislahjaksi Rohkelikko-neuleen ja kopion ensimmäisessä Harry Potter -elokuvassa näkyneestä viisasten kivestä? Tai Maarit 38v katsoo animea, harrastaa cosplayta ja käy viidessä conissa joka vuosi? Tai Mika 45v pelaa edelleen samoilla konsoleilla kuin ysärilläkin (mitä nyt välillä hairahtuen myös uusimpien generaatioiden pariin)?

T. 25v aikuislapsi, jonka "lapsellisuudet" ovat jo liian monimuotoiset tässä listattavaksi

Ps. +50v äitinikin ostaa itselleen aina suklaajoulukalenterin (ja on monesti tyrkyttämässä minullekin, jos en ole ostanut jo 😂).

Jätkäshenkilö 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tollanen reilu kolmikymppinen naislapsi: katson ja fanitan My Little Pony - Ystävyysen taikaa, katson lastenohjelmia, ostin suklaajoulukalenterinkin. Tää on sellaista eskapismia jonka avulla pakenen ankaraa ja rasittavaa aikuisen todellisuutta.

No minun mielestäni tuossa suklaakalenterissa ei olekaan mitään outoa eikä kovin "lapsekasta": kukas sitä ei suklaasta pitäisi, ainakin jos kuuluu siihen onnelliseen väestönosaan, joka ei saa kivuliaita ja märkiviä finnejä tuosta jalosta nautintoaineesta. Tosin noiden suklaakalenterien annoskoot ovat ihan onnettomat. Ei sellainen viiden gramman nappula riitä edes lapsille, aikuisesta puhumattakaan. Pitäisi olla joka päivän luukussa ainakin puolen kg:n mättölevy. Itse haluaisin jalostaa ideaa myös hampurilais-, tupakka- ja vodkakalenterien suuntaan: tuotekehittelijät saavat hyödyntää ideaani vapaasti.

Mutta mikä siinä aikuisen todellisuudessa on niin ankaraa ja rasittavaa? Oliko se elämä pikkulapsenakaan muka niin kovin helppoa, kun osa populaatiosta on aina ja kaikkina aikoina kiusaajia, opettajat olivat puolueellisia, terveydenhoitajat tökkivät rokotuspiikeillä sekä valittivat joka toiselle lapselle ylipainosta ja joka toiselle liiallisesta laihuudesta, vaatteet kiristivät kun ne kävivät alinomaa liian pieniksi, hiihtokilpailuihin oli pakko osallistua, kovakouraisissa leikeissä tuli tällejä vatsaan ja päähän, pakkoliikunnassa lensi pesäpallo silmään jne?

Eikö aikuisen elämä ole toisaalta myös ihan mukavaakin?

Voisitko tosiaankin kelpuuttaa avio- tai seurustelukumppaniksesi miestä, joka leikkii pikkuautoilla ja -kaivureilla?

Melaa tuon ikäisen naisen kuuluu haluta ja unohtaa ne My Little Ponyt ja lastenohjelmat.

Eli sun mielestä on todellisuuspakoa katsoa lastenohjelmia?

Olisko teksasin moottorisahamurhaaja sitten parempi vaihtoehto? Tai joku länkkäri tai poliisidekkari? Eivätkö ne ole todellisuuspakoa?

Vai meneekö tämä silleen, että sun harrastukset ja ohjelmat ovat todellisuutta ja muiden harrastukset ja ohjelmat todellisuuspakoa?

Jätkäshenkilö 46 vuotta kirjoitti:

Melaa tuon ikäisen naisen kuuluu haluta ja unohtaa ne My Little Ponyt ja lastenohjelmat.

🤣🤣🤣

Mutta mikä estää ihmistä harrastamasta seksiä JA keräilemästä muoviponeja? 🤔

Fanaattisin tuntemani My Little Pony -keräilijä on kahden lapsen äiti – joten todistetusti peitto on heilunut heidän huushollissaan ainakin kaksi kertaa.

Kuulemma ainoa huoli ja haitta on, että nykyään ponit pitää pitää vitriinien ylähyllyillä poissa pienten tahmatassujen kynsistä – ja aina kun äiti ostaa itselleen uuden, niin pitää ostaa samalla lapsillekin.

Mutta muuten tällaisessa kahden lapsiaikuisen huushollissa arki pelaa kuulemma ihan hyvin, kun vanhemmilla on hyllymetreittäin Disney-elokuvia ihan omasta takaa, eikä lasten kasvaessakaan tarvitse heti ostaa mm. kaikenmaailman pelilaitteita, kun niitäkin löytyy vinot pinot.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko huomanneet saman? Tiedän yllättävän monta aiukuista 24-40v, jotka mm. katsoo lastenohjelmia, keräilee My little poneja tai jotakin muita leluja, pukeutuu lapsekkaisiin t-paitihin joissa yksisarvinen, halinalle tai mitä niitä nyt onkaan? Ostaa itselleen lapsille tarkoitetun suklaajoulukalenterin...

Ihmetyttää mikä pohjimmiltaan on tässä taustalla? Siis onko näiltä aikuisilta jäänyt lapsuus välistä vai eivätkö vain halua kasvaa aikuisiksi?

No, onko siitä sinulle jotain vakavaakin haittaa?

Vierailija kirjoitti:

Jätkäshenkilö 46 vuotta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tollanen reilu kolmikymppinen naislapsi: katson ja fanitan My Little Pony - Ystävyysen taikaa, katson lastenohjelmia, ostin suklaajoulukalenterinkin. Tää on sellaista eskapismia jonka avulla pakenen ankaraa ja rasittavaa aikuisen todellisuutta.

No minun mielestäni tuossa suklaakalenterissa ei olekaan mitään outoa eikä kovin "lapsekasta": kukas sitä ei suklaasta pitäisi, ainakin jos kuuluu siihen onnelliseen väestönosaan, joka ei saa kivuliaita ja märkiviä finnejä tuosta jalosta nautintoaineesta. Tosin noiden suklaakalenterien annoskoot ovat ihan onnettomat. Ei sellainen viiden gramman nappula riitä edes lapsille, aikuisesta puhumattakaan. Pitäisi olla joka päivän luukussa ainakin puolen kg:n mättölevy. Itse haluaisin jalostaa ideaa myös hampurilais-, tupakka- ja vodkakalenterien suuntaan: tuotekehittelijät saavat hyödyntää ideaani vapaasti.

Mutta mikä siinä aikuisen todellisuudessa on niin ankaraa ja rasittavaa? Oliko se elämä pikkulapsenakaan muka niin kovin helppoa, kun osa populaatiosta on aina ja kaikkina aikoina kiusaajia, opettajat olivat puolueellisia, terveydenhoitajat tökkivät rokotuspiikeillä sekä valittivat joka toiselle lapselle ylipainosta ja joka toiselle liiallisesta laihuudesta, vaatteet kiristivät kun ne kävivät alinomaa liian pieniksi, hiihtokilpailuihin oli pakko osallistua, kovakouraisissa leikeissä tuli tällejä vatsaan ja päähän, pakkoliikunnassa lensi pesäpallo silmään jne?

Eikö aikuisen elämä ole toisaalta myös ihan mukavaakin?

Voisitko tosiaankin kelpuuttaa avio- tai seurustelukumppaniksesi miestä, joka leikkii pikkuautoilla ja -kaivureilla?

Melaa tuon ikäisen naisen kuuluu haluta ja unohtaa ne My Little Ponyt ja lastenohjelmat.

Eli sun mielestä on todellisuuspakoa katsoa lastenohjelmia?

Olisko teksasin moottorisahamurhaaja sitten parempi vaihtoehto? Tai joku länkkäri tai poliisidekkari? Eivätkö ne ole todellisuuspakoa?

Vai meneekö tämä silleen, että sun harrastukset ja ohjelmat ovat todellisuutta ja muiden harrastukset ja ohjelmat todellisuuspakoa?

En mainostanut enkä suositellut muille harrastuksiani. Enkä liioin pidä tuota Texasin Moottorisahamurhaajaa järin paljon aikuismaisempana kuin MLP: samalle osastolle menee. Ja ne länkkärit (itse en ole jaksanut niitä pikkusällinäkään enkä ymmärrä mitä jotkut muut pojat niissä näkivät: ne ovat äärettömän puisevia) sekä poliisidekkarit ovat samoin eskapismia yhtäkaikki.

Miksi todellisuutta tarvitsee paeta? Ja miksi sitä tässä keskustelussa niin kovasti kannustetaan, kehutaan, puolustellaan ja selkääntaputellaan, kun jo useampikin aikuinen on ilmoittanut pakenevansa todellisuutta lastenohjelmiin ja leikkeihin tai muuhun viihteeseen, mutta auta armias, jos joku "pakeneekin" ylensyöntiin, viinaan, heroiiniin tai LSD:hen, niin siitähän kivitys alkaa?

Päätin jo lapsena etten koskaan kasva aikuiseksi. Korkeintaan vanhaksi. Se onkin ainoa asia joka on mennyt suunnitelmien mukaan.

M40

no veikkaanpa että jotkut lastenjutut on vaan niin hauskoja ja hellyyttäviä. En usko että se sen kummemmasta on kyse. Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa, anna olla!